Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keidas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keidas. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Aina on mahdollisuus kääntyä takaisin ja aloittaa alusta

Syksy. Sen voi aistia illan aikaistuneesta hämärästä. Usvasta joka valtaa ja kietoo kauniisti ympärilleen. Pihlajanmarjojen ilmestymisestä. Niin, Ja syksyn liikuntasuunnitelman heräämisestä kesän jäljiltä.

Itse olen tuskaillut uuden salin kanssa. Se ei tunnu kodilta, on ikävä ihmisiä ja ystäviä keitaalta. Ja samalla sitä miettii että yhden oven sulkeuduttua aukee toisia ovia. Uusia mahdollisuuksia, vaikka samalla on kaipuu ja halu pitää kiinni siitä mitä on ollut.

Viime lauantaina sain kunnian olla juhlistamassa rakkaan ystävän ja puolisonsa 50+50 juhlia. Juhlien lomassa pysähdyin useasti miettimään sitä, miten tämä ystävyys syntyi ihan huomaamatta. Juhlavieraiden joukossa oli mukana toista kymmentä ihmistä, joiden kanssa ystävyys on syntynyt viimeisen neljän vuoden aikana. Ja yhdistävänä tekijänä kaikissa näissä ystävyyssuhteissa on ollut tuo Keidas, jossa löysin itseni.

Neljä vuotta on pitkä aika. Siinä ehtii tapahtua yhtä jos toista.

Kun kaksi vuotta liikunnan parissa oli kulunut, päätin tehdä muutoksia elämässäni. Olin löytänyt itseni, liikunnan riemun ja ilon, löytänyt ihmisiä joiden luona tunsin olevani kotona. Olin ja elin elämäni parasta aikaa. Näin jälkikäteen katsottuna. Päätin kuitenkin yrittää jotain muuta, kuulua johonkin muuhun, olla osa jotain, mitä en aikaisemmin ollut ollut. Ja metsään meni rytinällä.

Kuluneesta neljästä vuodesta nämä kaksi jälkimmäistä ovat olleet ehkä elämäni kauheimmat. Rehellisyyden nimissä myönnän tehneeni ison virheen haluamalla jotain johon luulin olevan mahdollisuuksia.

Tiedän, ettei mennyttä saa takaisin. Se mitä joskus on ollut, ei palaa vaikka kuinka yrittää taaksepäin kelata.On katsottava tätä hetkeä silmiin ja mietittävä, mihin jatkaa. Mihin ohjata sitä laivaa, joka rysähti pahemman kerran karille.

Kuluneen viikon aikana olen miettinyt paljon jokaista ihmistä ja ystävää, jotka juhlissa tapasin. Ja monen heidän lausahdukset ovat jääneet mieleen soimaan. Positiivisella tavalla.  Nuo lauseet ja sanat pitävät sisällään paljon sellaista, mikä kantaa tulevien päivien ja viikkojen aikana.

Joskus aikaisemmassa kirjoituksessa olen verrannut liikuntaa uskontoon. Ja sitähän se jollain tasolla on. Toiset löytävät itsensä ja hyvän olonsa uskosta, toiset löytävät sen liikunnasta. Mulle se löytyi jälkimmäisestä. En ole missään kokenut olevani saman vertainen ja tervetullut kuin kuntosalilla ja siellä tapaamieni ihmisten parissa. Olen kelvannut ja riittänyt sellaisena. Olen saanut kannustusta, tukea ja tsemppausta. Olen saanut monia rinnallakulkijoita, jotka ovat seisseet vierellä tuulessa ja myös auringon paisteessa. Olen saanut monia aarteita joiden arvoa en ehkä aina ole osannut arvostaa niin kuin nyt.

Vaikka keidasta ei enää ole, pysyy ystävyys ja yhteys. Uudesta salista tehdään koti, pikku hiljaa. Ja se koti syntyy vain käymällä, menemällä mukaan ja olemalla osa porukkaa.

Ja lopulta eipä sillä kai ole väliä, mistä kukin itsensä löytää. Menneet on menneitä, virheistä voi oppia ja koskaan ei ole myöhäistä palata siihen kohtaan, missä lähti menemään metsään. Ja siihen kohtaan minäkin aion palata. En aio haikailla enää sen perään, mitä viimeisen kahden vuoden aikana luulin minulla olevan. En aio haikailla niiden ihmisten perään, joille ei mikään riittänyt. Ei, aion katsoa nyt peiliin ja miettiä mistä jatkan.

Neljästä vuodesta on tallella paitsi ne ihanat muistot, myös paljon konkreettisia ohjeita ja suuntaviivoja. Niiden avulla tiedän pääseväni eteenpäin ja tiedän myös, että mä pystyn siihen.

Ja siitä se oikeastaan lähtee. Kun uskoo itseensä, voi valloittaa vuoria!

tiistai 17. toukokuuta 2016

uuden edessä

Siinä se sitten oli. 465 kirjautumista entisen keitaan järjestelmään. Avainlätkä palautettu ja jäsenyys loppuu parin viikon päästä. Mieli oli haikea kun tänään astelin salille, ajatuksena tehdä joku lempiohjelmista. Eipä sitten mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja poistuin lähes raamit kaulassa vihasta kihisten. Se oli siinä sitten. Aika kullatkoon muistot.

Koska ärsytys lisäsi adrenaliinin määrää ja salille olin suunnitellut pääseväni, suuntasin toiselle puolelle kaupunkia ja pääsin purkamaan pahinta ärsytystä raudan pariin. Ihan uppo-oudot laitteet, tuntemattomat ihmiset ja erilainen sali, ei ehkä ihan pääse sanomaan että mieli olisi levännyt. Aika näyttää mistä itseni vielä löydän.

Elämä kuitenkin jatkuu ja joskus pitää vain kääntää uusi sivu. Jos ei mistään luovu, ei voi saada uutta tilalle. Omalta mukavuusalueelta pitää lähteä pois, jos haluaa saada kehitystä aikaan. Se onkin sitten toinen kysymys, saanko.

Tottakai mieli on haikeana kun tutusta ja turvallisesta lähtee pois. Mutta myönnän myös, että päällimmäisenä on edelleen iso harmi tämän päivän käynnistä. Se laantuu kyllä. Aikanaan. Ehkä. Sen kuitenkin tiedän, ettei paluuta enää ole. Ei entiselle keitaalle. Siellä vaihtuu omistaja kesän jälkeen, joten muutoksen tuulet puhaltavat sielläkin. Mutta lukipa oven yläpuolella mitä tahansa, Feeniks on aina Feeniks. Sieltä kaikki alkoi. Kyllä mä sitä silti lämmöllä muistan.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Pitää lähteä jotta voi palata

Vappu. Toukokuun ensimmäinen. Kesä tulee kohisten ja mä en edelleenkään ole rantakunnossa. Vaikka toisaalta, onneksi ei tarviikaan. Tää kelpaa hyvin, mitä on :)

Pyöräilykausi on korkattu toden teolla. Parisen viikkoa sitten ajelin Tuusulaan uimaan, piti kokeilla miltä se yhdistelmä tuntuu. Ja tuntuihan se. Viime viikolla aloitin työmatkapyöräilyn tavoitteena pyöräillä kerran pari viikossa (ainakin) töihin. Ja tänään sitten se Tuusulan järven ympäriajo. Huh hei, melkoista vastatuulta ja hapotusta. Ja niin mahtava sää, että ei olisi voinut parempaa toivoa! Vaikka nyt kropassa tuntuukin, niin iloitsen niistä tuntemuksista.

Alkuviikosta kävin kokeilemassa Fustraa. Never again. Ei se niin kauheaa ollut, ettäkö sen takia en haluaisi uudelleen. Vaan se jälkikipu mikä iski. Ikinä ole ollut sellaista hermosärkyä, mikä iski samana iltana. Totesin, että mä pidän virheasentoni mielelläni ja kivuttoman elämän, kuin vapaaehtoisesti haen moista kipua. Kaikkea pitää kokeilla näköjään...

Kevään mittaan sisäliikunta on jäänyt vähälle. Voisin sanoa olemattomaksi. Talvella pidin parin kuukauden tauon kotisalilta ja kuvittelin motivaation heräävän kun tauko loppuu. No eipä herännyt. Tauon loputtua oon koko ajan miettinyt, mitä teen. Jatkanko jäsenyyttä vai lopetanko sen. Niinpä nyt kuluneella viikolla päädyin sanomaan sopimukseni irti. Ihan vain siitä syystä, että 6 käyntiä kolmessa kuukaudessa on liian vähän. Vaikka miten lupasin ja vannoin itselleni, että kyllä mä tästä vielä aktivoidun, niin toisin kävi. Tässä kohtaa tämä on oikea ratkaisu. Ja jos kesän jälkeen tuntuu siltä, niin aina voi palata takaisin. Ihania jumppakamuja tulee ikävä, mutta onneksi monen kanssa ystävyys on syttynyt ja tiedän, että se jatkuu vaikkei enää Keitaalla nähdäkään. Mutta silti. On se haikeaa, 3 vuotta ja 10 kuukautta. Satoja tunteja liikuntaa. Ikävä tulee tuota paikkaa, josta kaikki alkoi vajaa 4 vuotta sitten. Paikkaa, josta tuli toinen koti niin moneksi vuodeksi!

Nyt on time outin aika. Aika hengittää ja miettiä mihin tämä polku johtaa. Ja mitä polkua kävelen. Ehkä olen jollakin lailla tien risteyksessä. Toivon, että vaikka nyt on arkiliikunnan aika, ei liikunta jää kokonaan. edessä on siis pyöräilyä, kävelyä ja vähän niitä portaitakin. Ja jonkin laisen liikunnan ilon ylläpitoa.

Elämä jatkuu, tulee se uusi kesä ja sen perään syksy. Tulee uusia mahdollisuuksia. Ja silti toivon, ettei ovet sulkeudu perässä kokonaan.

Tänään tuota järveä ympäri polkiessa pohdin elämää monelta kantilta. Ja monestihan se elämä on juuri samanlaista. Lähdet yhdestä pisteestä, teet hirveän lenkin ja palaat lähtöpisteeseen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Niin se vain menee. Pitää lähteä, jotta voi palata.

Vappupäivää vietin Helsingissä upeassa auringon paisteessa nauttien hyvästä seurasta ja ihanasta musiikista. Kyllä tuo aurinko on vain niin upea, se herättää kyllä jokaisen nukkuvan!


 Koivuissa on pienet lehdet! Ihana, ihana kevät!


Nimi kirjaan, että on kierretty ympäri...

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Rakasta elämää

Puoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?

Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!

Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä.

Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.

Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....

Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.

Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!

Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin.

Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi!

Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään.

Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!

Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.

Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa.

perjantai 2. lokakuuta 2015

uutta ja vanhaa

Viime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.

Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.

Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...

Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.

Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!

Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.

Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.

Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).

Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...

torstai 6. elokuuta 2015

Vuosipäivä

Vuosi päivä.  Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.

Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.

Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.

Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.

En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.

Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!

Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.

Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.

Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.

Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!

Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!

Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!


torstai 14. toukokuuta 2015

Karu todellisuus

Joskus ihmisen pitää mennä "tunnelinsa" loppuun asti, että herää koomasta ja tajuaa tilanteen. Näin on käynyt mullakin. Vaikka koko ajan olen tiennyt, ettei tämä tie johda mihinkään. Tämä polku jolle hairahduin viime vuonna, ei johda sitä palkintoa kohti, jota tavoittelen. Ja kuitenkin olen vain jatkanut kulkemista yhä eteenpäin ja eteenpäin.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt jälleen taudin kourissa. Taas yksi ab-kuuri ja rtg-kuvia. Aina sama vastaus: tauti jyllää edelleen, ota iisisti. Ja mä olen ottanut. Kirjaimellisesti. Olen vain syönyt, maannut, tuskaillut ja pyörinyt itsesäälin aallokossa. Ei musta ole tähän, ei se riitä mitä teen, ei tästä tule valmista. Ja niin edelleen. Olen syyttänyt tautia kun hengästyttää. Mutta vaatekaappi on armoton mittari. Kun vuosi - puolitoista sitten pistin kaapin uusiksi, en hankkinut sinne enää yhtään venyvää vaatetta. Ei yhtään sellaista makkaroille armollista kudetta. Vaan kaikki hankinnat oli niitä, joista näkisi heti, että metsään ollaan menossa. Ja nyt ollaan tilanteessa että vain muutama on hyvän näköinen päällä eikä ahdista. Silti se ei ole riittänyt herätykseksi.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä mättää. Miksi juna menee väärillä raiteilla ja miksi sen vauhti on niin vaikea pysäyttää. Juuret kaikessa on pitkälti kelpaamattomuudessa. Siinä, ettei mikään riitä, mitä on. Tiedän, että riitän sellaisena mutta silti se palaute jota on vuosia saanut, elää syvällä sisällä. Kuinka paljon ihminen on valmis muuttumaan kelvatakseen muille?

Eilen päätin, että junan on pysähdyttävä. Se ei auta, että ajattelee aina vain jotta huomenna. Tai ensi viikolla. Tai kesällä. Tai sitten kun on taas vuorotyössä. Tai... Selityksiä ja tekosyitä, niitä riittää niin paljon kuin tahtoo. Niinpä päädyin pitämään eilen mässäyspäivän. Kuulostaa hassulta yhtälöltä. Kaappiin on hiipinyt pikkuhiljaa epäterveellisempää evästä, sellaista jota ei ole parin vuoden aikana mun kaapeista löytynyt. Niinpä päätin, että syön niin paljon herkkuja kuin napa vetää ja sitten se on siinä. Kaapit tyhjäksi sellaisesta, mikä ei sinne kuulu.

Tänään astuin peilin eteen. Olenhan mä siinä käynyt monesti päivän mittaan, mutta nyt tein sen ajatuksella. Katsoin mihin olen tullut, mietin mistä olen lähtenyt. Mietin, mihin olin jo päässyt. Kohtasin itseni ja melkein vesitetyt saavutukset. Kävin vaa'alla ja otin mitat. Eihän ne mieltä ylentänyt, mutta kohtasin lukemat ja päätin jälleen ettei koskaan enää. Nyt asioiden on muututtava. On pistettävä asiat jälleen tärkeysjärjestykseen ja siinä listan ykkösenä pitää lukea "minä". Kukaan, ei kukaan voi arvostaa sinua niin paljon kuin mitä itse voit. Niinpä on aloitettava siitä, että minä riitän ja kelpaan itselleni. Ja se riittää. Ei tarvitse riittää tai kelvata muille. Se on heidän ongelmansa, ei minun. Mutta itselleen pitää kelvata, itseään pitää rakastaa. Itselleen pitää olla armollinen ja rakastava. Ja tämä juna on ollut matkalla päin vastaiseen suuntaan. Miksi tuhoan sen työn, jonka tein. Miksei se riitä itselleni?

Paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Paljon asioita, jotka on kohdattava.

Tänään aloitin lääkärin ohjeen mukaisesti iisisti. Menin kuntosalille ja vietin siellä aikaa 1,5 tuntia. Tein sarjat loppuun ja keskityin liikkeeseen. Syke ei noussut korkealle, mikä oli tavoitekin. Mutta hiki tuli kyllä. Ja tärinä :) ei se hukkaan siis mennyt.

Salilla ollessa mietin, mikä oli pitänyt mut sieltä poissa niin kauan. Mikä oli nostanut kynnyksen palata niin korkeaksi. Joillekin kuntoilu on verrattavissa uskontoon. Sitä se oli mulle hetken aikaa, kunnes elämässä tuli suurempia kysymyksiä ja palaset menivät uusiksi. Nyt on aika rakentaa palat taas paikalleen, löytää se imu ja halu, joka kutsuu salille. Olin niin onnellinen tänään salille mennessäni, sillä se tunne tuli jälleen. Tulin kotiin. Ihania, rakkaita ihmisiä, jotka hyväksyvät sellaisena kuin on. Vaikka epäonnistuneena ryömit takaisin juoksumatolle ja vyöryt maton mukana eteenpäin, riität silti sellaisena. Kelpaat edelleen, olet edelleen yksi muiden joukossa. Et olekaan tipahtanut toiseen kastiin tai sisäpiiristä pois. Vaikka ei tuolla mitään sisäpiirejä ole (ainakaan mä en niihin ole koskaan kuulunut *wirn*). Mutta you got the point. Olet edelleen tervetullut, osa yhteisöä.

