Kipinästä roihuksi

Joskus yksi sana riittää, yksi katse tai yksi ele. Mikä kenellekin toimii kipinän aiheuttajana ja saa reaktion aikaan. Toisilla reaktio on huono, toisilla hyvä. Riippuu ihmisestä ja asiasta. Mulla se reaktio oli juuri toivotunlainen, erittäin hyvä siis :) Monesti se lähes sammunut kipinä kaipaa jotain sytykettä palaakseen jälleen suuremmalla roihulla.

Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.

ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.

Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.

Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)

Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.

Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.

Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.

Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.

Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.

Ravintoa, junnausta ja tekosyitä

Voi ruokavalio. Minne karkasit? Vai kadotinko minä sen muuten vain?

Periaatteessa voin sanoa ruokavalion olevan kunnossa. Pientä säätöä se kaipaa, mutta niinhän se on aina. Arkeen pitää mahtua vähän juhlaakin, kunhan se ei ole jokapäiväinen kahvipulla tms. herkku. Herkuttelu ei saa jäädä päälle, vaan arjen pitää jatkua siitä mihin se jäi.

Mä luulin että säännöllinen ruokarytmi on vaikeaa kolmivuorotyössä, mutta nyt virka-aikaa pari viikkoa tehneenä voin sanoa että se se vasta haaste onkin ollut. Treeneihin valmistautuminen ja palautuminen on mennyt ihan metsään, on päiviä jolloin lounasta ei ole. Puhumattakaan välipaloista. On päiviä, jolloin aamulla saat alas banaanin ja purkin rahkaa, juot litra tolkulla kahvia ja illalla kotiin päästyäsi haet pullan kaupasta pahimpaan huonoon oloon. Ja siis en puhu henkisestä huonosta olosta, jota hoitaisi sillä pullalla vaan ihan fyysisestä. Huonosta olosta, joka iskee kun elimistössä ei ole energiaa ja polttoaine on vääränlaista. Ja sitten sitä tukitaan vielä pullalla. Ei fiksua, mutta väsyneenä sitä näköjään alentuu mihin tahansa.

Henkinen niska-pers ote ja peilin eteen. Kaivamaan taas niitä ravintovalmennuksen ohjeita esiin. Kertaamaan välipaloja ja lounaita, suunnittelua. Oikeastaan sitä eniten. Suunnittelulla pääsee pitkälle. Jos on kiire, voi välipalat olla juotavia juomia tms. Eihän sen aina tarvitse olla se hitaiten kuorittava appelsiini, eikä sen lounaankaan tarvitse olla se kaikista vaikein töissä valmistettava.

Mä olen pyrkinyt käymään töissä ruokalassa syömässä lähes joka päivä. Ihan siksi, että tiedän saavani riittävän aterian (leipä ja jälkiruoka jää pois oikeastaan aina, joskus jälkkäriksi otan hedelmän jonka syön iltapäivällä), tarpeeksi proteiineja ja hiilareita. Ja niinä päivinä myöskin jaksan paremmin. Sekä uuden työn haasteita että sitten sitä muutakin. Myös niitä treenejä.

Parina päivänä oon suunnitellut ja tehnyt eväät mukaan sillä seurauksella että ne odottaa siellä jääkaapissa seuraavaa päivää. eli ei toimi. Tai eniten väittäisin että on vääränlaiset eväät mukana. Ja kiire, joka estää ottamasta aikaa lounaalle. Myöskin ruokarytmi / taukojen rytmittäminen tässä työssä on niin erilaista edelliseen verrattuna. Ehkäpä mun pitää alkaa harkitsemaan sen aamupalan syömistä jo kotona, ettei käy niin että aamupalan syöt vasta 10-11 välillä (ja töissähän on siis oltu jo klo 7:00 eli kello on soinut jo viiden jälkeen).

Haastetta siis riittää. Ei se mennytkään ihan niin, että olet kuukausia jonkun valvovan silmän alla ja sitten se olisi siinä. Ei ollenkaan. päin vastoin se alkaa siitä, kun valvonta loppuu. Joudut itse miettimään ja pähkäilemään, miten homma etenee.

Huonoista syömisistä johtuen olo on ollut kuin porsaalla. sormia myöten koko kroppa on niin nestelastissa että näkyihän se jo välillä vähän vaa'allakin. Nyt kuitenkin on syömisiä vähän katsellut uuteen uskoon, on turvotuskin vähentynyt ja samalla myös vaa'an lukemat inhimillisemmät. Kyllä se tästä. Mä jaksan uskoa siihen, että kaikki on mahdollista mihin itse lujasti uskoo. Silloinhan sitä tekee myös työtä sen unelmansa eteen :)

Nyt on siis aika ravistaa itsensä hereille, palata takaisin ruohonjuuritasolle ja miettiä, miksi tätä teen. Kenen vuoksi suunnittelen ruokailuja ja mitkä on ne perimmäiset syyt. Sillä monesti kun se motivaatio katoaa tai punainen lanka hukkuu, on helpompi saada itsensä takaisin raiteille kun palaa peruskysymysten ääreen. Ja minulla ne löytyy, kun katson peiliin ja vaatekaappiin.

Suuri ärsytys on ollut lähes joka aamu vaa'alla. Paino junnaa. Se todellakin vain junnaa. Viime keskiviikkona olisi ollut inbody mittaus tarjolla ja jätin menemättä. Ei siksi, etten olisi halunnut nähdä tarkempaa jaottelua tilanteesta, vaan siksi että muutos edelliseen mittaukseen ei olisi riittänyt mulle. Pudotusta olisi ollut liian vähän. Ja se korpeaa. Se ottaa päähän ja sieppaa syvältä. Miljoona kysymystä pyörii mielessä ja vaiennan ne samantien. Olen itse syypää siihen, että junnataan. Osittain voin ehkä syyttää muuttunutta rytmiä arjessa, mutta ei se selitä kuin hetkellisen heilahduksen. Ei sitä että viikko tolkulla mennään samoissa lukemissa. Toisaalta mun ei tarvii pudottamalla pudottaa, mutta matkaa on vielä jäljellä enkä halua alistua siihen, että se oli nyt tässä. Ehei, mä haluan pois vielä vähän. Toki nälkä kasvaa syödessä, mutta rehellisyyden nimissä vielä ei olla turvallisissa lukemissa. Kiirehän mulla ei ole mihinkään, mutta ei se hyvää tee että junnataan paikallaan ja samoissa lukemissa.

Voin siis vain ja ainoastaan jälleen mennä peilin eteen. Katsoa sinne ja kohdata sen katseen joka sieltä tuijottaa. En voi syyttää työpaikkaruokailua, en kiirettä enkä mitään muutakaan. Vain ja ainoastaan minä itse voin tehdä ne muutokset joilla homma pyörähtää käyntiin. Liikunta on vähentynyt, ihan pakon sanelemana koska aika on kortilla tällä hetkellä ja lepo on tullut tärkeäksi osaksi viikkoa. Mutta myöskään liikuntaa en voi syyttää siitä että junnataan. Ehei, ruokavalinnat ovat arvossa arvaamattomassa silloinkin. Liikuntahan vain tukee painonpudotusta, mutta se työ tapahtuu siellä keittiössä.

Lepopäiviä piti tulla tälle viikolle ensin vain se yksi. Sitten se muuttui kahdeksi, kolmeksi ja nyt on menossa jo neljäs lepopäivä. Ehkä tätä päivää ei voi enää laskea lepopäivän piikkiin, ei vain huvita. Ei jaksa, eikä kiinnosta. Mitä kauemmin olet poissa, sen vaikeampi on mennä. Vaikka tietää sen hyvän olon ja fiiliksen, jonka sieltä saa. Niin silti se kynnys kasvaa. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta niin mun oli tarkoitus mennä tänäänkin. Ja eilenkin iltasalille. Vaan toisin kävi... Palikat on ehkä hivenen kumollaan, mutta hukassa ne ei vielä ole. Mulla on kaikki tarvittava tieto ja toisaalta myös välineet tavotteiden saavuttamiseksi. Mutta se oma motivaatio ei tällä hetkellä ihan anna myöten. Siihenkin on syynsä, miksi motivaatio heittelehtii. Ehkä siihenkin löytyy ratkaisu tässä viikkojen kuluessa... Tuo ratkaisu mahdollistaisi salille / jumppiin menon suoraan töistä. Aika näyttää, vaikka päätös ei tulekaan olemaan helppo.

Täällä siis taistellaan asian puolesta joka päivä. Niin ruokavalion kuin motivaationkin. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Mutta toisaalta on helpompaa jatkaa kun tiedostaa omat kompastuskivet ja myöntää ne itselleen. Matka jatkuu ja kyllä se katti jossain lymyää ;) Mä olen päättänyt löytää sen! Ja sen eteen olen valmis tekemään työtä.

pyöritystä riittää

Uusi viikko, uudet kujeet. On ollut ihana seurata lukijamäärän tasaista kasvua :) Kiitos siis juuri sinulle kun käyt kurkkaamassa :)

On vasta keskiviikko ja väsymyksen määrää ei pysty sanoin kuvaamaan. Uusi työ, josta todellakin pidän, vie mehut ihan 6-0. Ei sitä muistakaan, miten kuluttavaa on kun joudut ajattelemaan kaiken minkä teet, etkä voi hoitaa mitään "tuosta vain ohi mennen". Mutta toisaalta se on myös ihanaa. Se saa miettimään omia toimintatapoja ihan uudella tavalla ja myös kyseenalaistamaan omat systeemit ja menetelmät.

Sunnuntaina telottu polvi on oikutellut hiukan ja maanantain KB:ssä jätin lämmittelyjuoksun ja hypyt väliin. Onneksi Delcio ymmärsi yskän ja sain ihan toisenlaisen lämmittelyn, siinä kyllä hikeä pukkasi :D Eli tehokkaasti lämpeni kroppa silläkin. Ja sitten koko tunti potkuja... etupotku, sivupotku, alapotku ja viimeinkin se mitä rakastan; hyppypotku :) Toisaalta oli hyvä, että kädet sai toipua, viikonlopun nyrkkeilysessiot verotti kiitettävästi käsiä, joten treeni meni kyllä ihan nappiin. Ja vielä tänäänkin on jalat kuin puuta, niin hyvin se kävi reisiin :D

Pidin eilen kiinni taukopäivästä, koska niin olin suunnitellut. Tänään töissä oli niin hektistä että koko päivä vedettiin aamupalan voimalla, josta johtuen ei ollut mitään toivoa jaksamisen suhteen, että olisi suunnannut pumppiin. Toisaalta ehkä ihan hyvä vähän antaa kropalle toipumisrauhaa. Eikä se tuolle polvellekaan tee hyvää, että hyppii joka päivä jossain.

Huomenna on tiedossa koulutusta "kirkonmäellä" eli Meilahdessa (mistähän toikin nimitys on aikanaan lähtenyt?) joten illan KB tunti jäänee välistä. Juniorille tulee liian pitkä aika olla kotona jos menen meikusta suoraan potkimaan ja kamojen raahaaminen ympäri etelä-suomea junassa ei hirveästi houkuttele. Ja sekin että koulutus loppuun ehkä jo neljältä, tarkoittaa että myöhästyisin vähintään. Joten ehkäpä mulle tulee huomennakin taukopäivä tai sitten menen omalle salille vain crossaamaan tms. Katsotaan huomenna. Tämä viikko on muutenkin hektinen, vain kaksi kokonaista työpäivää työyksikössä mutta viiden päivän hommat. Kaksi puolikasta työpäivää (molempina iltapäivä koulutusta) ja yksi koulutuspäivä. ensi viikolla yksi vapaapäivä ja yksi koulutuspäivä, eli kolmena päivänä tehdään viiden päivän hommat. kuulostaa siis houkuttelevalta :D Ainakaan ei voi sanoa, että tuossa yksikössä istutaan ja facetetaan päivät ja juodaan vain kahvia ;)

Syksy siis tulee, säät viilenee, illat pimenee ja ruokavalio... Noh, siitä ruokavaliosta taidan tehdä ihan oman postauksen, siitä on niin paljon pohdittavaa ja pähkäiltävää, ettei tähän perään enää viitsi sitä laittaa ;)

Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!

ps. tulipas juuri mieleen, että jos sulla on kysymyksiä joihin haluat vastauksen, aiheita joista haluat kuulla tai jotain muuta ehdotettavaa  niin heitäpäs viestiä / kommenttia. En ole laihdutuksen tai elämäntaparemontin asiantuntija muuta kuin omalla kohdallani, joten voin vain kertoa miten jokin asia on minulla toiminut. ehkä siitä on kuitenkin apua jollekin toiselle :)

Pyhitä lepopäiväsi

Lepopäivät. Mitä niistä opimme? Ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia kropan kehittymisen kannalta. Ja ilman niitä ei tule kuin sutta ja sekundaa. Näin voin todeta ihan omasta kokemuksestani jälleen tänään.

Tämä viikko on vedetty aika täysillä, niin töissä kuin sitten liikunnankin puolella. Vaikka tunnit ei olekaan olleet tuplatunteja, on nuo tunnit kuitenkin vedetty 110 lasissa ja omia rajoja etsien.

Tänään päätin että menenpä ennen illan tuplatuntia iskemään säkkiä ja mähän olin vajaan tunnin sitten iskujen ja potkujen maailmassa. Endorfiinit jyräsi, hiki valui ja fiilis oli loistava. tankkauksesta ei tietoakaan, päin vastoin lounas taisi jäädä syömättä että aamupalan voimalla, vähän ehkä päiväkahvinkin.

Ja niin koittaa tuo koko viikon hartaasti odotettu rakas combat. Ja ei biisilista ehdi vanhenemaan kun polvesta kuuluu ruts ja poks ja tähdet vilisee. Hammasta purren lähes koko tunti vedetään läpi, tyhmä ihminen kun ei tajua edes himmata hyppyjä kyykyiksi. viimeinen nyrkkeilykappale vaihtuu vatsoiksi ja pakotan itseni pois salista. Ei auta, sattuu niin maan kamalasti.

Kotimatkalla mietin jälleen, että niin. Mitä tästä opin? Lepopäivät. Ne on tärkeitä ja tarpeellisia. Ja jos niistä ei pidä kiinni, on seuraavaksi tärkein tankkaus. Oikeastaan ne on yhtä tärkeitä, tai tuo ruokapuoli vielä tärkeämpi... Mutta kahvin voimalla ei ole mitään asiaa tupla-triplatunneille.

Nyt siis on otettava iisisti. yliliikkuvat nivelet ja huono keskittyminen. Onneksi mitään ei mennyt pahemmin rikki.

ja silti. huomenna on pakko päästä potkunyrkkeilyyn ;)

Ajatuksen virtaa kuluneesta viikosta

Huh! Ensimmäinen työviikko uudessa työssä on takana ja myöskin ensimmäinen virka-ajan viikonloppu käsillä. Mä alan hiljalleen ymmärtämään miksi ihmiset odottaa sitä perjantaita :D Vuorotyöläisenä kun vapaat on miten sattuu, ei viikonpäivillä ole niin merkitystä. Mutta kun tekee virka-aikaa, on viikonlopullakin ihan uusi merkitys. Ihana sellainen :)

Viikko on mennyt kauheaa vauhtia ja aika on ollut kortilla. Siksi myös blogin päivittäminen on ollut vähän taka-alalla ja tekstiä on tullut vähemmän. Mutta täällä siis ollaan :)

Treeneihin ja ylipäätään liikuntaan alkaa tulla pientä rytmiä. Koitan pitää 1-2 lepopäivää viikossa, toinen niistä on tiistai ja toinen sitten periaatteessa joko perjantai tai lauantai. Paitsi tällä viikolla... Nämä on niitä hyviä lupauksia joista on vaikea pitää kiinni kun on herkkuja tarjolla liikuntakalenterissa. Meidän salilla on nimittäin nyt parina lauantaina ainakin potkunyrkkeilyä tarjolla ja koska oon siihen niin koukussa, on sinne pakko päästä. Ainoa huono on sitten se, että eilen ei ollut lepopäivä, eli tämä viikko mennään yhdellä taukopäivällä. Ja kieltämättä siltä se hiukan tuntuu kropassakin.

Se mikä on muutos aikaisempaan, niin tuplatunteja ei ole, eli joka päivä on vain yksi tunti liikuntaa. Kunhan tuo työtilanne vähän rauhoittuu eikä vie ihan kaikkea energiaa, jaksan ehkä pari kertaa viikossa myös tuplatunnin. Lähinnä siis combat+cx sunnuntaina ja pump+cx keskiviikkona. Ehkä jonain maanantaina voisi ajaa potkunyrkkeilyn jälkeen omalle salille crossaamaan :) ei huono idea sekään.

