Näytetään tekstit, joissa on tunniste Personal Trainer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Personal Trainer. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. elokuuta 2016

Kipein ja suloisin, niistä jää kaipuu

Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat sanovat. Itkua on riittänyt viime päivinä, vaikka myös naurua ja paljon paljon ihania ja rakkaita muistoja.

Vajaa neljä vuotta sitten, niin kuin moni tietääkin, elämä muuttui kun löysin itseni Feeniksiltä. Tuosta paikasta, josta tuli nopeasti rakas ja tärkeä osa mun elämää. Ja eilen tuo ihana paikka sulki ovensa. Tarjolla olisi ollut jäähyväisjumpat, rakastamani Combat ja paljon muuta ihanaa. Mutta niin paljon kuin mieli sinne haikailikin, en pystynyt menemään. Tiedän, moni ei sitä ymmärrä. Monet toteavat että sehän oli vain kuntosali. Mutta ei se sitä ollut. Se oli paikka, jossa ekan kerran vuosiin koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Koin olevani tasavertainen. Ja ennen kaikkea koin ne sadat ja jälleen sadat onnistumisen hetket, ilon kyyneleet ja itsensä voittamisen. Voi kuinka paljon tuosta paikasta sainkaan!Satoja tunteja hikeä ja monesti niitä kyyneleitäkin. Mutta paljon tulosta.

Feeniks oli todellakin toinen koti. Kun sieltä toukokuussa päätin lähteä, en tiennyt sen sulkeutumisesta. Ajattelin että pidän taukoa ja palaan takaisin. Ja nyt tajuan liian hyvin, ettei se ole enää mahdollista. Tällä kertaa palaaminen ei onnistu.

Eilen jäähyväisjumppien aikaan suuntasin uudelle salille. Sinne, jota en kodikseni vielä voi sanoa. Mutta joka ajaa asiansa toistaiseksi. Siellä itseäni rääkätessä ja hikoillessa sai valuttaa niitä katkeran suolaisia kyyneleitä ja samalla muistaa lämmöllä ihania hetkiä Feeniksillä.

Blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut muutoksia. Asunto on myynnissä ja uudesta ei ole tietoa. Tavaroita inventoidessa olen itkenyt ja nauranut lukiessani ravintovalmennuksen ja pt-sessioiden papereita. Nuo ohjeet ja kannustukset, ne pysyvät! Kun tuntuu ettei kroppa liiku ja motivaatiota ei löydy, löytää noista ihanista ohjeista niin kannustavia lauseita, että jaksaa taas yrittää.

Vaikka ikävä on suuri, ehkä eniten ihmisiä ja ohjaajia kohtaan, tiedän että moni heistä säilyy osana elämää. Feeniks antoi paljon muutakin kuin syyn ja ilon liikunnalle. Sain ystäviä, rinnallakulkijoita ja mahtavia tsemppareita!

Viisaat sanovat myös "älä itke että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä että se on ollut". Ja mä iloitsen. Vaikka iso haikeus ja ikävä on sisimmässä, iloitsen jokaisesta hetkestä tuolla keitaalla, joka oli neljän vuoden ajan mun toinen koti!

Aika ajoin tulee elämässä niitä hetkiä, että on käännettävä uusi sivu. Suunnattava kompassia uudelleen. Ja itse koen olevani tuon tienhaaran kohdalla. En tiedä, mistä itseni löydän lokakuussa. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta jostain on luovuttava saadakseen uutta. Eikä asiat lopulta ole seinistä kiinni. Ei Feeniksin kohdalla, eikä oman kodin kohdalla. Ihmiset säilyvät, vaikka paikka muuttaa nimeään tai osoite vaihtuu.

Feeniks. Tuo lintu joka nousee tuhkasta. Se kulkee mun sydämessä ikuisesti ja se on piirtynyt ihoon tiukasti. Ihan tarkoituksella. Se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo ja uskaltaa. Se muistuttaa että rajat on tarkoitettu ylitettäväksi, että itsensä voittaminen on mahdollista. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta.

Sydämessä on iso ikävä, mutta myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämäni parhaimmista 4 vuodesta.

"Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.
 Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan. "

 

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Todellakin elossa!

Viime päivinä oon havahtunut ensimmäisen kerran tänä keväänä siihen, että olen todellakin elossa! Ja että se voikin tuntua hyvältä!

Sunnuntain endorfiinihumala on laantunut, mutta mieli on iloinen ja virkeä. Ihana kevätaurinko paistaa ja olo on mitä parhain! Ainoastaan keuhkot eikä kroppakaan ihan vielä ole palautuneet rankasta keväästä, mutta ees päin! Nyt on aika kuntouttaa niitä hiljalleen. Tarjota säännöllisesti niille työtä ja muistutella mieliin sitä, mistä se kuitenkin lopulta tykkää.

Maanantaiaamu kun valkeni, oli jokaisella askeleella säestyksenä pieni "au au au" kun joka paikkaan sattui. Mutta kipu ei tuntunut kuitenkaan pahalta, se vain kertoi että nyt on tehty taas jotain. Mieli halusi lisää.

Maanantaina kaivoin pyörän talviteloilta ja polkaisin 11km lenkin. Se teki hyvää ja keuhkotkaan ei ihan sanoneet sopimustaan irti. Suunta on siis todellakin oikea!

Eilen pidin lepopäivän, vaikka mieli olisikin tehnyt lähteä johonkin hikoilemaan. Saada tuota hyvääoloa lisää. Tänään oli kuitenkin tiedossa keinukallion mäkiä ja portaita, joten lepopäivät todellakin kunniaan!

Keinukalliossa todellakin hikoiltiin ja hengästyttiin. Vaikka taukoja joutui pitämään hiukan enemmän ja välillä himmaamaan tahtia, ei olo ollut ihan kuollut treenien päätteeksi. Päin vastoin, mieleen nousi jälleen ajatus ettei peli ole menetetty! Ja Mulla oli ihan mahtavat tsempparit mukana, ihana pt ja nelijalkainen kannustin, joiden voimalla jaksoi lyllertää niitä mäkiä ja portaita :)

Vaikka aina sanotaan, että liikunta on sivuseikka jos haluaa painoa pudottaa. Se pudottaminen tehdään oikeasti keittiössä, syömällä oikein, säännöllisesti ja monipuolisesti. Mulla liikunta sanelee kuitenkin paljon syömisiä. Opin silloin kun aktiivisesti painoa tiputin, että kun liikunta on kohdallaan, myös ruokailut asettuvat kohdalleen. Ja näin se on mennyt tälläkin kerralla. Heti kun liikunta on lisääntynyt, on syömiset monipuolistuneet ja rytmi tasoittunut. Myös ne valinnat on parantuneet. Eilen kun kävin jokaviikkoisella kahvila- käynnillä Fazerilla, katsoin kelloa ja totesin, että lounasaika on mennyt ilman lounasta. Joten valitsin pullan sijaan lämpimän ruoan. Pari viikkoa sitten olisin ajatellut, ettei yksi pulla maailmaa kaada. Ja eihän se kaadakaan. Jos se muu ruokailussa on kohdallaan. Mutta jos päivä menee parilla leivällä, litra tolkulla kahvia ja niillä pullilla, ollaan metsässä.

Nyt on kropassa mukava tunne. Mihinkään ei satu, mutta tuntee että jotain on tehnyt. Hiukan tuo auringonpaiste kutsuu ulos ja pohdinkin, pitäisikö rykäistä ja polkea naapurikuntaan uimahalliin uimaan muutama veto. Ei ehkä huono vaihtoehto sekään :)

Aurinkoa päivääsi ja puoliväliviikkoon! Se on kuulkaas kevät nyt! Nautitaan siitä, että ollaan elossa ja voidaan iloita kevätauringon paisteesta!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Rakasta elämää

Puoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?

Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!

Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä.

Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.

Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....

Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.

Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!

Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin.

Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi!

Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään.

Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!

Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.

Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa.

torstai 6. elokuuta 2015

Vuosipäivä

Vuosi päivä.  Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.

Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.

Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.

Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.

En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.

Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!

Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.

Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.

Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.

Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!

Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!

Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!


lauantai 25. huhtikuuta 2015

Peruskysymysten äärellä

Pitkästä aikaa taas täällä. Kevät on mennyt johonkin, en oikein itsekään tajua, mihin se meni. Vasta odotin talvilomaa, nyt on jo pääsiäinen ohi ja vappu ovella. Ihan käsittämätöntä mihin aika vain juoksee.

Viime viikkoina on tuntunut, ettei vuorokaudessa riitä tunnit. Ja väsymys on ollut sen mukainen. Yöunet ovat onneksi palanneet melkein normaaleiksi, joten siitä olen erittäin iloinen. Johan tässä ehdittiin reilu vuosi nukkumaan huonosti tai erittäin huonosti.

PT-sessio lähestyy loppuaan, vielä olisi yksi tapaaminen edessä. En ehkä päässyt niihin tavotteisiin, joita olin ajatellut, mutta hukkaan tämä aika ei ole mennyt! Päin vastoin olen saanut niin paljon uutta, hirmuisen määrän erilaisia tapoja ja ideoita liikkumiseen, uusia näkökulmia ja paljon paljon muuta!

Välillä syömiset ovat olleet todella hukassa, mutta nyt nekin ovat rytmittyneet pelottavan hyvin kohdalleen. Toivottavasti tää ei ole ohi menevä vaihe.

Ryhmäliikunta on ollut suorastaan jäissä mun kohdalla. Aika, energia ja motivaatio on ollut kortilla, joten on ollut helppoa jäädä pois. Välillä mietin, että pitäisi vain lähteä, mutta totesin ettei se pakottamalla ainakaan hauskaa ole. Joten olen antanut aikaa.

Eilen viimein lähdin ihan extempore army-tunnille. Tiesin, mihin olen menossa ja mietin kyllä pitkään, kuinka hyvin kunto kestää. Ja eihän se kestänyt. Harmitti ihan vietävästi tajuta, miten aika on tehnyt tehtävänsä myös lihaskunnon kohdalla. Mutta toisaalta tästä ei voi kuin nousta jälleen. Ryhmän imu saa antamaan enemmän kuin yksinään kuntosalin puolella. Ja kyllä tänään kropassa tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Tunnilla hikoillessa mietin peruskysymyksiä itsekseni. Mietin, mitä haluan ja mitä olen valmis "maksamaan" saavuttaakseni unelmani. Vastaus oli oikeastaan hyvinkin helppo ja yksinkertainen. Jos haluan saada sen, mitä unelmoin, on tehtävä töitä takapuoli ruvella. On mentävä mukavuusvyöhykkeeltä ulos, laitettava itsensä peliin ja tehtävä se pari toistoa vielä sen jälkeen kun aivot huutaa ettei jaksa enempää. Oli kauheaa tajuta, että vuosi sitten jaksoin painaltaa ihan eritavalla tunneillakin. Ja nyt hypyt ja nopeat vaihdokset olivat ihan hirveitä. Mutta siitä se lähtee taas kehittymään, siihen haluan uskoa ja luottaa!

Viimeiset pari viikkoa on huimaus ollut taas kaverina. Mutta verenpaineet on kunnossa, joten siitä se ei johdu. Niskat on niin jumissa, ettei happi enää kierrä ja saa silmissä sumentumaan. Eilisen tunnin jälkeen huomasin että jumit olivat vähentyneet ja olo oli parempi. Kroppa kaipaa siis liikuntaa pysyäkseen terveenä ja pärjätäkseen arjen keskellä. Ongelmat vähenee, kun pitää kropasta hyvää huolta!

Täällä siis tarvotaan eteenpäin. Välillä suossa ja välillä sitten vähän kantavammalla maaperällä. Koitan muistuttaa itselleni, että jos istun sohvalla ja jään kotiin, ei kunto kasva ja on turha itkeä kun hengästyttää. Mutta jos lähden liikkeelle, lisään perusliikuntaa ja hyötyliikuntaa, osallistun tunneille ja käyn salin puolella, on unelmat helpompi toteuttaa.

Tuumasta siis toimeen, työmatkapyöräily odottaa ottajaa :) Ekat ajot tältä keväältä on jo takana, joten nyt vain satulaan ja menoksi!

lauantai 28. helmikuuta 2015

kevättä kohti

Apua! Mihin tää aika on taas mennyt?? Mä olin ihan varma että oon käynyt kirjoittamassa ainakin tän vuoden puolella jotain ja hups, edellisestä onkin aikaa kolme kuukautta.

Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui ja lomat loppuivat. Nyt jälleen elän loman viimeisiä päiviä, maanantaina taas töihin.

Kuntoilun saralla elo etenee. Hitaasti mutta varmasti. Välillä iskee tuska, kun missään ei näy tuloksia ja sitten taas tajuaa että ei sillä vauhdilla olekan niin suurta merkitystä. Suurempi merkitys on sillä, että etenee.

Viime viikot ja kuukaudet on kuluneet ihanan pt:n varmassa ohjauksessa. Nuo tunnit, jolloin olemme hikoilleet yhdessä (tai siis minähän se olen siellä hikoillut ja antanut syytä nauruun... myös itselleni  :D ) ovat olleet jotain ihan mieletöntä ja ihanaa. Paljon uusia asioita, poistumista mukavuusalueelta ja uusia ulottuvuuksia myös.

Suuri työ on kuitenkin tapahtunut jälleen pääkopassa. Olen käynyt läpi viime kesää, miettinyt ja pohtinut mitä silloin oikeastaan tapahtui, kun paino lähti taas nousuun. Vaikka ei palattu menneisiin lukemiin ja pieni nousu kuuluu asiaan, niin silti vaa'an lukemat harmittavat edelleen. Kesällä kai jollakin lailla lopetin yrittämästä. Annoin periksi sille, että ei tästä kuitenkaan tule mitään. Etten onnistu ja kaikki on ihan turhaa. Vaikka kuitenkin tiesin, ettei se niin ole.

Tuosta on edetty taas ja motivaatiota on enemmän kuin viime kesänä. Ei niin paljon vielä, mitä jossakin vaiheessa oli. Mutta valoa kohti mennään :)

Homma siis jatkuu täällä edelleen. Unettomuus, josta viime vuonna kärsin melkolailla, alkaa olemaan selätetty. Vielä ajoittain yöt on hankalia, mikä heijastuu päivän jaksamisiin. Lisäksi verenpaineiden kanssa on ollut ongelmaa, kun ne ei ole oikein tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla ja sitä myöten on liikkuminen ollut haasteellista. Kukapa sitä toivoo heräävänsä lattialta 6kg käsipainot naaman päältä ;) Eli haastetta riittää tämän kehon kanssa edelleen. Nyt kuitenkin näyttää jo paremmalta. Työterveyshuollossa on tutkittu perusteellisesti vasemman puolen heikkoutta ja onneksi mitään syytä ei ole löytynyt. Seuraillaan siis, paheneeko vaiva vai onko tämä vain sitä kuuluisaa orastavaa vanhuutta... Kaikki on mahdollista :D

Aika tuntuu olevan kortilla ja siksi tämä päivittäminen on ollut todella hidasta ja kestänyt aina turhan kauan. Mutta kyllä mä täällä olen.

Syksy näyttää tällä hetkellä siltä, että paluu  3-vuorotyöhön on edessä ja tämä pesti, jota nyt teen, on loppusuoralla. Toisaalta on kiva palata vuorotyöhön, toisaalta jään ikävöimään ihanaa työyhteisöä. Menneet 2 vuotta on olleet ihan mielettömät!

En lupaa parantaa tapojani ja päivittää useammin, sillä tiedän että jos niin lupaan, en ehdi päivittämään. Mutta kun en lupaa mitään, saatan saada tekstejä aikaiseksi vähän useammin :)

Ihanaa alkavaa maaliskuuta, siellä kevät kolkuttelee jo ovella :)

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Totuuden edessä

Jestas. Mä olen lähes sanaton.

Ensimmäinen pt-tapaaminen siis takana ja selvät suunnitelmat edessä. Pari päivää meni tiedon sulattelussa ja totuuden sisäistämisessä. Peli ei ole menetetty ja se aiemmin saavutetun tuloksen ryssiminen ei ollutkaan ihan niin paha kuin luulin. Silti komeat miinuskilot ovat muisto ja tavoite. Sinne on matkaa, mutta ei niin pitkälti kuin koko ajan pelkäsin.

Kuitenkin se totuuden tajuaminen. Katsominen tilannetta silmästä silmään ja peilin eteen meneminen kolhaisee kovaa. Mieletön työ takana ja silti meinasin heittää hanskat tiskiin. Huh, onneksi niin ei ehtinyt käymään!

Pt-tapaamisen kuntotesti kaihertaa mieltä. Se todella korpeaa kovaa. Koska tajusin sen jälkeen, kuinka olemattomaksi lihaskunto on päässyt. Kun ei vaan jaksa enää niin kuin aiemmin. Tuosta testistä sain reidet niin kipeäksi että niitä on sitten pari päivää sulateltu. Eilen päädyin lumiseen keinukallioon lenkille ja vanhasta tottumuksesta kaikki ylämäet vedettiin jälleen kahteen kertaan. Hikeä ja kyyneliä, ei onneksi sentään verta... Kiukun voimalla pientä intervallijuoksua (joo, todellakin pientä...) kaiken keskelle. Onneksi oli lunta ja kaunis maisema, vaikka ei sitä maisemaa paljon ehtinyt ihastelemaan. Niin kovaa harmitti.

Jos aikaisemmin mun haasteeni oli sivulankku (joka on kyllä haaste sinänsä edelleenkin) niin uusi "haaste" on juoksumatto. Siitä etsitään nyt uusia nopeuksia ja katsotaan mihin päädytään.

Tänään sitten viimein salin puolelle. Mun kannalta onneksi illan suunniteltu tunti oli vaihtunut ja oli hyvä syy pysyä siellä rautatankojen keskellä. Ensimmäisen kerran koko projektin aikana tunsin jonkin asteista häpeää. En niinkään kiloista tai ulkonäöstä, vaan siitä ettei jaksanutkaan kuten ennen. Vaikka eihän ne muut salilla hikoilleet tienneet mihin aiemmin olen pystynyt. Mutta jännä tunne, ei se ole koskaan aiemmin mieleen edes tullut.

Näistä tuntemuksista on kuitenkin hyvä lähteä. Jos hävettää ettei rauta nouse, on siihen vain yksi apu. Mennä nostamaan sitä säännöllisesti.

Ensiviikon treeniohjelma on muodostunut hahmotelmaksi. Ihan varma en ole niiden toteutumisesta lähinnä aamusalien kohdalla. Yöunet on olleet taas vähän karkuteillä ja moni yö on ehtinyt aamun pikkutunneille ennen nukkumatin saapumista. Joten siinä kohtaa olen sallinut itselleni unta niin pitkään kuin työn puolesta onnistuu. Huomenna olisi kova tavoite päästä aamulla hikoilemaan, joten katsotaan kuinka käy. Jos vaikka hävettäisi vähemmän, kun porukkaakin on salilla vähemmän.

Vaikka se mun täytyy sanoa, että meidän keitaalla saa ihan rauhassa leikkiä vaikka kilon käsipainoilla, eikä se ketään kiinnosta huonossa mielessä. Siitä tuo paikka on ihana. Saat olla juuri sellainen kuin olet ja kannustusta ei puutu. Onneksi.

Nyt vielä tämän päivän merkinnät ruokapäiväkirjaan ja sitten metsästämään mattia. Vähän kyljissä tuntuu, että ehkä mä jotain tein ihan oikeinkin tänään :) Motivaatio alkaa siis hiljalleen taas heräämään. Se on aika ihana tunne!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Uusi alku

Täällä jälleen.

Elämä on heitellyt, aikaa on kulunut edellisestä päivityksestä. Paljon on tapahtunut ja silti voisi sanoa, ettei mikään ole muuttunut.

Jotain on kuitenkin "muuttunut", nimittäin minussa itsessäni. Sisällä ja ajatusmaailmassa. 

Pitkään yritin sinnitellä, yritin jaksaa myllerryksen keskellä. Yritin hokea itselleni, että "ehei, ei se punainen lanka ole mihinkään kadonnut" ja kyllä tässä vielä porskutetaan. Silti kaikki merkit olivat näkyvissä jo keväällä. Silloin suljin silmäni asioilta ja tilanteelta. En halunnut kuulla enkä halunnut nähdä. Vielä kesä mentiin huonossa hapessa kunnes se seinä tuli vastaan.

Oli aika ottaa selkeä aikalisä. Viheltää peli poikki ja antaa itselle aikaa. Kun lääkärissä istuessa ei ymmärtänyt enää tuon taivaallista diagnoosista ja lääkityksestä, ei tajunnut missä mennään eikä oikein ymmärtänyt miksi sairasloma oli niin pitkä. Pallo oli karannut liian kauas. 

Sairasloman aikana tilanne alkoi valottumaan ja arkea opeteltiin uudelleen. Liikunta ja syöminen jäivät todellakin taustalle, oli aika antaa itselle aikaa hyväksyä asiat ja tilanne. Aikaa opetella uudenlaista arkea ja elämää. Todellakin aikaa hyväksyä tilanne. Energia ei enää riittänyt blogin päivittämiseen, monesti se päivittäinen elämä vei kaikki mehut ja ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Monta kertaa ajattelin että pitäisi kirjoittaa, oli paljon sanottavaa ja jaettavaa. Silti koneen äärelle istuessa ne sanat katosivat. Ei vain saanut mitään ulos. Oli siis annettava edelleen vain aikaa.

Nyt töihin paluun jälkeen ja sairasloman loputtua tilanne on valoisampi. On jälleen aikaa ja energiaa miettiä muutakin. Arkeen mahtuu taas normaaleja asioita, niistä päällimmäisenä liikunta ja ravitsemus.

Pitkä tekemättömyys ja pallon karkaaminen saivat aikaan sen, että paino on noussut ja kunto romahtanut. 

sairasloman loppumetreillä tajusin, että tarvitsen boostin liikkumattomuuden lopettamiseen ja tarvitsen asiaan tukea. Jonkun joka ruoskii, mutta tekee sen kannustaen. Oli siis aika ottaa yhteys personal traineriin ja sopia "sotasuunnitelmasta".

Tänään on ensimmäinen pt-tapaaminen takana. Positiivista on se, että paino on kääntynyt jo laskuun ennen kuin edes kunnolla ehdimme aloittamaan. Negatiivista on tajuta se, että lihaskunto on romahtanut ja olematon. 

Tästä on kuitenkin suunta vain ylöspäin. Mulla on hyvä suunnitelma, hyvä pt :) 

Blogi päivittyy taas useammin, en ole teitä siis unohtanut :) Tästä jatketaan seuraavat kuukaudet valvovan silmän alla. Ja hyvä niin! Uskon että tästä tulee hyvä!

maanantai 20. tammikuuta 2014

Tienristeys(kö?)

Okei. Eilinen tripla vei voiton musta 6-0. Combat+cx+fitball. Ja mä olin niin tasaraha, että hyytyi koneisto ihan täysin. Olisin voinut kontata salista ulos jo kesken fitballin, niin lujaa maitohapot jylläsi ja selkä oli tulessa. Ei vaan saanut sitä olematonta korsettia enää kursittua kasaan että olisi saanut selkänsä suojeltua. Höh ja pöh!

Tänään oli tarkoitus mennä viikon ensimmäiseen combattiin. No eilisen jäljiltä kroppa oli niin seis, että aamu alkoi venyttelyllä kotona jotta pääsi liikkeelle. Kyllä meinasi itku päästä kun koitti sängystä ylös :D Mutta toisaalta en valita tuosta lihaskivusta, se tulee nykyisin niin harvoin vieraaksi että jokaisesta kyläilystä on onnellinen.

Koska aamu alkoi ei-niin-valoisasti, lähti työpaikalle salikassin sijaan uimakassi. Vielä töistä lähtiessä mietin, että mennäkö kotiin vaiko uimaan. Päädyin kuitenkin hallille ja kyllä se uinti vaan teki hyvää :) Huomenna on vuorossa vesijuoksua ystävän kanssa, joten jotain liikuntaa heti alkuviikkoonkin tiedossa.

Tämän viikon liikunnat menee hiukan uusiksi edelliseen postaukseen nähden. Ja kaikki johtuu pitkälti siitä, että olen autoton loppuviikosta, joten joutuu oikeasti miettimään mihin ehtii kävellen. Aamusalien sovittaminen aikatauluun on suurin haaste, joten jos vain kykenen, kutsuu sali huomenna heti 05:30 takomaan rautaa. Keskiviikko ja torstai on pois laskuista, mutta jos auton saan takaisin nopeammin kuin alustava arvio oli, niin sitten perjantaina aamusalin kautta töihin.

Huomaan että heti kun saliin tulee pieni tauko, tuntuu kynnys taas korkeammalta lähteä. Mutta tiedän myös kuinka ihanan energialatauksen siitä saa työpäivään, joten koitan pitää niistä saleista kiinni. Annan toki itselleni armoa niiden suhteen, enkä koe huonoa omaatuntoa jos jonain viikkona ei kertakaikkiaan saa salia mahtumaan aikatauluun. Kuten viime viikolla. Tämä viikko on huomattavasti helpompi aikataulullisesti, ensi viikolla mennään taas erilaisella tahdilla...

Kaiken kaikkiaan tähän triplatuntien viidakkoon ja liikuntaviikkoon pitäisi saada jonkin sortin järki. Mutta kun oma ymmärrys ei riitä, eikä oikein tiedä keneltä kysyä neuvoa. Voisin oikeastaan sanoa, että on vähän sellainen tunne, että seisoskelen tienristeyksessä tämän mun liikuntani kanssa. Siis vaihtoehdot eivät ole liikkua tai lopettaa. Ei suinkaan. Mutta mutta.... Haluaisin päästä eteenpäin ja kuitenkaan en saa sitä ohjausta jota tarvitsisin. Ehkä mun pitää alkaa miettimään personal trainerin hommaamista. Mutta mistä, se onkin sitten ihan pimennossa. Aika näyttää. Mutta näissä yhdistelmissäkään ei ole mitään järkeä. Ei ole oikeasti järkeä käydä fiilistelemässä ja tekemässä vähän sinne päin 2-3 tuntia putkeen. Olisi paljon tehokkaampaa antaa se yksi tunti 120% ja vielä vähän enemmän. On tää vaan niin vaikeeta.... Toistaiseksi siis fiilistellään ja huidotaan vähän sinne ja tänne. Ja koitetaan itsekseen pähkäillä, mikä olisi järkevä kombinaatio jolla ei tuhoa niitä pieniä lihaksen alkuja ja samalla homma etenisi johonkin. Nyt junnataan täysin paikallaan (tai ehkä musta vain tuntuu siltä....).

Mihin tämä elämä siis vie. Olen koittanut pitää työasiat poissa tästä blogista, mutta nyt ne vaikuttavat paljon myös siihen omaan arkeen ja vapaa-aikaan. Ainakin ajatuksen tasolla. Mahdolliset muutokset tulevan vuoden aikana saattavat ajaa mut toteuttamaan unelmaa, jonka jätin toteuttamatta vuonna 2008. Silloin olin lähdössä ulkomaille ja sopimus oli allekirjoitusta vaille valmis. Silloinen elämäntilanne ei kuitenkaan sallinut lähtemistä. Mutta onko sen aika nyt? Aika näyttää. Hurjasti en sen eteen vielä tee töitä, mutta rekisteröinnin laitoin eteenpäin ja vähän olen heitellyt koukkuja veteen. Tämä ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen siitä, mitä mä haluan. Tässä on monen monta muutakin seikkaa, jotka tulevat vaikuttamaan päätöksiin. Molempiin suuntiin, lähteäkö vaiko jäädä. Ainoa mitä voin varmaksi sanoa, on se että elämäntilanne sallisi lähtemisen nyt.

Monessa mielessä siis tienristeys. Nyt kaipaisin sitä kristallipalloa, josta voisi edes vähän kurkistaa ja saada jotain suuntaa, mihin venettä luotsata. Aika näyttää. Mun motto on aina ollut, että koskaan ei tiedä mistä itsensä vuoden päästä löytää. Nyt se todellakin pitää paikkansa :D

Näillä mietteillä vaelletaan tätä viikkoa eteenpäin. Ja huomenna taivutetaan rautaa aamusta ja veivataan juosten vedessä illalla :)  Ihanaa viikkoa juuri sinulle!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Jumitusta

Viikko on vierähtänyt jälleen. Musta tuntuu että nämä viikot vain rynnivät eteenpäin nykyisin. Ennen ajan kulun jotenkin käsitti, mutta nyt tuntuu että aina on sunnuntai (ja huomenna se punnituspäivä).

Jos edellinen viikko hipoi ennätystä liikunnan parissa, niin tämä viikko on kulunut sitten aivan toisessa ääripäässä. Tiistain jälkeen en ole salin ovea avannut. Motivaatio karkasi jonnekin lomalle sen myötä kun selkä sanoi poks tiistain cx:ssä. kai sitä jotenkin vain taas sisäisti sen oman rapakunnon ja kuinka pitkä matka tästä on vielä sinne tavoitekuntoon. Edelleenkään en pysty sanomaan tavoitepainoon, koska sellaista ei oikeasti ole. Enemmänkin ajattelen tavoitekuntoa ja paino asettunee johonkin sitten vuosien päästä. '

Viime viikot on olleet ajatusmaailmassa haasteellisia. Isoja odotuksia ja suuria pettymyksiä, alamäkeä ja taas sitten tasaista. Ja siis kaikki tämän yhden pääkopan sisällä. Jotain tapahtui kolmisen viikkoa sitten, kun alitin ns. henkisen tavoiterajan. Painorajan, johon edellisellä kerralla homma jäi. Siis vuosia vuosia sitten. Tuo raja on alitettu nyt parilla kilolla, mikä on siis loistavaa. Mutta sen jälkeen on jääty junnaamaan. Seilataan edes takas, kerrytetään ja tiputetaan. Vaikka en söisi mitään, paino ei putoa. Vaikka söisin sen unelmapäivän 1800kcl, hh alle 180 ja proteiineja yli 1,5g/kg ja rasvoja yli 60gr niin ei mitään. Ei minkään sortin hievahdustakaan mihinkään päin. Vaikka vetäisin valmistavat ja palauttavat oppikirjan mukaan, treenejä olisi sopivasti ja samoin sitä taukoa. Niin ei mitään. Ei saakura yhtään mitään. Voit uskoa, että korpeaa kuin isoa sikaa joulun lähestyessä.

En ole heittämässä leikkiä kesken. Ei, tästä on vahingon kautta tullut liian julkista ja sekös se vasta hävettäisi. Tunnustaa että sorry kaiffarit, tää lähtee mäkkäriin vetämään listan läpi. Nou way. Mutta ottaa se päähän.

Hieman pelottaa, kuinka käy parin viikon päästä kun ravintovalmennus loppuu. Niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sitten pitäisi osata taas elää yksin. Tai siis yksinhän mä olen tähänkin asti elänyt :D Mutta siis pärjätä ilman sitä taustatukea ja joka viikkoista "synninpäästöä" menneen viikon syömisistä. Ja ilman niitä neuvoja, mitä kannattaa muuttaa, mitä kannattaa kokeilla jos jumii.

Eli tässä sitä jumitetaan. Samassa painossa jo pari viikkoa. Tiedän, tiedän. Näitäkin viikkoja tarvitaan, muttei näin montaa peräkkäin!

Se että paino junnaa, on johtanut dominoefektinä syömisten vähentymiseen. Se on jännän sisäänrakennettu systeemi, että kun paino ei tipu, sitä vähentää automaattisesti syömisiä. Ei ehkä ravintoarvot ole olleet ne parhaimmat ja laadukkaimmat, mutta hyvä kun on 1500kcl päässyt päivittäin. Tämän piti olla leivätön viikko, mutta esim tänään oli pikku pakko ottaa aamupalaksi leipää koska muuten se olisi ollut vain kahvia. Kuten joskus ennen muinoin. Se, että tänään sain kalorit jopa 1200 tasolle, on melkein ihme. Näin se vain mieli toimii, ei ollenkaan hyvä. Tämähän tietää taas sitä, että kroppa alkaa varastoimaan sen vähänkin minkä se saa, eli paino alkaa taas nousemaan.

No, näillä mennään ja toivotaan parempaa ensi viikkoa. Siis painon laskun suhteen. Kuitenkin vaatteet lököttävät päällä joka päivä pahemmin ja kohta on ihan pakko uskaltaa ottaa uudet treenivaatteet käyttöön. Eli kyllä jossain näkyy myös vähän sitä kehitystäkin, kaikki ei aina näy siellä numeropuolella.

Silti, odottavan aika on vain pitkä...

Toivotaan että se motivaatiokin alkaa taas löytymään, en usko että se kovin kauas on karannut. Peruin huomisen aamun tunnit, josko saisin itseni salin puolelle. Taitaa jäädä taas haaveeksi, niin kuin eilen ja tänäänkin. Mutta jos.... Tai jos kävisin vain crossaamassa puolituntisen, cx:n pariin en vissiin uskalla lähteä. Huoh. Ehkä mä tarviin sen personaltrainerin joka potkii liikkeelle... Ei huono ajatus ollenkaan, eikä ensimmäinen kerta kuin se mieleen on juolahtanut... Ehkä syksyllä?