On siis aika kiillottaa taas se unelma kirkkaammaksi. Palata peruskysymysten äärelle, uskoa itseensä ja etsiä motivaatio. Tavoitteet on tehty saavutettaviksi, unelmat toteutettaviksi. Ja se kaikki on mahdollista jos itse uskoo siihen. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka rakastavat ja uskovat mun unelmiin. Kannustavat tekemään sen, mihin itse ei usko. Kannustavat ylittämään rajojaan ja rikkomaan ennakkoluuloja. Niitä ystäviä mun on ollut ikävä. 

Ja sinne mieli haluaa takaisin. Keitaalle, jossa on hyvä olla.


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Kohti arkea

Viimeinen lomapäivä. Kerrankin mulla on osunut mielettömät ilmat lomalle. Yleensä mulla käy niin, että sataa vettä koko viikon (ja talvella sitten räntää) ja säät on sellaiset ettei tee mieli pistää nokkaansa ulos. Mutta toisin on ollut tämän viikon aikana. Ihanat aurinkoiset kelit on hellineet ja kutsuneet nautiskelemaan luonnosta ja auringonpaisteesta. Tänään sataa jo vettä, mutta se on oikeastaan ihan hyvä, tulee asennoiduttua paremmin siihen että huomenna kutsuu työt ja arki.

Perjantaina se sitten taas alkoi. Ravintovalmennus. Ei se tilanne ehkä ihan niin pahalta näytä, kuin ensin luulin, mutta töitä tarvitsee tehdä taas seuraavat kuukaudet ihan eri tavalla. Ajatustyötä ja suunnittelua. Unohtaa ne projektit ja laihdutuskuurit, muistuttaa itselle että kyse on edelleenkin elämäntapojen muuttamisesta. Ei siitä projektista joka alkaa ja loppuu, jonka jälkeen palataan entiseen. Talven mittaan on tuo ajatus vähän päässyt sumentumaan, joten sitä kirkastetaan jälleen.

Ruokapäiväkirjaa olen täyttänyt nyt viikon verran. Ja se on kyllä järkytys itselle. Kalorit seilaavat alle 1000 ja 2300 välillä. Se tasainen energian saanti puuttuu. Jälleen. Toisaalta tuntuu että on aloittanut taas ihan alusta, mutta ei se onneksi niin ole. Mä tiedän jo aika paljon ja sen varaan on hyvä rakentaa uutta.

Tapaaminen ravintovalmentajan kanssa oli mielettömän hyvä. Mieli ja ajatukset täynnä niitä uusia asioita, vanhan kertausta ja paljon uutta pureskeltavaa. Ihan en vielä itsekään osaa pukea kaikkea sitä sanoiksi, joten en pohdi niitä vielä täällä ääneen.

Lomaviikolle on mahtunut paljon. Uuden pyörän kanssa on ajettu takapuoli ruvella, mutta se kulkee loistavasti! On ollut ilo ajaa ja toisaalta olen hiukan järkyttynyt siitä kuinka kevyesti pyörä voi kulkea. Ei maastopyörä ole oikeasti kaupunkiajoon tarkoitettu.... Sen olen saanut huomata nyt oikeasti. Juniori on ollut hoidossa tämän viikon ja olemme nauttineet ihanista pitkistä lenkeistä, aamuauringosta ja lintujen laulusta, upeista tähtitaivaista iltamyöhällä ja kirpakasta kevätilmasta. Viikkoon on mahtunut paljon ihania kohtaamisia, ystävän kanssa istuttuja iltoja ja sitä liikuntaakin jonkin verran. Viimeksi kun menin keitaalle, sain ihanat pinkit wrapit! Ne on mageet!! Pieniä ja silti niin suuria iloja!

Lomaviikko toi mukanaan myös ihania uutisia maailmalta ja nyt sitten on oma ajatustyö tehtävä ja pohdittava, mitä ratkaisuja itse tekee. Syksy näyttää mielenkiintoiselta, toivottavasti suunnitelmat toteutuvat. Kerron niistä lisää, kunhan muutamat avoimet asiat ensin selvenevät :)

Nyt suunnittelemaan ensi viikon ruokalistaa, tiedossa on taas pitkiä ja kiireisiä päiviä.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Mihin katosi se taistelija?

On aika kiillottaa peili ja katsoa sinne pitkään. Käydä kunnon keskustelu peilikuvan kanssa, puhua itselleen siitä missä mennään ja miksi mitään ei tapahdu. On turha odottaa tuloksia, jos ei tee töitä niiden tulosten eteen. On turha itkeä ja vaikeroida kun ahistaa ja puristaa ja henkeen ottaa, jos ei kuitenkaan tee mitään sen eteen että voisi paremmin.

Olen viime viikkojen aikana viimein kokenut kantapään kautta sen tosiasian, että liikkumien todellakin vain tukee painonpudotusta. Ne tulokset tehdään siellä keittiössä. Olen syönyt vapaasti kaikkea, siis ihan kaikkea. en ole mittinyt yhtään, mitä suustani olen alas tunkenut ja silti olen liikkunut keskimäärin 14 tuntia viikossa. Ja mitä silmäni näkevätkään kun menen vaa'alle (ihan liian) pitkästä aikaa. Hälytysraja on rikki komeasti.

Mä olen pitänyt tässä tasapainottelun aikana itselläni ns. hälytysrajaa painossa. En reagoi kilon tai kahden heittelyihin, mutta olen pitänyt takaraivolla kuitenkin mielessä lukeman, johon pitää reagoida jos se pamahtaa ruutuun. Ja nyt se pamahti sitten komeasti. Olihan aamu katsella sitä lukemaa. Myönnän että viime päivinä olo on ollut ns. tukalampi. Vaatteet on ahdistaneet ja olo on ollut tunkkainen. Sellainen, kuin olisi tukkinut jokaisen huokosen kaikella roskalla ja elimistössä ei olisi yhtään tilaa ajatuksille.

