Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bodycombat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bodycombat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. elokuuta 2016

Kipein ja suloisin, niistä jää kaipuu

Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat sanovat. Itkua on riittänyt viime päivinä, vaikka myös naurua ja paljon paljon ihania ja rakkaita muistoja.

Vajaa neljä vuotta sitten, niin kuin moni tietääkin, elämä muuttui kun löysin itseni Feeniksiltä. Tuosta paikasta, josta tuli nopeasti rakas ja tärkeä osa mun elämää. Ja eilen tuo ihana paikka sulki ovensa. Tarjolla olisi ollut jäähyväisjumpat, rakastamani Combat ja paljon muuta ihanaa. Mutta niin paljon kuin mieli sinne haikailikin, en pystynyt menemään. Tiedän, moni ei sitä ymmärrä. Monet toteavat että sehän oli vain kuntosali. Mutta ei se sitä ollut. Se oli paikka, jossa ekan kerran vuosiin koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Koin olevani tasavertainen. Ja ennen kaikkea koin ne sadat ja jälleen sadat onnistumisen hetket, ilon kyyneleet ja itsensä voittamisen. Voi kuinka paljon tuosta paikasta sainkaan!Satoja tunteja hikeä ja monesti niitä kyyneleitäkin. Mutta paljon tulosta.

Feeniks oli todellakin toinen koti. Kun sieltä toukokuussa päätin lähteä, en tiennyt sen sulkeutumisesta. Ajattelin että pidän taukoa ja palaan takaisin. Ja nyt tajuan liian hyvin, ettei se ole enää mahdollista. Tällä kertaa palaaminen ei onnistu.

Eilen jäähyväisjumppien aikaan suuntasin uudelle salille. Sinne, jota en kodikseni vielä voi sanoa. Mutta joka ajaa asiansa toistaiseksi. Siellä itseäni rääkätessä ja hikoillessa sai valuttaa niitä katkeran suolaisia kyyneleitä ja samalla muistaa lämmöllä ihania hetkiä Feeniksillä.

Blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut muutoksia. Asunto on myynnissä ja uudesta ei ole tietoa. Tavaroita inventoidessa olen itkenyt ja nauranut lukiessani ravintovalmennuksen ja pt-sessioiden papereita. Nuo ohjeet ja kannustukset, ne pysyvät! Kun tuntuu ettei kroppa liiku ja motivaatiota ei löydy, löytää noista ihanista ohjeista niin kannustavia lauseita, että jaksaa taas yrittää.

Vaikka ikävä on suuri, ehkä eniten ihmisiä ja ohjaajia kohtaan, tiedän että moni heistä säilyy osana elämää. Feeniks antoi paljon muutakin kuin syyn ja ilon liikunnalle. Sain ystäviä, rinnallakulkijoita ja mahtavia tsemppareita!

Viisaat sanovat myös "älä itke että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä että se on ollut". Ja mä iloitsen. Vaikka iso haikeus ja ikävä on sisimmässä, iloitsen jokaisesta hetkestä tuolla keitaalla, joka oli neljän vuoden ajan mun toinen koti!

Aika ajoin tulee elämässä niitä hetkiä, että on käännettävä uusi sivu. Suunnattava kompassia uudelleen. Ja itse koen olevani tuon tienhaaran kohdalla. En tiedä, mistä itseni löydän lokakuussa. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta jostain on luovuttava saadakseen uutta. Eikä asiat lopulta ole seinistä kiinni. Ei Feeniksin kohdalla, eikä oman kodin kohdalla. Ihmiset säilyvät, vaikka paikka muuttaa nimeään tai osoite vaihtuu.

Feeniks. Tuo lintu joka nousee tuhkasta. Se kulkee mun sydämessä ikuisesti ja se on piirtynyt ihoon tiukasti. Ihan tarkoituksella. Se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo ja uskaltaa. Se muistuttaa että rajat on tarkoitettu ylitettäväksi, että itsensä voittaminen on mahdollista. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta.

Sydämessä on iso ikävä, mutta myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämäni parhaimmista 4 vuodesta.

"Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.
 Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan. "

 

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Rakasta elämää

Puoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?

Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!

Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä.

Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.

Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....

Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.

Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!

Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin.

Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi!

Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään.

Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!

Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.

Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa.

perjantai 2. lokakuuta 2015

uutta ja vanhaa

Viime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.

Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.

Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...

Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.

Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!

Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.

Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.

Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).

Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...

torstai 6. elokuuta 2015

Vuosipäivä

Vuosi päivä.  Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.

Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.

Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.

Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.

En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.

Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!

Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.

Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.

Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.

Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!

Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!

Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Väsymys

Väsymys. Se on iskenyt mut kanveesiin 6-0. Kolmatta viikkoa mennään 1,5-3h yöunilla, eikä nekään ole putkeen. Voin sanoa, että väsymys on laajentanut olomuotonsa jokaiseen mahdolliseen kolkkaan tässä kehossa. Se on kirjaimellisesti muuttanut meille asumaan.

Päivitykset on siksi olleet heikoissa kantimissa. Ei vain jaksa kirjoittaa, vaikka olisi kuinka ja paljon asiaa. Täällä siis ollaan edelleen, kiitos kun olet käynyt kurkkimassa uusia tarinoita, vaikka oletkin joutunut kurkkimaan turhaan.

Ensi viikolla olen lomalla. Sanan virallisessa merkityksessä. Love of my life, pikku-W tulee yli viikoksi kylään entiseen kotiinsa, joten tiedossa on karvaisia hetkiä juniorin kanssa. Ihanaa aikaa, vaikka myönnän että ihan vähän olen kyllä nauttinut tästä koirattomuudestakin, kun siihen viimein tottui....

Lupaan päivittää kuulumisia paremmin lähiaikoina. Viimeistään sitten, kun viimeinkin olen nukkunut edes kuuden tunnin yöunet (vaikka ne olisi tunnin pätkissä).

Koitan siis sinnitellä vain töihin ja kotiin, jaksaa vielä muutaman päivän. Sitten en laita kelloa soimaan töiden vuoksi viikkoon!

Ensi viikolla siis lomaillaan ja aion nautiskella aamutunneista, hierojasta, kasvohoidosta yms. hömpästä. Kaikesta pienestä, joka saa hyvälle mielelle. Ehkä mennään juniorin kanssa kaivopuistoon kävelylle tai tehdään jotain muuta yhtä järjetöntä :) Pikku-W:n lisäksi odotan kuin kuuta nousevaa ensi viikon aamucombattia ja aamusaleja. Niitä kiireettömiä hetkiä itseni kanssa ja lihasten kidutusta.

Tänään aion kävellä vielä illan päätteeksi lähihuoltamolle ja pumpata pyörän kumit täyteen. Jos huomenna alottaisi pyöräilykauden töihin... Se olisi hyvä totuttaa takalisto satulaan jälleen, mutta hiukan mietin onko järkeä tämän väsymyksen kera pyöräillä 18km (siis 9km suuntaansa, ei onneksi yhteen suuntaan ). Toisaalta, hulluudesta ei sakoteta ja ehkä mä sitten nukun seuraavan yön...

Näillä siis mennään, henki kulkee vaikka väsyttääkin simona. Loma on oven takana ja kevät tulee. Palataan astialle pian vähän järkevämpien ajatusten kanssa (jos niitä voi meikäläiseltä odottaa :D )

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Paluu areenalle

Tänään oli se hetki. Aika palata takaisin taisteluareenalle. Aika laittaa wrapit käsiin, aika katsoa peiliin ja aika kohdata se totuus. Totuus siitä, että kunto on lähes romahtanut menneiden viikkojen aikana.

Tämä päivä on ollut ihmeellinen ja ihana! Olen jälleen saanut todeta, että mulla on mahtava perhe ja ihania ystäviä lähellä! Ei se määrä vaan laatu! Voin olla paljosta kiitollinen!

Aamu alkoi ihanilla viesteillä puhelimessa ja naamakirjassa. Kun pääsin töihin, sain kauniin ruusun ja laulua äänissä useampaan kertaan. Kakkua ja herkkuja, syömistä syömisen peräänn (kiitos maanantai-tiimin esittelijänkin), lounas napaan ja taksilla kohti meilahtea. Ennen kokousta herkullinen kahvihetki ystävän ja kollegan kanssa. Hetken pysähdys arjen ja aherruksen keskellä.

Olin suunnitellut illaksi sekä combatin että crossingin, mutta päivä venähti ja pikainen puhelu peruuttamaan molemmat tunnit. Ehdin kuitenkin kotiin ja sain auton lainaksi, joten pääsin kuin pääsinkin taistelun tuoksinaan mukaan. Parhautta parhaan johdolla! Muuta en voi sanoa!

Combatista, siitä edellisestä on tovi aikaa. Sen jälkeen en ole paljon muuta tehnyt kuin uinut ja kävellyt (ja kävellyt ja kävellyt ja.....). Ja sen kyllä huomasi ensimmäisistä sävelistä alkaen. Hetken teki mieli höllätä ja tehdä kyykkyjä hyppyjen sijaan. Kuitenkin se pieni ääni pään sisällä käski jatkamaan. Ja se vähän kovempi ääni sieltä lavalta kannusti ylittämään itsensä, potkimaan ja iskemään, antamaan vähän enemmän kuin edellisellä iskulla / potkulla. Jossain vaiheessa tuntui että jalat ei enää tottele, mutta kyllä ne vain totteli :) Henki oli loppua moneen kertaan, mutta ei se loppunut. Enkä keventänyt ennen kuin vatsoissa ja punnerruksissa. Pelkän pullan ja kakun tankkaamisella ei panokset enää riittäneet puristamaan miestenpunnerruksia. Ja naistenpunnerruksellakin jätin välistä muutaman toiston. Myönnän... Nyt jännityksellä odotan, mitä olkapää sanoo tuosta punnertamisesta. Vähän se siinä ilmoitti olemassaolostaan, mutta ei suoranaisesti kipeytynyt niin kuin aikaisemmin. Mieli tekisi päästä pumppiin, mutta pieni pelko on siitä että siellä se ärtyy liikaa... Katsotaan kuinka tässä vielä käy.

