tag:blogger.com,1999:blog-47062829468111811062024-03-19T12:39:07.676+02:00Fitnesskissaa etsimässä :)Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.comBlogger188125tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-26925680571882953962017-01-31T21:05:00.004+02:002017-01-31T21:05:48.233+02:00Arjen sankariUusi vuosi ja uudet kujeet. Yleensä ajattelen, että tammikuu on se ainoa kuukausi vuodesta, joka matelee hirvittävän hitaasti eteenpäin. Ja kas, huomenna on helmikuu!<br />
<br />
Lauantaina kuulin mustarastaan laulavan, se on selkeä kevään merkki. Ei ole haitannut lumi- ja räntäsateet, sillä välillä pilkahtaa aurinko joka antaa lupauksen saapuvasta keväästä.<br />
<br />
Tammikuu on itselle ollut jonkinlaista vanhan nahan luomisen aikaa. Olen todella pysähtynyt, tehnyt listauksia hyvistä ja huonoista asioista, punninnut vaihtoehtoja, miettinyt omaa elämää ja ennen kaikkea omaa hyvin vointia.<br />
<br />
Yksi avain hyvinvointiin omalla kohdallani on kuntoilu. Olen elänyt ilman, tehnyt siitä osan arkea ja rakastunut siihen, jälleen elänyt ilman ja todennut että se on osa mua. Kuinka paljon paremmin voinkaan kun elämässä ja arjessa on sitä "jotain". Yksi osa kuntoilua on kuuluminen porukkaan, jonka kanssa treenaa. On tärkeää, että salilla (tai missä ikinä käykään) on ihmisiä, joita morjestaa, joiden kanssa vaihtaa kuulumiset ja tuskailla liian isoja painoja. You know. On tärkeää kuulua johonkin.<br />
<br />
Itse mietin pt:n ottamista tälle keväälle. Mietin sitä todella pitkään, mutta lopulta päädyin liittymään 10 viikon kevyt sankari - kilpailuun. Ykkösenä mulla ei ole painon pudotus, vaan se uuden treeniseuran löytäminen. Sisäänpääsy salille ja sen "oman kodin" löytäminen. Itse kutsun ryhmää arjen sankariksi. Koska sitä tässä etsitään, säännöllistä rytmiä arjen ja kuntoilun kanssa. Kuntoilun tekemisestä osaksi arkea.<br />
<br />
Vajaa viikko takana ja ryhmäläiset ovat mahtavia! Ihania ihmisiä, huumoria riittää ja yhteishenki on hyvä. Nyt vajaan viikon (taas) uudella salilla käyneenä, tuntuu että olen tullut kotiin. Edellinen sali ei ollut huono, mutten vain kotiutunut sinne. Mutta tuo nykyinen, sinne on ihana mennä, siellä tuoksuu aina tuore kahvi, ihmiset puhuvat toisilleen ja kaikki tervehtii toisiaan. Toki ikävöin vanhaa kunnon Feeniksiä ja ihania jumppapirkkoja siellä, mutta se ajanjakso on nyt auttamattomasti ohi.<br />
<br />
Monta kertaa olen koittanut päästä takaisin ruotuun, saada itseni liikkeelle ja ryhdistäytymään. Mutta moni muu asia on ollut käsiteltävänä ennen tätä ryhtiliikettä ja viimein olen siinä vaiheessa, että tästä tuli ajankohtaista. Ja olen onnellinen. Todellakin olen onnellinen!<br />
<br />
Ettei elämä olisi liian ihanaa, on hehkutettava että Bea täyttää tulevana sunnuntaina 7 viikkoa. Se tarkoittaa sitä, että kotiutumiseen on viikko aikaa! En malta odottaa tuota ihanaa tuhinakaveria, joka jakaa arjen mun kanssa.<br />
<br />
Elämä on siis aika hyvin. On aika etsiä sitä arjen sankaria omasta elämästä. Usko tai älä, on ihan kiva katsoa peiliin ja moikata sitä mun arjen sankaria. Omaa itseäni. Sillä niinhän se on. Vain itse voi olla oman arkensa sankari. ei saa antaa omaa onneaan toisen ihmisen käsiin.<br />
<br />
Toivottavasti juuri sinä löydät oman arjen sankarisi :)<br />
<br />
<br />
Tämä kuva kuvaa musta kaikkea. Olkoon se elämää, liikuntaa, työtä tai mitä tahansa muuta, voimme joko lisätä tai keventää kanssakulkijoiden taakkaa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-R6u_zK-E8A_Dp0m-Ix-EmAWsmrzMZYarMnEm6McVSkh9BJ9yUOkOdNA-EILZrYzzCZXZg0PwQJbcxenYSIc9gGKSjt8IuwA_WkaGpq0FZVoBfTq_uiBFl-mn1PON2kdx59jzYl1k90M/s1600/16406740_1351681828229173_3778664097401255363_n.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-R6u_zK-E8A_Dp0m-Ix-EmAWsmrzMZYarMnEm6McVSkh9BJ9yUOkOdNA-EILZrYzzCZXZg0PwQJbcxenYSIc9gGKSjt8IuwA_WkaGpq0FZVoBfTq_uiBFl-mn1PON2kdx59jzYl1k90M/s320/16406740_1351681828229173_3778664097401255363_n.jpg" width="230" /></a></div>
<br />Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-35065957441828262442016-12-16T20:54:00.000+02:002016-12-16T20:54:24.744+02:00elossa edelleenYli kolme kuukautta on kulunut edellisestä tekstistä. Paljon olisi ollut sanottavaa, mutta se on jäänyt sanomatta. Monesta syystä. Mutta olen elossa edelleen. Siitä on hyvä lähteä eteenpäin ja suunnata katse uuteen vuoteen.<br />
<br />
Syksy on ollut melkoista pyöritystä. Muutto ja pitkä sairasloma veivät voimat. Vasta nyt alkaa elämä ja arki jotenkin soljumaan normaaliin tapaan.<br />
<br />
Kuntoileminen on jäänyt kokonaan. Tai ainakin se extra-liikkuminen. Jonkin verran kävelylenkkejä toki olen tehnyt ja nykyisin kävelen töihin (no joo, matka ei nyt päätä huimaa, taitaa omalta parkkipaikalta olla melkein sama matka töihin kuin työpaikan parkkipaikalta...).<br />
<br />
Positiivista on kuitenkin se, että mieli tekee jo palata takaisin liikunnan pariin. Olen voiton puolella siis! Kuitenkaan en ole vielä palannut salille, sillä aika on se mitä eniten vielä tarvitsen. Ja tiedostan sen liian hyvin. En halua ajaa itseäni takaisin siihen tilanteeseen mikä elo-syyskuussa oli. Vältän sitä kaikin keinoin, joten annan aikaa. Positiivista on kuitenkin että mieli heräilee koomasta pikku hiljaa.<br />
<br />
Oikeastaan näin vuoden lähetessä loppuaan, on hyvä katsella mennyttä vuotta. Se on ollut melkoinen. Tammi-maaliskuusta mulla ei ole mitään muistikuvaa, ensimmäiset selkeät mielikuvat on vasta huhtikuulta. Onneksi on fb, josta voi katsella mitä on tehnyt ja keitä on tavannut. Elämä ei mene aina niin kuin haluaa ja joskus vastaan tulee vastoinkäymisiä, jotka saavat elimistön hälytystilaan. Ehkä surullisinta kevättä ajatellessa on se, etten uskonut lääkäriä silloin enkä nähnyt hälytysmerkkejä. <br />
<br />
Liikuntaa on siis tälle vuodelle tullut melkoisen vähän. Salin vaihto ei sitä ainakaan lisännyt, ikävä on treenimimmejä ja sitä joukkoa, johon keitaalla sain tutustua. Ja isoin ikävä on niitä ihania ohjaajia, jotka saivat aikaan mussa muutoksen halun ja opettivat mut uskomaan itseeni.<br />
Mutta elämä jatkuu senkin suhteen, ihmiset vaihtavat paikkaa ja salit omistajaa. Nyt on tämä hetki ja elämän päätöksiä on tehtävä niiden asioiden pohjalta, jotka nyt ovat käytettävissä. Ei voi elää menneessä, eikä voi oikeastaan elää sitä huomistakaan näin ennalta.<br />
<br />
Syksystä opin sen, etten tee lupauksia. En lupaa uuden vuoden kynnyksellä parantaa tapojani tai muuttaa elämäntapoja radikaalisti. Ainoa asia mitä lupasin itselleni jo syksyllä, on se että kuuntelen itseäni herkemmin. En jousta oman jaksamisen kustannuksella. Pysyn poissa harrastuksista, jotka eivät tuota iloa. Pysyn pois kokoontumisista, joissa koen olevani vieraalta planeetalta tai toivomaton vieras. Kuuntelen itseäni. Osallistun vain sellaiseen, mikä tuottaa mielihyvää ja antaa iloa.<br />
<br />
Ehkä se on mun lupaukseni. Katsoa peiliin, kuunnella mitä peilikuva sanoo ja hyväksyä se, ettei kaikki pidä tästä "uudesta linjasta". Ja ikävä kyllä, se on jo vienyt ystäviä viereltä. Toisaalta, onko se ystävyyttä jos aina olet vain antajan roolissa, etkä saa enää mitään? Enkä puhu nyt konkreettisesta antamisesta. Enkä viittaa tällä kehenkään :) kunhan mietin.<br />
<br />
Elämä siis jatkuu. Ehkä olen astetta itsekkäämpi, mutta tähän ikään tullessa voi hiljalleen alkaa elää itselleen. Kuunnella mitä itse haluaa ja sanoa hyvällä omalla tunnolla "ei" jos siltä tuntuu.<br />
<br />
Näihin sanoihin. Blogi on ja pysyy, en lupaa päivittää sitä useammin, mutta uskon niin käyvän. Nyt kun viimein olen kahden vuoden tietokoneettoman elämän jälkeen päätynyt ostamaan uuden koneen :p aika aikansa kutakin....<br />
<br />
Rauhaisaa joulunaikaa itse kullekin. Muistutuksena itselleni (ja muillekin) että joulusta voi tehdä juuri oman näköisen. Ei sen tarvitse olla sellainen, mitä elokuvat ja naisen lehdet ovat pullollaan. On ihan ok grillata ulkona ja katsoa leffoja pyjama päällä, jos se tuntuu omalta. Ei joulu tule kinkusta, laatikoista eikä siitä lahjavuoresta. Se tulee siitä, mikä itselle on hyvä. Vietä siis juuri sellainen joulu, mikä sinulle sopii! Ja vietitpä sen miten tahansa, mukavaa juhlaa :)Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-88056824369620529202016-08-29T19:29:00.000+03:002016-08-29T19:29:19.234+03:00uuden salin sisäänajo alkakoonUuden salin sisäänajo on alkanut. Siis omalla kohdallani uuden, vaikka onhan tuo tuolla jo jonkin vuoden ollut. Nelisen kuukautta olen ollut siellä jäsenenä, mutta lähteminen on ollut haastavaa. Siis tekosyitä on löytynyt.<br />
<br />
Eilisen "tilinpäätöksen" jälkeen, oli tänään helppo lähteä tunnille. Kotoa lähtiessä ko. tunti näytti vielä varattua, joten päätin että menen tyrkylle ja jos tunnille ei mahdu, niin jään salille. Ja kappas, ehdin sekä salin että tuon kahvakuulatunninkin, koska sinnehän vapautui mulle sopivasti paikka!<br />
<br />
Ihan turhaan sitä miettii etukäteen, millainen tunti on ja pärjääkö siellä ja millainen ohjaaja on jne. Paljon sitä ehtii miettimään, kaikki ihan turhaan.<br />
<br />
Tunti ja ohjaaja olivat hyvät, meen uudelleenkin :)<br />
<br />