On oikeastaan turha kirjoittaa itselleenkään, että huomenna mä aloitan ja uhota että mä vielä näytän mistä tämä kana pissii, jos kuitenkin odottaa vain ihmettä tapahtuvaksi. Kuten aikaisemmassa elämässä, jolloin en ollut valmis tekemään asian eteen itse töitä.

Viimeiset päivät kun olen ollut vapaalla, olen pistänyt ihan itse itseni seinää vasten. Käynyt keskustelua itseni kanssa siitä, haluanko palata lähtökuoppaan takaisin. Haluanko vajota siihen suohon, mahdollisesti jopa syvemmälle. Vai haluanko näyttää itselleni että mä pystyn tähän. Haluanko todistaa itselleni, ettei tarvita leikkauksia tai ihmelääkkeitä, joilla saa sen oikotien onneen? Mihin oikeastaan kadotin sen taistelijan, jota kannoin sisälläni pitkään ja hartaasti, josta en halunnut luopua?

Maaliskuun alku ja maanantai. Tänään olen ottanut härkää sarvista jälleen. Etsinyt sen pyyhkeen, jonka heitin kehään jo tovi sitten, vaikken sitä uskaltanut ääneen sanoakaan. Olen katsonut sinne peiliin ja asettanut tavoitteet. Olen kaivanut ihanan ravintovalmentajani opit silmien alle ja lukenut ne moneen kertaan läpi. Olen aloittanut uudelleen sen sisäisen taistelijan etsimisen, jonka kadotin syksyn tuiverruksessa. Luin uudelleen Raxun remppa - kirjan, josta löytyi jälleen se iso annos motivaatiota (onneksi seuraava osa ilmestyy jo huomenna :) ) ja ennen kaikkea tein uudelleen ne samat päätökset jotka tein aikanaan kun tälle tielle lähdin. Yksi etappi kerrallaan. Yksi askel eteenpäin. Enempää ei tarvitse. Se riittää että etenee, vauhdilla ei ole väliä. Aikaa on koko elämä, mutta se aika loppuu kyllä jos jää odottamaan sitä ihmettä.

Tänään on täytetty ruokapäiväkirjaa jälleen ja ihmetelty lukemia. Ja heti ensisilmäys kertoi jo monta korjattavaa ongelmaa. Mä olen niin kiitollinen rakkaalle ravintovalmentajalleni saamistani opeista! Ilman niitä olisin pulassa! Mutta kun hänen kanssaan on veivattu asioita moneen kertaan edes ja takas, on ne iskostuneet syvälle ja on oppinut löytämään itsekin niitä kompastuskiviä.

Missä mä olisinkaan, jos en olisi astunut aikanaan keitaan ovista sisään? Todennäköisesti olisin siellä, missä olin 2 vuotta sitten.... Parempi kun ei edes mieti tarkemmin. Mä tiedän että se taistelija ja fitnesskissa elää tuolla jossain. Kevätaurinko voisi herätellä kattia unesta, mutta mistä kaivaa se taistelija takaisin peliin mukaan?

Katse eteenpäin. Kevät tulee ja juhannuksena voi vetää taas kokoa pienemmät vaatteet päälle :) Eikä niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä mä ostin alesta kaksi takkia, joita oon himoinnut. Ja molemmat kokoa, jota en olisi uskonut koskaan vetäväni päälleni. Toinen kiristää ja puristaa vielä vähän, mutta toinen on sopiva jo nyt. Eiköhän se toinenkin ole kesän alkaessa juuri passeli ;)

On aika hyväksyä tosiasia ja myöntää itselleen tappio. Mutta vain yhden erän tappio. Peli ei voi olla kokonaan vielä menetetty, mutta on korkea aika löytää se taistelija ja draivi, jolla tämä käännetään taas voitoksi. Jos omat keinot ei riitä, on mietittävä uutta ravintovalmennussessiota tai pt:n ottamista. Ihan mitä tahansa. Kunhan tämä ottelu ei pääty näihin lukemiin. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä U-käännöstä ja palata takaisin siihen pisteeseen, jossa mopo karkasi käsistä. Aina on mahdollista tehdä muutoksia. Onneksi.

torstai 27. helmikuuta 2014

Asenne ratkaisee

Helmikuu on kohta lusittu. Tämä talvi on mennyt hujauksessa ja aika lentää sellaista kyytiä, että melkein pelottaa kun kohta on jo juhannus.... No onneksi vielä tovin saa keskikesää odotella, mutta sieltä se tulee. Lumet on hujahtaneet pois, krookukset ja helmililjat tunkevat mullasta ylös, viime sunnuntaina näin leppäkertun!! Pakko oli siitä ottaa kuva, ei mua muuten uskoisi kukaan, luulisi pian että se näkee harhoja. Leskenlehdet on nupullaan, linnut laulavat ja aamu valkenee jo kuuden jälkeen. On tämä kevät aika ihanaa aikaa :) Valoa kohti mennään :)

Viikko ilman autoa. Vastahan mä siitä luovuin ja nyt tuntuu kuin olisi jo ikuisuuden kulkenut bussilla. Kaikkeen siis voi tottua. Vielä en uskalla luopua tuosta parkkiruudusta, jos vaikka tulen toisiin ajatuksiin.... Tänään töistä tullessa jarrutin naapurin oven takana, heillä kun on kaksi autoa ja meillä on pysäköintiongelmia kun ei ole parkkipaikkoja (ja sitten mä panttaan ruutua itselläni ;) ). Naapurille sitten sanoin että pysäköivät sen toisen siihen mun ruutuun ainakin ens kuun ajan. Oli niin onnellinen tuo naapuri :) Pienillä asioilla voi saada aikaan ison ilon. Ja parempi että siinä joskus on joku auto, ettei se ole ihan koko ajan tyhjillään. Uudet reitit töihin on löytyneet yllättävän kivuttomasti ja pääsen aika nopeasti molempiin suuntiin. Ei tämä siis niin paha ratkaisu ollut. Pari kertaa oon joutunut vähän miettimään, miten selviän kaupasta kotiin, mutta eilen sitten päätin että onhan sen toimittava. Ja hyvin sain 4 kassia ruokaa kotiin tuolta keskustasta. Kaikkeen tottuu, se on asenne kysymys.

Viime kesänä leikattu käsi on ollut ongelma koko syksyn ja alku talven. Nyt sitten kävi kutsu käsikirurgille takaisin ja hoito alkaa. Taas. Voi vimpula! En muuta voi sanoa. Leikkauksesta tullut hermovaurio, joten tutkimuksia tiedossa, hermokipulääkkeiden aloitus, passitus toimintaterapeutille ja myöhemmässä vaiheessa sitten muun lainen hoito (ei siitä vielä sen enempää, mutta ei siis uutta leikkausta ellei tutkimuksista jotain siihen viittaavaa selviä). Pieni kriisin paikka on edessä, sillä tiedän noista pillereistä turhan paljon oman ammatin vuoksi ja tämä lääkitys on sitten sellainen että sen yleinen haitta on painon nousu. Pitää pistää ruokavalio sellaiseksi, että se kestää pienen painonnousun tai tasapainottaa painon edes pysymään tässä. Muutaman kilon siedän kyllä, mutta en 20kg nousua. Toisaalta turha maalata piruja seinälle ennen kuin ne sinne itsestään ilmestyy. Vaikka se tulevaisuus ei nyt näytä kovin valoisalta käden suhteen, ei se estä kuitenkaan elämästä normaalia elämää. Edelleenkin voin tehdä lähes kaikkea ja aion jatkossakin tehdä. Toki kipu rajoittaa asioita ja tuntopuutokset estää esim. kahvakuulatunneille menon. Mutta tarjolla on paljon muutakin, ei se ole yhdestä eikä kahdesta tunnista kiinni. Asenne ratkaisee!

Ruokavalio on ollut mielessä viime päivinä paljon. Monesta eri syystä, mutta suurelta osin siksi että nyt oma energiataso on sellainen että jaksaa keskittyä muuhunkin kuin tähän perusarkeen, joka on vienyt kaiken energian viime kuukausina. Ruokavalio on ollut mielessä myös siksi, että nyt tämä tasapainotteluvaihe voisi loppua ja urakka taas jatkua. Paino on pysynyt siinä, mihin se jäi syksyllä. Toisaalta hyvä niin, sillä olen saanut pidettyä sen hyvin aisoissa miettimättä syömisiä. Ja kuitenkin arjen keskelle on mahtunut juhlaakin ja herkkuhetkiä. Olen saanut siis hyvät opit ihanalta ravintovalmentajaltani! Yksi elämäni parhaimmista päätöksistä sen jälkeen, kun kävelin keitaalle sisään. Monesti olen ikävöinyt viikkoraportteja ja yhteisiä keskustelutuokioita, joista sai paljon. Mutta mä olen saanut kattavan opastuksen ja nyt on aika lentää omin siivin.

Ruokavaliolla on suuri merkitys myös mielialaan ja vireystasoon. Kun vertaan olotilaa viime kevään ja tämän kevään välillä, on siinä suuri ero. Ja yksi iso tekijä on tuo ruoka. Säännöllisyys ja ravintoaineiden oikea suhde pitää elimistön käynnissä ilman suuria heittelyitä. Ja tällä hetkellä heittelehditään aika lailla kun ruokailut on ajoittain mitä sattuu...

Kai se lopulta on tuo kevätaurinko joka alkaa herättelemään koomasta myös ruokavalion puolella. Tai tämän kokonaisuuden. Edelleenkään en puhu projektista, koska kiirehän mulla ei ole. Kyse on niistä elämäntapojen muutoksista. Ja se ottaa oman aikansa, että ne istuu toimintamalleiksi ja niistä tulee automaattisia tapoja.

Liikunnan suhteen on ollut matalalentoa. Kävelyä, kahvakuulaa ja pallojumppaa kotona. Siinä se on oikeastaan ollut. Antibiottikuuri on vieläkin päällä ja olo ei ole vielä ihan ns. normaali. Vaikka ei musta normaalia saa antibiotillakaan :D Joka päivä mietin, joko pystyy menemään tunneille. Vielä on kuitenkin tauko jatkunut ja on menty hiljaa eteenpäin. Huomenna olisi ihanat tunnit, mutta nyt peruin ne vielä. Katsotaan huomenna jos tilanne on parempi, vielä ei uskalla luvata.

Näillä siis mennään. Päivä kerrallaan ja tehdään suunnitelmia tulevien viikkojen eteen. Lähinnä se on tuo ruoka, minkä suhteen täytyy tehdä selkeitä toimintasuunnitelmia. On paljon helpompaa noudattaa ennalta laadittua ruokalistaa / suunnitelmaa, silloin tietää että tulee syötyä kun sen on laittanut valmiiksi ylös. Mutta lopulta tämäkin on vain asenteesta kiinni. Olen jo todistanut itselleni, että mä pystyn tähän ja se kaikki on ollut asenteen ansiota. Ei suinkaan helppoa, mutta ei mikään ylitsepääsemätönkään asia. Asenne ratkaisee, kaikki on mahdollista mihin päättää pystyä. Ja mä aikoinaan päätin että mä pystyn tähän. Tiedän sen ja uskon siihen edelleenkin!

Maaliskuu on siis jo ovella, se tarkoittaa että kevät on virallisesti täällä! Ihanaa ja aurinkoista kevättä juuri sulle, nautitaan jokaisesta auringonsäteestä, joka meille suodaan :) Asenne, se todellakin ratkaisee!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Sunnuntain mietteitä

Jestas! Enpä muista, koska viimeksi olen ollut näin kipeänä liikunnasta! Lihaskipua on toki ollut sillä lailla sopivasti. Mutta nyt olen tainnut siirtyä jonkun rajan yli omissa liikuntasuorituksissa, kun saan itseni näin mielettömän kipeäksi. Vai onko sitä oppinut laittamaan peliin vielä vähän enemmän? Tajunnut ettei ne omat rajat ole todellakaan siellä, missä niiden luulee olevan?

Tämä viikonloppu on sisältänyt liikuntaa. Paljon liikuntaa. Ohjattua sopivasti, mutta siihen päälle sitten hyötyliikuntaa ja lenkkeilyä. Hyötyliikunta on ollut pääosin lumitöitä. Niin omia, naapurin kuin ystävänkin. Mä oikeasti rakastan lunta ja lumitöitä :) Niin hassua kuin se onkin. Eilen vietin yhteensä reilun kolmituntisen lapion ja kolan kanssa. Mukavaa hommaa, siitä ei pääse mihinkään! Ja myös aika tehokastakin.

Pitkästä aikaa pääsin eilen lauantaiaamun cx:ään ja crossingiin. Mä tykkään tuosta setistä, mutta monesti se jää välistä siksi että lauantai on viikon ainoa päivä kun saan nukkua pitkään. Kyllä, hyvin itsekkäistä syistä se on siis jäänyt välistä.... Tämä virka-aika on opettanut arvostamaan entistä enemmän niitä aamuja kun saa nukkua ilman kellonsoiton pelkoa. Eilen kuitenkin menin tuolle tuplatunnille ja oli ihan todella mahtava tunti! Oli jännä huomata, miten cx:ssä liikkeet tuntuvat niin erilaisilta kun teetkin ne painoilla etkä tuubilla. Pitää varmaan kokeilla uudelleenkin painoja tuubin tilalle. Pienillä muutoksilla voi näköjään saada ison eron treeniin. Ja tuo lauantaiaamun crossing.... Jösses!! Se on aina ollut hyvä, mutta nyt se ohjelma on ihan tappavan hyvä! Niittaa todella ketoon, halusi tai ei. Lauantai siis sujui palautellessa kroppaa aamun urheilusta lumitöitä tehden.

Fb:ssä moni sadatteli eilen lumen määrää. Minä joka todella rakastan niitä lumitöitä, oon tarjoutunut tekemään niitä. Siitä sitten lähti käyntiin extempore kyläilyreissu, joka kantaa jälleen pitkälle arjen keskellä. En voi sanoa muuta kuin että ystävät ovat henkireikä ja saavat näkemään asioita ihan uudelta kantilta. Ja toisaalta sitä oppii arvostamaan itsessäänkin ihan uusia piirteitä, niitäkin joita on ehkä inhonnut aiemmin.

Tänään annoin itselleni luvan levätä. Nukkua univelkaa pois. Kuluneen viikon valvotut yöt ja stressi, ajatusten myllerrys ja uudet elämäntavat ovat saaneet rytmit sekaisin. Siis oikeasti tuon sydämen rytmin. Mulla on joskus aikanaan ollut pahoja rytmihäiriöitä yövuoroista johtuen, mutta nyt vuosiin niitä ei ole näkynyt. Kuluneella viikolla niitä on kuitenkin ollut säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vain muljuu vähän, välillä sitten senkin edestä. Viime yönä meni vähän hurjempaa tahtia nuo rytmit, joten aamun suunnitelmat laitoin uusiksi ja lepäsin. Tai niinhän mä kuvittelin....

Oikeastaan tuo aamun lepo oli vain pientä tekohengitystä, koska tiesin että illalla on edessä taas kunnon tunnit. Ne lempitunnit! Neljän tunnin putkesta tiputin yhden pois, mutta kolme ohjattua on paljon. Aamun ihana auringonpaiste houkutteli ulos ja kävin kävelyllä. Tai niin mä olin päättänyt, mutta kyllä siellä muutamia pätkiä tuli taas juostua... Välillä mä kyllä oikeasti mietin, että mä vien itseltäni hengen jos jatkan tätä rataa tämän liikkumisen kanssa. Toisaalta kun intoa ja motivaatiota on, niin onhan se hyvä mennä ja tehdä. Mutta miksei sitä voisi itselleen suoda sellaista kultaista keskitietä. Miksi pitää vetää laidasta laitaan?

