Viimeinen päivä

Tammikuun viimeinen päivä ja perjantai-ilta. Ja mä olen ihan sanaton. Tämä viikko on ollut melkoista myrskyä meikäläisen mielessä. Tämä viikko iski ilmat pihalle ja laittoi jälleen peilin eteen. Sitä monesti tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on hyvin ja sitten huomaatkin tekeväsi asiat juuri niin kuin ei pitäisi ja koko konsepti leviää käsiin. Mutta siitäkin voi nousta, voihan?

Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....

Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.

Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.

Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.

No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka  kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...

Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.

Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)

Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...

Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)

Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.