Mutta kaikista mukavinta oli huomata, että vaikka taukoa säännöllisestä liikunnasta on ollut jo melkoinen tovi, ei lihakset ole kaikkea unohtaneet. Punnerrukset sujui siinä missä muillakin ja kuulat heilui rivakkaa tahtia. Enkä edes valinnut niitä kevyimpiä ja silti olisin voinut ottaa vielä asteen verran painavamman. Toisaalta ehkä oli ihan hyvä palautella mieliin liikkeitä ja liikeratoja vähän kevyemmän kuulan kanssa :) Moneen kertaan mietin tunnilla sitä, että onneksi sain Ainolta ja
Caritalta hyvät opin kahvakuulan saloihin aikanaan. Liikeradat löytyi
helposti ja mikään paikka ei tullut väärällä tavalla kipeäksi. Jonkin
lainen keskivartalon tukikin löytyi (siis se on vielä olemassa, se
keskivartalo).<br />
<br />
Nyt kun naaman punoitus alkaa hiljalleen tasaantua, on kropassa mukava tunne. Se tunne, jota niin usein on kaivannut. Uusia lihaksia, vanhojen aktivoimista ja mieli on virkeämpi. Siis kaiken kaikkiaan ihan hyvä maanantai! Ihan endorfiineihin en vielä päässyt käsiksi, mutta ehkä sekin sieltä alkaa löytymään taas.<br />
<br />
Minä ja mun kaksi vasenta jalkaa meinasi jäädä zumbaankin, mutta sen aika ei ole vielä. Kerran elämässäni oon ollut zumbassa ja sen muistan vieläkin. Enkä suinkaan lämmöllä :D joten hiukan saa aikaa kulua ennen kuin sieltä itseni löydän...<br />
<br />
Keskiviikkona on tiedossa seuraava ohjattu tunti, sitä ennen luulen vieväni itseni palauttelevalle salikäynnille. Hikeä, ilman muuta, mutta ei maksimipainoja. Takareisissä on niin mukava tunne nyt, että ehkä myös kyykyt jää huomenna välistä :p<br />
<br />
Hyvä alku siis viikolle. Hyvä alku uudelle vanhalle elämälle :) Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-68003250459214640232016-08-28T21:09:00.002+03:002016-08-28T21:09:23.238+03:00Aina on mahdollisuus kääntyä takaisin ja aloittaa alustaSyksy. Sen voi aistia illan aikaistuneesta hämärästä. Usvasta joka valtaa ja kietoo kauniisti ympärilleen. Pihlajanmarjojen ilmestymisestä. Niin, Ja syksyn liikuntasuunnitelman heräämisestä kesän jäljiltä.<br />
<br />
Itse olen tuskaillut uuden salin kanssa. Se ei tunnu kodilta, on ikävä ihmisiä ja ystäviä keitaalta. Ja samalla sitä miettii että yhden oven sulkeuduttua aukee toisia ovia. Uusia mahdollisuuksia, vaikka samalla on kaipuu ja halu pitää kiinni siitä mitä on ollut.<br />
<br />
Viime lauantaina sain kunnian olla juhlistamassa rakkaan ystävän ja puolisonsa 50+50 juhlia. Juhlien lomassa pysähdyin useasti miettimään sitä, miten tämä ystävyys syntyi ihan huomaamatta. Juhlavieraiden joukossa oli mukana toista kymmentä ihmistä, joiden kanssa ystävyys on syntynyt viimeisen neljän vuoden aikana. Ja yhdistävänä tekijänä kaikissa näissä ystävyyssuhteissa on ollut tuo Keidas, jossa löysin itseni.<br />
<br />
Neljä vuotta on pitkä aika. Siinä ehtii tapahtua yhtä jos toista.<br />
<br />
Kun kaksi vuotta liikunnan parissa oli kulunut, päätin tehdä muutoksia elämässäni. Olin löytänyt itseni, liikunnan riemun ja ilon, löytänyt ihmisiä joiden luona tunsin olevani kotona. Olin ja elin elämäni parasta aikaa. Näin jälkikäteen katsottuna. Päätin kuitenkin yrittää jotain muuta, kuulua johonkin muuhun, olla osa jotain, mitä en aikaisemmin ollut ollut. Ja metsään meni rytinällä.<br />
<br />
Kuluneesta neljästä vuodesta nämä kaksi jälkimmäistä ovat olleet ehkä elämäni kauheimmat. Rehellisyyden nimissä myönnän tehneeni ison virheen haluamalla jotain johon luulin olevan mahdollisuuksia.<br />
<br />
Tiedän, ettei mennyttä saa takaisin. Se mitä joskus on ollut, ei palaa vaikka kuinka yrittää taaksepäin kelata.On katsottava tätä hetkeä silmiin ja mietittävä, mihin jatkaa. Mihin ohjata sitä laivaa, joka rysähti pahemman kerran karille.<br />
<br />
Kuluneen viikon aikana olen miettinyt paljon jokaista ihmistä ja ystävää, jotka juhlissa tapasin. Ja monen heidän lausahdukset ovat jääneet mieleen soimaan. Positiivisella tavalla. Nuo lauseet ja sanat pitävät sisällään paljon sellaista, mikä kantaa tulevien päivien ja viikkojen aikana.<br />
<br />
Joskus aikaisemmassa kirjoituksessa olen verrannut liikuntaa uskontoon. Ja sitähän se jollain tasolla on. Toiset löytävät itsensä ja hyvän olonsa uskosta, toiset löytävät sen liikunnasta. Mulle se löytyi jälkimmäisestä. En ole missään kokenut olevani saman vertainen ja tervetullut kuin kuntosalilla ja siellä tapaamieni ihmisten parissa. Olen kelvannut ja riittänyt sellaisena. Olen saanut kannustusta, tukea ja tsemppausta. Olen saanut monia rinnallakulkijoita, jotka ovat seisseet vierellä tuulessa ja myös auringon paisteessa. Olen saanut monia aarteita joiden arvoa en ehkä aina ole osannut arvostaa niin kuin nyt.<br />
<br />
Vaikka keidasta ei enää ole, pysyy ystävyys ja yhteys. Uudesta salista tehdään koti, pikku hiljaa. Ja se koti syntyy vain käymällä, menemällä mukaan ja olemalla osa porukkaa.<br />
<br />
Ja lopulta eipä sillä kai ole väliä, mistä kukin itsensä löytää. Menneet on menneitä, virheistä voi oppia ja koskaan ei ole myöhäistä palata siihen kohtaan, missä lähti menemään metsään. Ja siihen kohtaan minäkin aion palata. En aio haikailla enää sen perään, mitä viimeisen kahden vuoden aikana luulin minulla olevan. En aio haikailla niiden ihmisten perään, joille ei mikään riittänyt. Ei, aion katsoa nyt peiliin ja miettiä mistä jatkan.<br />
<br />
Neljästä vuodesta on tallella paitsi ne ihanat muistot, myös paljon konkreettisia ohjeita ja suuntaviivoja. Niiden avulla tiedän pääseväni eteenpäin ja tiedän myös, että mä pystyn siihen.<br />
<br />
Ja siitä se oikeastaan lähtee. Kun uskoo itseensä, voi valloittaa vuoria!Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-61370810305043003012016-08-01T13:37:00.002+03:002016-08-01T13:37:24.225+03:00Kipein ja suloisin, niistä jää kaipuuItku pitkästä ilosta, niin ne viisaat sanovat. Itkua on riittänyt viime päivinä, vaikka myös naurua ja paljon paljon ihania ja rakkaita muistoja.<br />
<br />
Vajaa neljä vuotta sitten, niin kuin moni tietääkin, elämä muuttui kun löysin itseni Feeniksiltä. Tuosta paikasta, josta tuli nopeasti rakas ja tärkeä osa mun elämää. Ja eilen tuo ihana paikka sulki ovensa. Tarjolla olisi ollut jäähyväisjumpat, rakastamani Combat ja paljon muuta ihanaa. Mutta niin paljon kuin mieli sinne haikailikin, en pystynyt menemään. Tiedän, moni ei sitä ymmärrä. Monet toteavat että sehän oli vain kuntosali. Mutta ei se sitä ollut. Se oli paikka, jossa ekan kerran vuosiin koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Koin olevani tasavertainen. Ja ennen kaikkea koin ne sadat ja jälleen sadat onnistumisen hetket, ilon kyyneleet ja itsensä voittamisen. Voi kuinka paljon tuosta paikasta sainkaan!Satoja tunteja hikeä ja monesti niitä kyyneleitäkin. Mutta paljon tulosta.<br />
<br />
Feeniks oli todellakin toinen koti. Kun sieltä toukokuussa päätin lähteä, en tiennyt sen sulkeutumisesta. Ajattelin että pidän taukoa ja palaan takaisin. Ja nyt tajuan liian hyvin, ettei se ole enää mahdollista. Tällä kertaa palaaminen ei onnistu. <br />
<br />
Eilen jäähyväisjumppien aikaan suuntasin uudelle salille. Sinne, jota en kodikseni vielä voi sanoa. Mutta joka ajaa asiansa toistaiseksi. Siellä itseäni rääkätessä ja hikoillessa sai valuttaa niitä katkeran suolaisia kyyneleitä ja samalla muistaa lämmöllä ihania hetkiä Feeniksillä. <br />
<br />
Blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut muutoksia. Asunto on myynnissä ja uudesta ei ole tietoa. Tavaroita inventoidessa olen itkenyt ja nauranut lukiessani ravintovalmennuksen ja pt-sessioiden papereita. Nuo ohjeet ja kannustukset, ne pysyvät! Kun tuntuu ettei kroppa liiku ja motivaatiota ei löydy, löytää noista ihanista ohjeista niin kannustavia lauseita, että jaksaa taas yrittää. <br />
<br />
Vaikka ikävä on suuri, ehkä eniten ihmisiä ja ohjaajia kohtaan, tiedän että moni heistä säilyy osana elämää. Feeniks antoi paljon muutakin kuin syyn ja ilon liikunnalle. Sain ystäviä, rinnallakulkijoita ja mahtavia tsemppareita!<br />
<br />
Viisaat sanovat myös "älä itke että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä että se on ollut". Ja mä iloitsen. Vaikka iso haikeus ja ikävä on sisimmässä, iloitsen jokaisesta hetkestä tuolla keitaalla, joka oli neljän vuoden ajan mun toinen koti!<br />
<br />
Aika ajoin tulee elämässä niitä hetkiä, että on käännettävä uusi sivu. Suunnattava kompassia uudelleen. Ja itse koen olevani tuon tienhaaran kohdalla. En tiedä, mistä itseni löydän lokakuussa. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta jostain on luovuttava saadakseen uutta. Eikä asiat lopulta ole seinistä kiinni. Ei Feeniksin kohdalla, eikä oman kodin kohdalla. Ihmiset säilyvät, vaikka paikka muuttaa nimeään tai osoite vaihtuu.<br />
<br />
Feeniks. Tuo lintu joka nousee tuhkasta. Se kulkee mun sydämessä ikuisesti ja se on piirtynyt ihoon tiukasti. Ihan tarkoituksella. Se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo ja uskaltaa. Se muistuttaa että rajat on tarkoitettu ylitettäväksi, että itsensä voittaminen on mahdollista. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta. <br />
<br />
Sydämessä on iso ikävä, mutta myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämäni parhaimmista 4 vuodesta.<br />
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin-left: 18pt; text-align: center;">
"<span lang="EN-GB" style="mso-ansi-language: EN-GB;">Useimmat päivät
pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.</span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-left: 18pt; text-align: center;">
<span lang="EN-GB" style="mso-ansi-language: EN-GB;"> Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan. "</span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-left: 18.0pt;">
<br /></div>
<span lang="EN-GB" style="mso-ansi-language: EN-GB;"> </span>
Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-85203295605175176942016-05-17T17:46:00.000+03:002016-05-17T17:46:01.215+03:00uuden edessäSiinä se sitten oli. 465 kirjautumista entisen keitaan järjestelmään. Avainlätkä palautettu ja jäsenyys loppuu parin viikon päästä. Mieli oli haikea kun tänään astelin salille, ajatuksena tehdä joku lempiohjelmista. Eipä sitten mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja poistuin lähes raamit kaulassa vihasta kihisten. Se oli siinä sitten. Aika kullatkoon muistot.<br />
<br />
Koska ärsytys lisäsi adrenaliinin määrää ja salille olin suunnitellut pääseväni, suuntasin toiselle puolelle kaupunkia ja pääsin purkamaan pahinta ärsytystä raudan pariin. Ihan uppo-oudot laitteet, tuntemattomat ihmiset ja erilainen sali, ei ehkä ihan pääse sanomaan että mieli olisi levännyt. Aika näyttää mistä itseni vielä löydän.<br />
<br />
Elämä kuitenkin jatkuu ja joskus pitää vain kääntää uusi sivu. Jos ei mistään luovu, ei voi saada uutta tilalle. Omalta mukavuusalueelta pitää lähteä pois, jos haluaa saada kehitystä aikaan. Se onkin sitten toinen kysymys, saanko.<br />
<br />
Tottakai mieli on haikeana kun tutusta ja turvallisesta lähtee pois. Mutta myönnän myös, että päällimmäisenä on edelleen iso harmi tämän päivän käynnistä. Se laantuu kyllä. Aikanaan. Ehkä. Sen kuitenkin tiedän, ettei paluuta enää ole. Ei entiselle keitaalle. Siellä vaihtuu omistaja kesän jälkeen, joten muutoksen tuulet puhaltavat sielläkin. Mutta lukipa oven yläpuolella mitä tahansa, Feeniks on aina Feeniks. Sieltä kaikki alkoi. Kyllä mä sitä silti lämmöllä muistan. Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-78861935500203018482016-05-01T22:13:00.000+03:002016-05-01T22:13:18.505+03:00Pitää lähteä jotta voi palataVappu. Toukokuun ensimmäinen. Kesä tulee kohisten ja mä en edelleenkään ole rantakunnossa. Vaikka toisaalta, onneksi ei tarviikaan. Tää kelpaa hyvin, mitä on :)<br />
<br />
Pyöräilykausi on korkattu toden teolla. Parisen viikkoa sitten ajelin Tuusulaan uimaan, piti kokeilla miltä se yhdistelmä tuntuu. Ja tuntuihan se. Viime viikolla aloitin työmatkapyöräilyn tavoitteena pyöräillä kerran pari viikossa (ainakin) töihin. Ja tänään sitten se Tuusulan järven ympäriajo. Huh hei, melkoista vastatuulta ja hapotusta. Ja niin mahtava sää, että ei olisi voinut parempaa toivoa! Vaikka nyt kropassa tuntuukin, niin iloitsen niistä tuntemuksista.<br />
<br />
Alkuviikosta kävin kokeilemassa Fustraa. Never again. Ei se niin kauheaa ollut, ettäkö sen takia en haluaisi uudelleen. Vaan se jälkikipu mikä iski. Ikinä ole ollut sellaista hermosärkyä, mikä iski samana iltana. Totesin, että mä pidän virheasentoni mielelläni ja kivuttoman elämän, kuin vapaaehtoisesti haen moista kipua. Kaikkea pitää kokeilla näköjään...<br />
<br />
Kevään mittaan sisäliikunta on jäänyt vähälle. Voisin sanoa olemattomaksi. Talvella pidin parin kuukauden tauon kotisalilta ja kuvittelin motivaation heräävän kun tauko loppuu. No eipä herännyt. Tauon loputtua oon koko ajan miettinyt, mitä teen. Jatkanko jäsenyyttä vai lopetanko sen. Niinpä nyt kuluneella viikolla päädyin sanomaan sopimukseni irti. Ihan vain siitä syystä, että 6 käyntiä kolmessa kuukaudessa on liian vähän. Vaikka miten lupasin ja vannoin itselleni, että kyllä mä tästä vielä aktivoidun, niin toisin kävi. Tässä kohtaa tämä on oikea ratkaisu. Ja jos kesän jälkeen tuntuu siltä, niin aina voi palata takaisin. Ihania jumppakamuja tulee ikävä, mutta onneksi monen kanssa ystävyys on syttynyt ja tiedän, että se jatkuu vaikkei enää Keitaalla nähdäkään. Mutta silti. On se haikeaa, 3 vuotta ja 10 kuukautta. Satoja tunteja liikuntaa. Ikävä tulee tuota paikkaa, josta kaikki alkoi vajaa 4 vuotta sitten. Paikkaa, josta tuli toinen koti niin moneksi vuodeksi! <br />
<br />
Nyt on time outin aika. Aika hengittää ja miettiä mihin tämä polku johtaa. Ja mitä polkua kävelen. Ehkä olen jollakin lailla tien risteyksessä. Toivon, että vaikka nyt on arkiliikunnan aika, ei liikunta jää kokonaan. edessä on siis pyöräilyä, kävelyä ja vähän niitä portaitakin. Ja jonkin laisen liikunnan ilon ylläpitoa.<br />
<br />
Elämä jatkuu, tulee se uusi kesä ja sen perään syksy. Tulee uusia mahdollisuuksia. Ja silti toivon, ettei ovet sulkeudu perässä kokonaan.<br />
<br />
Tänään tuota järveä ympäri polkiessa pohdin elämää monelta kantilta. Ja monestihan se elämä on juuri samanlaista. Lähdet yhdestä pisteestä, teet hirveän lenkin ja palaat lähtöpisteeseen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Niin se vain menee. Pitää lähteä, jotta voi palata.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhxsA1Ku1SGAwwTmLQMza7J7CpBfyVWnbRV4XpKMALrl5PoOLWFB60ICXxAzSTjM6FcHilD6NoxhrCHGYycPiM9lz5fFRHE_jX6NvH4l1K7y-OfHzp_YDmQwk2PMat-bR64TftHwnWmMoI/s1600/kirkko.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="239" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhxsA1Ku1SGAwwTmLQMza7J7CpBfyVWnbRV4XpKMALrl5PoOLWFB60ICXxAzSTjM6FcHilD6NoxhrCHGYycPiM9lz5fFRHE_jX6NvH4l1K7y-OfHzp_YDmQwk2PMat-bR64TftHwnWmMoI/s320/kirkko.jpg" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: center;">
Vappupäivää vietin Helsingissä upeassa auringon paisteessa nauttien hyvästä seurasta ja ihanasta musiikista. Kyllä tuo aurinko on vain niin upea, se herättää kyllä jokaisen nukkuvan! </div>
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwikBxYDNYUH2VGSVwXwdIAPqXcrquSFxoO0c8ihfyycWPNksdPBwiAIUcWShyphenhypheneXgG8fh5WLsf9hj1HtCNCUGiVtcx_8_DAbcvIMhRqF_x5DEpWd3wvm6ZTrB-WMeCp9w7QoBI7OW-liU/s1600/koivu.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwikBxYDNYUH2VGSVwXwdIAPqXcrquSFxoO0c8ihfyycWPNksdPBwiAIUcWShyphenhypheneXgG8fh5WLsf9hj1HtCNCUGiVtcx_8_DAbcvIMhRqF_x5DEpWd3wvm6ZTrB-WMeCp9w7QoBI7OW-liU/s320/koivu.jpg" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: center;">
Koivuissa on pienet lehdet! Ihana, ihana kevät! </div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMd5w8JcxvICkhHaapN7ifw3bbAhSIyLO_jgxio0c82vTg9F2vQ4fx9-lBSl5qHY5vOgSh1NjInolPjamBFZu6qJpIFtMMOsis0YH8lxcXEpXe0KswMpSV-z6sIRww19_ptlj0AxwG7SA/s1600/koppi.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMd5w8JcxvICkhHaapN7ifw3bbAhSIyLO_jgxio0c82vTg9F2vQ4fx9-lBSl5qHY5vOgSh1NjInolPjamBFZu6qJpIFtMMOsis0YH8lxcXEpXe0KswMpSV-z6sIRww19_ptlj0AxwG7SA/s320/koppi.jpg" width="240" /></a></div>
<div style="text-align: center;">
Nimi kirjaan, että on kierretty ympäri... </div>
<br />Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-14875889002785365682016-04-13T14:37:00.000+03:002016-04-13T14:37:25.842+03:00Todellakin elossa!Viime päivinä oon havahtunut ensimmäisen kerran tänä keväänä siihen, että olen todellakin elossa! Ja että se voikin tuntua hyvältä!<br />
<br />
Sunnuntain endorfiinihumala on laantunut, mutta mieli on iloinen ja virkeä. Ihana kevätaurinko paistaa ja olo on mitä parhain! Ainoastaan keuhkot eikä kroppakaan ihan vielä ole palautuneet rankasta keväästä, mutta ees päin! Nyt on aika kuntouttaa niitä hiljalleen. Tarjota säännöllisesti niille työtä ja muistutella mieliin sitä, mistä se kuitenkin lopulta tykkää.<br />
<br />
Maanantaiaamu kun valkeni, oli jokaisella askeleella säestyksenä pieni "au au au" kun joka paikkaan sattui. Mutta kipu ei tuntunut kuitenkaan pahalta, se vain kertoi että nyt on tehty taas jotain. Mieli halusi lisää.<br />
<br />
Maanantaina kaivoin pyörän talviteloilta ja polkaisin 11km lenkin. Se teki hyvää ja keuhkotkaan ei ihan sanoneet sopimustaan irti. Suunta on siis todellakin oikea!<br />
<br />
Eilen pidin lepopäivän, vaikka mieli olisikin tehnyt lähteä johonkin hikoilemaan. Saada tuota hyvääoloa lisää. Tänään oli kuitenkin tiedossa keinukallion mäkiä ja portaita, joten lepopäivät todellakin kunniaan!<br />
<br />
Keinukalliossa todellakin hikoiltiin ja hengästyttiin. Vaikka taukoja joutui pitämään hiukan enemmän ja välillä himmaamaan tahtia, ei olo ollut ihan kuollut treenien päätteeksi. Päin vastoin, mieleen nousi jälleen ajatus ettei peli ole menetetty! Ja Mulla oli ihan mahtavat tsempparit mukana, ihana pt ja nelijalkainen kannustin, joiden voimalla jaksoi lyllertää niitä mäkiä ja portaita :)<br />
<br />
Vaikka aina sanotaan, että liikunta on sivuseikka jos haluaa painoa pudottaa. Se pudottaminen tehdään oikeasti keittiössä, syömällä oikein, säännöllisesti ja monipuolisesti. Mulla liikunta sanelee kuitenkin paljon syömisiä. Opin silloin kun aktiivisesti painoa tiputin, että kun liikunta on kohdallaan, myös ruokailut asettuvat kohdalleen. Ja näin se on mennyt tälläkin kerralla. Heti kun liikunta on lisääntynyt, on syömiset monipuolistuneet ja rytmi tasoittunut. Myös ne valinnat on parantuneet. Eilen kun kävin jokaviikkoisella kahvila- käynnillä Fazerilla, katsoin kelloa ja totesin, että lounasaika on mennyt ilman lounasta. Joten valitsin pullan sijaan lämpimän ruoan. Pari viikkoa sitten olisin ajatellut, ettei yksi pulla maailmaa kaada. Ja eihän se kaadakaan. Jos se muu ruokailussa on kohdallaan. Mutta jos päivä menee parilla leivällä, litra tolkulla kahvia ja niillä pullilla, ollaan metsässä.<br />
<br />
Nyt on kropassa mukava tunne. Mihinkään ei satu, mutta tuntee että jotain on tehnyt. Hiukan tuo auringonpaiste kutsuu ulos ja pohdinkin, pitäisikö rykäistä ja polkea naapurikuntaan uimahalliin uimaan muutama veto. Ei ehkä huono vaihtoehto sekään :)<br />
<br />
Aurinkoa päivääsi ja puoliväliviikkoon! Se on kuulkaas kevät nyt! Nautitaan siitä, että ollaan elossa ja voidaan iloita kevätauringon paisteesta!Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-46986473509338950932016-04-10T22:59:00.000+03:002016-04-10T22:59:00.421+03:00Rakasta elämääPuoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?<br />
<br />
Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!<br />
<br />
Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä. <br />
<br />
Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.<br />
<br />
Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....<br />
<br />
Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.<br />
<br />
Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!<br />
<br />
Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin. <br />
<br />
Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi! <br />
<br />
Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään. <br />
<br />
Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!<br />
<br />
Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.<br />
<br />
Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa. Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-5283152504272402682015-10-02T15:15:00.004+03:002015-10-02T15:15:44.881+03:00uutta ja vanhaaViime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.<br />
<br />
Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.<br />
<br />
Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...<br />
<br />
Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten. <br />
<br />
Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin! <br />
<br />
Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.<br />
<br />
Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.<br />
<br />
Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).<br />
<br />
Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-16306092363151305412015-09-24T23:43:00.001+03:002015-09-24T23:45:01.434+03:00KeskeneräinenMikset sä enää kirjoita blogiin? Mikset kerro enää täällä kuulumisia? Ootko lopettanut liikunnan? Ai, sun "projekti" jäi kesken vai?<br />
<br />
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.<br />
<br />
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :) <br />
<br />
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.<br />
<br />
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika. <br />
<br />
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.<br />
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin. <br />
<br />
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa. <br />
<br />
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen. <br />
<br />
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin. <br />
<br />
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten? <br />
<br />
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä. <br />
<br />
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää. Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-32922989324287178922015-08-06T22:11:00.003+03:002015-08-06T22:14:48.109+03:00VuosipäiväVuosi päivä. Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.<br />
<br />
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.<br />
<br />
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta. <br />
<br />
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.<br />
<br />
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.<br />
<br />
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa! <br />
<br />
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.<br />
<br />
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.<br />
<br />
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.<br />
<br />
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!<br />
<br />
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!<br />
<br />
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgl5ajpch6sW5N_XE_b7q7KTo36QoWW2YecGshvphaey0gj6SKfiV_eB9JUD8UvsSwEYWw2QSdQ9pDY9J8cdVDmYGL_IBm-P40HHDrUdZRMug_LcKIWLiu-pv35SlMuaSss9Z9zfyn_Nng/s1600/pienin+askelin.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgl5ajpch6sW5N_XE_b7q7KTo36QoWW2YecGshvphaey0gj6SKfiV_eB9JUD8UvsSwEYWw2QSdQ9pDY9J8cdVDmYGL_IBm-P40HHDrUdZRMug_LcKIWLiu-pv35SlMuaSss9Z9zfyn_Nng/s320/pienin+askelin.jpg" width="268" /></a></div>
Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-47503627625067256092015-05-14T20:55:00.002+03:002015-05-14T21:02:25.900+03:00Karu todellisuusJoskus ihmisen pitää mennä "tunnelinsa" loppuun asti, että herää koomasta ja tajuaa tilanteen. Näin on käynyt mullakin. Vaikka koko ajan olen tiennyt, ettei tämä tie johda mihinkään. Tämä polku jolle hairahduin viime vuonna, ei johda sitä palkintoa kohti, jota tavoittelen. Ja kuitenkin olen vain jatkanut kulkemista yhä eteenpäin ja eteenpäin.<br />
<br />
Viimeiset pari viikkoa on mennyt jälleen taudin kourissa. Taas yksi ab-kuuri ja rtg-kuvia. Aina sama vastaus: tauti jyllää edelleen, ota iisisti. Ja mä olen ottanut. Kirjaimellisesti. Olen vain syönyt, maannut, tuskaillut ja pyörinyt itsesäälin aallokossa. Ei musta ole tähän, ei se riitä mitä teen, ei tästä tule valmista. Ja niin edelleen. Olen syyttänyt tautia kun hengästyttää. Mutta vaatekaappi on armoton mittari. Kun vuosi - puolitoista sitten pistin kaapin uusiksi, en hankkinut sinne enää yhtään venyvää vaatetta. Ei yhtään sellaista makkaroille armollista kudetta. Vaan kaikki hankinnat oli niitä, joista näkisi heti, että metsään ollaan menossa. Ja nyt ollaan tilanteessa että vain muutama on hyvän näköinen päällä eikä ahdista. Silti se ei ole riittänyt herätykseksi.<br />
<br />
En oikeastaan osaa sanoa, mikä mättää. Miksi juna menee väärillä raiteilla ja miksi sen vauhti on niin vaikea pysäyttää. Juuret kaikessa on pitkälti kelpaamattomuudessa. Siinä, ettei mikään riitä, mitä on. Tiedän, että riitän sellaisena mutta silti se palaute jota on vuosia saanut, elää syvällä sisällä. Kuinka paljon ihminen on valmis muuttumaan kelvatakseen muille?<br />
<br />
Eilen päätin, että junan on pysähdyttävä. Se ei auta, että ajattelee aina vain jotta huomenna. Tai ensi viikolla. Tai kesällä. Tai sitten kun on taas vuorotyössä. Tai... Selityksiä ja tekosyitä, niitä riittää niin paljon kuin tahtoo. Niinpä päädyin pitämään eilen mässäyspäivän. Kuulostaa hassulta yhtälöltä. Kaappiin on hiipinyt pikkuhiljaa epäterveellisempää evästä, sellaista jota ei ole parin vuoden aikana mun kaapeista löytynyt. Niinpä päätin, että syön niin paljon herkkuja kuin napa vetää ja sitten se on siinä. Kaapit tyhjäksi sellaisesta, mikä ei sinne kuulu. <br />
<br />
Tänään astuin peilin eteen. Olenhan mä siinä käynyt monesti päivän mittaan, mutta nyt tein sen ajatuksella. Katsoin mihin olen tullut, mietin mistä olen lähtenyt. Mietin, mihin olin jo päässyt. Kohtasin itseni ja melkein vesitetyt saavutukset. Kävin vaa'alla ja otin mitat. Eihän ne mieltä ylentänyt, mutta kohtasin lukemat ja päätin jälleen ettei koskaan enää. Nyt asioiden on muututtava. On pistettävä asiat jälleen tärkeysjärjestykseen ja siinä listan ykkösenä pitää lukea "minä". Kukaan, ei kukaan voi arvostaa sinua niin paljon kuin mitä itse voit. Niinpä on aloitettava siitä, että minä riitän ja kelpaan itselleni. Ja se riittää. Ei tarvitse riittää tai kelvata muille. Se on heidän ongelmansa, ei minun. Mutta itselleen pitää kelvata, itseään pitää rakastaa. Itselleen pitää olla armollinen ja rakastava. Ja tämä juna on ollut matkalla päin vastaiseen suuntaan. Miksi tuhoan sen työn, jonka tein. Miksei se riitä itselleni?<br />
<br />
Paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Paljon asioita, jotka on kohdattava.<br />
<br />
Tänään aloitin lääkärin ohjeen mukaisesti iisisti. Menin kuntosalille ja vietin siellä aikaa 1,5 tuntia. Tein sarjat loppuun ja keskityin liikkeeseen. Syke ei noussut korkealle, mikä oli tavoitekin. Mutta hiki tuli kyllä. Ja tärinä :) ei se hukkaan siis mennyt. <br />
<br />
Salilla ollessa mietin, mikä oli pitänyt mut sieltä poissa niin kauan. Mikä oli nostanut kynnyksen palata niin korkeaksi. Joillekin kuntoilu on verrattavissa uskontoon. Sitä se oli mulle hetken aikaa, kunnes elämässä tuli suurempia kysymyksiä ja palaset menivät uusiksi. Nyt on aika rakentaa palat taas paikalleen, löytää se imu ja halu, joka kutsuu salille. Olin niin onnellinen tänään salille mennessäni, sillä se tunne tuli jälleen. Tulin kotiin. Ihania, rakkaita ihmisiä, jotka hyväksyvät sellaisena kuin on. Vaikka epäonnistuneena ryömit takaisin juoksumatolle ja vyöryt maton mukana eteenpäin, riität silti sellaisena. Kelpaat edelleen, olet edelleen yksi muiden joukossa. Et olekaan tipahtanut toiseen kastiin tai sisäpiiristä pois. Vaikka ei tuolla mitään sisäpiirejä ole (ainakaan mä en niihin ole koskaan kuulunut *wirn*). Mutta you got the point. Olet edelleen tervetullut, osa yhteisöä.<br />
<br />
On siis aika kiillottaa taas se unelma kirkkaammaksi. Palata peruskysymysten äärelle, uskoa itseensä ja etsiä motivaatio. Tavoitteet on tehty saavutettaviksi, unelmat toteutettaviksi. Ja se kaikki on mahdollista jos itse uskoo siihen. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka rakastavat ja uskovat mun unelmiin. Kannustavat tekemään sen, mihin itse ei usko. Kannustavat ylittämään rajojaan ja rikkomaan ennakkoluuloja. Niitä ystäviä mun on ollut ikävä. <br />
<br />
Ja sinne mieli haluaa takaisin. Keitaalle, jossa on hyvä olla.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbtBVSw9_ADIlkPX7gyROX4a_9mO7bPIISQuY8TO-SKiuwsUj5HbgWxlTfZ-KZ0EQ7pyEJwXtCmHXuVEIFgqmM6B5ndcxGL_pgMqicRsFMxd4skYKZuIJZF_8AisFDNE2ZMwv98WwAbJ8/s1600/11047918_836474539793314_6988720258384099840_n.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="250" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbtBVSw9_ADIlkPX7gyROX4a_9mO7bPIISQuY8TO-SKiuwsUj5HbgWxlTfZ-KZ0EQ7pyEJwXtCmHXuVEIFgqmM6B5ndcxGL_pgMqicRsFMxd4skYKZuIJZF_8AisFDNE2ZMwv98WwAbJ8/s320/11047918_836474539793314_6988720258384099840_n.jpg" width="320" /></a></div>
Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-84760811236514833652015-04-25T16:07:00.002+03:002015-04-25T16:13:50.799+03:00Peruskysymysten äärelläPitkästä aikaa taas täällä. Kevät on mennyt johonkin, en oikein itsekään tajua, mihin se meni. Vasta odotin talvilomaa, nyt on jo pääsiäinen ohi ja vappu ovella. Ihan käsittämätöntä mihin aika vain juoksee.<br />
<br />
Viime viikkoina on tuntunut, ettei vuorokaudessa riitä tunnit. Ja väsymys on ollut sen mukainen. Yöunet ovat onneksi palanneet melkein normaaleiksi, joten siitä olen erittäin iloinen. Johan tässä ehdittiin reilu vuosi nukkumaan huonosti tai erittäin huonosti.<br />
<br />
PT-sessio lähestyy loppuaan, vielä olisi yksi tapaaminen edessä. En ehkä päässyt niihin tavotteisiin, joita olin ajatellut, mutta hukkaan tämä aika ei ole mennyt! Päin vastoin olen saanut niin paljon uutta, hirmuisen määrän erilaisia tapoja ja ideoita liikkumiseen, uusia näkökulmia ja paljon paljon muuta!<br />
<br />
Välillä syömiset ovat olleet todella hukassa, mutta nyt nekin ovat rytmittyneet pelottavan hyvin kohdalleen. Toivottavasti tää ei ole ohi menevä vaihe.<br />
<br />
Ryhmäliikunta on ollut suorastaan jäissä mun kohdalla. Aika, energia ja motivaatio on ollut kortilla, joten on ollut helppoa jäädä pois. Välillä mietin, että pitäisi vain lähteä, mutta totesin ettei se pakottamalla ainakaan hauskaa ole. Joten olen antanut aikaa.<br />
<br />
Eilen viimein lähdin ihan extempore army-tunnille. Tiesin, mihin olen menossa ja mietin kyllä pitkään, kuinka hyvin kunto kestää. Ja eihän se kestänyt. Harmitti ihan vietävästi tajuta, miten aika on tehnyt tehtävänsä myös lihaskunnon kohdalla. Mutta toisaalta tästä ei voi kuin nousta jälleen. Ryhmän imu saa antamaan enemmän kuin yksinään kuntosalin puolella. Ja kyllä tänään kropassa tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Tunnilla hikoillessa mietin peruskysymyksiä itsekseni. Mietin, mitä haluan ja mitä olen valmis "maksamaan" saavuttaakseni unelmani. Vastaus oli oikeastaan hyvinkin helppo ja yksinkertainen. Jos haluan saada sen, mitä unelmoin, on tehtävä töitä takapuoli ruvella. On mentävä mukavuusvyöhykkeeltä ulos, laitettava itsensä peliin ja tehtävä se pari toistoa vielä sen jälkeen kun aivot huutaa ettei jaksa enempää. Oli kauheaa tajuta, että vuosi sitten jaksoin painaltaa ihan eritavalla tunneillakin. Ja nyt hypyt ja nopeat vaihdokset olivat ihan hirveitä. Mutta siitä se lähtee taas kehittymään, siihen haluan uskoa ja luottaa!<br />
<br />
Viimeiset pari viikkoa on huimaus ollut taas kaverina. Mutta verenpaineet on kunnossa, joten siitä se ei johdu. Niskat on niin jumissa, ettei happi enää kierrä ja saa silmissä sumentumaan. Eilisen tunnin jälkeen huomasin että jumit olivat vähentyneet ja olo oli parempi. Kroppa kaipaa siis liikuntaa pysyäkseen terveenä ja pärjätäkseen arjen keskellä. Ongelmat vähenee, kun pitää kropasta hyvää huolta!<br />
<br />
Täällä siis tarvotaan eteenpäin. Välillä suossa ja välillä sitten vähän kantavammalla maaperällä. Koitan muistuttaa itselleni, että jos istun sohvalla ja jään kotiin, ei kunto kasva ja on turha itkeä kun hengästyttää. Mutta jos lähden liikkeelle, lisään perusliikuntaa ja hyötyliikuntaa, osallistun tunneille ja käyn salin puolella, on unelmat helpompi toteuttaa.<br />
<br />
Tuumasta siis toimeen, työmatkapyöräily odottaa ottajaa :) Ekat ajot tältä keväältä on jo takana, joten nyt vain satulaan ja menoksi!Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-72747945891140874432015-02-28T17:11:00.001+02:002015-02-28T17:11:18.241+02:00kevättä kohtiApua! Mihin tää aika on taas mennyt?? Mä olin ihan varma että oon käynyt kirjoittamassa ainakin tän vuoden puolella jotain ja hups, edellisestä onkin aikaa kolme kuukautta.<br />
<br />
Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui ja lomat loppuivat. Nyt jälleen elän loman viimeisiä päiviä, maanantaina taas töihin.<br />
<br />
Kuntoilun saralla elo etenee. Hitaasti mutta varmasti. Välillä iskee tuska, kun missään ei näy tuloksia ja sitten taas tajuaa että ei sillä vauhdilla olekan niin suurta merkitystä. Suurempi merkitys on sillä, että etenee.<br />
<br />
Viime viikot ja kuukaudet on kuluneet ihanan pt:n varmassa ohjauksessa. Nuo tunnit, jolloin olemme hikoilleet yhdessä (tai siis minähän se olen siellä hikoillut ja antanut syytä nauruun... myös itselleni :D ) ovat olleet jotain ihan mieletöntä ja ihanaa. Paljon uusia asioita, poistumista mukavuusalueelta ja uusia ulottuvuuksia myös.<br />
<br />
Suuri työ on kuitenkin tapahtunut jälleen pääkopassa. Olen käynyt läpi viime kesää, miettinyt ja pohtinut mitä silloin oikeastaan tapahtui, kun paino lähti taas nousuun. Vaikka ei palattu menneisiin lukemiin ja pieni nousu kuuluu asiaan, niin silti vaa'an lukemat harmittavat edelleen. Kesällä kai jollakin lailla lopetin yrittämästä. Annoin periksi sille, että ei tästä kuitenkaan tule mitään. Etten onnistu ja kaikki on ihan turhaa. Vaikka kuitenkin tiesin, ettei se niin ole.<br />
<br />
Tuosta on edetty taas ja motivaatiota on enemmän kuin viime kesänä. Ei niin paljon vielä, mitä jossakin vaiheessa oli. Mutta valoa kohti mennään :)<br />
<br />
Homma siis jatkuu täällä edelleen. Unettomuus, josta viime vuonna kärsin melkolailla, alkaa olemaan selätetty. Vielä ajoittain yöt on hankalia, mikä heijastuu päivän jaksamisiin. Lisäksi verenpaineiden kanssa on ollut ongelmaa, kun ne ei ole oikein tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla ja sitä myöten on liikkuminen ollut haasteellista. Kukapa sitä toivoo heräävänsä lattialta 6kg käsipainot naaman päältä ;) Eli haastetta riittää tämän kehon kanssa edelleen. Nyt kuitenkin näyttää jo paremmalta. Työterveyshuollossa on tutkittu perusteellisesti vasemman puolen heikkoutta ja onneksi mitään syytä ei ole löytynyt. Seuraillaan siis, paheneeko vaiva vai onko tämä vain sitä kuuluisaa orastavaa vanhuutta... Kaikki on mahdollista :D<br />
<br />
Aika tuntuu olevan kortilla ja siksi tämä päivittäminen on ollut todella hidasta ja kestänyt aina turhan kauan. Mutta kyllä mä täällä olen.<br />
<br />
Syksy näyttää tällä hetkellä siltä, että paluu 3-vuorotyöhön on edessä ja tämä pesti, jota nyt teen, on loppusuoralla. Toisaalta on kiva palata vuorotyöhön, toisaalta jään ikävöimään ihanaa työyhteisöä. Menneet 2 vuotta on olleet ihan mielettömät!<br />
<br />
En lupaa parantaa tapojani ja päivittää useammin, sillä tiedän että jos niin lupaan, en ehdi päivittämään. Mutta kun en lupaa mitään, saatan saada tekstejä aikaiseksi vähän useammin :)<br />
<br />
Ihanaa alkavaa maaliskuuta, siellä kevät kolkuttelee jo ovella :)Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-88720095545402331082014-11-23T20:57:00.002+02:002014-11-23T20:57:50.785+02:00Totuuden edessäJestas. Mä olen lähes sanaton.<br />
<br />
Ensimmäinen pt-tapaaminen siis takana ja selvät suunnitelmat edessä. Pari päivää meni tiedon sulattelussa ja totuuden sisäistämisessä. Peli ei ole menetetty ja se aiemmin saavutetun tuloksen ryssiminen ei ollutkaan ihan niin paha kuin luulin. Silti komeat miinuskilot ovat muisto ja tavoite. Sinne on matkaa, mutta ei niin pitkälti kuin koko ajan pelkäsin.<br />
<br />
Kuitenkin se totuuden tajuaminen. Katsominen tilannetta silmästä silmään ja peilin eteen meneminen kolhaisee kovaa. Mieletön työ takana ja silti meinasin heittää hanskat tiskiin. Huh, onneksi niin ei ehtinyt käymään!<br />
<br />
Pt-tapaamisen kuntotesti kaihertaa mieltä. Se todella korpeaa kovaa. Koska tajusin sen jälkeen, kuinka olemattomaksi lihaskunto on päässyt. Kun ei vaan jaksa enää niin kuin aiemmin. Tuosta testistä sain reidet niin kipeäksi että niitä on sitten pari päivää sulateltu. Eilen päädyin lumiseen keinukallioon lenkille ja vanhasta tottumuksesta kaikki ylämäet vedettiin jälleen kahteen kertaan. Hikeä ja kyyneliä, ei onneksi sentään verta... Kiukun voimalla pientä intervallijuoksua (joo, todellakin pientä...) kaiken keskelle. Onneksi oli lunta ja kaunis maisema, vaikka ei sitä maisemaa paljon ehtinyt ihastelemaan. Niin kovaa harmitti.<br />
<br />
Jos aikaisemmin mun haasteeni oli sivulankku (joka on kyllä haaste sinänsä edelleenkin) niin uusi "haaste" on juoksumatto. Siitä etsitään nyt uusia nopeuksia ja katsotaan mihin päädytään.<br />
<br />
Tänään sitten viimein salin puolelle. Mun kannalta onneksi illan suunniteltu tunti oli vaihtunut ja oli hyvä syy pysyä siellä rautatankojen keskellä. Ensimmäisen kerran koko projektin aikana tunsin jonkin asteista häpeää. En niinkään kiloista tai ulkonäöstä, vaan siitä ettei jaksanutkaan kuten ennen. Vaikka eihän ne muut salilla hikoilleet tienneet mihin aiemmin olen pystynyt. Mutta jännä tunne, ei se ole koskaan aiemmin mieleen edes tullut.<br />
<br />
Näistä tuntemuksista on kuitenkin hyvä lähteä. Jos hävettää ettei rauta nouse, on siihen vain yksi apu. Mennä nostamaan sitä säännöllisesti.<br />
<br />
Ensiviikon treeniohjelma on muodostunut hahmotelmaksi. Ihan varma en ole niiden toteutumisesta lähinnä aamusalien kohdalla. Yöunet on olleet taas vähän karkuteillä ja moni yö on ehtinyt aamun pikkutunneille ennen nukkumatin saapumista. Joten siinä kohtaa olen sallinut itselleni unta niin pitkään kuin työn puolesta onnistuu. Huomenna olisi kova tavoite päästä aamulla hikoilemaan, joten katsotaan kuinka käy. Jos vaikka hävettäisi vähemmän, kun porukkaakin on salilla vähemmän.<br />
<br />
Vaikka se mun täytyy sanoa, että meidän keitaalla saa ihan rauhassa leikkiä vaikka kilon käsipainoilla, eikä se ketään kiinnosta huonossa mielessä. Siitä tuo paikka on ihana. Saat olla juuri sellainen kuin olet ja kannustusta ei puutu. Onneksi.<br />
<br />
Nyt vielä tämän päivän merkinnät ruokapäiväkirjaan ja sitten metsästämään mattia. Vähän kyljissä tuntuu, että ehkä mä jotain tein ihan oikeinkin tänään :) Motivaatio alkaa siis hiljalleen taas heräämään. Se on aika ihana tunne!Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-92174142760653274702014-11-19T21:25:00.000+02:002014-11-19T21:25:21.276+02:00Uusi alkuTäällä jälleen.<div>
<br /></div>
<div>
Elämä on heitellyt, aikaa on kulunut edellisestä päivityksestä. Paljon on tapahtunut ja silti voisi sanoa, ettei mikään ole muuttunut.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Jotain on kuitenkin "muuttunut", nimittäin minussa itsessäni. Sisällä ja ajatusmaailmassa. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Pitkään yritin sinnitellä, yritin jaksaa myllerryksen keskellä. Yritin hokea itselleni, että "ehei, ei se punainen lanka ole mihinkään kadonnut" ja kyllä tässä vielä porskutetaan. Silti kaikki merkit olivat näkyvissä jo keväällä. Silloin suljin silmäni asioilta ja tilanteelta. En halunnut kuulla enkä halunnut nähdä. Vielä kesä mentiin huonossa hapessa kunnes se seinä tuli vastaan.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Oli aika ottaa selkeä aikalisä. Viheltää peli poikki ja antaa itselle aikaa. Kun lääkärissä istuessa ei ymmärtänyt enää tuon taivaallista diagnoosista ja lääkityksestä, ei tajunnut missä mennään eikä oikein ymmärtänyt miksi sairasloma oli niin pitkä. Pallo oli karannut liian kauas. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Sairasloman aikana tilanne alkoi valottumaan ja arkea opeteltiin uudelleen. Liikunta ja syöminen jäivät todellakin taustalle, oli aika antaa itselle aikaa hyväksyä asiat ja tilanne. Aikaa opetella uudenlaista arkea ja elämää. Todellakin aikaa hyväksyä tilanne. Energia ei enää riittänyt blogin päivittämiseen, monesti se päivittäinen elämä vei kaikki mehut ja ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Monta kertaa ajattelin että pitäisi kirjoittaa, oli paljon sanottavaa ja jaettavaa. Silti koneen äärelle istuessa ne sanat katosivat. Ei vain saanut mitään ulos. Oli siis annettava edelleen vain aikaa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Nyt töihin paluun jälkeen ja sairasloman loputtua tilanne on valoisampi. On jälleen aikaa ja energiaa miettiä muutakin. Arkeen mahtuu taas normaaleja asioita, niistä päällimmäisenä liikunta ja ravitsemus.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Pitkä tekemättömyys ja pallon karkaaminen saivat aikaan sen, että paino on noussut ja kunto romahtanut. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
sairasloman loppumetreillä tajusin, että tarvitsen boostin liikkumattomuuden lopettamiseen ja tarvitsen asiaan tukea. Jonkun joka ruoskii, mutta tekee sen kannustaen. Oli siis aika ottaa yhteys personal traineriin ja sopia "sotasuunnitelmasta".</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tänään on ensimmäinen pt-tapaaminen takana. Positiivista on se, että paino on kääntynyt jo laskuun ennen kuin edes kunnolla ehdimme aloittamaan. Negatiivista on tajuta se, että lihaskunto on romahtanut ja olematon. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tästä on kuitenkin suunta vain ylöspäin. Mulla on hyvä suunnitelma, hyvä pt :) </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Blogi päivittyy taas useammin, en ole teitä siis unohtanut :) Tästä jatketaan seuraavat kuukaudet valvovan silmän alla. Ja hyvä niin! Uskon että tästä tulee hyvä!</div>
Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-4699205281247307872014-07-24T22:21:00.002+03:002014-07-24T22:21:42.998+03:00Elon merkkejäTuhannesti anteeksi sinulle, joka olet käynyt kurkkimassa uuden tekstin toivossa ja olet joutunut pettymään. Blogi on ollut tauolla, vaikken päättänyt pitää erityisesti taukoa. Se vain tuli ihan itsestään.<div>
<br /></div>
<div>
Edellisen päivityksen jälkeen olen moneen kertaan istunut koneen ääreen, miettinyt kuinka paljon olisi kerrottavaa. Ja silti sanojen saaminen näppäimistön kautta tähän ruudulle on ollut toivotonta. Ei vain ole sanat irronneet.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Niinpä olen antanut ajan kulua. Olen ottanut hengitystaukoa kirjoittamisesta. Nyt kuitenkin paluu ruotuun on alkanut kun on saanut asiat itsensä kanssa taas vähän selkeämmiksi. Ei ne selviä kai vieläkään ole, mutta nyt tietää mihin suuntaan jatkaa. Punainen lanka ei ole kadonnut vaikka siltä onkin ajoittain tuntunut.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Täällä siis ollaan :)</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Lupaan kirjoittaa lähipäivinä ihan oikeasti. Olen löytänyt uuden ihanan harrastuksen ja kokeillut SUP:a. Ihan mielettömän kivaa ja hei, mä en ole kastunut kertaakaan :D se on siis jo paljon :)</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Palaan lähipäivinä ja lupaan taas aktivoitua kirjoittamisen suhteen. Olen nähnyt kurkkauksenne sivuille, kiitos niistä!</div>
Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-3666747889769447322014-05-03T11:59:00.002+03:002014-05-03T11:59:59.866+03:00Pakko laihtuaKun on pakko laihtua. Vielä yksi kilo. Vielä muutama sentti. Vielä ainakin yksi vaatekoko. Vielä vähän.... On pakko. Pakko olla pienempi.<br />
<br />
Mistä se pakko tulee? Kuka sen määrittelee? Miksi on pakko olla pienempi tai mahtua siihen vähän pienempään puseroon / housuihin? Miksi on pakko laihtua?<br />
<br />
Nämä kysymykset on olleet mielessä viime päivinä päällimmäisenä. Miksi mun on pakko laihtua, kuka määrittelee sen pakon? Onko tämä prosessi itseäni varten, vai haluanko olla jotain mitä en ole? Luulenko olevani jotain muuta jos olen sen 5kg kevyempi tai mahdun kokoa pienempiin vaatteisiin?<br />
<br />
Ravintovalmennuksessa mietittiin miksi paino ei laske. Olenko stressaantunut työstä tai ruoan miettimisestä. Jäin pohtimaan stressiä ja tajusin että olen stressaantunut. Mutten arjesta tai työstä. Vaan siitä että takaraivolla on tuo ajatus koko ajan. Pakko laihtua.<br />
<br />
Kun ei ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä pitäisi jotta laihtuu, stressitaso nousee. Ei ehdi salille, ei ehdi jumppaan ei ehdi.... Ja kuitenkin mulla on ihan yhtä paljon tunteja vuorokaudessa kuin aiemminkin, miksi nyt yhtäkkiä en enää ehdi? Motivaatio ei ole kadonnut mihinkään, sitä on kyllä.<br />
<br />
Kun edellinen ravintovalmennus loppui syksyllä, loin itselleni stressin siitä että nyt on pakko onnistua yksin. Pakko jatkaa samaa tahtia. Pakko päästä siihen tavoitteeseen nopeasti. Enkä edes tiedostanut sitä, se vain tuli itsekseen ja hiipi salaa takaraivolle. Mun on pakko onnistua.<br />
<br />
Nyt mietin, miksi mun on pakko. Kyllä, elimistö voi paremmin ja nivelet tykkää kun on vähemmän kuormaa mukana. Mutta mikään pakko mun ei ole. Se, että saan kiloja pois, ei muuta sitä mitä mä olen. Kyllä se muuttaa ulkokuorta, tottakai, mutta ei sitä mikä siellä sisällä on.<br />
<br />
Kukaan ei ole vaatinut mua muuttumaan. Kukaan ei vaadi mua olemaan 10kg kevyempi. Ei mun ole pakko. Nyt siis olen jälleen niiden peruskysmysten äärellä. Ties kuinka monennen kerran. Miksi lähdin tähän prosessiin, ketä varten teen tätä. Miksi haluan olla pienempi ja mitä sitten tapahtuu kun saavutan sen tavotteen? Teenkö itseäni varten, ehkä terveempää tulevaisuutta ajatellen ja siksi että mun olisi parempi olla. Vai siksi, että voin sanoa laihtuneeni XX määrän ja ylpeillä lukemilla? Siksi, että pystyn näyttämään muille (kenelle??) että mä pystyn tähän, kykenen muuttumaan.<br />