Lenkin päätteksi hyvä tankkaus, kamojen vaihto ja taas liikenteeseen. Combat, tuo niin rakas tunti! Ihan loistavaa tänäänkin! Johtuiko näyttämisen halusta itselleni, pettymyksistä vaiko mistä, mutta lempikappaleet vei mennessään! Mä niin tykkään kun ohjelmaa aletaan miksaamaan ja ne omat ihan lempparibiisit löytävät takaisin tunnin ohjelmistoon :) Eräs kaveri olikin ehtinyt pyytämään Drummer boyn (ihan best of the best) ja lenkillä ollessani tänään harmittelin itsekseni etten tajunnut pyytää Jackia (The black pearl) yhdeksi biisiksi. Mutta hyvin nuo meidän ohjaajat tuntee meidät tai sitten ohjuksella on kristallipallo, koska tuokin lemppari oli mukana tänään. Ihan paras tunti aikoihin! Vaikka combatit on aina lähellä mun sydäntä, niin jotkut niistä vain menee toisten ohi :) Ja tämän päivän tunti oli juurikin sitä parhautta!

sunnuntaitriplan keskimmäisenä jälleen cx. Eilisen jälkeen liikkeet tuntui pahalta. Korsetissa ei ollut mitään hallintaa ja taukoja tuli niin paljon että turhautti. Joskus sitä miettii, että pitäisi vain poistua tunnilta jos ei pysty tekemään kunnolla. Mutta sitten sitä miettii, että onko kuitenkin parempi yrittää edes vähän kuin luovuttaa ja lähteä pois. Koska itseni tuntien se kynnys seuraavalle samanlaiselle tunnille kasvaa. Tai sitten ko. tunti jää pois valikoimista juurikin sen ajatuksen vuoksi, ettei pysty tekemään. Toistaiseksi siis pysyn tunnilla ja yritän edes vähän. Eihän se ihan turhaa voi kuitenkaan olla?

Triplan viimeinen tunti piti olla fitball. Tuo tunti on edelleenkin todella täynnä ja mun kävi ohrasesti. Joku pölli mun pallon. Niinpä sitten pikamuutos suunnitelmiin, onneksi crossingissa oli tilaa. Sain siis loistavan sunnuntaitriplan vaikka suunnitelmat vähän muuttuikin matkalla :) Ei ollenkaan paha muutos :) Olisin toki päässyt palloilemaan jos olisin halunnut, mutta tämä meni ihan hyvin näin. Ja tuo crossing oli aivan mielettömän hyvä! En voi sanoa, että lihaskipu lähtee sillä millä se tulikin. Koska se ei kadonnut tämän päivän cx:n ja crossingin jälkeen :D päin vastoin, sattuu entistä enemmän....

Huomenna on siis ansaitusti lepopäivä ja musiikille pyhitettyä aikaa.

Kaiken kaikkiaan olen tänä vkl:na miettinyt ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Olen 4-5 päivää tekemättä lähes mitään ja sitten viikonloppuun vedän 9-10 tuntia liikuntaa. Vaikkei se kaikki olekaan ohjattua, vaan mukana on myös ns. leppoista kävelyä niin ei se ole viisasta. On turha itkeä että kroppa on kipeä tai että rytmit on pielessä ja joudut tasoittelemaan niitä päivystyksessä. Onneksi ensi viikolla on omaohjaajan aika, jos samalla saisin jotain tolkkua tähän epätoivoiseen viikkoon. Ja saisin rakennettua hyvän kokonaisuuden tästä liikkumisesta. Siinäpä haastetta minulle.

Tämä viikko on siis ollut melkoinen. Ja myös mielenkiintoinen. Myllerrystä omassa mielessä, asioiden pyörittelyä ja pähkäilyä. Tällä viikolla olen miettinyt kuntoilua paljon ja myös paikan merkitystä kuntoilulle. Olen miettinyt sitä, olenko valmis luopumaan keitaastani, tuosta henkireiästä jossa koen olevani kotona. Mutta sillä paikalla, niillä ihmisillä ja ohjaajilla, sillä kaikella on suuri merkitys. Vaikka tämä matka onkin minun, teen työni itse tai olen tekemättä. Kukaan ei voi pakottaa syömään oikein tai liikkumaan tarpeeksi. Mutta jos ympärillä on oikeanlaisia tsemppareita, ihmisiä joiden seuraan lähdet mielelläsi, on sillä iso merkitys myös mun matkalle. Niin monta kertaa aiemmin olen koittanut päästä alkuun tämän matkan kanssa mutta aina se on kaatunut siihen, etten ole viihtynyt valitsemassani kuntokeskuksessa. Ja nyt tilanne on toisin. En siis ole valmis luopumaan keitaasta vielä. Elokuu on pian, silloin pitää tehdä päätöksiä. Mutta jos nyt tarvitsee päättää, ei kuntokeskus ole vaihtumassa toiseen. Ja miksi ihmisen pitäisi vaihtaa, jos kerran viihtyy?

Helmikuu on siis alkanut, kevät on ihan kohta oven takana ja aurinkoiset päivät lupailevat jo varovasti lähestyvää juhannusta. Ihan oikeasti, se on kohta :) Kirmaus - joukkuekisa on myös lähtenyt käyntiin ja olen ylpeä itsestäni että kahdessa päivässä olen saanut syöttää ohjelmaan yli 9 tuntia liikuntaa. Hetken verran kyllä mietin, että olenko mä sittenkin hiukan kilpailuhenkinen... Ei saa kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa... 2 päivää takana, 26 edessä :) Mutta pakko se on hiukan rintaa röyhistää, TOP-listalla henkilöittäin meitsi vetäs suoraan kärkeen :D  ja on meidän joukkuekin jo 12. sijalla! Ja mä tiedän ettei siellä ole vielä muiden kirjauksia kuin mun, joten tilanne kohenee heti kun muut lataavat omansa järjestelmään ;) eli joo, taidan mä olla kilpailuhenkinen.