Virka-aikaan siirtyminen on tehnyt sen, että illalla on pakko mennä ajoissa nukkumaan koska ei ole sitä iltavuoroa seuraavana päivänä jolloin sai nukkua aamusta vähän pidempään. Kello soi ihan liian aikaisin joka päivä. Töissä ajatustyö vie mehut aika kiitettävästi koska uutta asiaa on ihan hirveän paljon ja ohjelmia saman verran. Joutuu käyttämään ajatustyötään että muistaa kaikki klikkaukset. Mutta tästä se homma etenee.

Kuluneen viikon aikana jouduin ensimmäisen kerran siihen tilanteeseen, että mieli teki jättää menemättä tunneille. Kun tekee pitkää päivää töissä ja on ihan finaalissa neljältä lähdössä kotiin, olisi ihana vain jäädä sinne sohvan pohjalle lepuuttamaan. Onneksi lähtötilanne on niin hyvin vielä mielessä, että sohva ei ole vienyt voittoa vaan olen pitänyt kiinni liikunnasta. Ja jatkossakin aion siitä pitää kiinni kynsin ja hampain. Joka ikinen päivä olo on ollut virkistynyt kun on tullut salilta kotiin, yksikään liikkumaan lähtö ei ole ollut turha. Vaikka on mun rehellisesti myönnettävä, että välillä se lähteminen on ollut todella vaikeaa.

Maanantain potkunyrkkeilyn mustelmat alkavat haihtumaan ja torstaina kokeiltiin jälleen ihan uusia juttuja ja jouduin jälleen tilanteeseen, että omat rajat on pistettävä uusiksi. Delcio huusi tahtia vieressä ja ihan kesken kaiken nyrkkeilysession se sitten pyysi lopettamaan ja oli hetken hiljaa. Sitten se totesi neutraalilla äänellä että "you used to give up very easily, right?" Totesin siihen, että joo, entisessä elämässä kyllä mutta en enää. Siihen se jatkoi, että sen näkee. Että mä laitan kaiken peliin, yritystä löytyy enkä sano etten mä pysty tai osaa. Hetken aikaa jatkettiin mun parin kanssa annettua tehtävää, kun hän sitten taas totesi että mä tarvitsen toisen parin. Sellaisen josta saan vastusta. Ja kun mulla on niin ihana pari, josta en haluis luopua :)

Nuo sanat on soineet päässä useamman kerran. Puhuttiin muutakin torstain harjoitusten aikana ja eräs hänen neuvonsa on ollut myös mielessä paljon. Tänään päätin sitten noudattaa tuota neuvoa ja pakko sanoa että ne iskut ja potkut lähti ihan toisella tavalla tämän päivän tekniikkatunnilla. Mä voisin mennä huomenna kyllä iskemään säkkiä edes pikkuriikkisen ennen combattia :)

Näillä siis jatketaan. Paino tippuu hitaasti, melkein tuntuu että ihan liian hitaasti. Mutta pääasia että tippuu. Vaikka se olisi vain se 100gr viikossa, niin sekin on kotiin päin :) Ja välillä tarttee tätä hitaampaa pudotustakin. 43kg on rikki ja seuraavaa lähdetään taas tavoittelemaan :) Hyvä näin.

Koitan päivitellä vähän useammin taas, kunhan ajatus juoksee astetta kirkkaammin :)

Sattuu!

Auts, auts, auts... Jokainen pienikin liikahdus saa kivahtamaan ääneen. Sattuu, mutta kierona ihmisenä nautin tästä kivusta!

Jälleen on korkattu yksi potkunyrkkeilyviikko ja joka ikisen tunnin jälkeen rakastan tuota lajia entistä enemmän! Opettaja, Delcio, on ihan mahtimies! Enpä muista leikkineeni hippaa sitten lapsuuden, mutta viime viikolla leikitty hippa ei ollutkaan ihan tavallista. Jos sai osumia, joutui punnertamaan ja äkkiä sitä oppi kyllä väistelemään osumat. Asioita voi opetella niin monella tavalla.

Tänään tunnin aluksi mun "taisteluparini" esitteli komeita mustelmia, jotka olin saanut hänelle aikaan viime torstaina. Hivenen hävetti, osuinko niin kovaa? Ja toisaalta mieltä hiveli, että potkut ovat alkaneet löytää perille ja niihin on tullut voimaa!

Tänään sitten opeteltiin erilaisia potkuja ja sain uuden parin. No tuosta nuoresta naisen alusta lähtee sitten ytyä kuin pienestä kylästä, lopputuloksena se että nyt on vuorostaan mun kyljet ihan sinisen kukertavat. Molemmin puolin :D Tajusin potkujen lomassa kun jokainen tärähdys todellakin jo tuntui, että vuosi sitten olisi ollut paljon pehmustetta ja ei olisi tuntunut missään. Nyt alkaa luut olemaan "pinnassa" joten tuntuma on toisen lainen.

Siksi iloitsen jokaisesta iskusta ja potkusta joka aiheuttaa vähän tuntumaa kroppaan, se on kuulkaas mahtava tunne!

Mun juniori, siis koira, on ihan kamala kiipeämään syliin. Kokoa sillä on, niin kuin labradorilla kuuluukin ja painoa noin 40kg. Viikonloppuna erään kerran kun se oli kiivennyt syliin, nousin tuolista ja kannoin sen toiseen huoneeseen. Ensin ajattelin, että kamalaa miten se voikin painaa niin paljon, kunnes tajusin että sehän painaa vähemmän kuin mitä mulla oli vuosi sitten mukana ihan omasta takaa. Jotenkin se realisoitui taas tuonne jonnekin tajuntaan, mitä oikeasti olen kropastani saanut pois. Kamalan painolastin ainakin vähemmälle. Nivelet tykkää ihan varmasti, kuten koko mimmikin :)

Viime perjantain pumppi olikin sitten ihan "tappomeininkiä" kropalle. Perjantaina illalla kävely ei oikein enää luonnistunut, sisäreidet huusi hoosiannaa ja lauantaina en meinannut päästä sängystä ylös. Tuota lihaskipua olen kaivannut paljon, jotenkin välillä tuntuu että tekipä mitä tahansa niin ei saa tuntumaa. Nyt kuitenkin on alkanut taas löytymään se "tuntuma" jota on ollut ikävä.

Kai mä olen jotenkin kieroutunut, mutta mä nautin tästä kun sattuu. Kun tiedän, mistä kipu tulee ja tiedän itse tehneeni sen eteen jotain. Olen itse ansainnut sen kivun ahertamalla takapuoli verillä itseni eteen. Ja niin se on niiden mustelmienkin kanssa, ne on niitä voitonmerkkejä joita pieni ihminen haluaa nähdä edes joskus :) Niistä sietää olla ylpeä :)

Rajoja ja uusia elämyksiä

Omia rajoja on hyvä rikkoa säännöllisen epäsäännöllisesti. Tänään pienen yllytyksen voimalla uskaltauduin Sh'bam tunnille. Minä, joka olen syntymässä saanut kaksi vasenta jalkaa (ja erään ystävän sanontaa lainaten, nekin on väärin päin takapuolessa kiinni), menin tunnille ilman odotuksia. Tai odotin mä että pääsen nauramaan ja sitä kyllä sain koko tunnin edestä :) En voi sanoa, ettei ikinä enää, sillä tunti oli kyllä hauska ja aika kului nopeasti. Ehkä mä vielä toisenkin kerran uskaltaudun ko. tunnille ;) ja ehkä pienen harjoittelun jälkeen saattaa se lantion keikutus ja ballerinahypyt löytyä ;)

Tässä menneinä päivinä olen jälleen kokenut useita ahaa-elämyksiä. Oon saanut ihanaa palautetta töihin paluun jälkeen työkavereilta ja kolleegoilta, nuo ihanat kannustavat sanat auttavat jaksamaan tällä tiellä. Ehkä ensimmäisen kerran elämäni aikana alan ymmärtämään että mä pystyn ja voin. Ei oikeasti ole paljon niitä asioita joita en voisi tehdä esim. ylipainon vuoksi. Tai siksi etten jaksa. Ja sen tajuaminen on ollut vapauttavaa! 

Olen vieläkin vähän ihmeissäni ettei kunto ole loppunut kesken potkunyrkkeilyssä, päin vastoin olen mm. joutunut tekemään sellaisia vatsalihasliikkeitä joita en ole kuuna päivänä ajatellutkaan pystyväni. Saati kuullut niistä. Tai jaksanut juosta porukan mukana siinä missä muutkin. Ja ehkä se suurin ihmetys on ollut, että pakon edessä ne miesten punnerruksetkin onnistuu :D 

Tänään ja huomenna olisi Helsinki Workout johon olin ilmottautunut ja lippukin on olemassa. Kuitenkin viikko on ollut rankka henkisesti ja fyysisestikin ja ensi viikolla alkaa uusi työ, joten päädyin jäämään kotiin. Toisaalta harmittaa että rahat menee hukkaan, mutta tapahtumia tulee vielä. Joskus pitää laittaa itsensä etusijalle. Me ollaan nyt juniorin kanssa opeteltu elämää kahdestaan kun vanhus on poissa. Sekin on tärkeää, niin mun stressaamisen kannalta kuin naapureidenkin vuoksi.

Mä olen tehnyt itseni kanssa nyt sopimuksen. Koska ranne alkaa viimein kestämään vähän jo jotain, on aika lisätä haastetta myös koko keholle. Niinpä himmailut ja muu "vähän sinne päin" - tekeminen saa jäädä ja nyt laitetaan kaikki peliin. Siis ihan kaikki. Pumpissa olenkin alkanut lisäämään joka biisissä painoja vähintään ne kilon kiekot lisää joka kappaleessa ja esim kyykkyjä ei enää tehdä alle 10kg painoilla. Eräs ohjaaja onkin monta kertaa sanonut että ne pienet painot on pahimmat koska siinä ehtii keskittymään lihaskipuun mutta isommilla painoilla kaikki keskittyminen menee tekniikkaan eikä kipua huomaa. Ja sen sain todeta tänään kyllä täysin todeksi. Oli kroppa ihan hapoilla kappaleen jälkeen, mutta kipu iski vasta kun lopetti. Se ihana kipu :) Samoin crossingissa, joka kerran kun käsky käy lisätä vastusta, sitä lisätään. Vaikka vain se pari milliä, mutta sitä lisätään. Sitä vartenhan sinne on menty, että kunto kasvaa ja tapahtuu edistymistä! 

Mä olen aikaisemmassa elämässä ollut irtokarkkien orja ja suurkuluttaja. Lupasin täksi perjantaiksi itselleni herkkupäivän ja kaupasta mukaan tarttui lemppari irtokarkkeja, sipsejä ja dippiä. Karkeista söin puolet (ehkä noin 120gr) ja sipseistä pari kourallista. Dippi on koskematta, koska noi ei maistu millekään. Tai ei ainakaan hyvälle. Niin se makuaisti muuttuu, kun et jotain syö vuoteen :D 

Tutkailin tässä viikolla tämän vuoden liikuntamäärää ja oli itselle kyllä positiivinen yllätys, että 8 kuukauden aikana on kertynyt 226 tuntia liikuntaa. Entiselle sohvaperunalle se on paljon ja iso muutos edelliseen. Kun kuitenkin niitä taukoja on ollut about 8 viikon verran. Ja vieläkään mulle ei ole tullut sitä tunnetta, että mun olisi pakko mennä jollekin tunnille. Ei, aina lähden sinne omasta vapaasta tahdosta. Joskus vähän yllytettynä tai väsyneenä, mutten koskaan ole joutunut väkipakolla menemään. Eikä vieläkään ole hiipinyt sitä ajatusta että taas tänään on pakko mennä kun kerran siitä maksaa joka kuukausi. Into ei ole siis laantunut, vieläkään.

Syksyksi on heitetty haaste. Mä olen kertänyt bootcampin ja gritin aika kaukaa koska en koe että mun kunto riittäisi sinne. Mutta nyt mut on epävirallisen virallisesti haastettu molempiin ennen joulua. Eikä auttanut vaikka koitin, jos ei määriteltäis sitä vuotta vielä ;) Kyllä se kuulemma tänä syksynä tapahtuu :D siitä on siis hyvä lähteä tavoittelemaan uusia rajoja joita voi rikkoa... Apua :D 

Mutta hei, jos sen fitnesskissan haluaa vapauttaa, on sen eteen tehtävä myös töitä ja kokeiltava uusia juttuja :) Eikös vain :)