<br />
Ei mulla ole vastauksia. Tällä hetkellä mulla on vain satoja kysymyksiä ilman vastauksia. Ne selviää kyllä, mutta olen onnellinen siitä, että mulla on edes nyt ne kysymykset joihin voin etsiä itsestäni vastauksia. Miettiä syitä ja seurauksia.<br />
<br />
On siis se hetki, että on annettava aikaa. Unohtaa se pakko. Olla itselleen armollinen ja unohtaa stressi siitä että tänäänkään en ehdi salille. Huomenna on uusi päivä ja jos huomennakaan en ehdi, niin mitä sitten? Enkä tarkoita nyt välinpitämättömyyttä kuntoilua kohtaan, vaan sitä että asiasta ei pidä tehdä suurempaa numeroa kuin se on. Se on yksi osa elämää, välillä ehtii enemmän ja välillä vähemmän. Mutta jos ei ehdi, ei siitä saa tulla paniikinomainen asia joka on pakko suorittaa.Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-60431341456452635742014-04-22T22:03:00.000+03:002014-04-22T22:03:05.395+03:00Polkupyöräilyn huumaa!Lomalaisen arki on alkanut. Upeaakin upeammilla keleillä.<br />
<br />
Mä olen jäänyt pyöräilyyn koukkuun. Ihan käsittämätöntä. Pari vuotta sitten en voinut kuvitella, että ajelisin enempää kuin pakolliset pyörällä. Ja enhän mä ajanutkaan. Ja nyt nälkä kasvaa syödessä, jokaisen ajon jälkeen on sellainen olo että olisi voinut ajaa vielä vähän lisää. Hassua...<br />
<br />
Pääsiäisen vietin rauhaiseloa pidellen, sunnuntaina pohdittiin jälleen ruokavalion muutoksia ja heitettiin koko sabluuna uusiksi. Nyt sitten ihmettelen syömisiä ihan uudesta vinkkelistä. Toisaalta erittäin hyvä ravistella niitä totuttuja tapoja. Toivotaan että tämä puree ja kolauttaa rytmin kuntoon... Ruokavalion lisäksi lauantaina ja sunnuntaina kävin rääkkäämässä vatsalihaksia oikein olan takaa ja sen tunnen vielä tänäänkin. Kyllä mun omaohjaaja on tehnyt loistavan ohjelman, kun se sattuu useammankin päivän päästä. Sunnuntaina tyrkkäsin itseni myös extempore crossingtunnille, mikä tuntui ihanalta pitkästä aikaa. Kyllä noilla ohjatuilla tunneilla vaan saa hyvän mielen aikaiseksi!<br />
<br />
Maanantain polkaisin Helsingin rajalle ja poikkesin ystävän luo kahville. Kahvi venyi sitten iltapäiväajeluksi, grillaukseksi ja mukavaksi jutusteluksi auringon paahteessa. Monta tuntia myöhemmin ja useita kokemuksia rikkaampana poljin kiertotietä kotiin. Että voi ihminen nauttia laskevan auringon kajosta, hiljaa heräävästä luonnosta, hiirenkorvista, valkovuokoista teiden varsilla. Ja se tuoksu, se heräävän luonnon huumaava tuoksu! Olin onnesta lähes juovuksissa kun pääsin kotiin. Nenä parka, otti hiukan nokkiinsa kevätauringosta ja nyt sitten punanenäisenä kuljen pari päivää.<br />
<br />
Kuulin pääsiäisenä suru-uutisen, jonka toivoin olevan väärä. Tänään menin lomalla käymään töissä, koska tuosta temppuilevasta kädestä otettiin vähän lisätutkimuksia. Kun astuin työpaikan pihalle ja näin lipun puolitangossa, iski se tieto tajuntaan. Ei tuo uutinen huhua ollut. Iso menetys koko työpaikalle, vaikkei hän ollutkaan mulle lähimpiä työtovereita. Siinä lippua katsellessa sitä tajusi jälleen ihmisen pienuuden. Ei kukaan meistä tiedä päiviensä määrää, ei lähdön hetkeä.<br />
<br />
Vaikka muistutus tulikin ihan väärällä tavalla, toivon että jälleen kerran muistaisin arvostaa ihmisiä joita lähelläni on. Arvostaa heitä nyt kun he vielä ovat täällä. Kritiikin ja negatiivisen palautteen voi antaa ensi kerrallakin, mutta se kiitos ja ne hyvät asiat, ne pitäisi sanoa nyt. Ei jättää siihen seuraavaan kertaan. Kun koskaan ei tiedä, tuleeko sitä seuraavaa kertaa enää.<br />
<br />
Tällaisten tapahtumien jälkeen huomaan miettiväni omaa elämääni. Sen sisältöä ja niitä omia valintojakin. Joskus on hyvä pysähtyä peruskysymysten äärelle. Tehdä itsensä kanssa välit selviksi.<br />
<br />
Elämä kuitenkin jatkuu. Mä tiedän missä menen ja mitä kohti kuljen. Mun päämäärä on selvä ja kristallin kirkas. Pyöräilyn nälkä on edelleen kasvava. Yhtäjaksoisesti olen nyt polkenut 30km, päivämatkana 35km, seuraava etappi näyttäisi olevan 50km (siis päivämatka, yhtäjaksoisesti 25km). Mistähän mä vielä löydän itseni... Mua houkuteltiin jo lomalla polkemaan hiukan pidempää matkaa, siinä olisi istumista 150km verran. Saas nähdä, olenko yllytyshullu ja otan haasteen vastaan ;)Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-40712899488202919452014-04-19T10:48:00.001+03:002014-04-19T10:49:59.654+03:00Täällä taasLinjoilla jälleen!<br />
<br />
Kulunut viikko on ollut hektinen töiden ja harrastusten parissa. Pitkiä, ympäripyöreitä päiviä, iltapolia ja harjoituksia. Ja liikuntaa vain nimeksi. No olen sentään polkenut töihin pyörällä, että hyötyliikuntaa olen saanut jonkin verran :) Mutta ohjattu on ollut nollassa. Toivottavasti siihen tulee muutos nyt kun olen taas kerran lomalla :)<br />
<br />
Niin kauan kuin olen keravalla asunut, olen unelmoinut että jonain päivänä poljen Tuusulan järven ympäri. Muutama vuosi sitten kunto ei olisi riittänyt enkä olisi jaksanut sitä polkea. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Eilen, ensimmäisen lomapäivän kunniaksi päätin ottaa ja polkaista. Ja sen jälkeen oli kyllä sellainen "I did it" olo!! 30km ja aikaa kului 1h 40 minuuttia. Oikeastaan muutama minuutti alle, kun unohdin pysäyttää trackerin kun pysähdyin kirjaamaan nimeni järvenkiertäjien kirjaan. Siellä se komeilee munkin nimi, sijalla 423. Aion mennä tuon lenkin vielä monta kertaa tämän kesän aikana! Se oli itseasiassa todella kiva reitti, maisemat upeita ja ihania iloisia ihmisiä molempiin suuntiin menossa.<br />
<br />
Musiikki on vienyt mun sydämeni taas. Monen vuoden tauon jälkeen on ihana olla harjoituksissa joka viikko. Kiirastorstain esiintyminen sai ilon sydämeen. Olen päässyt ihanaan porukkaan mukaan! Himo kasvaa myös viulun pariin, pitäisi viimeinkin hakea siihen ne uudet kielet...<br />
<br />
Ravintovalmennus on käynnissä ja tää ei vaan suju. Kirjoitan ruokapäiväkirjaa joka päivä, ja järkyttyneenä katson liian vähiä syömisiä tai aterioiden puutetta. Joka ikinen päivä. Paino on noussut hiukan, mutta niin se teki viimeksikin kun aloin syömään eri tavalla. Se tasoittuu kyllä, mutta ärsyttäähän se. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.<br />
<br />
Kun taas löytäisi sen vaihteen silmään, että tajuaisi mitä varten tässä nyt näitä asioita kerrataan. Itseä varten. Ei ketään muuta varten. Mutta johonkin sen hukkasin viime syksynä, kun elämä heitti kapuloita rattaisiin. Sitä motivaatiota ja energiaa etsitään taas, jolla tämä uudenlainen arki lähtisi rullaamaan yhtä sujuvasti kuin aikaisemminkin.<br />
<br />
Täällä kuitenkin mennään. Vaikka nyt ei sujukaan niin kuin toivoisi, ei hanskat ole kokonaan naulassa. Nämä on niitä hetkiä, että pitää vain jatkaa, tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti!<br />
<br />
Kaiken kaikkiaan en ehkä tajua edelleenkään itse, mihin asti olen päässyt. Kiirastorstaina sain useammalta kuoroystävältä ihania sanoja. Niiden sisäistäminen on vain niin kovin vaikeaa. Silti mieli on iloinen monista kauniista sanoista. Ei se peilikuva niin paha ole, mitä itse kuvittelee. Mutta pääkoppa, se ei vaan seuraa mukana sitä tahtia kuin toivoisi itse.<br />
<br />
Torstaina kun olin jäämässä lomalle, sain mahtavia uutisia tulevaisuutta koskien :) Haluaisin niin kovin kuuluttaa sitä jo kaikkialle, mutta vielä hetki pitää malttaa :) Mutta tuo uutinen oli mulle iso ilo ja tulen iloitsemaan siitä monena päivänä vielä tulevien kuukausien aikana. Kerron kyllä kun sen saa julkisesti sanoa :)<br />
<br />
Nyt nautin lomasta, jälleen kerran. Ja ihanasta kevätauringosta. Pyöräilystä ja liikunnasta. Ulkohommista ja jos ei muuta niin istun terassilla kuunnellen lintujen konserttia. Elämän pienet arkiset asiat saa hymyn huulille :) Ei siihen vaadita sen ihmeellisempiä asioita.<br />
<br />
Aurinkoista ja ihanaa pääsiäisen aikaa sinulle!Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-17202368725960689362014-04-10T15:41:00.001+03:002014-04-10T15:41:08.731+03:00NettipimentoPikainen päivitys puhelimen välityksellä...<br />
<br />
Täällä ollaan ja porskutetaan. Ei aina niin loistavasti, mutta eteenpäin kuitenkin. Modeemi sanoi sopimuksensa irti ja nyt odottelen uutta modeemia saapuvaksi ennen pääsiäistä. Siispä paremmat päivitykset kunhan saan taas nettiyhteyden pelittämään :)<br />
<br />
Aurinkoa pääsiäisen odotukseen!<br />
<br />
ps. Työmatkapyöräily on käynnistynyt, uusi pyörä on loistava ja rullaa mieletöntä kyytiä! Keskinopeus on ollut noususuuntainen jokaisella matkalla, tänään sain jo "ennätyksellisen" 19.7km/h nopeuden keskiarvoksi. Tuo vajaa 9km matka vie 20 minuuttia, siis mielettömän nopeasti pääsee töihin! nopeammin kuin yhdelläkään kulkuvälineellä auton jälkeen :)Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-21447688851136824132014-04-06T11:42:00.002+03:002014-04-06T11:42:42.737+03:00Kohti arkeaViimeinen lomapäivä. Kerrankin mulla on osunut mielettömät ilmat lomalle. Yleensä mulla käy niin, että sataa vettä koko viikon (ja talvella sitten räntää) ja säät on sellaiset ettei tee mieli pistää nokkaansa ulos. Mutta toisin on ollut tämän viikon aikana. Ihanat aurinkoiset kelit on hellineet ja kutsuneet nautiskelemaan luonnosta ja auringonpaisteesta. Tänään sataa jo vettä, mutta se on oikeastaan ihan hyvä, tulee asennoiduttua paremmin siihen että huomenna kutsuu työt ja arki.<br />
<br />
Perjantaina se sitten taas alkoi. Ravintovalmennus. Ei se tilanne ehkä ihan niin pahalta näytä, kuin ensin luulin, mutta töitä tarvitsee tehdä taas seuraavat kuukaudet ihan eri tavalla. Ajatustyötä ja suunnittelua. Unohtaa ne projektit ja laihdutuskuurit, muistuttaa itselle että kyse on edelleenkin elämäntapojen muuttamisesta. Ei siitä projektista joka alkaa ja loppuu, jonka jälkeen palataan entiseen. Talven mittaan on tuo ajatus vähän päässyt sumentumaan, joten sitä kirkastetaan jälleen.<br />
<br />
Ruokapäiväkirjaa olen täyttänyt nyt viikon verran. Ja se on kyllä järkytys itselle. Kalorit seilaavat alle 1000 ja 2300 välillä. Se tasainen energian saanti puuttuu. Jälleen. Toisaalta tuntuu että on aloittanut taas ihan alusta, mutta ei se onneksi niin ole. Mä tiedän jo aika paljon ja sen varaan on hyvä rakentaa uutta.<br />
<br />
Tapaaminen ravintovalmentajan kanssa oli mielettömän hyvä. Mieli ja ajatukset täynnä niitä uusia asioita, vanhan kertausta ja paljon uutta pureskeltavaa. Ihan en vielä itsekään osaa pukea kaikkea sitä sanoiksi, joten en pohdi niitä vielä täällä ääneen.<br />
<br />
Lomaviikolle on mahtunut paljon. Uuden pyörän kanssa on ajettu takapuoli ruvella, mutta se kulkee loistavasti! On ollut ilo ajaa ja toisaalta olen hiukan järkyttynyt siitä kuinka kevyesti pyörä voi kulkea. Ei maastopyörä ole oikeasti kaupunkiajoon tarkoitettu.... Sen olen saanut huomata nyt oikeasti. Juniori on ollut hoidossa tämän viikon ja olemme nauttineet ihanista pitkistä lenkeistä, aamuauringosta ja lintujen laulusta, upeista tähtitaivaista iltamyöhällä ja kirpakasta kevätilmasta. Viikkoon on mahtunut paljon ihania kohtaamisia, ystävän kanssa istuttuja iltoja ja sitä liikuntaakin jonkin verran. Viimeksi kun menin keitaalle, sain ihanat pinkit wrapit! Ne on mageet!! Pieniä ja silti niin suuria iloja!<br />
<br />
Lomaviikko toi mukanaan myös ihania uutisia maailmalta ja nyt sitten on oma ajatustyö tehtävä ja pohdittava, mitä ratkaisuja itse tekee. Syksy näyttää mielenkiintoiselta, toivottavasti suunnitelmat toteutuvat. Kerron niistä lisää, kunhan muutamat avoimet asiat ensin selvenevät :)<br />
<br />
Nyt suunnittelemaan ensi viikon ruokalistaa, tiedossa on taas pitkiä ja kiireisiä päiviä.Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-9223275922564478112014-04-02T18:05:00.002+03:002014-04-02T18:05:58.944+03:00XXLTällä kertaa otsikko ei viittaa vaatekokoon tai omaan kokoon, vaikka olo onkin sen suuntainen. Tällä kertaa otsikko viittaa tänään auenneeseen uuteen XXL sports & outdoor - kauppaan. Pakkohan mun oli sinne mennä. Lomalla ja kaikkea, siis mullahan on vain ja ainoastaan aikaa.<br />
<br />
Siispä kello soimaan viideltä, aamupala naamaan, koira lenkille ja jonon jatkoksi. Jonossa 06:30 ja siitä se sitten alkoi. Varpaat niin jäässä että jossain kohtaa ei enää tuntenut varpaita eikä jalkapohjia ja kävely oli hauskaa (not). Se varmaan näyttikin yhtä hauskalta. Mulla oli muutoin tarpeeksi päällä, mutta kengät, miksen laittanut talvikenkiä.... Oppia ikä kaikki. Hyppimistä, pomppimista, varvasjumppaa, gigantista kahvia ja taas jolkoteltiin eteenpäin. Jonotin sisään aika tasan 4 tuntia, mutta se kyllä kannatti!<br />
<br />
Ruuhka oli melkoinen sisälläkin siinä kohden kun itse sinne pääsin. Ei tietoakaan väljistä vesistä, mutta onneksi kaikki ihmiset oli hyvällä tuulella. Se vielä olis puuttunut että olis joutunut kuuntelemaan muiden asiakkaiden ärhentelyä siitä, että joku tuote on loppu. Elämä on ja kaikki ei vain voi voittaa.<br />
<br />
Mä sain sen mitä hain. Uuden hienon hybridipyörän, johon joudun vähän asentelemaan lisäosia (ja mulle myytiin väärät osat...), vaelluskengät sekä didriksonin takin. Toi takki. Se on ollut mun unelma vuosia. Tai ei just toi takki, mutta tuollainen. Sitä kun ei ole mahtunut aikanaan ns. merkkivaatteisiin, on mielen perukalla itänyt ajatus siitä että joskus vielä.... Ja nyt vetäsin päälleni hengarista just sopivan takin! Ja sehän lähti mukaan, niin kuin olin toivonut.<br />
<br />
Kaupassa mulla ei mennyt aikaa kuin tunti, vähän päälle mutta sitten alkoi uusi jonotus, tällä kertaa ulos kaupasta. Siinä jonossa saikin aikaa kulumaan reilun 2 tuntia, joten tänään on oltu jalkojen päällä senkin edestä. Eräänlaista kuntoilua kai sekin.<br />
<br />
Kotiin päin päätin oikaista saman pellon läpi, josta olin aamullakin oikaissut toiseen suuntaan. Ainoa ero oli se, että aamulla oli -8 pakkasta ja nyt aurinko oli paistanut siihen koko päivän. Lopputulemana uusi hieno pyörä oli aivan mudassa, samoin vaatteet meikäläiseltä. Ei muuta kuin jynssäämään mutapaakkuja pyörästä pois ja omat vaatteet pyörimään koneeseen. Saas nähdä, tuleeko noista kengistä enää kalua.<br />
<br />
Hyppäsin eilen vaa'alle vaikka mieli ei tehnyt. Parempi kuitenkin katsoa kuin katua ja että tietää mistä sitä on lähtenyt liikkeelle. Tsiisus niitä lukemia! En mä muuta voi sanoa. Noh, tästä on suunta vain alaspäin. Ja jälleen ohjelmistossa on jokapäiväinen vaa'alla käynti, parempi kun näkee joka päivä ne muutokset kuin se, että käy kerran kuussa ja saa sydärin niistä lukemista.<br />
<br />
Nyt kun olen taas täyttänyt ruokapäiväkirjaa, on itselle konkretisoitunut se missä mennään. Tai ei ehkä kokonaan, mutta ainakin sinne päin. Kalorit vaihtelee yli 2000 ja alle 1000 välillä joten en ihmettele yhtään painon heittelyä ja junnaamista. *huoh* ei tämä helppoa ole, mutta ei onneksi rakettitiedettäkään! Mutta kreivin aikaan pyysin apua. Mä olin ajatellut että vasta ensi syksynä, jos kesän aikana ei tapahdu mitään, mutta ihan hyvä kun en jää odottamaan sitä syksyä. se voisi olla myöhäistä jo silloin.<br />
<br />
Huonosti nukutun ja lyhyen yön jälkeen, koko päivän jalkojen päällä olemisen ja huonojen syömisten varassa ei pitäisi yrittää asentaa pyörään mitään lisäosia. Teki mieli heitellä osat pitkin jorpakkoa, mutta todettava vain oli että en osaa. Piste. Nämä on niitä hetkiä, kun toivoisi että taloudessa olisi joku joka voisi tehdä sellaiset asiat joita itse ei osaa. Kuten laittaa lamput kattoon tai porata seinään kaapit. Mutta elämä ei vain mene niin ja that's it.<br />
<br />
Nyt laitan lenkkikuteet niskaan ja lähden vaihteeksi lenkille, tällä kertaa koiran kanssa. Taidan laittaa saunan päälle, johon voin syöksyä kun palaan takaisin kotiin. Ehkä ensi yönä nukuttaa taas paremmin.Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4706282946811181106.post-28647779185971891352014-04-01T10:56:00.000+03:002014-04-01T10:56:02.132+03:00U-käännöksen ajatelmiaSe karu totuus iski silmiin heti ensimmäisen päivän aikana kun ruokapäiväkirjaan tyrkin syömisiä... Toisaalta nauratti, toisaalta teki mieli itkeä. Ihan kamalaa katsottavaa, mutta totuutta pitää vain katsoa silmiin. Ei se muuten miksikään muutu. Toisaalta sitä miettii, että voiko ihminen oikeasti hairahtua näin pahasti metsään? Ja toisaalta sitä on iloinen, että tajuaa sen tässä kohtaa eikä sitten kun vaatekaappi on taas kerran täynnä niitä entisen kokoisia vaatteita.<br />
<br />
Ongelmakohtia näkyy selvästi, ei riittävästi vettä, ei selkeitä aterioita ja ateriarytmi.... mikä se on? Ravintosisältöä ei ole, aamupalaksi leipää, lounaaksi leipää, päivälliseksi leipää, iltapalaksi .... puoli levyä suklaata. Jep. Onko yhtään ihme jos ei tee mieli sinne vaa'alle hypätä? Ei siitä vaa'asta vihollista ole tullut, mutta ei se nyt ihan paras kaverikaan ole. Ei enää. Ehkä me taas ystävystytään sen kanssa, mutta nyt ei kamalasti tee mieli katsella, mitä sillä on asiaa...<br />
<br />
Mieli tekee liikkumaan. Tänään olisi ollut mun lempiaamutunnit ja loman vuoksi olisin sinne myös päässyt. Mutta onko se tämä oma ns. tukala olo, motivaation puute, kynnyksen nouseminen vai mikä, mutta niin vain menin ja taas kerran peruin ne tunnit. Ei pysty, ei kykene. Ja harmittaa ihan vietävästi. Muutenkin viime viikkoina liikkuminen on ollut vähäistä. osittain pitkien työpäivien vuoksi, osittain kai motivaation puutteen vuoksi, ehkä osa syy on se ettei tunneille pääse enää yhtä helposti, vaan matkan teko vie oman aikansa. En tiedä, jotain täytyy saada napsahtamaan kohdilleen tuolla pääkopassa. <br />
<br />
Pelkkä ajatus siitä, että ravintovalmennus alkaa jälleen, sai pääkopan täyteen ajatuksia. Hyviä sellaisia. Sen teidostaminen että nyt palataan takaisin raiteille, sai mielen iloiseksi. Joskus siihen U-käännöksen tekemiseen tarvitsee apua, silloin pitää olla rehellinen itselleen ja myöntää tappio sekä hakea se apu.<br />
<br />
Tänään aamu alkoi vähän paremmilla eväillä. Näen siellä heti korjattavia asioita, mutta on parempi palata pienin askelin todellisuuteen, kuin heittää koko homma uusiksi kerta rykäsyllä ja sitten parin viikon päästä palaa niihin vanhoihin tapoihin koska ei vain jaksa keskittyä jokaiseen uuteen asiaan. En tee mitään muutoksia ennen ensimmäistä tapaamista, silloin voi katsella sitten elämää uudelta kantilta.<br />
<br />
Ehkä mä alan kesyttämään tota vaakaa.... vaikka aamupala onkin kitusissa, niin taidan kuitenkin käydä moikkaamassa sitä ja katsoa totuutta vähän tarkemmin. Tietääpähän sitten, mistä taas lähdetään liikkeelle.Eevishttp://www.blogger.com/profile/03306131268741236022noreply@blogger.com0