Mutta combat. Olen onnellinen että annoin vähän enemmän kuin mitä olin ajatellut. Vaikka kunto on romahtanut viime viikkoina, ei tilanne ole ihan toivoton kuitenkaan. Ja siihen voi luottaa että kunto palautuu kyllä kun sitä alkaa taas tekemään kunnolla. Ja säännöllisesti. Ja vaikka olin ajatellut himmailla, nautiskella juhlapäivän kunniaksi parhaasta taistelusta, olen enemmän kuin onnellinen etten antanut itselleni lupaa mennä sieltä missä se aita on matalin.

Kotiin tullessa sain ihan mahtavan lahjan, hemmottelua itselle :) Huomenna heti varaamaan aikaa ja odottamaan tuota nautinnollista hetkeä :)

Kaiken kaikkiaan tämä päivä on ollut erityinen. Kiitos jokaiselle muistamisesta ja kaikesta siitä hemmottelusta jota sain :)

Olen onnellinen, että sain palata takaisin areenalle. Takaisin tuttuun saliin, rakkaiden ihmisten ympäröimäksi, nähdä ne monet tutut kasvot ja hymyt. Ja ennen kaikkea tajuta  jälleen se, että aina voi todella tehdä sen U-käännöksen ja palata takaisin päin. Palata takaisin taistelemaan. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin jäi. Hetken aikaa tänään tunsin sen taistelijan sisälläni heräävän. Tiedän, että se on siellä olemassa vieläkin. Ei se ole kadonnut. Kiitos toisen taistelijan esimerkin, tiedän että koskaan ei ole liian myöhäistä palata takaisin taisteluareenalle.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Tautia pukkaa

Viikonloppu. Viimeinkin! Tämä viikko on menty aika äärirajoilla oman ammattitaidon ja osaamisen kanssa. Mutta selvisin, voin onnitella itseäni siitä, että selvisin.

Tauti rantautui sitten tännekin. Viime viikolla se koitti jo tulla, mutta katosi kuitenkin yhden päivän kuumeen jälkeen. Nyt se on ottanut uuden yrityksen ja taisi voittaa tämän erän. Päivä päivältä olo on ollut tukkoisempi ja aamulla kurkku niin tulessa, ettei nieleminen ole tehnyt hyvää. Eilen töistä lähtiessä kurkistin peiliin, kun sattui hengittäminenkin ja kurkussa komeili kunnon pilkut. Lääkärin kautta kotiin ab-kuurin kera. Tänään siis jo vähän parempi olo, alkoi puremaan tuo droppi heti. Onneksi. Jos töissä olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin lepuuttanut kotona. Mutta aina ei voi voittaa, joten on vain koittanut pinnistellä kaiken keskittymiskykynsä siihen ettei tekisi pahoja mokia ja muistaisi asiat. Ehkä mä olen jotain muistanutkin.... Tai sitten löydän kivan pommin sieltä kun menen töihin maanantaina :D

Viime sunnuntain megaliikunta veti koko kropan hapoille. Maanantaina päätin poikkeuksellisesti vaihtaa musiikin liikuntaan ja menin tyhmänä vetämään cross+pumpin sekä combatin. Kaikki putkeen, tietenkin. Jatkossa toivottavasti muistan, ettei noita kahta vedetä peräkkäin. Ei ainakaan jos edellisenä päivänä on vedetty 7-8 tuntia liikuntaa. Olin sanalla sanoen kuollut tiistai aamuna. Kyllä, sain mielettömät kiksit noista tunneista, oli mahtavaa päästä kokeilemaan rajojaan. Mutta ne rajat kyllä löytyi... Tankkauskaan ei osunut kohdalleen, ei sunnuntaina eikä maanantaina joten elimistö on ollut todella kovilla ja toipuminen tuosta setistä on ottanut veronsa. Ehkä syytän tuota settiä myös vähän siitä, että tauti palaili takaisin.

Nyt siis mennään hyvin rauhallisesti. Kävellään ja otetaan iisisti. Niin, kävelyä onkin tiedossa enemmän jatkossa. Sain autosta loistavan tarjouksen ja menin näyttämään sitä tänään. Ja sehän jäi sitten sille tielleen. Hiukan naureskelin itselleni kun menin HSL:n palvelupisteeseen hakemaan matkakorttia ja koitin opetella niitä vyöhykkeitä ja painikkeita.... Edellisestä kerrasta kun on jo tovi aikaa :D Selvisin kuitenkin kotiin reissun päältä. Ja nyt sitten ihmettelen, miten tässä näin kävi. Eihän tämä ole mikään kiveen kirjoitettu juttu. Jos elämä käy hankalaksi, niin autoja saa uusia taas. Mutta otetaan tämä uutena mahdollisuutena ja seikkailuna. Asenne ratkaisee.

Huomisen liikunnat on peruttu mun osalta. Juurikin taudin vuoksi. Otan todellakin iisisti. Korkeintaan lähden kävelylle, paitsi jos se vesisade iskee jota ne vähän niin kuin lupailee saapuvaksi. Musta on tainnut tulla aika lailla mukavuuden haluinen. Tai sitten mä olen viimein oppinut antamaan itsellen myös luvan olla ja nauttia. Tänään sorruin ja vein itseni "ulos syömään", eli pakko oli päästä syömään burger kingiin. En tajunnut että aseman ravintola oli avannut ovensa tänään vain pari tuntia aiemmin, ennen kuin menin sinne. Jono eteni kyllä ripeästi, olivat varautuneet ruuhkaan. Ja olihan se hyvää. Voin jatkossakin sallia itselleni tuon herkun kerran - kaksi vuodessa :) Sen useammin ei tarvitse eikä kyllä tee mielikään. Mietin siellä istuessa, etten ole hampurilaiseen koskenut yli 2 vuoteen, jos omatekemiä ei lasketa. Aika kuluu ihan kauheaa kyytiä...

Kevät tekee tuloaan, mä olen iloinnut mustarastaan liverryksestä joka aamu ja kyllä mä olen kevätauringonkin nähnyt. Voisin vannoa että haistan kevään tulon jo, mutta oon niin tukossa ettei hajuaisti oikein pelitä just nyt. Mutta sieltä se tulee! Kohta voi siis kaivaa fillarin esille ja miettiä, josko polkee töihin tulevaisuudessa :) Ei huono vaihtoehto sekään. Enpä olisi uskonut vuosi - kaksi sitten että teen tällaisen ratkaisun. Vaikka enpä mä olisi uskonut pääseväni tähänkään tilanteeseen.
Paljon on tapahtunut ja hyvä niin :)

tiistai 11. helmikuuta 2014

Elämän oppitunteja

Tää aika juoksee ihan liian nopeesti! Vastahan mä päivitin tänne kuulumisia ja siitäkin on hurahtanut melkein jo viikko. Monen monta kertaa on ollut aiheita mielessä, joista pitäisi kirjoittaa. Ainakin itseä varten. Niitä ahaa-elämyksiä, onnen tunteita, oivalluksia, vastoinkäymisiä. Ihan kaikkea, mitä tämä matka on tuonut mukanaan viime päivinä. Mutta se aika. Se on niin kortilla, että välillä ihmettelen itsekin, että joko taas on viikko puolivälissä?

Viime viikko on opettanut mulle taas paljon tästä matkasta. Kasvusta kohti sitä, mitä ehkä jonain päivänä olen tai ainakin haluan olla. Viikonloppuna lempituntini vaihtui lennossa combatista steppiin ja ensimmäisen kerran huomasin, etten edes ajatellut peruvani tuntia. Oppitunti numero yksi, ei sillä olekaan niin väliä mitä ohjelmassa on, kun haluaa päästä liikkumaan. Vielä joku aika taaksepäin olisi oma tuntivaraus peruuntunut myös. Sain loistavan stepin ja olen onnellinen että menin! Laudan pelko on hälventynyt kerta toisensa jälkeen ja nyt pystyin vähän keskittymään laudan lisäksi käsiin. Voisin sanoa, että kädet oli jopa enemmän mukana kuin levossa. Koska haluan edelleen kokeilla omia rajojani ja triploja yms. yhdistelmiä, pidin stepin perään pienen huilitauon jonka aikana tein uuden saliohjelman vatsoja. Sikäli tyhmää, että olin käynyt jo päivällä erikseen salilla tekemässä ohjelman kunnolla läpi ja saamassa itseni kipeäksi.

Pienen tauon jälkeen siis fitball ja perään balance. Palloilussa uudet moovit ja oli jälleen niin mielettömän hauskaa sekä tehokastakin. Itselleen sai hihitellä urakalla, mutta sehän se on tarkoituskin. Ei tarvitse aina mennä veren maku suussa, vaan oikeasti myös saada sitä hyvänolon tunnetta ohjatustikin. Ja sitähän ei meidän tunneilta puutu. Balancessa liikeradat oli jälleen paremmat, tasapaino alkaa löytymään entistä paremmin ja muutenkin tykkäsin. Kuten aina ennenkin! Huomaa saavansa liikkuvuutta eri tavalla kun pitää liikuntaviikon monipuolisena ja muistaa sen kehonhuollonkin.

Maanantai on edelleen taukopäivä liikunnasta. Se on siis pyhitetty musiikille nyt ja tulevaisuudessa. Ainakin tämän kevään. Ja toisaalta sunnuntain session jälkeen on ihan hyvä levätä edes se yksi päivä...

Omia rajoja ja ulottuvuuksia pitää kokeilla urakalla.... Tänään aamu alkoi klo 06:00 uimahallin ovelta, vesijuoksua ennen töihin menoa. Kieltämättä virkisti, mutta kyllä mä olen aika väsynyt ollut. Myönnän sen. Yöunet tahtoo jäädä pariin tuntiin ja päivisin meno on hektistä. Mulla ei ole koskaan tullut silmäpusseja, mutta viime päivinä peilistä on katsonut takaisin väritön ja kalpea naama jossa on mahtavan mustat silmänaluset... Millähän niitäkin saisi vaalennettua? Onneksi on valokynät yms. keksitty.

Koska edelleen pohdin autosta luopumista ja mietin sen tuomia rajotteita, oon koittanut pitää kävelyä yllä ja kävellyt salille. Kyllä, hullu minä joka en saa liikunnasta kai tarpeeksi tai vuorokauden tunnit ei riitä... On pakko urakoida tuo 3,5km matka ennen ja jälkeen liikkumisen. Sunnuntaina pidin kävelyn lämmittelynä ja palautteluna kuntosalia ennen ja jälkeen ja lupasin itselleni että iltatunneille voin mennä autolla. Ja toisaalta tyhmäähän se olisi ollut kävellä kotiin, syödä jotain ja lähteä taas kävelylle, voidakseen kävellä 3 tunnin liikuntasuorituksen jälkeen taas kotiin.... Matkana toi on hyvä, mutta meneehän siihen aikaa ja vaatii asennoitumista. Löytyykö sitä asennetta silloin kun taivaalta tulee kuraa tai pakkanen paukkuu? Aika näyttää  miten mun käy.

Tänään töissä mietin itselleni asettamaani haastetta tälle vuodelle. Ja myöskin halua kokeilla tanssillisia tunteja. Aika extempore päätin että kunhan kotiin selviän, menen illan afro-tunnille ja venyttelyyn. Kehonhuoltoa ja samalla sitten sitä uutta liikuntaakin. Kun viimein pääsin töistä kotiin alkoi ulkoilu ja raitis ilma houkuttelemaan, joten auto vaihtui lenkkikamoihin ja niinpä nautiskelin pimeistä kotimaisemista mennen, tullen ja palatessa. Mutta hyvää se teki! Hyötyliikunta on oikeastaan ihan mukavaa, mutta vain jos se on vapaaehtoista....

Afro-tunti oli hauska. Siis todellakin hauska. Ei irtoa meikäläisen lantio keinutuksiin, mutta kivaa oli! Ja menen kyllä uudelleenkin :) Jos en vielä ensi viikolla niin seuraavalla tai sitten sen jälkeen.... Mutta uusia ulottuvuuksia löysin itsestäni kyllä, se on pakko myöntää. Venyttelyistä oon tykännyt aina, mutta niiden kanssa on samat ongelmat kuin balancen. Tulee mentyä ihan liian harvoin! En voi sanoin kuvata sen onnen määrää, kun venyin muiden mukana ja löysin itseni taipumasta niin paljon paremmin kuin ennen! Muistan kun joskus ajattelin, että taipuisipa sitä niin että otsan saisi polviin kun jalat on suorana lattialla ja itse istuu. Ja tänään se ihme tapahtui! Oon niin onnessani tästä pienestä ja silti niin isosta edistysaskeleesta :) Saan onnitella itseäni, jälleen :)

Viime päivinä mielessä on päällimmäisenä ollut viime lauantain naistenillan jutustelut. Kun liikunnasta innostuneita ihmisiä kokoontuu saman katon alle, sivuaa keskustelu aika ajoin myös liikuntaa. Erityisen hyvin mieleen on painuneet erään elämäntapojaan muuttaneen ystävän sanat. Kun puhuttiin liikunnasta ja omien rajojen kokeilusta ja hän kertoi omasta tämän hetkisestä suhtautumisestaan liikuntaan ja siitä ettei enää ole samanlaista tarvetta todistaa itselleen pystyvänsä johonkin. Jäin pohtimaan itse että niinhän se todella on. Jokainen käy sen saman tien läpi vaikka ne asiat tulevat vähän eri järjestyksessä. Kun itse on kantanut huolta omista monen tunnin sessioista hikisessä salissa, omasta jaksamisesta ja siitä kuinka järjetöntä se on. Mutta tämä on vain asia joka mun tarvitsee käydä läpi itseni kanssa. Kokeilla ja kokea ne omat rajat ja etsiä se mulle sopiva ja turvallinen tahti liikunnan parissa. Joku toinen kulkee edellä päin ja on jo käynyt ne läpi, enkä voi verrata itseäni muihin. Tämä tahti on jokaisella erilainen. Koin kuitenkin suurta helpotusta tuosta keskustelusta, sillä nyt voin antaa itselleni rauhan tämän asian suhteen. Mä etsin vielä niitä omia rajojani, mun täytyy saada näyttää itselleni mihin mä pystyn. Mun täytyy vain kokeilla, yrittää ja erehtyä eri tuntien puitteissa. Tajuta itse se, että pystyy paljon enemmän kuin luulee :)

Mä toivotan juuri Sinulle ihanaa ystävänpäivän viikkoa, talvilomaa ja kevättä. Mitä tämä viikko sitten sinulle tuokaan. Talitintit laulaa kovaa jo aamukuudelta, räystäistä tippuu vesi.... Mä olen ihan varma että mä olen nähnyt jo kevätauringon!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Sunnuntain mietteitä

Jestas! Enpä muista, koska viimeksi olen ollut näin kipeänä liikunnasta! Lihaskipua on toki ollut sillä lailla sopivasti. Mutta nyt olen tainnut siirtyä jonkun rajan yli omissa liikuntasuorituksissa, kun saan itseni näin mielettömän kipeäksi. Vai onko sitä oppinut laittamaan peliin vielä vähän enemmän? Tajunnut ettei ne omat rajat ole todellakaan siellä, missä niiden luulee olevan?

Tämä viikonloppu on sisältänyt liikuntaa. Paljon liikuntaa. Ohjattua sopivasti, mutta siihen päälle sitten hyötyliikuntaa ja lenkkeilyä. Hyötyliikunta on ollut pääosin lumitöitä. Niin omia, naapurin kuin ystävänkin. Mä oikeasti rakastan lunta ja lumitöitä :) Niin hassua kuin se onkin. Eilen vietin yhteensä reilun kolmituntisen lapion ja kolan kanssa. Mukavaa hommaa, siitä ei pääse mihinkään! Ja myös aika tehokastakin.

Pitkästä aikaa pääsin eilen lauantaiaamun cx:ään ja crossingiin. Mä tykkään tuosta setistä, mutta monesti se jää välistä siksi että lauantai on viikon ainoa päivä kun saan nukkua pitkään. Kyllä, hyvin itsekkäistä syistä se on siis jäänyt välistä.... Tämä virka-aika on opettanut arvostamaan entistä enemmän niitä aamuja kun saa nukkua ilman kellonsoiton pelkoa. Eilen kuitenkin menin tuolle tuplatunnille ja oli ihan todella mahtava tunti! Oli jännä huomata, miten cx:ssä liikkeet tuntuvat niin erilaisilta kun teetkin ne painoilla etkä tuubilla. Pitää varmaan kokeilla uudelleenkin painoja tuubin tilalle. Pienillä muutoksilla voi näköjään saada ison eron treeniin. Ja tuo lauantaiaamun crossing.... Jösses!! Se on aina ollut hyvä, mutta nyt se ohjelma on ihan tappavan hyvä! Niittaa todella ketoon, halusi tai ei. Lauantai siis sujui palautellessa kroppaa aamun urheilusta lumitöitä tehden.

Fb:ssä moni sadatteli eilen lumen määrää. Minä joka todella rakastan niitä lumitöitä, oon tarjoutunut tekemään niitä. Siitä sitten lähti käyntiin extempore kyläilyreissu, joka kantaa jälleen pitkälle arjen keskellä. En voi sanoa muuta kuin että ystävät ovat henkireikä ja saavat näkemään asioita ihan uudelta kantilta. Ja toisaalta sitä oppii arvostamaan itsessäänkin ihan uusia piirteitä, niitäkin joita on ehkä inhonnut aiemmin.

Tänään annoin itselleni luvan levätä. Nukkua univelkaa pois. Kuluneen viikon valvotut yöt ja stressi, ajatusten myllerrys ja uudet elämäntavat ovat saaneet rytmit sekaisin. Siis oikeasti tuon sydämen rytmin. Mulla on joskus aikanaan ollut pahoja rytmihäiriöitä yövuoroista johtuen, mutta nyt vuosiin niitä ei ole näkynyt. Kuluneella viikolla niitä on kuitenkin ollut säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vain muljuu vähän, välillä sitten senkin edestä. Viime yönä meni vähän hurjempaa tahtia nuo rytmit, joten aamun suunnitelmat laitoin uusiksi ja lepäsin. Tai niinhän mä kuvittelin....

Oikeastaan tuo aamun lepo oli vain pientä tekohengitystä, koska tiesin että illalla on edessä taas kunnon tunnit. Ne lempitunnit! Neljän tunnin putkesta tiputin yhden pois, mutta kolme ohjattua on paljon. Aamun ihana auringonpaiste houkutteli ulos ja kävin kävelyllä. Tai niin mä olin päättänyt, mutta kyllä siellä muutamia pätkiä tuli taas juostua... Välillä mä kyllä oikeasti mietin, että mä vien itseltäni hengen jos jatkan tätä rataa tämän liikkumisen kanssa. Toisaalta kun intoa ja motivaatiota on, niin onhan se hyvä mennä ja tehdä. Mutta miksei sitä voisi itselleen suoda sellaista kultaista keskitietä. Miksi pitää vetää laidasta laitaan?

Lenkin päätteksi hyvä tankkaus, kamojen vaihto ja taas liikenteeseen. Combat, tuo niin rakas tunti! Ihan loistavaa tänäänkin! Johtuiko näyttämisen halusta itselleni, pettymyksistä vaiko mistä, mutta lempikappaleet vei mennessään! Mä niin tykkään kun ohjelmaa aletaan miksaamaan ja ne omat ihan lempparibiisit löytävät takaisin tunnin ohjelmistoon :) Eräs kaveri olikin ehtinyt pyytämään Drummer boyn (ihan best of the best) ja lenkillä ollessani tänään harmittelin itsekseni etten tajunnut pyytää Jackia (The black pearl) yhdeksi biisiksi. Mutta hyvin nuo meidän ohjaajat tuntee meidät tai sitten ohjuksella on kristallipallo, koska tuokin lemppari oli mukana tänään. Ihan paras tunti aikoihin! Vaikka combatit on aina lähellä mun sydäntä, niin jotkut niistä vain menee toisten ohi :) Ja tämän päivän tunti oli juurikin sitä parhautta!

sunnuntaitriplan keskimmäisenä jälleen cx. Eilisen jälkeen liikkeet tuntui pahalta. Korsetissa ei ollut mitään hallintaa ja taukoja tuli niin paljon että turhautti. Joskus sitä miettii, että pitäisi vain poistua tunnilta jos ei pysty tekemään kunnolla. Mutta sitten sitä miettii, että onko kuitenkin parempi yrittää edes vähän kuin luovuttaa ja lähteä pois. Koska itseni tuntien se kynnys seuraavalle samanlaiselle tunnille kasvaa. Tai sitten ko. tunti jää pois valikoimista juurikin sen ajatuksen vuoksi, ettei pysty tekemään. Toistaiseksi siis pysyn tunnilla ja yritän edes vähän. Eihän se ihan turhaa voi kuitenkaan olla?

Triplan viimeinen tunti piti olla fitball. Tuo tunti on edelleenkin todella täynnä ja mun kävi ohrasesti. Joku pölli mun pallon. Niinpä sitten pikamuutos suunnitelmiin, onneksi crossingissa oli tilaa. Sain siis loistavan sunnuntaitriplan vaikka suunnitelmat vähän muuttuikin matkalla :) Ei ollenkaan paha muutos :) Olisin toki päässyt palloilemaan jos olisin halunnut, mutta tämä meni ihan hyvin näin. Ja tuo crossing oli aivan mielettömän hyvä! En voi sanoa, että lihaskipu lähtee sillä millä se tulikin. Koska se ei kadonnut tämän päivän cx:n ja crossingin jälkeen :D päin vastoin, sattuu entistä enemmän....

Huomenna on siis ansaitusti lepopäivä ja musiikille pyhitettyä aikaa.

Kaiken kaikkiaan olen tänä vkl:na miettinyt ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Olen 4-5 päivää tekemättä lähes mitään ja sitten viikonloppuun vedän 9-10 tuntia liikuntaa. Vaikkei se kaikki olekaan ohjattua, vaan mukana on myös ns. leppoista kävelyä niin ei se ole viisasta. On turha itkeä että kroppa on kipeä tai että rytmit on pielessä ja joudut tasoittelemaan niitä päivystyksessä. Onneksi ensi viikolla on omaohjaajan aika, jos samalla saisin jotain tolkkua tähän epätoivoiseen viikkoon. Ja saisin rakennettua hyvän kokonaisuuden tästä liikkumisesta. Siinäpä haastetta minulle.

Tämä viikko on siis ollut melkoinen. Ja myös mielenkiintoinen. Myllerrystä omassa mielessä, asioiden pyörittelyä ja pähkäilyä. Tällä viikolla olen miettinyt kuntoilua paljon ja myös paikan merkitystä kuntoilulle. Olen miettinyt sitä, olenko valmis luopumaan keitaastani, tuosta henkireiästä jossa koen olevani kotona. Mutta sillä paikalla, niillä ihmisillä ja ohjaajilla, sillä kaikella on suuri merkitys. Vaikka tämä matka onkin minun, teen työni itse tai olen tekemättä. Kukaan ei voi pakottaa syömään oikein tai liikkumaan tarpeeksi. Mutta jos ympärillä on oikeanlaisia tsemppareita, ihmisiä joiden seuraan lähdet mielelläsi, on sillä iso merkitys myös mun matkalle. Niin monta kertaa aiemmin olen koittanut päästä alkuun tämän matkan kanssa mutta aina se on kaatunut siihen, etten ole viihtynyt valitsemassani kuntokeskuksessa. Ja nyt tilanne on toisin. En siis ole valmis luopumaan keitaasta vielä. Elokuu on pian, silloin pitää tehdä päätöksiä. Mutta jos nyt tarvitsee päättää, ei kuntokeskus ole vaihtumassa toiseen. Ja miksi ihmisen pitäisi vaihtaa, jos kerran viihtyy?

Helmikuu on siis alkanut, kevät on ihan kohta oven takana ja aurinkoiset päivät lupailevat jo varovasti lähestyvää juhannusta. Ihan oikeasti, se on kohta :) Kirmaus - joukkuekisa on myös lähtenyt käyntiin ja olen ylpeä itsestäni että kahdessa päivässä olen saanut syöttää ohjelmaan yli 9 tuntia liikuntaa. Hetken verran kyllä mietin, että olenko mä sittenkin hiukan kilpailuhenkinen... Ei saa kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa... 2 päivää takana, 26 edessä :) Mutta pakko se on hiukan rintaa röyhistää, TOP-listalla henkilöittäin meitsi vetäs suoraan kärkeen :D  ja on meidän joukkuekin jo 12. sijalla! Ja mä tiedän ettei siellä ole vielä muiden kirjauksia kuin mun, joten tilanne kohenee heti kun muut lataavat omansa järjestelmään ;) eli joo, taidan mä olla kilpailuhenkinen.

perjantai 31. tammikuuta 2014

Viimeinen päivä

Tammikuun viimeinen päivä ja perjantai-ilta. Ja mä olen ihan sanaton. Tämä viikko on ollut melkoista myrskyä meikäläisen mielessä. Tämä viikko iski ilmat pihalle ja laittoi jälleen peilin eteen. Sitä monesti tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on hyvin ja sitten huomaatkin tekeväsi asiat juuri niin kuin ei pitäisi ja koko konsepti leviää käsiin. Mutta siitäkin voi nousta, voihan?

Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....

Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.

Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.

Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.

No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka  kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...

Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.

Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)

Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...

Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)

Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Hulluudella ei ole rajoja

Tänään se totesin ihan omakohtaisesti. Hulluudella, sillä ei ole minkään sortin rajoja. Tai sitten multa puuttuu itsesuojeluvaisto ja kaikki järki, kun kyse on liikunnasta ja lempitunneista....

Taisin luvata jotain sen suuntaista, että tänä sunnuntaina jätän cx:n välistä jotta jaksan fitballissa tehdä paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään.... Menin katsomaan tuntivarauksia ennen kuin lähdin combattiin. Vielä perjantaina olin cx:ään varasijalla 15 (mulla oli sinne jo kerran paikka, mutta oon soutanut ja huovannut sen kanssa joka suuntaan ja päädyin varasijalle) ja peruin senkin. Päätin silloin että otan iisisti ja ei kaikkea herkkua kerralla. Kuinka ollakaan cx:ään oli tilaa!! Ja noin minuutin ajan mietin "varaan, en varaa, varaan...." ja lopulta varasin senkin. Olen myös ollut varasijalla balanceen, johon eilen illalla aukesi paikka. Tiedossa oli siis ihan tapporääkki ja järjetön ilta. Combat + cx + fitball + balance. Ei hyvää päivää...

Viime päivinä oon mietiskellyt paljon sitä, missä seison tällä hetkellä. Missä kohtaa mun juna menee ja olenko edes kyydissä. Paljon olen miettinyt sitä, mistä pyytää apua kun itse ei selviä liikuntaviidakon keskellä. Kuinka sitä pitäisi pyytää, vai mennäkö sen oman tiedon varassa (joka ei todellakaan näytä olevan hääppöistä kun katselee näitä yhdistelmiä). Vai päättääkö sitä vain pärjätä, nostaa päänsä pystyyn ja survoa menemään eteenpäin.

Mä olen aina ollut sellainen, etten halua tehdä itsestäni suurta numeroa. Jotenkin sitä on aina ajatellut että jos kerran pyydät jotain, se riittää. Ettei tarvitse asiasta puhua ja muistuttaa jatkuvasti. Tai ehkä mua vaan ärsyttää sellaiset ihmiset, jotka jauhaa samaa levyä päivästä toiseen, muistuttelee samoista asioista yms. Mä muistan yleensä mitä olen luvannut ja hoidan sen, minkä lupaan. Ja kai sitä sitten olettaa muidenkin toimivan niin. Ja kun asiat venyy, ne mutkistuu ja monesti menee entistä enemmän solmuun. Ja huomaan että turhaudun. Varsinkin kun puhutaan liikunnasta. Ja kai siinä jollakin lailla sitten se motivaatiokin laskee, kun olet turhautunut itseesi ja siihen ettet saa irti sitä mitä haluat.

Näiden mietteiden jälkeen, olin päättänyt että tänään pistetään peliin enemmän kuin ennen. Ei ylimääräisiä lepotaukoja, jos mihinkään ei oikeasti satu. Siis sillä lailla satu, että pitää suojella jo kroppaansa. Niinpä combatissa vaihtoehtona ei ole enää kyykyt (no ei ne kyllä ole enää pitkään aikaan olleetkaan, onneksi) ja polvissa pitää edes yrittää saada se päkiä irtoamaan lattiasta. Mun ikuinen mysteeri on rainman, mun koordinaatio ei riitä siihen heilutukseen :D onkohan siinä mun seuraava tavoite combatin suhteen... ei käsitä, miten se tehdään. Ei sitten ollenkaan.

Cx:ssä olen iloinnut viime tuntien aikana siitä, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja ei tarvitse juuri ollenkaan. Vielä niitä muutama tulee, muttei enää niissä kohdissa joissa aikaisemmin on tarvinnut paljon taukoa. Suuri ilonaihe on ollut alavatsan lihakset ja lonkan koukistajat, ne on löytyneet ihan uudella tavalla ja liikkeet alkavat menemään niin kuin ohjeistus lavalta tulee. Polven kulmat on pysyneet paremmin kasassa ja liike on todellakin lähtenyt lonkasta. Ristiselkä ei vieläkään oikein tykkää koko cx:stä mutta sekin on kai turtunut valittamiseen, kun se ei enää niin paljon muistuta olemassaoloaan. Niin paljon kuin mä cx:ää inhoankin, en aio sitä jättää pois. Ja oikeastaan en mä sitä inhoa, se vaan saa aina vedet silmiin ja kropan huutamaan. Eli oikeastaan mulla on sellainen viha-rakkaus suhde siihen.

Fitball.... Huh hei ja sillä lailla :D Pallon päällä pomppiminen on kivaa, paitsi jos se liike pitää pysäyttää ja takapuoli pitää siinä pallossa kiinni.... Tasapaino löytyy kerta toisensa jälkeen paremmin. Minä joka oon aina kuvitellut olevani yhdestä puusta veistetty, taipumaton pölkky, alan löytämään jotain ihme liikettä lantiosta.... Se yllättää, vaikkei se liike silmiä kauheasti hivelekään. Hauska tapa harjoittaa lihaksia ja kyllä tuollakin todella voi saada kroppansa kipeäksi. Muutama extratauko oli pakko pitää, reidet on ihan hapoilla perjantaista ja jalat meinasi pettää alta :D On tää liikunta vaan kivaa....

Olen ollut viimeksi balancessa 28.4.13. Siis ihan hirveän kauan sitten. Muistan että jokaisen balancen jälkeen olen ajatellut että tätä pitäisi tehdä säännöllisesti. Ja sama ajatus tuli tänäänkin mieleen. Olin kuitenkin hurjan onnellinen siitä, että kroppa taipuu paremmin kuin ennen. Tärinä löytyi lihaksiin hyvin, joskin myös alla olevat tunnit vaikuttivat siihen varmaan myös... Ja kyllä mä tosta balancesta vaan tykkään. Aina yhtä paljon. Josko siitä nyt viimeinkin saisi sellaisen säännönmukaisen tunnin viikko-ohjelmaan, saisi kroppaa venymään vähän paremmin ja liikelaajuudetkin kasvaisi tässä pölkyssä....

Mutta kuten sanoin. Hulluudella ei ole rajaa. Ei tämä ole järkevää liikuntaa, että lähes koko viikko ollaan tekemättä mitään ja sitten viimeisenä päivänä vedetään kieli vyön alla kaikki herkut. Eikä tuo huominenkaan iltasessio näytä yhtään sen järkevämmältä, mutta jos tämä tuleva liikuntaviikko käynnistyisi vähän paremmin...

Vajaa neljätuntinen siis vietetty salissa tänään. Useamman kerran katse hakeutui peiliin ja meinasin kyllä tippua pallon päältä pari kertaa sen peilikuvan vuoksi. Mutta toisaalta, mitä sinne katsomaan. Loppujen lopuksi mulle on aivan sama miltä se näyttää, kun meikäläinen koittaa pysyä muiden mukana. Pääasia on että oon siellä salissa, annan kaikkeni ja vähän enemmän. Eihän se välttämättä ulospäin näy, että sisällä poltaa ja kirvelee ;) Tänään on rajoja kuitenkin ylitetty rytinällä. Annettu enemmän kuin uskoinkaan, vaikka olinkin päättänyt antaa paljon. En tiennyt että pystyn siihen myös käytännössä. Opin itsestänikin taas uutta.

Se unelma. Unelman katista. Se elää vieläkin, vaikka välillä mietinkin mihin soppaan olen pääni pistänyt. Pitkästä aikaa myös endorfiinejä on ollut ilmassa. Välillä tuntuu ettei pääse siihen pisteeseen tekemälläkään, mutta tänään sitä on vähän ilmassa. Ei kännejä sentään, mutta edes vähän jotain pientä.

Tästä siis jatketaan, kipu kuolee huutamalla.... Ja jos se kipu meinaa loppua (sieltä lihaksista) niin sitä saa lisää Keitaalta. Paikasta jota voin edelleen kutsua kodiksi <3

lauantai 25. tammikuuta 2014

Ajatuksen virtaa

Luulin että tämä viikko on helpompi ja kiireettömämpi. Väärässä olin. Viikko on mennyt niin kauhealla kyydillä, että välillä on ollut vaikeuksia pysyä kyydissä. Tuntuu että vasta oli maanantai ja koko viikko edessä. Ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo perjantaita. Ihan kuin olisi jäänyt pari päivää välistä... Tätä menoa mä pääsen eläkkeelle siis aika pian :D Jos tää aika juoksee näin nopeasti.

Viikon liikuntasuunnitelmat menivät aika totaalisesti uusiksi, mutta onneksi ihan ilman liikuntaa ei kuitenkaan ole oltu. Salille en ole päässyt tällä viikolla, ja ohjatuille tunneillekin huonosti. Kun viimein eilen pääsin tehomuokkaukseen ja steppiin, jouduin lähtemään tehomuokkauksen jälkeen kotiin migreenin vuoksi. Tiedä sitten onko tauti iskemässä, koska ilta meni niin voipuneena ja kuumemittarin lukemat oli nousujohteisia. Tänään olo kuitenkin parempi, eli olisikohan vain ollut stressin ja väsymyksen yhteissummaa tuo eilinen olo. Toivotaan niin! Tauti ei nyt sopisi kuvioihin ollenkaan.

Kuluneella viikolla liikunta on ollut kävelypainotteista ja vedessä puljaamista. Vaikka pakkasta on ollut turhan paljon lenkkeilyyn, on tehnyt hyvää hiippailla hitaasti talvisessa luonnossa. Ja toisaalta uiminen / vesijumppa / vesijuoksu on ollut ihanaa pitkästä aikaa. Vanhat lapsuuden maisemat on tulleet samalla tutuiksi jälleen. Muistoihin on hyvä palata joskus :) Olen myös päässyt opettelemaan uusia työmatkareittejä. Oli ihana huomata, että töistä pääsee bussilla suoraan keitaalle. Tämä pitää pitää mielessä, jos jonakin päivänä tuota autoa ei ole. Ettei jää liikkuminen sen vuoksi, ettei ehdi junalta kävelemään.

Ensi viikon liikunnasta en uskalla sanoa vielä mitään... Suunnitelmat on tehty, mutta niiden toteutuminen voi olla sitten ihan eri juttu... Ainoa varma asia on vesijuoksu jälleen :) Kerran viikossa on sovittu treffit halliin, joten siitä haluan pitää kiinni. Se on samalla sellaista ajatusten tuulettumista :)

Tuplatunnit on edelleen mulla hakusessa, samoin kuin koko liikuntaviikko. Koitan etsiä kokeilemalla erilaisia yhdistelmiä, jotka jaksaisi tehdä täysillä ja kuitenkaan virta ei loppuisi ihan kesken. Huomenna on edessä combat+fitball, jätin tuosta yhdistelmästä pois cx:n ja kokeilen jos noin jaksaisi fitballissakin tehdä vähän paremmin ja korsetti ei leviäisi jo puolivälissä. Ehkä tämä on vain toiveajattelua.... :D Mutta erilaisia yhdistelmiä pitää vaan kokeilla. Vaikka mä tykkään cx:n aiheuttamasta poltteesta ja harmillisesti jätän sen nyt väliin. Combat on kuitenkin se mistä mä en luovu. Elämän muka niin vaikeita päätöksiä :D

Selasin ravintovalmennuksen papereita tässä päivänä eräänä ja löysin sieltä ihan ekan tapaamisen kyselykaavakkeen, jossa oli myös tavotteet tuleville kuukausille /vuosille. Tajusin että silloin asettamani lopullinen tavoite ja määräaika menee umpeen reilun kuukauden päästä. Muistan jo silloin sanoneeni että tavoite on epärealistinen. Toki silloin eri syistä, olin lähes varma etten onnistu tässä hommassa. Sitä ei silloin tajunnut ollenkaan, että kyse on oikeasti koko elämän muutoksista eikä dietistä tai lyhyestä projektista.

No tuo aika täyttyy ja tavoitteeseen on matkaa vielä niin paljon, ettei se kuukaudessa tapahdu. Toisaalta olen oppinut nauttimaan tästä matkasta. Helppoahan se ei ole ollut, joka päivä on joutunut päättämään että eteen päin mennään. Kuitenkin se on ollut sen arvoista. Ja lopulta sillä ei ole mitään väliä, täyttyykö tavoite maaliskuussa vai kesäkuussa. Pääasia on että olen onnistunut jo nyt. Ja matka on ollut elämäni parhainta aikaa!

Nyt siis katse eteenpäin ja yksi etappi kerrallaan tämä matka jatkuu. Määräaika saa tulla ja mennä, uusia tulee :) Se ei tarkoita etteikö homma jatkuisi, se tarkoittaa vain sitä että nyt haetaan niitä pysyviä muutoksia eikä vain nopeita ratkaisuja. Ja kai opin hiljalleen löytämään sen oikean rakenteen liikuntaviikolle. Kokeilemalla jos ei muutoin.

Tämä päivä on mennyt lähes levon kannalta. Eilinen tehomuokkaus tuntuu erittäin hyvin kropassa ja kävelylenkki kauppaan sai tuntuman entistä paremmaksi... Mutta on oikeasti ihanaa kun kropassa tuntuu ja sitä kautta tietää myös tehneensä jotain.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Tienristeys(kö?)

Okei. Eilinen tripla vei voiton musta 6-0. Combat+cx+fitball. Ja mä olin niin tasaraha, että hyytyi koneisto ihan täysin. Olisin voinut kontata salista ulos jo kesken fitballin, niin lujaa maitohapot jylläsi ja selkä oli tulessa. Ei vaan saanut sitä olematonta korsettia enää kursittua kasaan että olisi saanut selkänsä suojeltua. Höh ja pöh!

Tänään oli tarkoitus mennä viikon ensimmäiseen combattiin. No eilisen jäljiltä kroppa oli niin seis, että aamu alkoi venyttelyllä kotona jotta pääsi liikkeelle. Kyllä meinasi itku päästä kun koitti sängystä ylös :D Mutta toisaalta en valita tuosta lihaskivusta, se tulee nykyisin niin harvoin vieraaksi että jokaisesta kyläilystä on onnellinen.

Koska aamu alkoi ei-niin-valoisasti, lähti työpaikalle salikassin sijaan uimakassi. Vielä töistä lähtiessä mietin, että mennäkö kotiin vaiko uimaan. Päädyin kuitenkin hallille ja kyllä se uinti vaan teki hyvää :) Huomenna on vuorossa vesijuoksua ystävän kanssa, joten jotain liikuntaa heti alkuviikkoonkin tiedossa.

Tämän viikon liikunnat menee hiukan uusiksi edelliseen postaukseen nähden. Ja kaikki johtuu pitkälti siitä, että olen autoton loppuviikosta, joten joutuu oikeasti miettimään mihin ehtii kävellen. Aamusalien sovittaminen aikatauluun on suurin haaste, joten jos vain kykenen, kutsuu sali huomenna heti 05:30 takomaan rautaa. Keskiviikko ja torstai on pois laskuista, mutta jos auton saan takaisin nopeammin kuin alustava arvio oli, niin sitten perjantaina aamusalin kautta töihin.

Huomaan että heti kun saliin tulee pieni tauko, tuntuu kynnys taas korkeammalta lähteä. Mutta tiedän myös kuinka ihanan energialatauksen siitä saa työpäivään, joten koitan pitää niistä saleista kiinni. Annan toki itselleni armoa niiden suhteen, enkä koe huonoa omaatuntoa jos jonain viikkona ei kertakaikkiaan saa salia mahtumaan aikatauluun. Kuten viime viikolla. Tämä viikko on huomattavasti helpompi aikataulullisesti, ensi viikolla mennään taas erilaisella tahdilla...

Kaiken kaikkiaan tähän triplatuntien viidakkoon ja liikuntaviikkoon pitäisi saada jonkin sortin järki. Mutta kun oma ymmärrys ei riitä, eikä oikein tiedä keneltä kysyä neuvoa. Voisin oikeastaan sanoa, että on vähän sellainen tunne, että seisoskelen tienristeyksessä tämän mun liikuntani kanssa. Siis vaihtoehdot eivät ole liikkua tai lopettaa. Ei suinkaan. Mutta mutta.... Haluaisin päästä eteenpäin ja kuitenkaan en saa sitä ohjausta jota tarvitsisin. Ehkä mun pitää alkaa miettimään personal trainerin hommaamista. Mutta mistä, se onkin sitten ihan pimennossa. Aika näyttää. Mutta näissä yhdistelmissäkään ei ole mitään järkeä. Ei ole oikeasti järkeä käydä fiilistelemässä ja tekemässä vähän sinne päin 2-3 tuntia putkeen. Olisi paljon tehokkaampaa antaa se yksi tunti 120% ja vielä vähän enemmän. On tää vaan niin vaikeeta.... Toistaiseksi siis fiilistellään ja huidotaan vähän sinne ja tänne. Ja koitetaan itsekseen pähkäillä, mikä olisi järkevä kombinaatio jolla ei tuhoa niitä pieniä lihaksen alkuja ja samalla homma etenisi johonkin. Nyt junnataan täysin paikallaan (tai ehkä musta vain tuntuu siltä....).

Mihin tämä elämä siis vie. Olen koittanut pitää työasiat poissa tästä blogista, mutta nyt ne vaikuttavat paljon myös siihen omaan arkeen ja vapaa-aikaan. Ainakin ajatuksen tasolla. Mahdolliset muutokset tulevan vuoden aikana saattavat ajaa mut toteuttamaan unelmaa, jonka jätin toteuttamatta vuonna 2008. Silloin olin lähdössä ulkomaille ja sopimus oli allekirjoitusta vaille valmis. Silloinen elämäntilanne ei kuitenkaan sallinut lähtemistä. Mutta onko sen aika nyt? Aika näyttää. Hurjasti en sen eteen vielä tee töitä, mutta rekisteröinnin laitoin eteenpäin ja vähän olen heitellyt koukkuja veteen. Tämä ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen siitä, mitä mä haluan. Tässä on monen monta muutakin seikkaa, jotka tulevat vaikuttamaan päätöksiin. Molempiin suuntiin, lähteäkö vaiko jäädä. Ainoa mitä voin varmaksi sanoa, on se että elämäntilanne sallisi lähtemisen nyt.

Monessa mielessä siis tienristeys. Nyt kaipaisin sitä kristallipalloa, josta voisi edes vähän kurkistaa ja saada jotain suuntaa, mihin venettä luotsata. Aika näyttää. Mun motto on aina ollut, että koskaan ei tiedä mistä itsensä vuoden päästä löytää. Nyt se todellakin pitää paikkansa :D

Näillä mietteillä vaelletaan tätä viikkoa eteenpäin. Ja huomenna taivutetaan rautaa aamusta ja veivataan juosten vedessä illalla :)  Ihanaa viikkoa juuri sinulle!

lauantai 18. tammikuuta 2014

Kirmaus läpi menneen viikon

Tapahtumarikas ja hyvin tiivis viikko takana päin. Tämän viikon urheilut ovat olleet mitättömän pieniä pyrähdyksiä, mutta toisaalta nythän vasta etsin sitä tasapainoa työn ja liikunnan välille. Aamusaleja oli suunnitteilla ne kaksi tällekin viikolle, mutta lopulta oli pakko antaa itselle aikaa nukkua se tunti enemmän niinäkin aamuina kuin salit oli alustavasti suunniteltu. Väsymyksen määrää oli torstaina vaikea kuvailla, mutta reilut 3h päikkärit töiden jälkeen ja  kunnon 12h yöunet siihen perään teki ihmeitä. Taas jaksoi painaltaa.

keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran vesijuoksemassa ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Taitaa olla vuosi (?) edellisestä kerrasta... Mutta se oli ihanaa, hauskaa ja toisaalta niin erilaista muihin liikuntamuotoihin nähden. Vesijuoksusta suoraan ystävän luo parantamaan maailmaa. Ja kuinka onnellinen voikaan ihminen olla niin pienestä asiasta kuin valmiiseen ruokapöytään käymisestä ja toisen tekemästä ruoasta. Se on niin harvinaista herkkua. Ja kaiken lisäksi se ruoka oli taivallisen hyvää!!! Pieni hengähdystauko arjen kiireen keskellä.

Töissä tuli sähköpostilla haaste KIRmaus - kamppanjaan viikko pari sitten. Keräsimme joukkueen meidän yksiköstä ja olemme mukana. Haaste kestää helmikuun ajan ja tarkoituksena on kerryttää liikuntapisteitä. Mukavaa touhua siis tiedossa ja erittäin liikunnallinen helmikuu ;)

Vaikka painossa ei ole tapahtunut jälleen mitään, on jotain kuitenkin taas kerran havaittavissa. Ostin uuden vuoden jälkeen uudet lasketteluhousut, koska tarve on olemassa ja kaapista ei jostain kumman syystä sellaisia enää löydy.... No nuo housut saapuivat (kiitos kaikkien nettikauppojen ;) ) ja totesin että ne ei mene kiinni ja reisistä ottaa tiukkaan kiinni. Jätin housut kaappiin ja kuluneella viikolla tuli äkillinen tarve saada lämmintä ylle -20 pakkasessa tehdylle lenkille, joten kokeilemaan housuja uudelleen. Nyt ne olivat juuri sopivat ja alle mahtui lämpökerrasto. Ja vaa'alla ei ole siis tapahtunut mitään. Eli jonkin sortin kiinteytymistä taas kerran havaittavissa!! Tästä oon niin iloinen! Mutta täytyy sanoa, ettei mikään voita sitä onnen tunnetta kun kävelet lenkkiä metsäss ystävän kanssa kovassa pakkasessa täysikuun loisteessa! Luksusta!

Haastoin itseni kokeilemaan uusia lajeja tänä vuonna. Nyt on jo muutama uusi kokeilukerta takana ja olen onnellinen. Rajoja on ylitetty ja rikottu urakalla! Sieltä mukavuusvyöhykkeeltä on lähdetty pois. Sain ystävältäni kokeiluviikon toiseen kuntokeskukseen, kuin missä nyt käyn. Käytän tuon viikon mielelläni, sillä vaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa. Ja tuolla valikoimassa on hiukan toisenlaiset tunnit kuin meillä. Niitä oikeastaan lähden hakemaan ja kokeilemaan :) Ja toisaalta vaihtoehtoja on hyvä katsella hyvissä ajoin, elokuu on pian ja silloin pitää miettiä, mihin päin matkani jatkuu nykyisestä keitaasta. Vai jatkuuko... Aika näyttää. Tällä hetkellä myönnän että saliohjelma korpeaa kovaa, teen edelleenkin kohta 8 kk vanhaa kesäohjelmaa. Mutta ehkä se istuu noihin lihaksiin kun sitä jyystää vuoden? Mutta katsotaan, käyn kokeilemassa ja sitten olen taas astetta viisaampi.

Eilen tapahtui harvinainen tilanne mulle. Bodystep ei ole koskaan ollut mun lempituntini koska minä ja lauta ei olla kauhean hyviä kavereita.... Extempore mut saatiin houkuteltua steppiin ja olin kyllä ihan onnessani! No ne kädet, ne voin unohtaa vieläkin.... heti kun koitin saada käsiä mukaan niin eikös se lauta alkanut temppuilemaan... Mutta muutoin tunti oli loistava, hyppyjä oli havaittavissa ja en joutunut katsomaan sitä lautaa ollenkaan siinä määrin kuin aiemmin! Ja meinasin vain kerran tippua laudalta ja pari kertaa kompastua siihen. Eli kehitys jatkuu, koordinaatio alkanee löytymään pikku hiljaa! Kaiken lisäksi huomasin nauttivani tunnista, mä kun olen luullut inhoavani steppiä :D En mä sitten näköjään inhoakaan. Ja olen ilmottautunut jo seuraavalle steppitunnille. Tästä ne uusien lajien valloitukset jatkuu!

Tänään olin kuuntelemassa Päivi Räsäsen puhetta "elä ja vaikuta rohkeasti". Vaikka aihe ei nyt liittynytkään elämäntaparemontin tekemiseen, niin sieltä sai paljon työkaluja myös tälle matkalle. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että aina kun elämään tulee jotain uutta, jää vanha elämä menneisyyteen. Ne vanhan elämän ystävät katoavat osittain tai kokonaan. Se vain on osa prosessia. Ja toisaalta on hyväkin että ne jotka eivät pysty käsittelemään muutosta, katoavat. Yleensä juuri nuo edellä mainitut toimivat jarruna niihin meidän muutoksiin. Mielelläni mäkin olisin pitänyt kaikki vanhat ystävät vierellä, mutta en ollut valmis maksamaan sitä hintaa mikä multa vaadittiin. Jos vaakakupissa on oma elämänlaatu ja sisältö vs. ystävyys, valitsen itseni ja oman elämäni toisen ihmisen sijaan. Päivi puhui paljon hyvää ja sain itselleni paljon uusia eväitä tulevien päivien varalle. Paljon pureskeltavaa, paljon ajateltavaa ja niitä työkaluja arjen keskelle. Ja myönnän, että mulla on ollut mielenkiintoinen kuva Räsäsestä ja ainakin osittain mun on muutettava sitä tämän päivän jälkeen. Positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.

Ensi viikko siintää jo tuolla edessä päin. Ensi viikolla taas kerran tavoitteena se kaksi aamusalia, yksi vesijuoksu, 1-2 combattia, yksi steppi, yksi pumppi ja toivottavasti yksi crossing sekä 1-2 cx:ää. Lopputulos voi olla kaikkea muuta :D Paitsi vesijuoksu, sen tiedän että se on todellakin siellä. Se on aikataulutettu niin hyvin työn perään ystävän kanssa, että sitä laatuaikaa en anna pois mistään hinnasta!!

tiistai 7. tammikuuta 2014

Kipu kuolee huutamalla...

....Tai sitten ei....

Päivän tunnuslaulu on ollut "kipu kuolee huutamalla". Sillä tänään on todellakin tehnyt mieli huutaa ja kovaa. Töissä se ei vain oikein onnistu ja pitää koittaa hymyillä asiakkaille ja toimia kuten missään ei ole mitään tuntemuksia. Irvistää voi sitten sen jälkeen kun asiakas on poistunut näköpiiristä ja tuskasta voi ehkä ähistä kun se asiakas ei ole enää kuulemassa.

Silti olen onnellinen. Onnellinen tästä kivusta!

Jotain on todellakin kai napsahtanut kohdalleen meikäläisen pääkopassa ja tässä koko kropassa. Olin eilen crossing + pumpissa, yhdistelmätunnilla jossa hikilammikko on taattua, lihaskipua unohtamatta. Edellisestä samanlaisesta yhdistelmästä on tovi aikaa ja jo crossingissa vastus taisi kääntyä liian kovalle. Ainakin jos sitä mittaa hengästymisen ja hikoilun mukaan. Koska takana oli aika monta päivää erinäistä liikuntaa, olin jo päättänyt himmata painoja alemmas pumpissa. Muuten ihan hyvä valinta, mutta nuo valitutkin painot oli ihan liian isoja :D

Pitkästä aikaa voin sanoa, että liikkeet tuntui siellä mihin ne oli tarkoituskin mennä. Ja polte oli ihan hirveä ja samalla niin taivaallisen ihana. Jokaisen biisin aikana jollakin tavalla tajusin, että oman kehon hallinta on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Syksyn pitkät taukoviikot ja himmailu on tehnyt tehtävänsä, kroppa on saanut levätä ja toipua, kerätä voimia tulevia viikkoja varten. Ja nyt on aika lunastaa se lepopäivien aikana kerätty voima. Joko annetut ohjeet ovat viimeinkin iskeneet tajuntaan tai sitten todellakin on oppinut eristämään liikkeen oikein. Jo tunnilla ryhmän imu vei mennessään, vaikka lihakset rukoili armoa. Muutama ylimääräinen lepotauko oli pakko pitää, mutta se tärinä, joka kehossa oli vielä pitkälle alkuyöhön, se oli jotain uskomatonta. Alan myös ymmärtämään, miksi useammat ohjaajat sanovat että pumpissa ei kannata tehdä niillä kaikista pienimmillä painoilla. Koska todellakin sen kivun ehtii tuntemaan paljon paremmin kuin niiden astetta isompien painojen kanssa. Mitä tästä siis opin.... Painoja lisää tankoon!!

Selkeästi vatsalihaksia on tullut rääkättyä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään pumpin vatsabiisi saa melkein oksentamaan, niin mojovasti se tuntuu siellä missä pitikin. Ja uskokaa tai älkää, tuolla maggaroiden alla jossain on vatsalihaksia koska mä tunnen ne jo ;) Ei ne vaan vielä näy... Jonain päivänä ehkä vähän paremmin :)

Selkeä tavoite tuleville kuukausille on tuo selkä/vatsa osion lihaskunnon kohentaminen. Ne on olleet niin pitkään hunningolla, että ne on ihan ykköskohteet seuraavien viikkojen aikana. Joten pahoittelut jos tulen puhumaan vain ja ainoastaan vatsalihaksista enemmän kuin muusta ;)

Olin suunnitellut että tänään koittaa jälleen arki ja samalla myös aamusali. Kello herätti 04:40, eikä siinä mitään. Virkeänä pomppasin ylös ja epämääräinen mölähdys pääsi suusta. Ensimmäisenä ajatuksiin iski kysymys "mitä ihmettä mulle on tapahtunut yöllä??". Unenhäivenet katosi nopeasti, sillä se kipu joka yöllä oli hiipinyt kaveriksi oli jotain uudenlaista. Osa varmasti vielä sunnuntain triplasta johtuvaa, osa eilisestä yhdistelmästä ja pitkästä lenkistä. Ei auttanut kuin uskoa suosiolla, ettei aamusalille ole asiaa.

Illaksi olin suunnitellut palauttavaa crossingia ja venyttelyn, mutta niin ne suunnitelmat päivän aikana muuttui. Ei olisi tästä mimmistä ollut crossarin selkään vielä tänään, tuskin vielä huomennakaan. Kaikella rakkaudella olen muistanut eilistä ohjaajaa tänään moneen kertaan :D Mitä ihmettä siellä tunnilla oikein tapahtui???? Vai vedinkö tosiaan sen crossarin vastuksen aavistuksen liian lujalle ja laitoin kehon tekemään töitä mukavuusalueen ulkopuolella...

Vaikka päivä onkin ollut kipua täynnä (sanan jokaisessa merkityksessä), on se ollut silti positiivista kipua. Tätähän mä pyysin, tätähän mä olen hakenut. Niitä rajoja, sitä tuntumaa omaan kehoon ja sitä tunnetta kun tiedät todellakin tehneesi jotain sen kivun eteen ja ansainneesi jokaisen tuntemuksen.

Mukavuusalue. Sieltä on todellakin mentävä pois. Se elämä alkaa sen oman pikkuympyrän ulkopuolelta. Sen olen todennut monta kertaa ja totean jälleen kerran. Ihan loistavaa!!

Uusi päivä ja uudet suunnitelmat, sitä on huomenna tiedossa. Jos suunnitelmat menevät paremmin kuin tänään, alkaa päivä sieltä aamusalilta. Yksi lepopäivä tähän väliin ei prosessia kaada, sillä keho tarvitsee sitä lepoakin. Jos vain itse malttaa kuunnella sitä kehoaan...

Tästä jatketaan, huomenna ei satu enää yhtään niin paljon kuin tänään ;)

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Uusia ulottuvuuksia

No niin. Tavoitteet on siis asetettu ja niiden tavoitteleminen on aloitettu :) On hyvä aloittaa heti vuoden alusta, ettei käy niin että aika loppuu kesken ja lopulta joulukuussa vetää kaiken irti jotta pystyy vain osoittamaan itselleen, että tavotteet toteutuivat.

Tänään ensimmäisenä uutena tuntina oli FitBall. Ja en voi muuta kuin nauraa. Siis se oli hauskaa ja sain nauraa itselleni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Moni asia, joita olen luullut etten pysty tekemään, tuli jälleen murennetuksi. Kropasta löytyy ihan uusia liikkeitä ja mikä parasta, tuo pallon kanssa leikkiminen saa tasapainon kehittymään. Alkuun tuntui että tippuu, mutta tunnin edetessä alkoi tasapainokin vähän jo löytymään ja uskalsi jopa päästää väähän irti. Ja kaikista suurin ylläri oli se, että ihan eri lihakset sai kyytiä kuin olin aatellut!! Selkä olikin ihmeen jumissa, mutta noiden ketkutusten jälkeen tuntui verikin virtaavan paremmin :) Tätä pitää ehdottomasti saada lisää!

Combat, rakastamani combat! Ihanaa taistelua, potkuja ja iskuja. Parhautta!! Vaikka kuntosalia ei vielä ole paljon takana, niin jo nyt huomaan selkeää kehitystä lihaskunnossa myös combatin puolella. Ja siitä voi kiittää vain kuntosalia, sillä jos se olisi jollain muulla tullut, olisi se ilmestynyt jo aikaisemmin. Kuntosalia on siis ehdottomasti jatkettava, jos sillä on näin suotuisa vaikutus combattiinkin!

Cx:ssä puhti loppui ihan totaalisesti. ylimääräisiä lepotaukoja piti pitää ihan liikaa. Toisaalta haluan ajatella kuitenkin että on parempi mennä sinne tunnille ja pitää niitä taukoja kuin jättää se tunti kokonaan välistä. silloin ei tulisi edes yritettyä... Tänään huomasin ihan uudenlaista kehonhallintaa cx:n parissa, ristiselkä ei kipeydy niin paljon kuin vielä viikko sitten. Ja uskon että tästäkin voin kiittää kuntosalia... Vatsalihaksia olen rääkännyt nyt joka kerta kun salin puolella oon ollut. Ja rääkännyt ihan todella lähes veren maku suussa. Mutta se kantaa hedelmää nopeasti, koska oikeastaan ekan kerran musta tuntui nyt että liikkeet meni sinne mihin niiden pitikin mennä. Ja varmaan siksi se tuntuikin tänään erityisen raskaalta.

Tästä on hyvä jatkaa kinkun kidutusta ;)

Tänään opin taas jotain itsestäni. Triplatunnit, niin ihania kuin ne ovatkin, niin järki pitää olla mukana. Huomasin että fitball:n kanssa jotkut liikkeet oli sula mahdottomuus, kun alla oli jo combat ja cx. Toisaalta lihakset sai kyytiä, sehän on kaiken tarkoitus kuitenkin... Mutta ihan kaikkia mehuja ei ehkä ole tarve imeä pois?

Tällä hetkellä mulla on suuri vaikeus pitää maltti liikunnan kanssa. Haluaisin mennä aamusalille joka ikinen aamu. Mutta miten saada energiat riittämään myös iltatunneille, varsinkin jos on tupla- ja triplatunteja tiedossa? Toisaalta triploja ei ole kuin la-su ja tupliakaan ei ihan joka päivä.... Tämä tulee olemaan hankalaa, saada kaikki minkä haluaa ja silti pitää pää kylmänä ja antaa niitä lepopäiviä kropalle.... Apua...

kaiken kaikkiaan tämän päivän setti oli loistava. Mulla on kipeänä sellaisetkin paikat, joita en voinut edes kuvitella saavani kipeäksi. Endorfiinit jyllää ja jälkihiki puski pitkään kotiutumisenkin jälkeen. Elämä voi olla ihanaa, mutta miten mä olen selvinnyt niin monta pitkää vuotta ilman kuntoilun tuomaa onnentunnetta! Tämä on parhautta!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tasan 300

Tulipa se hetki. Yksi etappi jälleen tällä tiellä. 300. kirjautuminen Keitaalle :)

Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)

Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.

Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.

Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).

Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!

Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)

Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)

Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)

Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pieniä etappeja

Ehdin pitämään vajaan kahden viikon tauon liikunnasta ennen viime perjantaita. Työt on vienyt ajan niin hyvin, että aika ei oikeasti ole vain riittänyt. Ja sitten on koittanut kompensoida liikunnan puutetta pitkillä lenkeillä koiran kanssa.

Vaa'alla käymisessäkin on ollut tovin tauko. Oikeastaan ehti jo pieni paniikki iskeä, sillä syömiset ei ole olleet ollenkaan sitä, mitä olisi toivonut.... kakkua, piparia, pullaa, juustoja ja suolakeksejä, ihan kaikkea mahdollista mikä ei siihen ruokavalioon normaalisti kuulu. Kuitenkin positiivista on se, että kohtuus kaikessa on todella löytynyt. Eilen hyppäsin vaa'alle ja olin kyllä onnesta soikeana, koska lukema oli laskenut pikkaisen. Suunta elämäntapojen muutoksessa on edelleen siis oikea.

Perjantaina oli tarjolla pitkästä aikaa mun lempi tuplatunti. Ensin bodypump ja perään bodycombat. Voin vannoa, että tiukkaa teki! Jossain vaiheessa combatin aikana mietin oikeasti, miten vuosi sitten pystyin vetämään nuo molemmat tunnit ihan kivuttomasti läpi. Mutta tekniikka ei ollut sillon ihan sitä, mitä se nyt on. Enkä osannut laittaa peliin kaikkea silloin, nyt panos on paljon korkeampi ja tuskan hiki valuu pelkästä ajatuksesta. Nämä on niitä arjen pieniä muistutuksia siitä, mihin on päästy. Myöskin ne miestenpunnerrukset... Vaikka ne onkin vielä vain niitä puolikkaita, niin nyt meni jo vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Pikkuhiljaa!!

Talvi tekee tuloaan ja on ollut jälleen aika käydä vaatekaappia läpi. Löysin vanhan jemman liian pieniä vaatteita, jotka aikanaan olen saanut. Nyt kokeilin niitä läpi ja kauhukseni huomasin, että suurin osa oli liian isoja! Ihanaa!!! Voin laittaa nekin kiertoon :) Varsinkin eräs yöpuku, jonka olen saanut joululahjaksi vuonna keppi ja kivi, joka on aina roikkunut siististi hengarissa odottamassa sitä päivää, että se olisi sopiva. Nyt se on kuin teltta :) Ihanaa, ihanaa!! En ole edes lappuja siitä ehtinyt poistaa ja aikaa on oikeasti kulunut 4-5 vuotta ainakin....

pari päivää on veto ollut niin poissa kuin olla voi, perjantaina jumppien jälkeen palelin ja totesin ettei se ole ihan normaalia lihastärinää. Kuumemittari antoikin bingolukemat joten päätin rauhoittaa viikonlopun ihan vain itselle. En tiedä, oliko kyse vain univelasta ja väsymyksestä, huonosta tankkauksesta ja tuplatuntien aiheuttamasta elimistön vastareaktiosta. Lauantaina kuume ei enää noussut, mutta vietin koko päivän sohvalla leviten joka suuntaan. Tänään olo on ollut normaali ja energiaa on taas kuin pienessä kylässä.

Tänään on jalat olleet ihan kamalan kipeät. Varsinkin sisäreidet. Kiitos perjantain tuplatuntien. Ihana polte kun tietää että sen on ihan itse saanut aikaan! Koska energiaa on, päätin uskaltautua tämän illan tuplatunnille, combat + cx odottaa hikoilijaansa. Ehkä otan vähän kevyemmin (niin varmaan ja seli seli....) ettei kuume nouse uudelleen :) Mutta kun on ihan pakko päästä, niin minkäs teet :) Ja toisaalta myös se sivulankku, mä niin inhoan sitä ja kuitenkin mä haluan voittaa sen :D Sitä pääsen tänään taas harjottelemaan ihan urakalla.

Tästä siis katse kohti uutta viikkoa. Marraskuu lähenee loppuaan ja kohta on aika alkaa miettimään joulua. Perjantaina 20.12 mä aloitan ruhtinaalisen 4 viikon "kesäloman" koska en ehtinyt kesällä lomaa pitämään. Aika luksusta ja ajankohta on mitä parhain! Tammikuussa sitten hetkeksi afrikan auringon alle, sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa :)

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Rakkaudesta vatsalihaksiin

"Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta ja huuda, huuda onnesta...." Voisinko lisätä tuohon vielä, että huuda endorfiinikännin riemusta :)

Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)

Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?

Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!

Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3

Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Taistelija

Huh, mikä viikko. Elämän kaikki puolet on tulleet nenän eteen ja tunteet ovat vyöryneet ilosta itkuun, onnesta epätoivoon. Tässä kuitenkin mennään. Olen elossa ja huomenna on uusi päivä. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.

Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!

Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D

Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)

Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.

Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.

Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!

Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole  helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.

Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.

Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.