Takaisin ruotuun!

Siinä se oli. Tauko. Lusittu, pidetty, nautittu tai ihan miten sen kukakin haluaa sanoa. Ohi se on. Sen on oltava. Takaisin ruotuun ja äkkiä!

Vajaa pari viikkoa ehti kulumaan enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mikä taukoon johti. Eräs viisas nainen sanoi tässä päivänä eräänä, että elämässä pitää olla välillä jotain muutakin. Ja näinhän se on. Mulla vain on kokemusta myös siitä, kun se tauko jää päälle. Ja se on todellinen pelko takaraivolla aina kun tauko alkaa venymään viikoksi ja yli. Viimeksi kun tauko jäi päälle, se otti aikaa 8 vuotta ennen kuin sain kipinän liikkua uudelleen. Olin toki siinä välissä kuntosalin jäsen ja silloin tällöin jopa kävinkin jotain vähän tekemässä (sinne päin...) mutta kun ei natsannut niin ei natsannut. Nyt ei saa käydä samalla tavalla. No way!

olen joka päivä ajatellut että ehkä huomenna menen jumppaan / salille / crossingiin / tjtn. ja kun se huominen on koittanut, ensi töikseni olen perunut varatut tunnit siltä päivältä. Eilen ajattelin tämän päivän tuntia samalla lailla, että katsotaan aamulla mikä on fiilis. No en perunut tuntia ja lopulta ajattelin että jos en sinne asti pääse, on ihan oikein mulle että tulee viikon karenssi tuntien varaukseen. Pakkasin kamat ja lähes vartin istuin autossa parkkipaikalla salin edessä. Olo oli lievästi jakomielitautinen, kun kävin keskustelua itseni kanssa "menen, en mene,  menen, en mene..." ja sitä rataa. Ei hyvää päivää. Kun viimein pääsin autosta ulos, sattui samaan aikaan parkkiin tuttuja, joten siinä imussa vaan luovin kohti ilmottautumista.

Kuinka ihana olikaan nähdä ihmisiä. Miksi sitä luo itselleen niin kovat paineet ja nostaa kynnyksen lähtemiselle? Se että jollain tunnilla ei pärjää, ei tarkoita ettei osaa mitään. Tai jos joku liike sattuu, niin onhan niitä liikkeitä maailma pullollaan, ei siitä yhdestä tarvitse heittää pyyhettä kehään.

En turhaan sano Keidastani toiseksi kodikseni. Se on oikeasti sitä. Koti. Paikka johon on lopulta niin hyvä mennä, paikka jossa ihmiset välittävät sinusta ja jos sinua ei vähään aikaan näy, alkaa fb:ssä kyselyjen tulva. Sai meikäläisen silmänurkat kosteaksi nuo ihanat ihmiset, joiden kanssa on niin helppo heittää huumoria ja joiden seurassa on vain niin hyvä olla. Ja joista saa seuraa tunnille kuin tunnille, jos alkaa tuntumaan ettei yksinään uskalla (lue kehtaa!) lähteä. Ihanat, ihanat aarteet, jotka toinen toisensa perään tuli sanomaan miten ihana nähdä pitkästä aikaa :) Olen teistä niin onnellinen!

Ja nuo ihanat ohjaajat, kannustavat kokeilemaan uutta ja ylittämään niitä rajoja. Monen ihmisen kannustamana, houkuttelemana ja lopulta vähän "painostettunakin" lähdin kokeilemaan tehomuokkausta tänään, ensimmäisen kerran. Ja nyt tietty harmittaa että en ole aiemmin uskaltanut, koska se tuntui ihan mielettömän kivalta vaikka jalat tärisi kiitettävästi ja jossain kohtaa tuntui ettei ne oikeasti nouse lattiasta enää yhtään :) Siksi harmittaa, että tuo ihana ohjaaja jääpi kasvavan vatsan kera kotiin, mutta onneksi aika juoksee ja kohtahan me saadaan näitä tunteja taas lisää. Ehtii aika kultaamaan muistot ja lihasten tärinäkin helpottaa hiukan ;)

Näillä siis mennään. Paluu ruotuun on alkanut eikä ihan kevyimmällä mahdollisella versiolla. Mutta se naurun määrä, sillä elää jo taas aika monta vuotta lisää! Tuo keidas antaa virtaa. Sen kun muistaisi seuraavilla kerroilla kun lähtemisestä tulee vaikeaa.