Taas kerran tänään sain konkreettisen todistuksen siitä, että välipäivien pito kannattaa. Eihän se kivaa ole, kun mieli ja kroppa huutaa endorfiinien puutteesta, mutta on se itsensä henkinen kiduttaminen näinkin päin todella tarpeellista.
Kolmen välipäivän jälkeen päätin, että tänään menen pumppiin, olipa siellä kuka hyvänsä ohjaamassa. Ohjaajaksi sattui oikein mukava ja erittäin hyvä vetäjä, jonka combatissa olen pari kertaa käynyt. Olin päättänyt jo päivällä, että tänään on painojen noston vuoro. Ettei enää mennä niillä samoilla pikkupainoilla. Lupasin kyllä itselleni, että ihan jokaiseen sarjaan ei tarvitse ympätä lisää rautaa, riittää jos suurimpaan osaan laittaa lisäystä. Edes sen kilon.
No niinpä aloitin suvereenisti tuplaamalla lämmittelyn painot, joten ennen lämmittelybiisin puolta väliä kroppa tärisi ja tutisi. Ja tiesin, että sitä olisi edessä koko tunti. Pidin kuitenkin kiinni siitä, että painoja ei himmata yhtään alaspäin, päin vastoin. Suorastaan voisin sanoa olevani ylpeä itsestäni.
Mutta painojen lisääminen ei ollut tämän jumpan kohokohta. Ehei, vaan sivulankut ja lankut. Nuo ihanan kauheat keskikropan kiduttajat, jotka on tuottaneet mulle ainakin sata harmaata karvaa päähän ja tuskan hikeä otsalle kerta toisensa jälkeen. Tänään, ensimmäisen kerran mun "historian" aikana, sivulankku kesti niin kauan kuin sen pitikin kestää ja tavallinen lankku samoin! Tuo tavallinen lankku ei ole ollut mulle ihan niin suuri haaste kuin sivulankut, mutta niitä olen treenannut enemmän. Tähän asti sivulankun asennon löytymiseen on mennyt aikaa ja kun muut kääntää rintamasuuntaa lattiaa kohti, mä vajoan matolle ja aloitan alusta. Tänään niin ei känyt!! Mä olen niin iloinen tuosta pienestä onnistumisesta jota olen odottanut! Tänään jaksoin molemmin puolin sivulankut alusta loppuun asti, asento löytyi heti eikä olkapäät huutaneet vääränlaisesta kivusta.
Nyt on siis aika pistää äkkiä tavoitteita lisää, ettei juurru tähän. Seuraavaksi sivulankut alkaa kääntymään muiden mukana ja tavallisen lankun askellus käsien varassa onnistuu. Tuo jälkimmäinen on onnistunut vahingossa kerran ja melkein säikähdin sitä itsekin :D Nyt siitä tulee tavoite, että se onnistuu aina.
Kropassa tuntuu vieläkin heikkoa tärinää, monta tuntia pumpin jälkeen. Mutta tietää tehneensä jälleen jotain enemmän kuin viimeksi, olevansa vähän lähempänä tavoitettaan. Ja ennen kaikkea se endorfiinien aiheuttama hyvä olo on jälleen täällä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti