Näytetään tekstit, joissa on tunniste Endorfiinikännit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Endorfiinikännit. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Rakasta elämää

Puoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?

Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!

Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä.

Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.

Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....

Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.

Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!

Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin.

Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi!

Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään.

Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!

Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.

Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa.

perjantai 2. lokakuuta 2015

uutta ja vanhaa

Viime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.

Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.

Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...

Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.

Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!

Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.

Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.

Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).

Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Hulluudella ei ole rajoja

Tänään se totesin ihan omakohtaisesti. Hulluudella, sillä ei ole minkään sortin rajoja. Tai sitten multa puuttuu itsesuojeluvaisto ja kaikki järki, kun kyse on liikunnasta ja lempitunneista....

Taisin luvata jotain sen suuntaista, että tänä sunnuntaina jätän cx:n välistä jotta jaksan fitballissa tehdä paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään.... Menin katsomaan tuntivarauksia ennen kuin lähdin combattiin. Vielä perjantaina olin cx:ään varasijalla 15 (mulla oli sinne jo kerran paikka, mutta oon soutanut ja huovannut sen kanssa joka suuntaan ja päädyin varasijalle) ja peruin senkin. Päätin silloin että otan iisisti ja ei kaikkea herkkua kerralla. Kuinka ollakaan cx:ään oli tilaa!! Ja noin minuutin ajan mietin "varaan, en varaa, varaan...." ja lopulta varasin senkin. Olen myös ollut varasijalla balanceen, johon eilen illalla aukesi paikka. Tiedossa oli siis ihan tapporääkki ja järjetön ilta. Combat + cx + fitball + balance. Ei hyvää päivää...

Viime päivinä oon mietiskellyt paljon sitä, missä seison tällä hetkellä. Missä kohtaa mun juna menee ja olenko edes kyydissä. Paljon olen miettinyt sitä, mistä pyytää apua kun itse ei selviä liikuntaviidakon keskellä. Kuinka sitä pitäisi pyytää, vai mennäkö sen oman tiedon varassa (joka ei todellakaan näytä olevan hääppöistä kun katselee näitä yhdistelmiä). Vai päättääkö sitä vain pärjätä, nostaa päänsä pystyyn ja survoa menemään eteenpäin.

Mä olen aina ollut sellainen, etten halua tehdä itsestäni suurta numeroa. Jotenkin sitä on aina ajatellut että jos kerran pyydät jotain, se riittää. Ettei tarvitse asiasta puhua ja muistuttaa jatkuvasti. Tai ehkä mua vaan ärsyttää sellaiset ihmiset, jotka jauhaa samaa levyä päivästä toiseen, muistuttelee samoista asioista yms. Mä muistan yleensä mitä olen luvannut ja hoidan sen, minkä lupaan. Ja kai sitä sitten olettaa muidenkin toimivan niin. Ja kun asiat venyy, ne mutkistuu ja monesti menee entistä enemmän solmuun. Ja huomaan että turhaudun. Varsinkin kun puhutaan liikunnasta. Ja kai siinä jollakin lailla sitten se motivaatiokin laskee, kun olet turhautunut itseesi ja siihen ettet saa irti sitä mitä haluat.

Näiden mietteiden jälkeen, olin päättänyt että tänään pistetään peliin enemmän kuin ennen. Ei ylimääräisiä lepotaukoja, jos mihinkään ei oikeasti satu. Siis sillä lailla satu, että pitää suojella jo kroppaansa. Niinpä combatissa vaihtoehtona ei ole enää kyykyt (no ei ne kyllä ole enää pitkään aikaan olleetkaan, onneksi) ja polvissa pitää edes yrittää saada se päkiä irtoamaan lattiasta. Mun ikuinen mysteeri on rainman, mun koordinaatio ei riitä siihen heilutukseen :D onkohan siinä mun seuraava tavoite combatin suhteen... ei käsitä, miten se tehdään. Ei sitten ollenkaan.

Cx:ssä olen iloinnut viime tuntien aikana siitä, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja ei tarvitse juuri ollenkaan. Vielä niitä muutama tulee, muttei enää niissä kohdissa joissa aikaisemmin on tarvinnut paljon taukoa. Suuri ilonaihe on ollut alavatsan lihakset ja lonkan koukistajat, ne on löytyneet ihan uudella tavalla ja liikkeet alkavat menemään niin kuin ohjeistus lavalta tulee. Polven kulmat on pysyneet paremmin kasassa ja liike on todellakin lähtenyt lonkasta. Ristiselkä ei vieläkään oikein tykkää koko cx:stä mutta sekin on kai turtunut valittamiseen, kun se ei enää niin paljon muistuta olemassaoloaan. Niin paljon kuin mä cx:ää inhoankin, en aio sitä jättää pois. Ja oikeastaan en mä sitä inhoa, se vaan saa aina vedet silmiin ja kropan huutamaan. Eli oikeastaan mulla on sellainen viha-rakkaus suhde siihen.

Fitball.... Huh hei ja sillä lailla :D Pallon päällä pomppiminen on kivaa, paitsi jos se liike pitää pysäyttää ja takapuoli pitää siinä pallossa kiinni.... Tasapaino löytyy kerta toisensa jälkeen paremmin. Minä joka oon aina kuvitellut olevani yhdestä puusta veistetty, taipumaton pölkky, alan löytämään jotain ihme liikettä lantiosta.... Se yllättää, vaikkei se liike silmiä kauheasti hivelekään. Hauska tapa harjoittaa lihaksia ja kyllä tuollakin todella voi saada kroppansa kipeäksi. Muutama extratauko oli pakko pitää, reidet on ihan hapoilla perjantaista ja jalat meinasi pettää alta :D On tää liikunta vaan kivaa....

Olen ollut viimeksi balancessa 28.4.13. Siis ihan hirveän kauan sitten. Muistan että jokaisen balancen jälkeen olen ajatellut että tätä pitäisi tehdä säännöllisesti. Ja sama ajatus tuli tänäänkin mieleen. Olin kuitenkin hurjan onnellinen siitä, että kroppa taipuu paremmin kuin ennen. Tärinä löytyi lihaksiin hyvin, joskin myös alla olevat tunnit vaikuttivat siihen varmaan myös... Ja kyllä mä tosta balancesta vaan tykkään. Aina yhtä paljon. Josko siitä nyt viimeinkin saisi sellaisen säännönmukaisen tunnin viikko-ohjelmaan, saisi kroppaa venymään vähän paremmin ja liikelaajuudetkin kasvaisi tässä pölkyssä....

Mutta kuten sanoin. Hulluudella ei ole rajaa. Ei tämä ole järkevää liikuntaa, että lähes koko viikko ollaan tekemättä mitään ja sitten viimeisenä päivänä vedetään kieli vyön alla kaikki herkut. Eikä tuo huominenkaan iltasessio näytä yhtään sen järkevämmältä, mutta jos tämä tuleva liikuntaviikko käynnistyisi vähän paremmin...

Vajaa neljätuntinen siis vietetty salissa tänään. Useamman kerran katse hakeutui peiliin ja meinasin kyllä tippua pallon päältä pari kertaa sen peilikuvan vuoksi. Mutta toisaalta, mitä sinne katsomaan. Loppujen lopuksi mulle on aivan sama miltä se näyttää, kun meikäläinen koittaa pysyä muiden mukana. Pääasia on että oon siellä salissa, annan kaikkeni ja vähän enemmän. Eihän se välttämättä ulospäin näy, että sisällä poltaa ja kirvelee ;) Tänään on rajoja kuitenkin ylitetty rytinällä. Annettu enemmän kuin uskoinkaan, vaikka olinkin päättänyt antaa paljon. En tiennyt että pystyn siihen myös käytännössä. Opin itsestänikin taas uutta.

Se unelma. Unelman katista. Se elää vieläkin, vaikka välillä mietinkin mihin soppaan olen pääni pistänyt. Pitkästä aikaa myös endorfiinejä on ollut ilmassa. Välillä tuntuu ettei pääse siihen pisteeseen tekemälläkään, mutta tänään sitä on vähän ilmassa. Ei kännejä sentään, mutta edes vähän jotain pientä.

Tästä siis jatketaan, kipu kuolee huutamalla.... Ja jos se kipu meinaa loppua (sieltä lihaksista) niin sitä saa lisää Keitaalta. Paikasta jota voin edelleen kutsua kodiksi <3

tiistai 7. tammikuuta 2014

Kipu kuolee huutamalla...

....Tai sitten ei....

Päivän tunnuslaulu on ollut "kipu kuolee huutamalla". Sillä tänään on todellakin tehnyt mieli huutaa ja kovaa. Töissä se ei vain oikein onnistu ja pitää koittaa hymyillä asiakkaille ja toimia kuten missään ei ole mitään tuntemuksia. Irvistää voi sitten sen jälkeen kun asiakas on poistunut näköpiiristä ja tuskasta voi ehkä ähistä kun se asiakas ei ole enää kuulemassa.

Silti olen onnellinen. Onnellinen tästä kivusta!

Jotain on todellakin kai napsahtanut kohdalleen meikäläisen pääkopassa ja tässä koko kropassa. Olin eilen crossing + pumpissa, yhdistelmätunnilla jossa hikilammikko on taattua, lihaskipua unohtamatta. Edellisestä samanlaisesta yhdistelmästä on tovi aikaa ja jo crossingissa vastus taisi kääntyä liian kovalle. Ainakin jos sitä mittaa hengästymisen ja hikoilun mukaan. Koska takana oli aika monta päivää erinäistä liikuntaa, olin jo päättänyt himmata painoja alemmas pumpissa. Muuten ihan hyvä valinta, mutta nuo valitutkin painot oli ihan liian isoja :D

Pitkästä aikaa voin sanoa, että liikkeet tuntui siellä mihin ne oli tarkoituskin mennä. Ja polte oli ihan hirveä ja samalla niin taivaallisen ihana. Jokaisen biisin aikana jollakin tavalla tajusin, että oman kehon hallinta on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Syksyn pitkät taukoviikot ja himmailu on tehnyt tehtävänsä, kroppa on saanut levätä ja toipua, kerätä voimia tulevia viikkoja varten. Ja nyt on aika lunastaa se lepopäivien aikana kerätty voima. Joko annetut ohjeet ovat viimeinkin iskeneet tajuntaan tai sitten todellakin on oppinut eristämään liikkeen oikein. Jo tunnilla ryhmän imu vei mennessään, vaikka lihakset rukoili armoa. Muutama ylimääräinen lepotauko oli pakko pitää, mutta se tärinä, joka kehossa oli vielä pitkälle alkuyöhön, se oli jotain uskomatonta. Alan myös ymmärtämään, miksi useammat ohjaajat sanovat että pumpissa ei kannata tehdä niillä kaikista pienimmillä painoilla. Koska todellakin sen kivun ehtii tuntemaan paljon paremmin kuin niiden astetta isompien painojen kanssa. Mitä tästä siis opin.... Painoja lisää tankoon!!

Selkeästi vatsalihaksia on tullut rääkättyä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään pumpin vatsabiisi saa melkein oksentamaan, niin mojovasti se tuntuu siellä missä pitikin. Ja uskokaa tai älkää, tuolla maggaroiden alla jossain on vatsalihaksia koska mä tunnen ne jo ;) Ei ne vaan vielä näy... Jonain päivänä ehkä vähän paremmin :)

Selkeä tavoite tuleville kuukausille on tuo selkä/vatsa osion lihaskunnon kohentaminen. Ne on olleet niin pitkään hunningolla, että ne on ihan ykköskohteet seuraavien viikkojen aikana. Joten pahoittelut jos tulen puhumaan vain ja ainoastaan vatsalihaksista enemmän kuin muusta ;)

Olin suunnitellut että tänään koittaa jälleen arki ja samalla myös aamusali. Kello herätti 04:40, eikä siinä mitään. Virkeänä pomppasin ylös ja epämääräinen mölähdys pääsi suusta. Ensimmäisenä ajatuksiin iski kysymys "mitä ihmettä mulle on tapahtunut yöllä??". Unenhäivenet katosi nopeasti, sillä se kipu joka yöllä oli hiipinyt kaveriksi oli jotain uudenlaista. Osa varmasti vielä sunnuntain triplasta johtuvaa, osa eilisestä yhdistelmästä ja pitkästä lenkistä. Ei auttanut kuin uskoa suosiolla, ettei aamusalille ole asiaa.

Illaksi olin suunnitellut palauttavaa crossingia ja venyttelyn, mutta niin ne suunnitelmat päivän aikana muuttui. Ei olisi tästä mimmistä ollut crossarin selkään vielä tänään, tuskin vielä huomennakaan. Kaikella rakkaudella olen muistanut eilistä ohjaajaa tänään moneen kertaan :D Mitä ihmettä siellä tunnilla oikein tapahtui???? Vai vedinkö tosiaan sen crossarin vastuksen aavistuksen liian lujalle ja laitoin kehon tekemään töitä mukavuusalueen ulkopuolella...

Vaikka päivä onkin ollut kipua täynnä (sanan jokaisessa merkityksessä), on se ollut silti positiivista kipua. Tätähän mä pyysin, tätähän mä olen hakenut. Niitä rajoja, sitä tuntumaa omaan kehoon ja sitä tunnetta kun tiedät todellakin tehneesi jotain sen kivun eteen ja ansainneesi jokaisen tuntemuksen.

Mukavuusalue. Sieltä on todellakin mentävä pois. Se elämä alkaa sen oman pikkuympyrän ulkopuolelta. Sen olen todennut monta kertaa ja totean jälleen kerran. Ihan loistavaa!!

Uusi päivä ja uudet suunnitelmat, sitä on huomenna tiedossa. Jos suunnitelmat menevät paremmin kuin tänään, alkaa päivä sieltä aamusalilta. Yksi lepopäivä tähän väliin ei prosessia kaada, sillä keho tarvitsee sitä lepoakin. Jos vain itse malttaa kuunnella sitä kehoaan...

Tästä jatketaan, huomenna ei satu enää yhtään niin paljon kuin tänään ;)

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Uusia ulottuvuuksia

No niin. Tavoitteet on siis asetettu ja niiden tavoitteleminen on aloitettu :) On hyvä aloittaa heti vuoden alusta, ettei käy niin että aika loppuu kesken ja lopulta joulukuussa vetää kaiken irti jotta pystyy vain osoittamaan itselleen, että tavotteet toteutuivat.

Tänään ensimmäisenä uutena tuntina oli FitBall. Ja en voi muuta kuin nauraa. Siis se oli hauskaa ja sain nauraa itselleni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Moni asia, joita olen luullut etten pysty tekemään, tuli jälleen murennetuksi. Kropasta löytyy ihan uusia liikkeitä ja mikä parasta, tuo pallon kanssa leikkiminen saa tasapainon kehittymään. Alkuun tuntui että tippuu, mutta tunnin edetessä alkoi tasapainokin vähän jo löytymään ja uskalsi jopa päästää väähän irti. Ja kaikista suurin ylläri oli se, että ihan eri lihakset sai kyytiä kuin olin aatellut!! Selkä olikin ihmeen jumissa, mutta noiden ketkutusten jälkeen tuntui verikin virtaavan paremmin :) Tätä pitää ehdottomasti saada lisää!

Combat, rakastamani combat! Ihanaa taistelua, potkuja ja iskuja. Parhautta!! Vaikka kuntosalia ei vielä ole paljon takana, niin jo nyt huomaan selkeää kehitystä lihaskunnossa myös combatin puolella. Ja siitä voi kiittää vain kuntosalia, sillä jos se olisi jollain muulla tullut, olisi se ilmestynyt jo aikaisemmin. Kuntosalia on siis ehdottomasti jatkettava, jos sillä on näin suotuisa vaikutus combattiinkin!

Cx:ssä puhti loppui ihan totaalisesti. ylimääräisiä lepotaukoja piti pitää ihan liikaa. Toisaalta haluan ajatella kuitenkin että on parempi mennä sinne tunnille ja pitää niitä taukoja kuin jättää se tunti kokonaan välistä. silloin ei tulisi edes yritettyä... Tänään huomasin ihan uudenlaista kehonhallintaa cx:n parissa, ristiselkä ei kipeydy niin paljon kuin vielä viikko sitten. Ja uskon että tästäkin voin kiittää kuntosalia... Vatsalihaksia olen rääkännyt nyt joka kerta kun salin puolella oon ollut. Ja rääkännyt ihan todella lähes veren maku suussa. Mutta se kantaa hedelmää nopeasti, koska oikeastaan ekan kerran musta tuntui nyt että liikkeet meni sinne mihin niiden pitikin mennä. Ja varmaan siksi se tuntuikin tänään erityisen raskaalta.

Tästä on hyvä jatkaa kinkun kidutusta ;)

Tänään opin taas jotain itsestäni. Triplatunnit, niin ihania kuin ne ovatkin, niin järki pitää olla mukana. Huomasin että fitball:n kanssa jotkut liikkeet oli sula mahdottomuus, kun alla oli jo combat ja cx. Toisaalta lihakset sai kyytiä, sehän on kaiken tarkoitus kuitenkin... Mutta ihan kaikkia mehuja ei ehkä ole tarve imeä pois?

Tällä hetkellä mulla on suuri vaikeus pitää maltti liikunnan kanssa. Haluaisin mennä aamusalille joka ikinen aamu. Mutta miten saada energiat riittämään myös iltatunneille, varsinkin jos on tupla- ja triplatunteja tiedossa? Toisaalta triploja ei ole kuin la-su ja tupliakaan ei ihan joka päivä.... Tämä tulee olemaan hankalaa, saada kaikki minkä haluaa ja silti pitää pää kylmänä ja antaa niitä lepopäiviä kropalle.... Apua...

kaiken kaikkiaan tämän päivän setti oli loistava. Mulla on kipeänä sellaisetkin paikat, joita en voinut edes kuvitella saavani kipeäksi. Endorfiinit jyllää ja jälkihiki puski pitkään kotiutumisenkin jälkeen. Elämä voi olla ihanaa, mutta miten mä olen selvinnyt niin monta pitkää vuotta ilman kuntoilun tuomaa onnentunnetta! Tämä on parhautta!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tasan 300

Tulipa se hetki. Yksi etappi jälleen tällä tiellä. 300. kirjautuminen Keitaalle :)

Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)

Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.

Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.

Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).

Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!

Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)

Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)

Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)

Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)

perjantai 27. joulukuuta 2013

Askel askeleelta

Mä olen haikaillut koko syksyn perjantai-illan steppiin. Kun tajusin jokin viikko sitten, että ihana ohjaajamme perjantai-illasta siirtyy vuoden vaihteessa muualle, iski pieni paniikki. Olen ollut tasan kerran stepissä, se oli huhtikuussa ja muistan sen tunteen kun tasapaino ei ollut ihan kohdallaan ja kuolema todellakin meinasi korjata mennen, tullen ja palatessa.

Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...

Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!

Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.

Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.

Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.

Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.

ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)

torstai 26. joulukuuta 2013

Kinkun sulattelua

Joulunpyhät ovat sisältäneen paljon pieniä ja suuria iloja. Tänään päädyin tapaninpäivän kunniaksi crossaamaan ja sulattelemaan kinkkua salille. Sali tuntui pitkästä aikaa hyvältä, kunhan muisti jättää olkapään rauhaan. Kiitettävä kuhina kävi salilla, moni muukin oli todennut kinkun kaipaavan vähän extraliikettä ;)

Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!

Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!

Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)

Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.

Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...

Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.

Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)

Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*


Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Levosta käsin

Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.

Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?

Viime viikolla vietin ruhtinaalisen  4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)

Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.

Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.

Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.

Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)

Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.

Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.

Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.

Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)

Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Rakkaudesta vatsalihaksiin

"Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta ja huuda, huuda onnesta...." Voisinko lisätä tuohon vielä, että huuda endorfiinikännin riemusta :)

Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)

Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?

Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!

Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3

Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Tuplatunnin parhautta

Wuhuu!!! Endorfiinikänni on saapunut, leijun 7. taivaassa ja kaikki vain siksi että "selvisin hengissä" cx:n ja pumpin :) Tuplatunnit on jälleen korkattu ja ne saavat jäädä nyt ohjelmistoon. Ihan liian pitkän tauon jälkeen.

Kaksi kuukautta olen joutunut pitämään cx:stä taukoa erinäisistä syistä ja kesällä tauko johtui kädestä. Treenikiellon alkaessa kävin yrittämässä pari kertaa cx:ää mutta totesin ettei se ollut hyvä juttu. Niinpä uskoin ja pidin taukoa kunnes kroppa olisi taas juonessa mukana.

Nyt heltisi viimein lupa kunnon harjotteluun ja tietenkin piti päästä kokeilemaan miten cx taipuu. Pakko sanoa että tunneskaala oli melkoinen tuon puolituntisen aikana. Ensimmäisten tahtien aikana mieleen vyöryi se tunnetila, joka oli silloinkin kun ihan ensimmäisen kerran menin ko. tunnille. Ja kun silloin vuosi sitten tajusin että mun kunto ei vain riitä. Tuo tunne katosi nopeasti ja tilalle tuli epäusko siitä, että ne lihakset, ne olemattomat pienet vatsalihaksen alut oli kadonneet johonkin. Ihan kauheaa!

Liikkuvalankku. Sitä on pakko alkaa taas harjottelemaan salaa kotona. Ja sivulankku, tuo monesta aiemmastakin kirjoituksesta tuttu harmin aiheuttaja... Sitäkin siis harjoitusohjelmaan lisää... Sivulankussa asento löytyy yllättävän hyvin, en ole siis ihan kaikkea vieläkään unohtanut. Mutta asento pettää kyllä ihan liian pian... harjoituksen puutetta :D

Mutta nuo tunteet, ne tulee ja menee. On oikeasti hyvä kun ne ilmestyy ihan tyhjästä, sillä oli toisaalta ihana huomata itsessä kehitystä jälleen. Monta kertaa teki mieli ottaa ylimääräisiä lepotaukoja paljon aikaisemmin kuin mitä lopulta otti. Ja se tärinä ja vatsakipu... Oi se teki niin hyvää!!

Muistan kun aloin käymään cx:ssä useammin silloin joskus viime vuoden vaihteessa. Alkuun tein kuolemaa joka tunnilla, mutta pikku hiljaa aloin itsekin näkemään kehitystä. Ja muistan niin hyvin sen, mikä merkitys sillä oli mittanauhassa... Voin väittää että suuri tekijä kiinteytymisen kohdalla oli juuri cx. Niinpä siis tälläkin kertaa. Vaikka nyt tarvitsee niitä taukoja enemmän kuin ne jumppakamut, en jätä leikkiä kesken. Tiedän että tämä tulee helpommaksi ja lihakset tottuu / kehittyy. Ei siis huolta siitä ettei se nyt suju niin kuin toivoisi. Sinnikkäästi eteenpäin ja uudestaan tunnille. Siitä se taas lähtee sujumaan :)

Kieltämättä bodypump cx:n perään teki häijyä. Mutta hyvällä tavalla :) jokainen lihas oli valmiiksi möyhennetty ja tuntuma löytyi ihan toisella tavalla joka puolelta. Enpä muista, koska olisi olkapääbiisin liikkeet tuntuneet alaselässä ja vatsalihaksissa. Ihan parhautta tähän puoliväliviikkoon! Tuplatunnit ei ole siis aina paha asia. Mä olen niistä tykännyt aina mutta unohtanut vain välillä, miten hyvää ne tekee koko kropalle.

On ollut jännä ja toisaalta ajatuksia herättävää lueskella muiden blogeja, jotka koskettavat samaa aihetta. Elämäntapojen muutosta. Juuri tänään luin yhtä blogia, jossa tekstin kautta huomasin itse ajattelevani että olen käynyt tuon vaiheen jo läpi. Tuli pieni voittajafiilis, tajuta se että on oikeasti edistynyt omalla matkallaan.

Nyt siis tankkausta, venyttelyä ja lepoa. Mulla on joka ikinen lihas kipeä, siis ainoa mihin ei satu, on silmät :D Mutta tämä tunne, tämä tärinä ja lihaskrampit. Ne on todellakin hunajaa näiden menneiden treenittömien viikkojen jälkeen.

Fitnesskissa, se on elossa ja jatkaa matkaansa. Se ei ole antanut periksi, se on päättänyt että elämä jatkuu ja unelmat on tehty voitettavaksi! Ja katti jatkaa niiden kadotettujen pienten vatsalihasten metsästystä :)

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Pumpin parhautta!

uskaltauduin pari viikkoa sitten perjantain pumppiin. Ja kuten siitä silloin kirjoitinkin, vastaanotto oli niin ihana että se jäi mielen perälle ja hymyilyttää vieläkin.

Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!

Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.

Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D

Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.

Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)

Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.

En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.

Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!

Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Pyhitä lepopäiväsi

Lepopäivät. Mitä niistä opimme? Ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia kropan kehittymisen kannalta. Ja ilman niitä ei tule kuin sutta ja sekundaa. Näin voin todeta ihan omasta kokemuksestani jälleen tänään.

Tämä viikko on vedetty aika täysillä, niin töissä kuin sitten liikunnankin puolella. Vaikka tunnit ei olekaan olleet tuplatunteja, on nuo tunnit kuitenkin vedetty 110 lasissa ja omia rajoja etsien.

Tänään päätin että menenpä ennen illan tuplatuntia iskemään säkkiä ja mähän olin vajaan tunnin sitten iskujen ja potkujen maailmassa. Endorfiinit jyräsi, hiki valui ja fiilis oli loistava. tankkauksesta ei tietoakaan, päin vastoin lounas taisi jäädä syömättä että aamupalan voimalla, vähän ehkä päiväkahvinkin.

Ja niin koittaa tuo koko viikon hartaasti odotettu rakas combat. Ja ei biisilista ehdi vanhenemaan kun polvesta kuuluu ruts ja poks ja tähdet vilisee. Hammasta purren lähes koko tunti vedetään läpi, tyhmä ihminen kun ei tajua edes himmata hyppyjä kyykyiksi. viimeinen nyrkkeilykappale vaihtuu vatsoiksi ja pakotan itseni pois salista. Ei auta, sattuu niin maan kamalasti.

Kotimatkalla mietin jälleen, että niin. Mitä tästä opin? Lepopäivät. Ne on tärkeitä ja tarpeellisia. Ja jos niistä ei pidä kiinni, on seuraavaksi tärkein tankkaus. Oikeastaan ne on yhtä tärkeitä, tai tuo ruokapuoli vielä tärkeämpi... Mutta kahvin voimalla ei ole mitään asiaa tupla-triplatunneille.

Nyt siis on otettava iisisti. yliliikkuvat nivelet ja huono keskittyminen. Onneksi mitään ei mennyt pahemmin rikki.

ja silti. huomenna on pakko päästä potkunyrkkeilyyn ;)

maanantai 5. elokuuta 2013

Ahaa - elämyksiä

Vähän pelottaa tämä pilvissä liitely... sillä jossain kohtaahan sieltä on tapana rysähtää alas. Niin ei onneksi käynyt vaikka vähän pelkäsinkin. Eilen menin combattiin ja päätin että kokeilen myös cx:ää pitkästä aikaa. No eihän se mennyt ollenkaan niin kuin suunnitteli... Combat kyllä, voi sitä taistelun riemua ja endorfiinien makua. Mutta cx:ssä sain todeta heti että ei toimi käsi eikä liikkeet käy ollenkaan. Viisas ihminen olisi jättänyt tunnin kesken, mutta jos on yhtä tyhmä kuin minä, sitä vetää loppuun saakka vaikka sisulla ja hammasta purren :D

Tänään on sitten nuoltu haavoja ja palauteltu kuntosalin puolella mieleen nykyistä ohjelmaa myös käsien osalta ja korkattu viimein crossailukin.

Olen tässä viime päivien aikana saanut kymmeniä ahaa-elämyksiä. Yksi iso sellainen tuli juurikin eilen cx:ssä kun tajusin, kuinka tarpeeseen nuo sairaslomaviikot tuli koska oli pakko pitää enemmän lepoa kuntoilusta. Sitä on jotenkin alkanut tajuamaan pidempienkin taukojen merkityksen kropalle. Ja on ollut ihana huomata ettei kroppa olekaan taantunut kuukausien takaiselle tasolle vaan päin vastoin. Melkein voisin väittää että kunto on kasvanut lepäilystä huolimatta.

Paljon on siis tapahtunut sellaista, minkä tajuaminen vie aikansa ja varmasti tässä lähi viikkoina tulee paljon näitä ahaa-elämyksiä lisää. Tervetuloa vain :)

Meillä on tuolla keitaalla ihan mahtavat ohjaajat, siitä ei pääse mihinkään! mutta erityisesti yksi on kuukausi tolkulla jaksanut toitottaa mulle (ja muillekin ;) ) että katso sinne peiliin, se näyttää hyvältä! mutta jostain syystä se peiliin katsominen on vain niin kauheaa. Tänään jouduin vahingossa eturiviin crossingissa ja peilihän se siellä oli. Pitkän aikaa katselin muualle, mutta jossain kohtaa katse harhautui peiliin ja se näky kyllä pysäytti. Positiivisesti. Ja nyt voin kyllä itsekin myöntää, että se taisi näyttää ihan siedettävältä, melkein jopa hyvältä ;) en mä edelleenkään lupaa tuijotella sinne peiliin, mutta enää ei tarvitse ehkä niin kovin säikähtää jos katse sinne osuu. Ja viimeinkin sain crossingissa myös vatsalihakset kipeäksi! whoohoo! Mä olen niin odottanut tätä hetkeä :)

Viime päivät olen täyttänyt jälleen ruokapäiväkirjaa. Ihan siksi, että olen halunnut nähdä missä mennään ja kuinka hyvin mun luulot päivän syömisistä kohtaa todellisuuden. Ja pakko kyllä taputella itseään olkapäälle, sillä ei ne ole niin retuperällä kuin luulin. Kyllä, ne oli todella hukassa tässä kesän ja loman mittaan, mutta heti kun liikunta lisääntyi, napsahti syömisetkin paremmin kohdalleen. Ja ihmettelen eniten sitä että niin pienillä kaloreilla saan kaikki proteiinit, rasvat, kuidut ja hiilarit niin nappiin! Ja siis pienet kalorit ei tarkoita että vajetta jätettäisiin. Ei, kaloritkin on tulleet täyteen juuri sopivassa määrin. Hitsiläinen, en mä vissiin olekaan ihan niin hukassa kuin luulin :)

Voittajan on helppo hymyillä ja sitä se todella on! kohta tulee täyteen vuosi keitaan jäsenenä enkä antaisi päivääkään pois! Niin paljon olen saanut sieltä hyvää elämääni ja kuten monesti olen todennut, siellä tehdään uusia ihmisiä. Kirjaimellisesti!

torstai 25. heinäkuuta 2013

Vihdoinkin!!

Se tunne, kun olet odottamalla odottanut jotain tulevaksi ja se päivä viimein koittaa, että tuo odotus palkitaan! Se tunne, kun olet sadatellut itseksesi kun et pääse mukaan ryhmäliikuntaan ja sitten viimeinkin ovi aukeaa ja tunti kutsuu. Tänään on sen tunteen päivä!

Endorfiinikännit on jälleen täällä. Ja pakko sanoa että ne maistuu erittäin hyvälle! Viisi viikkoa ja kaksi päivää, niin paljon on ehtinyt kulumaan edellisestä combat-tunnista ja viimeinkin tänään uskaltauduin takariviin mukaan.

Oli ihana huomata, ettei kunto ole ihan nollassa vaikka taukoa on ollut. Jonkin verran oli pakko vielä himmailla iskuissa, koska käsi ei suoristu kokonaan. Mutta yksikään isku ei sattunut ja rannekin kääntyy kivasti. Voin viimeinkin siis ottaa combatin mukaan viikko-ohjelmaan ja nauttia taistelusta itseäni vastaan! Sanat eivät riitä kertomaan tätä iloa!

Ainoa josta jouduin selkeästi luopumaan, oli punnerrukset mutta mä päätin lankuttaa sen aikaa kun muut punnertaa. Ja olin suorastaan ylpeä, koska pysyin oikeassa lankussa (siis ei polvet maassa) koko punnerrusten ajan. kerran jouduin korjaamaan asennon mutta muutoin mentiin niin kuin muutkin. Ihanaa!

Iloitsin keväällä siitä, kun hyppypotku onnistui ihan yhtäkkiä. Tänäänkin se vielä toimi, oli ihana huomata ettei jalat huutaneet hoosiannaa missään kohtaa. Mutta uusin suosikkini on nykyisen ohjelman matrix-potku! Ihanaa polttelua reisissä ja positiivista kipua! Suoranaista herkkua! Mä olen kuullut siitä paljon ja jollain tapaa vähän pelkäsin ja jännitin, kuinka kömpelön käy... Ja ihmeiden aika ei ole ohi, sillä ne sujui molemmin puolin suorastaan mallikkaasti! yksi horjahdus, muutoin mentiin mallin perässä. Ihanaa ihanaa ihanaa!

Ja tämän endorfiinimaistiaisen vuoksi päätin mennä uusimaan saman tunnin jo tänään illalla. Jep, hulluahan se on, mutta on taottava kun rauta on kuuma ;)

Mä olin ihan varma että eiliset painolukemat oli virheellisiä, mutta yllätyksekseni aamulla vaaka näytti sitä samaa kuin eilenkin. Eli suunta on oikea ja taas ollaan raiteilla. Paljon hyvää yhteen päivään :) Eikä tämä päivä ole edes vielä kovin pitkällä ;)

kaiken kaikkiaan olin ihan varma että tämä tauko vie lihakset ja joudun palaamaan paljon taakse päin. Yllätys oli suuri kun niin ei olekaan päässyt käymään. Eli jotain olen kuitenkin osannut tehdä oikein, eikä ne jalkatreenitkään ole ihan hukkaan siis menneet. Tästä on hyvä jatkaa, vaikkakin vielä mennään käsi paketissa.

Viikon päästä pitäisi saada paketti pois ja siitä hiljalleen lupa aloittaa punnerruksetkin ja pienillä käsipainoilla käsien jumppaaminen. Pitkä tie edessä, mutta se mennään askel kerrallaan :)

Aurinkoista päivää sinulle!

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Uusia lihaksia

Mä olen luullut, että tämän melkein 10 kuukauden aikana olisin käynyt jo kaikki lihakset läpi ja saanut ne kerran kipeäksi. Mutta kultaako aika muistot, vai onko mulla taas uusia lihaksia, kun oon niin kipeä että oksat pois :D

Eilinen saliohjelman teko sai tuntumaa ihan ihmeellisiin paikkoihin. Järkyttävän ihana kipu :D Olin ilmottautunut tälle aamulle kahvakuulaan enkä kehdannut sitä perua vaikka nukkumatti koitti pitää sinnikkäästi kiinni. Silmät ristissä aamutunnille, kahvakuulan kanssa leikkimään. Leikkihän oli siitä kaukana, vaikka ihmeen hyvin sitä jaksoi itselleen nauraa toisto toiston perään. Voi luoja, joskus pitäis kuvata oma hilluminen, voisi nauraa vielä uudelleen tunnin jälkeenkin...

Kropassa tuntuma eilisestä ja kahvakuulien kanssa kiertoharjottelua. Apua. Mä en pääse nousemaan portaita ja vaapun kuin mikäkin ankka eteenpäin. Ainakin mulla riittää riemua kun itselleni hihittelen pienessä endorfiinihumalassa ja koirat katsoo kummastuneena, mikä mulle on tullut.

Tunnin kahvakuulan perään 40 minuutin venyttely. Jälleen oli iso riemu huomata että taipuu enemmän kuin ennen. Jotain on tapahtunut vaikka jäljessä mennäänkin. Ja taas sain muistutuksen siitä, kuinka tärkeää kunnon venyttely oikeasti on. Siihen pitäisi panostaa kunnolla, eikä vain vähän sinne päin parin minuutin ajan. Ihan kun ajatuskin juoksisi vähän kirkkaammin kuin aamulla. Vaikka toisaalta nyt on niin veto poissa että voisin kevyesti vetäistä parin tunnin päiväunet.

Huh. Kai mun on keitettävä kahvit, että pysyn hereillä ja vähän virkistyn tästä. On tämä liikunnan aiheuttama riemu kuitenkin niin mahtavaa, että en mä tätä enää vaihtaisi pois. Ja jos jossain kohtaa oon luopumassa liikkumisesta, niin tulkaa nyt hyvät ihmiset kalauttamaan jollain pannulla päähän ettei niin pääsisi tapahtumaan!  Ja onneksi on tämä blogi, tänne voi aina palata lukemaan vanhoja päivityksiä jos alkaa puuduttamaan ja tuntuu ettei mikään maistu miltään.

Ihanaa viikonloppua itse kullekin! Minä pidän ansaitun lepopäivän huomenna ja menen pyörän sijaan autolla töihin ;)

perjantai 31. toukokuuta 2013

Ajatusten juoksua

Toukokuu on juuri vaihtumassa kesäkuuksi. Ihana kesä edessä, luonto on kauneimmillaan ja säät hellii! Mulla on menossa yövuorourakka ja nukkumisen lisäksi koitan päivällä ehtiä ahertamaan viikonlopun kakkujen kimpussa. Mukavaa vaihtelua elämään tuo leipominen, siinä saa ajatukset juosta ihan omaa rataansa.

Mieli kaipaa liikkumaan, mutta tunteja pitäisi olla vuorokaudessa enemmän, että ehtisin tekemään jotain muuta yövuorojen vuoksi. Mutta nämä yöputket sallivat taas ne kaivatut lepopäivät, joita elimistö kuitenkin tarvitsee.

Kun ravintovalmennus alkoi viime vuonna, alkutapaamiseen kuului mm. tavotteiden asettaminen tulevaisuuteen. No minähän asetin itselleni tavoitteita mm. painon suhteen, mikä ei varmaan yllätä ketään :) Keväällä tuo ensimmäinen tavoite täyttyi lähes aikataulussaan, vajaa viikko meni yliajalle. Seuraava tavoite oli 1.6.13, eli huomiselle. Se tavoite ei myöskään toteudu ihan aikataulussa, mutta paljon ei puutu. Uskoisin että juhannukseen mennessä olen siinä tavotteessa myös. Olen aika ihmeissäni, että nuo alkuun liian epärealistisilta tuntuvat tavoitteet voivat oikeasti toteutua.

Olen lueskellut viime päivinä paljon kuukausien aikana kertyneitä papereita ravintovalmennuksesta. Moni paperi on nostanut hurjasti ihania muistoja mieleen. Ja nyt kun katson aikaa taaksepäin, en edelleenkään pysty kunnolla uskomaan että olen todella päässyt näin pitkälle. Se että ne unelmat toteutuvat, että ne omat välitavotteet toteutuvat yksi kerrallaan vaikka niitä kirjoittaessani olin hyvin skeptinen asian suhteen.

Alkuviikon endorfiinihumala on laskenut ja tasoittunut, mutta elämä on edelleen ihanaa :) Se ei kadonnut endorfiinien laimentuessa, päin vastoin :)

Nyt on viikko menty ilman peräänkatsomista syömisten suhteen. En ole palannut päiväkirjan pitoon, mutta yllättävän hyvin sitä osaa nykyisin hahmottaa, mitä mikäkin ruoka pitää sisällään. Huomaan myös että nämä lämpöiset ilmat tekevät sen, ettei ruoka maistu ja on joutunut vähän tarkemmin huolehtimaan syömisistä. Niin aterioista kuin välipaloistakin. Olisi niin hirveän ihanaa ja helppoa mennä vain kahvin ja leivän voimalla, mutta siihen ei ole paluuta :)

Pelastukseksi on nousseet nuo Fitnesgurun jauheet. En halua korvata aterioita jauheilla, mutta smoothien yms. sekaan olen heittänyt proteiinilisät. Siinä tulee samalla vähän kuitua ja muitakin ravintoaineita mukana. Ja saa vähän jotain muuta makua pirtelöille ;) Taitaa olla aika laittaa kohta taas uutta tilausta menemään, sillä nuo jauheet on aika mahtava keksintö!

Näillä ajatuksilla kohti uutta kuukautta. Odotan kesälomaa, jota vielä muutama viikko pitää odotella. Ja tietenkin liikuntaa! Onneksi ensi viikolla pääsee jälleen tosi toimiin :)

maanantai 27. toukokuuta 2013

Mahtava maanantai!

Niin loistava viikon aloitus!! Endorfiinikänni jatkuu, taitaa olla joku kestopuudute päällä, kun hymyilyttää vain koko ajan :D

Tänään tapasin uuden tulevan esimieheni ja työtovereita myös. Työtoverit ovat tuttuja, mutta esimies on ihan uusi tuttavuus. Oli mukava aamupäivä heidän kanssaan, on ihana aloittaa syksyllä uusien haasteiden keskellä joukossa, joka kyselee jo nyt, koska mä tulen :) Ihania ihmisiä! Nyt kun nimet ovat papereissa, voi asiasta enemmän jo puhua. eihän se mikään salaisuus sikäli ole. En ole vaihtamassa työpaikkaa lopullisesti mutta lähden vuodeksi toiseen yksikköön töihin. Se tuo omat uudet haasteet niin arkeen kuin työhönkin. Suurin muutos on päivätyö. Nykyisin teen vuorotyötä joten arkivapaiden puuttumiseen on vain totutteleminen. Odotan innolla sinne pääsyä, sillä työ on sellaista josta todella pidän.

Tuon tapaamisen jälkeen ajoin aivan fiiliksissä salille ja päätin heti kokeilla juoksumattoa. Mulla on nyt pari päivää ollut ihan mieletön halu juosta, joten ei muuta kuin askel rullaamaan ja lähes 10 minuuttia hölkkäsin. Olin iloinen, että jaksoin ja polvet ei valittaneet yhtään. Tuon "lämmittelyn" perään sain vedettyä melkein kokonaan saliohjelman läpi, ainoastaan käsien kanssa piti olla varovainen, koska toi ranne ei vieläkään tykkää toimia kunnolla. koska kaikki liikkeet ei sopineet, kokeilin ihan uusia laitetuttavuuksia ja löysin uuden lempilaitteen joka kohdistuu selän lihaksiin. Sain mä sillä tuntuman hyvin myös hauikseenkin, mutta ekan kerran voin sanoa että selkälihakset on kipeät kunnolla.

Mun liikunnan piti olla siinä tältä päivältä, mutta fiilis oli niin loistava että päädyin illalla crossailemaan 90 minuutin setin. Ja se oli kuulkaas niin loistava setti, että oksat pois! En malta odottaa seuraavaa yhdistelmää! Ennen crossingia lämmittelin jälleen juoksumatolla ja otin uudelleen vajaa 10 minuutin juoksusetin. Endorfiineistä johtuen, kenties, kotiin päästyäni totesin että mun on päästävä juoksemaan. Siis ihan oikeasti ulos ja antaa tien viedä. Oli meidän karvakorvilla ihmeteltävää, kun ne joutui narunperässä juoksemaan. Mutta niin uskomatonta kuin se onkin, niin mä juoksin!!! 33minuuttia ja 2.7km! Vain muutaman tolpan pätkän kävelin alussa, about puolivälissä ja lopussa. Edes aikanaan armeijassa en suostunut juoksemaan, vaikka sinne muuten vapaaehtoisesti meninkin. Ja nyt mä juoksin ihan omasta vapaasta tahdostani!

Voit kuvitella, että tunnelma on katossa, jos asuisin kerrostalossa niin se olis jo yläkerrassa asti! niin iloinen mä olen :)

Ja ei se riemu siihenkään vielä loppunut, tämän päivän kruunasi 200. kirjautumiskerta salin järjestelmään. En voi uskoa, että mä olen todella päässyt näin pitkälle. Liikkunut yli 200 kertaa alle 10 kuukauden aikana. Juossut elämäni ensimmäisen lenkin. Ja paljon paljon muuta!

Oikeasti, se missä päätät onnistua, siinä onnistut! Mä olen ainakin omalla kohdallani saanut todeta, että se pitää paikkansa. Pitää uskaltaa unelmoida suuria, sillä ne unelmat kyllä toteutuu! Mun unelmani siitä Fitnesskissasta on taas askelta lähempänä!

lauantai 25. toukokuuta 2013

7. taivas

Elämä on mennyt kuin 7. taivaassa viimeiset pari päivää. Olo on uskomaton, mieli iloinen ja tuntuu ettei mikään voi ryövätä tätä fiilistä :)

Nämä viime päivät olen ihmetellyt, ihastellut ja hämmästellyt asioita ja elämää. Joka päivä tuntuu tulevan uusia asioita tajuntaan, jotka konkretisoituu ihan uudella tasolla. Jotenkin olen alkanut näkemään itseäni ihan uudella tavalla sekä peilistä että muutenkin. Moni asia alkaa tuntumaan mahdolliselta ja tuntuu että ovet ovat auki joka suuntaan.

Eilen iltalenkillä olin yhtä aikaa kauhistunut ja innostunut, kun ensimmäisen kerran elämässäni tuli himo lähteä juoksmaan. Siis minä, joka en ikimaailmassa ole tykännyt juosta, saati jaksanut. Nyt hinku olisi kova. Harmittelin lenkin aikana, että tulin lähteneeksi farkuissa ja crocseissa ulos, ei niillä paljon juosta. Mutta täytynee käydä kokeilemassa joku ilta, miltä se tuntuu. Juokseminen. En oikeasti vielä pysty näkemään itseäni juoksemassa, mutta onhan tässä menneinä kuukausina ollut paljon muutakin, jota en ole pystynyt kuvittelemaan ja silti olen kyennyt sen tekemään. Jostain se pitää aloittaa, kyllä se pääkoppa seuraa perässä ja tottuu ajatukseen.

Vaikka olo on tällä hetkellä mitä mahtavin, tuntuu että elän monta päivää kestävässä endorfiinikännissä, niin silti tunnen itseni hyvin. En voi luvata, etten koskaan enää heitä kirvestä kaivoon, mutta lupaan käydä hakemassa sen sieltä kaivosta takaisin kun se päivä koittaa.

Ravintovalmennuksen loppuminen aiheutti jännän ajatusreaktion. Huomasin, että ajatuksiin tulvi vanhoja toimintamalleja ja huomasin jossain vaiheessa ajattelevani että eihän se nyt ole enää niin väliä, kun ei tarvitse raportoida kenellekään eikä kukaan seuraa syömisiä. Onneksi havahduin noihin ajatuksiin, sillä niinhän asia ei ole. Uudet toimintatavat ja mallit on nyt opeteltu ja nyt se vaikea osuus alkaa. Omillaan pärjääminen siitäkin huolimatta, ettei kukaan katso perään. Sitä varten on nyt opeteltu kuukausi toisensa perään ja haettu uusia tapoja ja ajattelumalleja. Toisaalta oli hienoa huomata omat ajatukset ja tunnistaa niitä sudenkuoppia.

Pari päivää sitten tapahtui myös se, mitä en olisi koskaan uskonut. Erään ystäväni kanssa ei olla nähty marraskuun jälkeen, vaikka yhteyksissä toki ollaan oltu. Törmättiin sattumalta kaupassa ja hän ei tunnistanut mua. Ensin aattelin, ettei hän nähnyt mua, mutta kun moikkasin niin hän oli ihan äimänä. Totesi siinä sitten, että ei tajunnut kuka olin. Jotain muutosta on siis tapahtunut :)

Pieniä asioita joista tulee iso ilo :) Pelkästään niillä monilla ihanilla sanoilla ja palautteilla, joita oon viime päivinä saanut, jaksan taas monta viikkoa eteenpäin. Mulla on ihanat tsempparit ja tukijoukot, jotka kannustaa jaksamaan ja jatkamaan :)

Tänään en mieti liikuntaa enkä syömisiä. Tänään on juhlapäivä ilman erityistä juhlan syytä. Minä aion juhlia itseäni, elämää, ystäviäni, onnellisuutta ja sitä että tänään elämä on ihanaa! Olen viimein oppinut, että minä olen sen arvoinen!

tiistai 7. toukokuuta 2013

Onnen murusia

Treeni Tiistai. Siis aivan ihana päivä :) mä olen vieläkin pienessä endorfiini-onnellisuus-kännissä :) Ensin aattelin, että en tänään päivittele tänne mitään, mutta pakkohan mun on johonkin hehkuttaa onnellisuuttani :D

Aamu alkoi Taistelulla. Siis BodyCombatilla. Viime sunnuntaina combatissa kai tein jotain eri tavalla kuin ennen tai sitten liikkeet on vähän jo kehittyneet, koska sain yläselän kipeäksi. Hyvällä tavalla siis. Eilinen pyörälenkki vetreytti sopivasti ja tänään taas ahertamaan. Iskuja ja potkuja. Voi että kun oli vain 45 ohjelma, eikä täyttä tuntia. Mä niin rakastan tuota tuntia, siitä ei pääse yli eikä ympäri! Mä voisin elää vain pelkän combatin voimalla :)

combatin perään oli ravintovalmennus ja siitä syystä cx jäi välistä. Normaalisti ne kulkee melkein käsikädessä, siis cx ja joku muu liikuntatunti. Ravintovalmennuksessa olin iloinen. Ja onnellinen. Paino on viimein kääntynyt laskuun ja saan hetken hengittää. Tämä onnistuu kuitenkin, pienin askelin kohti päämäärää. Palkinto on kirkkaana mielessä. Mittanauha kertoi mukavia uutisia, mutta kaivan mitat kuukausipäivityksen yhteyteen, nyt en lähde niitä autosta hakemaan.

Olin niin onnellinen kun ajelin salilta kotiin, että haukkasin välipalan ja käytin koirat ulkona, pakkasin puhtaat treenikamat kassiin ja suuntasin takaisin salille. Tuntui että jotain jäi puuttumaan kun cx:ssä ei ollut, joten kävin tekemässä yläkroppatreenin ja vatsoja kahvakuulalla. Nyt on selkä niitattu kunnolla, mutta voitko uskoa mikä onnellinen tunne on, kun tunnet pitkät selkälihakset! Siis ihan mieletön fiilis, siitä ei pääse mihinkään! Ja tämä on sitä positiivista kipua, jota olen hakenut useita viikkoja tuloksetta. Kunnes pari viikkoa sitten tehomuokkauksessa sain paikat kipeäksi ja sen jälkeen on tuntuma lihaksiin ollut toisen lainen.

Mä olen alkanut viimeikin katsomaan peiliin kun teen jotain. Combatissa en uskalla paljon vielä katsella, mutta saatan joskus vähän jopa vilkaista peiliä päin. Enkä säikähdä enää sitä ihmistä joka sieltä katsoo takaisin. Älä ymmärrä mua väärin, itserakasta musta ei saa tekemälläkään. Mutta olen hiljalleen alkanut tuijottamaan peiliin kunnolla, kuten esim tänään kun tein käsipainoilla erilaisia vipunostoja joka suuntaan. Ja olin aika iloinen siitä peilikuvasta. Paljon tarvitsee toki vieläkin tapahtua, matka on edelleen pitkä ja pelastusrengas turhan iso. Mutta pientä ylpeyttä tunnen itsestäni ja siitä mihin suuntaan kroppa on menossa. Olen siitä onnellinen!

Tuosta onnesta olin vissiin aika sekaisin, koska vapaaehtoisesti päätin vielä treenin lopuksi (lihakset tärisi ihan mukavasti jo siinä kohtaa) harjoitella lankkuja ja sivulankkuja. Viime sunnuntain cx:ssä ekan kerran pystyin pitämään oikean lankun yhdessä kappaleessa kaikki kolme kierrosta ja tunsin siitä hienoista voitonriemua. Sitähän ei siis sovi jättää siihen, joten harjoittelemaan vaan lisää. Niinpä sitten lankkuja useammassa erässä 30s kerrallaan. Sivulankkujen kohdalla aloitin kevennetystä versiosta, koska muutahan mä en ole osannut. Siinä kun sitten vaihdoin kyljeltä toiselle kolmatta tai neljättä kertaa, jostain sain päähänpiston kokeilla rankempaa versiota jalat suorana. Härregyyd kun se teki hyvää!! Ja se tunne, kun tajusin peilistä katsoen että hitto se asento on ihan mielettömän hyvä :D Siis vasta-alkajalle ainakin!

Se mikä on ollut mielenkiintoista huomata tuolla salin puolella, niin jotain on meikäläinenkin oppinut. Mulla on hyvät saliohjelmat ja saan tärinän aikaiseksi niillä loistavasti ja hiki valuu todella vuolaana. Mutta joskus huomaan että haluan tehdä enemmän käsiä tai enemmän jalkoja tai mitä milloinkin. Nyt on huomannut sen, että enää ei tarvitse kävellä katsomaan ohjelmasta mallia, vaan löytää vaihtoehtoja ilman ohjekirjaa. Osa liikkeistä tulee selkeästi pumpin puolelta, mutta oon ladannut sitten isompia painoja jotta lyhyemmät sarjat on riittänyt. Hyvin on siis ohjattu laitteiden käyttöön ja annettu vaihtoehtoja :) Iloitsin joissakin liikkeissä myös siitä, että pari kk sitten laitetut painot sai tuplata tai ainakin reilusti lisätä (hauiskäännössä sain triplata painot Whooo whoooop !!! ).

Mä olen niin onnellinen näistä pienistä onnenmurusista tänään :) Siitä että lihakset alkaa löytymään, siitä että peilikuva ei ole ihan niin paha mitä on kuvitellut, siitä että kehityksen huomaa jo itsekin, siitä että liikkeet löytyy paremmin ja ihan kaikkeen ei tarvitse kysellä neuvoja. Ja ennen kaikkea siitä, että mulla on ihan mahtavia ihmisiä tyrkkimässä eteenpäin!