tiistai 1. huhtikuuta 2014

U-käännöksen ajatelmia

Se karu totuus iski silmiin heti ensimmäisen päivän aikana kun ruokapäiväkirjaan tyrkin syömisiä... Toisaalta nauratti, toisaalta teki mieli itkeä. Ihan kamalaa katsottavaa, mutta totuutta pitää vain katsoa silmiin. Ei se muuten miksikään muutu. Toisaalta sitä miettii, että voiko ihminen oikeasti hairahtua näin pahasti metsään? Ja toisaalta sitä on iloinen, että tajuaa sen tässä kohtaa eikä sitten kun vaatekaappi on taas kerran täynnä niitä entisen kokoisia vaatteita.

Ongelmakohtia näkyy selvästi, ei riittävästi vettä, ei selkeitä aterioita ja ateriarytmi.... mikä se on? Ravintosisältöä ei ole, aamupalaksi leipää, lounaaksi leipää, päivälliseksi leipää, iltapalaksi .... puoli levyä suklaata. Jep. Onko yhtään ihme jos ei tee mieli sinne vaa'alle hypätä? Ei siitä vaa'asta vihollista ole tullut, mutta ei se nyt ihan paras kaverikaan ole. Ei enää. Ehkä me taas ystävystytään sen kanssa, mutta nyt ei kamalasti tee mieli katsella, mitä sillä on asiaa...

Mieli tekee liikkumaan. Tänään olisi ollut mun lempiaamutunnit ja loman vuoksi olisin sinne myös päässyt. Mutta onko se tämä oma ns. tukala olo, motivaation puute, kynnyksen nouseminen vai mikä, mutta niin vain menin ja taas kerran peruin ne tunnit. Ei pysty, ei kykene. Ja harmittaa ihan vietävästi. Muutenkin viime viikkoina liikkuminen on ollut vähäistä. osittain pitkien työpäivien vuoksi, osittain kai motivaation puutteen vuoksi, ehkä osa syy on se ettei tunneille pääse enää yhtä helposti, vaan matkan teko vie oman aikansa. En tiedä, jotain täytyy saada napsahtamaan kohdilleen tuolla pääkopassa.

Pelkkä ajatus siitä, että ravintovalmennus alkaa jälleen, sai pääkopan täyteen ajatuksia. Hyviä sellaisia. Sen teidostaminen että nyt palataan takaisin raiteille, sai mielen iloiseksi. Joskus siihen U-käännöksen tekemiseen tarvitsee apua, silloin pitää olla rehellinen itselleen ja myöntää tappio sekä hakea se apu.

Tänään aamu alkoi vähän paremmilla eväillä. Näen siellä heti korjattavia asioita, mutta on parempi palata pienin askelin todellisuuteen, kuin heittää koko homma uusiksi kerta rykäsyllä ja sitten parin viikon päästä palaa niihin vanhoihin tapoihin koska ei vain jaksa keskittyä jokaiseen uuteen asiaan. En tee mitään muutoksia ennen ensimmäistä tapaamista, silloin voi katsella sitten elämää uudelta kantilta.

Ehkä mä alan kesyttämään tota vaakaa.... vaikka aamupala onkin kitusissa, niin taidan kuitenkin käydä moikkaamassa sitä ja katsoa totuutta vähän tarkemmin. Tietääpähän sitten, mistä taas lähdetään liikkeelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti