Eilen olisi ollut potkunyrkkeilyn esittelytunti. Olin ilmottautunut ja menossa, kunnes tyhmä minä hain postin heti töiden jälkeen. Liian paksu kirjekuori joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Pakko se oli avata heti ja vaikka sitä kuinka luki edes ja takas, ei siitä tajunnut tuon taivaallista. Se iski ilmat pihalle tehokkaasti ja ajatukset tilttiin. Peruin tunnin, ei musta olisi ollut menijäksi. Ei, vaikka kuinka harmitti. Ja se pieni paholainen olkapäällä löysi kaikki ne sanat joita en halunnut kuulla. "ei susta ole siihen", "luovuta hyvän sään aikana ennen kuin menetät loputkin", "uskoisit jo että yrittäminen on turhaa", "et kai oikeasti luule osaavasi jotain" ja niin edelleen. Vain mielikuvitus on rajana...
Pakkasin karvakorvat autoon ja ajoin metsään. Toista tuntia kävelin ympyrää, selvittelin ajatuksia ja mietin miten tästä taas noustaan ja jatketaan. Mä tiedän, että on ihmisiä jotka oikeasti odottavat kieli pitkänä että sanon lopettavani. Antavani periksi. Ja sitä riemua mä en heille suo. Sorry kaiffarit jotka sitä odotatte, ette ole mun prioriteeteissä ykkösenä ;)
Linnunlaulu, tuulen humina ja se metsän hiljaisuus. Se saa aikaan ihmeitä. Taistelutahtoa on jäljellä, vaikka viime vuosi siitä veikin ison osan. Suunnittelin kovasti, että tänään menen heti aamusta salille korvaamaan eilisen treenin, mutta muistin onneksi että siellä on crossing-maraton ja väkeä normaalia enemmän, joten enpäs sitten mennytkään. Vielä tänään en jaksa hymyillä ja olla iloinen kun sisällä huutaa. Huomiseen on aikaa vielä tovi. Eikä aina tarvitsekaan jaksaa hymyillä, onneksi.
No niin. Nyt sitten se joukko joka kieli pitkänä odotti sitä, että joko se viimeinkin luovutti ja antoi periksi, voi vetää kielen suuhunsa takaisin. Sillä ei vieläkään. En ole antamassa periksi. Korkeintaan vauhti vähän hidastui mutta silti eteenpäin mennään. Sen tajuaminen, että homma ei vain etene samaa tahtia enää kuin syksyllä, kestää aikansa. Ja lähinnä se sopeutuminen siihen vie oman hetkensä. Musta on tuntunut viime viikot siltä, ettei oikeasti tapahdu yhtään mitään. Että kroppa ei suostu luovuttamaan enää yhtään senttiä, vaikka sillä todellakin on mistä antaa. Niinpä päätin tänään ihan vain ärsytyksen voimalla kokeilla tavoiteshortseja jalkaan ja olin sanalla sanoen järkyttynyt.
Nuo shortsit sain kaverilta viime kesänä kun sain paljon muutakin (silloin liian pientä) vaatetta kaappiini majailemaan. Muistan kun kokeilin niitä silloin viime heinäkuussa ja ne nousi hätäisesti polvien yläpuolelle (siis se vyötärönauha jämähti reisiin :D ). Silloin meinasin heittää ne pois, mutta aattelin että antaa olla kaapissa, ne on niin pienetkin ettei ne tilaa vie. Alkuvuodesta kokeilin niitä uudelleen ja järkytyin kun ne nousikin tahmaisesti ylös saakka, vaikka ei ne kiinni menneet. Ei lähellekään. Mutta iloitsin kun ne nousi oikeasti ihan ylös asti. Silloin aattelin että vuoden päästä kesällä ne on sopivat.
No tänään vedin nuo shortsit uudelleen jalkaan. Nousivat kepeästi ylös ja menivät kiinni !! Ihan järkyttävää! Siis oikeesti, mähän saatan voida (ja ehkä jopa kehdata) käyttää niitä tulevana kesänä! Ihan kamalaa ja silti niin ihanaa :) Vielä kun tämä pelastusrengas alkaisi tästä pienentymään, niin olisin tooooodella tyytyväinen!
Mä olen pitänyt pari päivää taukoa vaa'alla hyppäämisessä. Ihan siksi, että ei se siellä hyppiminen mitään muuta kun samoja lukemia seilataan ja mitään ei tapahdu. Tänään kuitenkin vanhasta tottumuksesta kävin ja vähän aikaa piti tuijotella numeroita. Maanantaina vasta on virallinen punnituspäivä, joten sitä ennen ei voi sanoa mitään, mitä oikeasti on tapahtunut. Mutta lukema sai hieraisemaan silmiä. Joko viimeinkin taas tapahtuu jotain?
Mutta palatakseni alkuun. Elämä ei ole kenelläkään helppoa ja se vain pitää ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Kriisejä, niitä tulee ja menee eikä kaikesta tarvitse tehdä kriisiä. Jos tänään ei naurata, niin huomenna on uusi päivä. Sen sijaan että painat leuan rintaan ja käyt kohti uusia vastoinkäymisiä, nosta pääsi pystyyn ja hymyile. Ajattele että jos elämä potkii koko ajan, sinun täytyy olla jotain todella erikoista että sinua koitetaan nujertaa jatkuvasti ;) Think positive! Mä kerään kappaleet ja nousen entistä vahvempana ;)
Joskus on hyvä mennä vähän kauemmas nähdäkseen lähelle. Mulle riittää tuo metsä ja sen suoma hiljaisuus, vähän välimatkaa asioihin ja mittasuhteet kuntoon. Lopulta se on kuitenkin ne omat ajatukset, jotka meitä jarruttaa.
Kuva Les Mills:n sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti