Viime viikon leikkauspäätöksen aiheuttama shokki alkaa hiipua pois. Hiljalleen olen vain koittanut hyväksyä tulevan treenitauon, vaikka se ei mieltä ylennäkään. Koitan etsiä hyviä puolia tästäkin, ainakaan mulla ei ole jalat kipsissä joten voin ulkoilla ja liikkua normaalisti ja käydä tekemässä niitä jalkatreenejä kuitenkin.
Vaikka kuinka olen koittanut itseäni tsempata kuntosalin puolelle, on yritys jäänyt aika heikoksi. On ollut vain niin paljon helpompaa jäädä kotiin, istua netissä, keksiä jotain muuta tähdellisempää tai sitten nukkua aamusta pitkään ettei ehdikään mitään enää ennen töihin menoa.
Tässä joitakin kuukausia sitten eräs meidän ohjaajista sanoi, että lähtee koska tahansa saliseuraksi, jos haluan. Jotenkin vain kynnys on ollut kauhean korkea kysyä. Ei sillä, etteikö ihmiset osaisi sanoa ei, mutta jotenkin kun tietää että elämässä on muutakin kuin se sali ja ne ohjattavat ihmiset siellä. Mutta viimein rohkaisin itseni ja pyysin saliseuraa tälle aamulle ja hilluin salilla ennätyksellisesti 1,5h aamutuimaan. Ja siis kysehän ei ole siitä, että menisi jonkun kanssa käsikädessä laitteesta toiseen tai että olisi ohjaustunti. Ei, vaan se että mä en osaa perua / tehdä ohareita jos olen sopinut jotain ja varsinkin jos se on musta lähtöisin oleva ehdotus. Jos tää on ainoa tapa saada itsensä salille, niin tulen kysymään saliseuraa uudelleenkin ;)
Lihakset on siis möyhennetty hyvin taukoa varten, paino laskee tasaisesti ja kohta saan tuulettaa seuraavan tasaluvun rikkoutumista! Eilen kun ripustin pyykkejä, pysähdyin oikein tuijottamaan että onko mulla oikeesti noin pieniä vaatteita nykyisin. Hassu tunne, kun tiesi että ne on päällä olleet ja ihan sopiviakin. Ei vaan meinaa vieläkään tajuta, missä mennään :)
Tänään on ollut muutenkin sellainen ihana päivä, että oksat pois. Se että päivä alkaa ihan parhaalla seuralla salin ei-niin-viileässä-tunnelmassa, ja jatkuu loman aloituksella ja työpaikalla käynnillä, on ihan luksusta. Meillä on talon puolesta työvaatteet, joissa laihtuminen ei niin hyvin näy (ihan hirveitä telttoja :D ). Mutta tänään olin omissa kuteissa käymässä töissä ja se palautteen määrä mitä sain ihmisiltä! Olen ihan mykistynyt kaikista kauniista sanoista joita sain ja siitä tsempityksestä ja kannustuksesta! on mulla vain ihana työyhteisö. Kehityskeskustelussa kuulin ihanaa palautetta joka taas muistutti mua, että tämä matka ei ole turha. Jälleen muistin yhden syyn lisää, miksi elämän prioriteetit menivät uusiksi
Ja jälleen mietin kun ajelin kotiin lomafiiliksissä, että kuinka tärkeää on se positiivisen palautteen antaminen. Negatiiviset asiat osataan kyllä sanoa monesti hyvinkin kuuluvasti, mutta ne hyvät asiat tahtoo vain jäädä ja unohtua. Enkä tarkoita nyt sitä että jokaisesta asiasta pitää kiittää jatkuvasti, siihenkin lopulta turtuu. Mutta jos on jotain hyvää sanottavaa toisesta, niin se kannattaa todella sanoa :) Kehu kaveri päivässä, se on vähän sinulle mutta paljon jollekin toiselle.
Huomenna siis alkaa treenitauko. Mä toivon loppuun asti, että pääsen tekemään edes vähän jotain tässä tulevien viikkojen aikana, mutta vasta huomenna kun avaavat ja näkevät mitä kaikkea on rikki, tietää tauon pituuden ja sen mitä saa tehdä... Mä jaksan pitää jalkojakin ristissä ihan viimeiseen asti, että ei olisi niin totaalinen liikuntakielto, mitä nyt on vähän väläytelty. Se kun tulee vaikuttamaan mm. syksyn potkunyrkkeilyvalmennukseenkin... Toisaalta se odottaa mua kyllä, jos nyt käsi ei vielä kestä niin tammikuussa voi aloittaa sitten uudelleen.
Mutta näillä mennään! Ihanaa kesäkuun viimeistä viikkoa, helteitä ja ukkosta eli meikäläisen unelmasäät luvassa :) Muista kehua se kaveri päivässä, edes yksi kaveri viikossa ;) sekin on jo alku!
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Luovuttaja?
Tänään on sellainen olo. Luovuttaja.
Odotin kieli pitkänä tämän illan crossingia loistavassa seurassa ja ihan mahtavan ohjaajan vetämänä. Mutta kuinkas kävikään. Ensimmäinen puolituntinen näytti jälleen närhen munat ja koti kutsui. Onneksi olin yksin liikenteessä, en taas muistanut että mulla on niin hyvä sanavarasto... voi elämä!
Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat väittää. Mä olin laskenut sen varaan että voin crossailla tulevien viikkojen aikana huoletta. Enpä siis ilmeisesti voi. Ainakaan vielä. Toivotaan että tuo leikkaus pistää käden siihen kuosiin, että sillä pystyy tekemään jotain edes vähän. Ettei ihan tarvitse olla 6 viikkoa käyttämättä sitä ollenkaan. Lähtee ne vähätkin lihakset lomille, jos mitään ei voi tehdä.
Harmin määrää ei voi sanoin kuvata. Tiedän, ettei tunteiden mukana pidä mennä. Tunteita tulee ja menee, semmoista se on. Mutta fiiliksellä ei todellakaan voi hehkuttaa.
mun viimeinen toivoni on combat ilman punnerruksia. Viime viikolla se vielä onnistui kohtalaisen hyvin, kun laitoin wrapit niin tiukalle että todellakin tuki rannetta. Ei hetkunut yhtään. Siihen on luottaminen.
höh ja pöh. mä inhoan valittaa, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Ei aina voi vain olla kaikki niin hyvin ja ihanasti ja liidellä jossain korkeuksissa.
Luovuttaja? ehkä tänään, mutta en kokonaan. En suostu, en!!!
Odotin kieli pitkänä tämän illan crossingia loistavassa seurassa ja ihan mahtavan ohjaajan vetämänä. Mutta kuinkas kävikään. Ensimmäinen puolituntinen näytti jälleen närhen munat ja koti kutsui. Onneksi olin yksin liikenteessä, en taas muistanut että mulla on niin hyvä sanavarasto... voi elämä!
Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat väittää. Mä olin laskenut sen varaan että voin crossailla tulevien viikkojen aikana huoletta. Enpä siis ilmeisesti voi. Ainakaan vielä. Toivotaan että tuo leikkaus pistää käden siihen kuosiin, että sillä pystyy tekemään jotain edes vähän. Ettei ihan tarvitse olla 6 viikkoa käyttämättä sitä ollenkaan. Lähtee ne vähätkin lihakset lomille, jos mitään ei voi tehdä.
Harmin määrää ei voi sanoin kuvata. Tiedän, ettei tunteiden mukana pidä mennä. Tunteita tulee ja menee, semmoista se on. Mutta fiiliksellä ei todellakaan voi hehkuttaa.
mun viimeinen toivoni on combat ilman punnerruksia. Viime viikolla se vielä onnistui kohtalaisen hyvin, kun laitoin wrapit niin tiukalle että todellakin tuki rannetta. Ei hetkunut yhtään. Siihen on luottaminen.
höh ja pöh. mä inhoan valittaa, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Ei aina voi vain olla kaikki niin hyvin ja ihanasti ja liidellä jossain korkeuksissa.
Luovuttaja? ehkä tänään, mutta en kokonaan. En suostu, en!!!
torstai 20. kesäkuuta 2013
Punainen lanka karkuteillä
Oi jospa se olisi aina helppoa. Mutta ei se ole. Vime päivien aikana olen nähnyt motivaation valuvan sormien välistä hukkaan. Se punainen lanka on karannut jonnekin kauas ja ajatus harhailee. Myönnän rehellisesti että ensimmäisen kerran on mielessä ollut useamman päivän aikana se ajatus, että ei tästä oikeasti tule mitään. Ja jokainen tietää, mihin nuo ajatukset johtaa. Jostain kaukaa kumpuavat ne sanat takaisin "ei susta ole siihen" "ei se onnistu kuitenkaan" "lopeta hyvän sään aikana" "voithan sä aina yrittää, mutta...". Ja mielikuvitus lisää omansa, mulla on ainakin oikein loistava ideapankki tuolla aivokalvolla, josta kyllä löytää jos jonkin näköistä selitystä ja syytä ja on valmis heittämään hanskat tiskiin.
Sitä pysähtyy miettimään, mitä tapahtui. Se 7. taivas, mihin se katosi? Se liikunnan riemu ja ilo omasta onnistumisesta, mitä niille kävi? Toisaalta ei ole yhtä syytä eikä selitystä. Monen pienen asian summa.
Ehkä suurimpana ja päällimmäisenä on pelko siitä, mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan. katoaako kaikki jo opittu kuin tuhka tuuleen, palaako ihminen vanhoihin kaavoihin kun liikunta jää puuttumaan arjesta. Asioilla on siis monta syytä. Liian monta pientä juttua, joista kasvaa turhan vuolas virta.
Kun tiistaina kuulin edessä olevista pakkolepoviikoista, tuli ensimmäisenä hirveä paniikki. Paniikki ja pakonomainen tarve päästä liikkumaan vähän varastoon valmiiksi. Ennen kuin ehdin toteuttaa yhtäkään "hyvää" suunnitelmaa, tuntui että voimat katosi ihan kokonaan. Se vain iski tajuntaan kunnolla, että tätä elämä on. Koitin miettiä mitä kaikkea voin tehdä (muuta kuin kävellä ja kävellä ja kävellä ja kävellä) tulevien viikkojen aikana. Kyllä, voin crossata ja käydä juoksumatolla (en uskalla tonne luonnonpoluille juoksemaan, jos kompastun ja heitän ympäri ja homma alkaa alusta käden kanssa), voin tehdä jalkatreeniä ja vatsoja kehon omalla painolla. Periaatteessa voisin kai mennä combattiinkin, mutta onpa hirmu hienoa hillua siellä kipsi kädessä...
Myönnän, että motivaatio on siis kadonnut. Se vain otti ja lähti lomalle. Jätti mut ihan yksin. Välillä tulee hetkellisesti sellainen halu vetää verhot eteen ja peitto pään yli. Jäädä paikalleen odottamaan. Sitä on pettynyt itseensä, koska paino ei laske nopeammin eikä kehitystä näe omin silmin. tiedän, olen hullu koska paino kuitenkin laskee koko ajan. Ei voi edes puhua junnaamisesta. Syömiset on olleet todella hukassa viime päivinä, mutta syy on kyllä ihan pääkopan sisällä, ei siinä etteikö tietoa olisi. Vai luulenko vain niin, ehkä ne ei olekaan niin hukassa kuin kuvittelen. *huokaus* en mä vaan tiedä.
Toisaalta se taistelutahto, se asuu mussa kyllä vielä. en mä ole luovuttamassa. Mutta valehtelisin jos väittäisin tämän olevan helppoa. Valehtelisin jos väittäisin, etten koskaan halua lopettaa ja jättää hommaa kesken. Valehtelisin, jos väittäisin että en joudu katsomaan peiliin ja kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan.
Jälleen viime päivinä oon joutunut peruskysymysten äärelle. Miksi lähdin koko hommaan, mikä ajoi liikkeelle, kenen vuoksi teen tätä. Ja lopulta päädyn yhteen ja ainoaan kysymykseen, arvostanko itseäni tarpeeksi vai pakenenko takaisin sinne turvalliseen ja tuttuun toimintamalliin josta työn ja tuskan kautta olen päässyt ulos? Myönnän rehellisesti etten halua palata. Tai hulluahan se olisi, jos nyt sanoisin että "vitsi vitsi, en mä sittenkään tahdo".
Kai siellä kaiken takana vain asuu se pelko. Tietynlainen pelko muutoksesta, epäonnistumisesta, omasta riittämättömyydestä ja siitä ettei mikään kuitenkaan muutu vaikka toivoisi. Mä tiedän ettei kukaan tule kotoa hakemaan, mutta toisaalta nyt toivon enemmän kuin koskaan että joku potkisi liikkeelle kun itse olet valmis jäämään kotiin.
En uskalla luvata mitään muuta kuin että yritän. Yritän etsiä jostain sen motivaation kävellä salille vaikka joka toinen päivä kuuntelemaan sitä juoksumaton tasaista kehräystä. Tai edes kerran viikossa. Tai... Katteettomia lupauksia on niin helppo antaa, joten parempi kun en lupaa mitään muuta kuin yrittää. Ja taistella. Ja ymmärtää se, ettei yrittämättä saa yhtään mitään!
Niin. Kun tarkemmin ajattelee, ei pitäisi pelätä niitä epäonnistumisia vaan sitä ettei edes yritä. Heitänpä siis ajatukseksi kaksi fb:ssä kiertävää kuvaa, jotka on pitäneet meikäläisen kurssin suorassa viime päivinä. Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu :)
Ps. sain kuin sainkin pakotettua ja puoliksi väkisin raahattua itseni salille tänään ja se tunne kun joka paikkaan koski. Osan liikkeistä taisin tehdä puoliksi raivon vallassa, kun viimeinkin sinne itseni sain... Mutta menin ja ärisin siellä lähes puolitoista tuntia. Ei se voinut ihan hukkaankaan mennä ;)
Sitä pysähtyy miettimään, mitä tapahtui. Se 7. taivas, mihin se katosi? Se liikunnan riemu ja ilo omasta onnistumisesta, mitä niille kävi? Toisaalta ei ole yhtä syytä eikä selitystä. Monen pienen asian summa.
Ehkä suurimpana ja päällimmäisenä on pelko siitä, mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan. katoaako kaikki jo opittu kuin tuhka tuuleen, palaako ihminen vanhoihin kaavoihin kun liikunta jää puuttumaan arjesta. Asioilla on siis monta syytä. Liian monta pientä juttua, joista kasvaa turhan vuolas virta.
Kun tiistaina kuulin edessä olevista pakkolepoviikoista, tuli ensimmäisenä hirveä paniikki. Paniikki ja pakonomainen tarve päästä liikkumaan vähän varastoon valmiiksi. Ennen kuin ehdin toteuttaa yhtäkään "hyvää" suunnitelmaa, tuntui että voimat katosi ihan kokonaan. Se vain iski tajuntaan kunnolla, että tätä elämä on. Koitin miettiä mitä kaikkea voin tehdä (muuta kuin kävellä ja kävellä ja kävellä ja kävellä) tulevien viikkojen aikana. Kyllä, voin crossata ja käydä juoksumatolla (en uskalla tonne luonnonpoluille juoksemaan, jos kompastun ja heitän ympäri ja homma alkaa alusta käden kanssa), voin tehdä jalkatreeniä ja vatsoja kehon omalla painolla. Periaatteessa voisin kai mennä combattiinkin, mutta onpa hirmu hienoa hillua siellä kipsi kädessä...
Myönnän, että motivaatio on siis kadonnut. Se vain otti ja lähti lomalle. Jätti mut ihan yksin. Välillä tulee hetkellisesti sellainen halu vetää verhot eteen ja peitto pään yli. Jäädä paikalleen odottamaan. Sitä on pettynyt itseensä, koska paino ei laske nopeammin eikä kehitystä näe omin silmin. tiedän, olen hullu koska paino kuitenkin laskee koko ajan. Ei voi edes puhua junnaamisesta. Syömiset on olleet todella hukassa viime päivinä, mutta syy on kyllä ihan pääkopan sisällä, ei siinä etteikö tietoa olisi. Vai luulenko vain niin, ehkä ne ei olekaan niin hukassa kuin kuvittelen. *huokaus* en mä vaan tiedä.
Toisaalta se taistelutahto, se asuu mussa kyllä vielä. en mä ole luovuttamassa. Mutta valehtelisin jos väittäisin tämän olevan helppoa. Valehtelisin jos väittäisin, etten koskaan halua lopettaa ja jättää hommaa kesken. Valehtelisin, jos väittäisin että en joudu katsomaan peiliin ja kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan.
Jälleen viime päivinä oon joutunut peruskysymysten äärelle. Miksi lähdin koko hommaan, mikä ajoi liikkeelle, kenen vuoksi teen tätä. Ja lopulta päädyn yhteen ja ainoaan kysymykseen, arvostanko itseäni tarpeeksi vai pakenenko takaisin sinne turvalliseen ja tuttuun toimintamalliin josta työn ja tuskan kautta olen päässyt ulos? Myönnän rehellisesti etten halua palata. Tai hulluahan se olisi, jos nyt sanoisin että "vitsi vitsi, en mä sittenkään tahdo".
Kai siellä kaiken takana vain asuu se pelko. Tietynlainen pelko muutoksesta, epäonnistumisesta, omasta riittämättömyydestä ja siitä ettei mikään kuitenkaan muutu vaikka toivoisi. Mä tiedän ettei kukaan tule kotoa hakemaan, mutta toisaalta nyt toivon enemmän kuin koskaan että joku potkisi liikkeelle kun itse olet valmis jäämään kotiin.
En uskalla luvata mitään muuta kuin että yritän. Yritän etsiä jostain sen motivaation kävellä salille vaikka joka toinen päivä kuuntelemaan sitä juoksumaton tasaista kehräystä. Tai edes kerran viikossa. Tai... Katteettomia lupauksia on niin helppo antaa, joten parempi kun en lupaa mitään muuta kuin yrittää. Ja taistella. Ja ymmärtää se, ettei yrittämättä saa yhtään mitään!
Niin. Kun tarkemmin ajattelee, ei pitäisi pelätä niitä epäonnistumisia vaan sitä ettei edes yritä. Heitänpä siis ajatukseksi kaksi fb:ssä kiertävää kuvaa, jotka on pitäneet meikäläisen kurssin suorassa viime päivinä. Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu :)
Ps. sain kuin sainkin pakotettua ja puoliksi väkisin raahattua itseni salille tänään ja se tunne kun joka paikkaan koski. Osan liikkeistä taisin tehdä puoliksi raivon vallassa, kun viimeinkin sinne itseni sain... Mutta menin ja ärisin siellä lähes puolitoista tuntia. Ei se voinut ihan hukkaankaan mennä ;)
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Treenitaukoa tiedossa
päivät on ottaneet taas harppauksen eteenpäin. Ihan juuri on juhannus käsillä, ja päivä alkaa lyhenemään. Päivät juoksee ihmeellistä vauhtia, viime päivinä on tapahtunut niin paljon ettei oikein tahdo itsekään pysyä perässä. Hektistä elämää ennen loman alkua. Tai niinhän mä luulin vielä viikko sitten, kunnes lomasuunnitelmat meni uusiksi.
Loukkasin käteni toukokuun nurmikontekopuuhissa ja ajattelin, että se nyt vain oli joku lumpsahdus. Sen jälkeen on ollut pump tauolla ja kaikilla ryhmä tunneilla punnerrukset pannassa. Kävin kokeilemassa kahvakuulaa pitkästä aikaa pari viikkoa sitten eikä se ihan paras vaihtoehto ollut tuolle kädelle. vajaa 4 viikkoa odottelin käden kuntoutumista ja eihän siitä tullut mitään. Viime viikolla mri kuviin, eilen lähete käsikirurgille, tänään käsikirurgin tapaaminen ja ensi viikolla leikkaus. Onkin mennyt sitten ihan kunnolla rikki. Mokoman kalkkisäkin vuoksi.
eniten ärsyttää tuleva treenitauko. Motivaatio pitää etsiä nyt jostain muualta kuin onnistumisista salilla ja jumpissa. Tuntuu niin turhauttavalta, kun homma luisti niin hyvin ja nyt sitten tällainen pakkolepo edessä. Ja kesä ja kaikkea. Toisaalta näitä kesiä tulee kyllä, jos yhden kesän vietän käsi kipsissä parannellen haavoja, niin ensi kesänä sitten rannalla... enkä mä tainnut ihan ehtiä siihen rantakuntoonkaan täksi kesäksi (kieltäydyn olemasta rantapallo ;) ).
Viime päivinä olen joka päivä ajatellut, että menen sinne salille. Ja kappas, mitä huomaan illalla; en saanut itseäni liikkeelle. Tänään jälleen ajattelen, että ehkä huomenna. Varsinkin jos ensi viikolla alkaa 6-8 viikon treenitauko. Toisaalta mä olen pyhästi vannonut itselleni että menen salille tekemään alakropan, eihän se ole este. Mutta. miksi sieltä tulee aina niin iso mutta.
jotenkin tällä hetkellä on sellainen olo, että se vanha minä pulppuaa jostain esille. Huomaan käyväni kamppailua itseni kanssa liikkumisesta ja koko projektista. Tai eihän tämä ole projekti, tätä tehdään päivä kerrallaan ja pienin askelin. Välillä ne askeleet vaan on ihan liian pieniä omasta mielestä. Näinä hetkinä koittaa katsoa taaksepäin ja nähdä jo kuljettua matkaa. sitä koittaa kauhealla kiireellä sisäistää, että ei ole epäonnistunut, paino laskee, vaatteet vaihtuu toinen toisensa perään pienempiin ja ulkomuoto muuttuu.
Mutta mistä hakea sitä motivaatiota, jolla tsemppaa itsensä takaisin ruotuun? Sitä tuntuu kyselevän nyt yksi jos toinen, kun eri blogeja käy läpi.
Mä en ole luovuttamassa enkä luovuttanut. Ei. En suostu siihen. kaikki tämä jo tehty työ ei saa valua hukkaan. Ehei. Ei käy. Sain ystävältäni tänään iiiiison pinon vaatteita. Ensimmäinen riemun tunne tuli siitä että mulla on niin mahtavia ystäviä, jotka laittaa hyvän kiertämään! Toinen riemu tuli kun tajusin olevani sitä kokoa jo, että kavereiden vaatteet saattaakin olla jo mullekin sopivia. Ja se päällimmäinen riemu, kun kävin aarrekassia läpi! Ihania unelmia, osa sopivia ja osa tähtäykseksi tuleville kuukausille!
Kyllä tämä tästä helpottaa, kunhan jotenkin saan taas kasattua itseni johonkin kuosiin. Joskus vaan tarvitsee iskeä sitä päätä seinään vähän tehokkaammin, että kolahtaa kunnolla ;)
Ees päin mennään, luovuttaa ei saa ja ne vastoinkäymisetkin kuuluu elämään :)
ps. paino laskee hitaasti mutta varmasti, josko 40kg menisi rikki jo heinäkuun alkuun ;)
Loukkasin käteni toukokuun nurmikontekopuuhissa ja ajattelin, että se nyt vain oli joku lumpsahdus. Sen jälkeen on ollut pump tauolla ja kaikilla ryhmä tunneilla punnerrukset pannassa. Kävin kokeilemassa kahvakuulaa pitkästä aikaa pari viikkoa sitten eikä se ihan paras vaihtoehto ollut tuolle kädelle. vajaa 4 viikkoa odottelin käden kuntoutumista ja eihän siitä tullut mitään. Viime viikolla mri kuviin, eilen lähete käsikirurgille, tänään käsikirurgin tapaaminen ja ensi viikolla leikkaus. Onkin mennyt sitten ihan kunnolla rikki. Mokoman kalkkisäkin vuoksi.
eniten ärsyttää tuleva treenitauko. Motivaatio pitää etsiä nyt jostain muualta kuin onnistumisista salilla ja jumpissa. Tuntuu niin turhauttavalta, kun homma luisti niin hyvin ja nyt sitten tällainen pakkolepo edessä. Ja kesä ja kaikkea. Toisaalta näitä kesiä tulee kyllä, jos yhden kesän vietän käsi kipsissä parannellen haavoja, niin ensi kesänä sitten rannalla... enkä mä tainnut ihan ehtiä siihen rantakuntoonkaan täksi kesäksi (kieltäydyn olemasta rantapallo ;) ).
Viime päivinä olen joka päivä ajatellut, että menen sinne salille. Ja kappas, mitä huomaan illalla; en saanut itseäni liikkeelle. Tänään jälleen ajattelen, että ehkä huomenna. Varsinkin jos ensi viikolla alkaa 6-8 viikon treenitauko. Toisaalta mä olen pyhästi vannonut itselleni että menen salille tekemään alakropan, eihän se ole este. Mutta. miksi sieltä tulee aina niin iso mutta.
jotenkin tällä hetkellä on sellainen olo, että se vanha minä pulppuaa jostain esille. Huomaan käyväni kamppailua itseni kanssa liikkumisesta ja koko projektista. Tai eihän tämä ole projekti, tätä tehdään päivä kerrallaan ja pienin askelin. Välillä ne askeleet vaan on ihan liian pieniä omasta mielestä. Näinä hetkinä koittaa katsoa taaksepäin ja nähdä jo kuljettua matkaa. sitä koittaa kauhealla kiireellä sisäistää, että ei ole epäonnistunut, paino laskee, vaatteet vaihtuu toinen toisensa perään pienempiin ja ulkomuoto muuttuu.
Mutta mistä hakea sitä motivaatiota, jolla tsemppaa itsensä takaisin ruotuun? Sitä tuntuu kyselevän nyt yksi jos toinen, kun eri blogeja käy läpi.
Mä en ole luovuttamassa enkä luovuttanut. Ei. En suostu siihen. kaikki tämä jo tehty työ ei saa valua hukkaan. Ehei. Ei käy. Sain ystävältäni tänään iiiiison pinon vaatteita. Ensimmäinen riemun tunne tuli siitä että mulla on niin mahtavia ystäviä, jotka laittaa hyvän kiertämään! Toinen riemu tuli kun tajusin olevani sitä kokoa jo, että kavereiden vaatteet saattaakin olla jo mullekin sopivia. Ja se päällimmäinen riemu, kun kävin aarrekassia läpi! Ihania unelmia, osa sopivia ja osa tähtäykseksi tuleville kuukausille!
Kyllä tämä tästä helpottaa, kunhan jotenkin saan taas kasattua itseni johonkin kuosiin. Joskus vaan tarvitsee iskeä sitä päätä seinään vähän tehokkaammin, että kolahtaa kunnolla ;)
Ees päin mennään, luovuttaa ei saa ja ne vastoinkäymisetkin kuuluu elämään :)
ps. paino laskee hitaasti mutta varmasti, josko 40kg menisi rikki jo heinäkuun alkuun ;)
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Mistä muutos alkaa?
Multa on moni kysellyt, miten olen saanut muutoksen aikaan. Liikkuminen ja ruokavalio on monelle itsestään selvä juttu, mutta miten olen pystynyt psyykkaamaan itseäni jatkamaan. Mikä on auttanut pysymään "ruodussa" ja katsomaan eteenpäin vaikka aina ei niin helpolta tunnukaan. Tässä muutamia asioita viime kesältä, jolloin päätös uuden elämän aloittamisesta syntyi.
Itsekkyys. Tajusin viime kesänä viimeinkin että on korkea aika alkaa olemaan itsekäs. Siis asettamaan itseni ykköseksi eikä aina ajatella muita ensin. Tällä en tarkoita sellaista yliampuvaa itsekkyyttä, vaan terveellä tavalla arvostaa myös itseään ihmisenä. Sä olet arvokas!
Itseensä uskominen. Jos aina ajattelee, että mä en pysty ja en mä onnistu, niin tuskin onnistuu tai pystyy. Mutta jos päätät uskoa itseesi, uskoa siihen minkä eteen teet työtä, uskoa että onnistut ja pystyt, niin se on mahdollista. Ihmiset sanovat mitä haluavat ja tottahan ne sanat kolahtaa yleensä aika syvälle. Mutta sen takia ei saa lannistua, että joku ei ole iloinen sun onnistumisesta. Itseensä pitää uskoa, siitä se lähtee! Jos uskot itseesi, kaikki on mahdollista!
Taistele! Ole valmis taistelemaan omien unelmiesi puolesta. Taistelemaan oman hyvinvointisi puolesta. Tekemään työtä sen eteen, mitä haluat ja taitselemaan että unelmasi toteutuvat. Elämä ei koskaan ole helppoa, ei kenelläkään ja jokainen joutuu joskus taistelemaan. Ei saa siis luovuttaa ensimmäisen, eikä vielä toisenkaan vastoinkäymisen kohdalla. Taistele, sillä pääsee pitkälle!
Mukavuusalue. Ole valmis astumaan pois omalta mukavuusalueeltasi. Jos koskaan et yritä mitään uutta, et voi olettaa saavasi uudenlaisia tuloksia. Mukavuusalueella on tietenkin hyvä ja turvallista olla, mutta aluetta voi laajentaa. Kun elämänmuutoksesta on kyse, pitää olla valmis siihen että se mukavuusalue joutuu todella koetukselle.
Se tapahtuu päänsisällä. Joudut oikeasti miettimään asioita usein, kohtaamaan uusia ja vanhoja tunteita. Käymään läpi asioita, jotka olet haudannut ja joita et ehkä haluaisi enää kohdata. Kaikki tunteet on sallittuja, välillä saa olla itselleen vihainen, sitä mäkin olen ollut hyvin paljon. Mutta se ei auta mitään, että kieltää tunteet ja ajatukset. Ne on vain käytävä läpi. Kaikki muutos lähtee sinusta itsestäsi ja sisältä päin. se että joku sanoo sinulle, että sun tarttis tehdä jotain, ei auta. Se halu ja himo muutokselle, se lähtee sisältä.
Kohtaa itsesi. Olet mitä olet. Kohtaa itsesi, myönnä tilanteesi ja aloita. Mä sorruin vuosia siihen ajatukseen, kun jossain kadulla näin jonkun ison ihmisen, niin ajattelin heti että mä en onneksi ole noin iso. Enkä tajunnut että monesti olin paljon isompi. Olin sokea itselleni ja toisaalta halusin olla sokea. En halunnut myöntää tilannetta, ettei mun tarttis vaan tehdä mitään. Mutta kun viimein kohtasin itseni, myönsin rehellisesti oman tilanteeni ja missä mennään, oli helpompaa lähteä tekemään muutosta. Ei auta surra sitä, minkä on jo tehnyt. sille ei enää voi mitään ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta aina voi muuttaa valtamerilaivankin kurssia ja tarkistaa suuntaa. Jatkuva märehtiminen ja itsesääli ei auta asiaa eikä vie eteenpäin. Get over it ja aloita uudelleen. Sama koskee myös ns. repsahduksia. tehty mikä tehty, palaa takaisin ruotuun kun tajuat lipsahtaneesi.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Siis koskaan! Aina on uusi mahdollisuus, joka ikinen päivä! Tämä oli mulle ehkä se tärkein pointti. Olin monesti ajatellut, että kun mä nyt oon jo näin iso tai näin vanha, niin enhän mä enää voi enkä pysty enkä kykene enkä... selityksiä kaikki. Älä usko sitä, ettetkö voisi tehdä muutoksia, sillä se on mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Ja se tärkein:
Tukiverkosto. Jos mahdollista, puhu muutoksesta ainakin sellaisille, joiden uskot tsemppaavan sua. Kaikki kaverit ei ehkä ole iloisia muutoksestasi, osa kavereista katoaa projektisi aikana. Mutta tilalle tulee uusia ja parempia. Itse olen ollut ikionnellinen mun tukiverkostosta. Mun perhe tukee ja kannustaa, mulla on ihania ystäviä jotka tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Lisäksi kuntosalin kautta olen saanut paljon uusia ihania ystäviä, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Jokainen tsemppari on tarpeen, itse en olisi varmasti jaksanut jatkaa mikäli mulla ei olisi ollut niin kannustavia ihmisiä. Ja alkuun mulla ei ollut. Mä en puhunut elämänmuutoksesta aluksi kenellekään, puhuin vain että olen aloittanut kuntoilun. Mutta aika pian huomasin että tässä menee koko elämä uusiksi ja aloin pelkäämään ihmisille puhumista. Epäonnistumisen pelossa. Pelkäsin, että mitä useampi tietää, sitä useammalle pitää tiedottaa että sorry, ei tää nyt mennytkään niin kuin suunnittelin. Ihmiset kyllä ovat viikkojen ja kuukausien kuluessa nähneet miten muutos on edennyt, enää sitä ei voi peitellä. enkä haluakaan. Toisaalta jossain vaiheessa huomasin, että mitä enemmän asiasta puhuin, sitä enemmän sain itselleni sisua jatkaa koska epäonnistuminen ei ollut enää vaihtoehto.
Muista että edistyminen, olipa se kuinka hidasta tahansa, on edistymistä. Vauhti ei korvaa määrää, eikä sillä ole merkitystä.
Itsekkyys. Tajusin viime kesänä viimeinkin että on korkea aika alkaa olemaan itsekäs. Siis asettamaan itseni ykköseksi eikä aina ajatella muita ensin. Tällä en tarkoita sellaista yliampuvaa itsekkyyttä, vaan terveellä tavalla arvostaa myös itseään ihmisenä. Sä olet arvokas!
Itseensä uskominen. Jos aina ajattelee, että mä en pysty ja en mä onnistu, niin tuskin onnistuu tai pystyy. Mutta jos päätät uskoa itseesi, uskoa siihen minkä eteen teet työtä, uskoa että onnistut ja pystyt, niin se on mahdollista. Ihmiset sanovat mitä haluavat ja tottahan ne sanat kolahtaa yleensä aika syvälle. Mutta sen takia ei saa lannistua, että joku ei ole iloinen sun onnistumisesta. Itseensä pitää uskoa, siitä se lähtee! Jos uskot itseesi, kaikki on mahdollista!
Taistele! Ole valmis taistelemaan omien unelmiesi puolesta. Taistelemaan oman hyvinvointisi puolesta. Tekemään työtä sen eteen, mitä haluat ja taitselemaan että unelmasi toteutuvat. Elämä ei koskaan ole helppoa, ei kenelläkään ja jokainen joutuu joskus taistelemaan. Ei saa siis luovuttaa ensimmäisen, eikä vielä toisenkaan vastoinkäymisen kohdalla. Taistele, sillä pääsee pitkälle!
Mukavuusalue. Ole valmis astumaan pois omalta mukavuusalueeltasi. Jos koskaan et yritä mitään uutta, et voi olettaa saavasi uudenlaisia tuloksia. Mukavuusalueella on tietenkin hyvä ja turvallista olla, mutta aluetta voi laajentaa. Kun elämänmuutoksesta on kyse, pitää olla valmis siihen että se mukavuusalue joutuu todella koetukselle.
Se tapahtuu päänsisällä. Joudut oikeasti miettimään asioita usein, kohtaamaan uusia ja vanhoja tunteita. Käymään läpi asioita, jotka olet haudannut ja joita et ehkä haluaisi enää kohdata. Kaikki tunteet on sallittuja, välillä saa olla itselleen vihainen, sitä mäkin olen ollut hyvin paljon. Mutta se ei auta mitään, että kieltää tunteet ja ajatukset. Ne on vain käytävä läpi. Kaikki muutos lähtee sinusta itsestäsi ja sisältä päin. se että joku sanoo sinulle, että sun tarttis tehdä jotain, ei auta. Se halu ja himo muutokselle, se lähtee sisältä.
Kohtaa itsesi. Olet mitä olet. Kohtaa itsesi, myönnä tilanteesi ja aloita. Mä sorruin vuosia siihen ajatukseen, kun jossain kadulla näin jonkun ison ihmisen, niin ajattelin heti että mä en onneksi ole noin iso. Enkä tajunnut että monesti olin paljon isompi. Olin sokea itselleni ja toisaalta halusin olla sokea. En halunnut myöntää tilannetta, ettei mun tarttis vaan tehdä mitään. Mutta kun viimein kohtasin itseni, myönsin rehellisesti oman tilanteeni ja missä mennään, oli helpompaa lähteä tekemään muutosta. Ei auta surra sitä, minkä on jo tehnyt. sille ei enää voi mitään ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta aina voi muuttaa valtamerilaivankin kurssia ja tarkistaa suuntaa. Jatkuva märehtiminen ja itsesääli ei auta asiaa eikä vie eteenpäin. Get over it ja aloita uudelleen. Sama koskee myös ns. repsahduksia. tehty mikä tehty, palaa takaisin ruotuun kun tajuat lipsahtaneesi.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Siis koskaan! Aina on uusi mahdollisuus, joka ikinen päivä! Tämä oli mulle ehkä se tärkein pointti. Olin monesti ajatellut, että kun mä nyt oon jo näin iso tai näin vanha, niin enhän mä enää voi enkä pysty enkä kykene enkä... selityksiä kaikki. Älä usko sitä, ettetkö voisi tehdä muutoksia, sillä se on mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Ja se tärkein:
Tukiverkosto. Jos mahdollista, puhu muutoksesta ainakin sellaisille, joiden uskot tsemppaavan sua. Kaikki kaverit ei ehkä ole iloisia muutoksestasi, osa kavereista katoaa projektisi aikana. Mutta tilalle tulee uusia ja parempia. Itse olen ollut ikionnellinen mun tukiverkostosta. Mun perhe tukee ja kannustaa, mulla on ihania ystäviä jotka tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Lisäksi kuntosalin kautta olen saanut paljon uusia ihania ystäviä, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Jokainen tsemppari on tarpeen, itse en olisi varmasti jaksanut jatkaa mikäli mulla ei olisi ollut niin kannustavia ihmisiä. Ja alkuun mulla ei ollut. Mä en puhunut elämänmuutoksesta aluksi kenellekään, puhuin vain että olen aloittanut kuntoilun. Mutta aika pian huomasin että tässä menee koko elämä uusiksi ja aloin pelkäämään ihmisille puhumista. Epäonnistumisen pelossa. Pelkäsin, että mitä useampi tietää, sitä useammalle pitää tiedottaa että sorry, ei tää nyt mennytkään niin kuin suunnittelin. Ihmiset kyllä ovat viikkojen ja kuukausien kuluessa nähneet miten muutos on edennyt, enää sitä ei voi peitellä. enkä haluakaan. Toisaalta jossain vaiheessa huomasin, että mitä enemmän asiasta puhuin, sitä enemmän sain itselleni sisua jatkaa koska epäonnistuminen ei ollut enää vaihtoehto.
Muista että edistyminen, olipa se kuinka hidasta tahansa, on edistymistä. Vauhti ei korvaa määrää, eikä sillä ole merkitystä.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
10 kuukautta
Niin on aika jälleen juossut. Yksi kuukausi lisää mittarissa, enää yksi hujaus ja sitten on ensimmäinen vuosi täynnä. Voin vain todeta isoon ääneen, minne se aika juoksee!?!
Välillä tulee sellainen olo, ettei mitään ole saanut aikaiseksi. Välillä taas tajuaa, että tää homma toimii ja sen voimalla liitelee endorfiineissä 7. taivaassa kunnes todellisuus taas iskee ja jatkat samaa arkea. Kuitenkin joka päivä on tuonut mukanaan jotain uutta. Uutta ja ihanaa, josta on syytä iloita.
Paljon on mahtunut kuukausiin, edelleen elän ihmettelyvaihetta että mä todellakin olen pystynyt tähän. Toisaalta pelon sekaisin tuntein odotan tulevaa kesää ja syksyä, entäs jos tämä olikin "vahinko" ja kaikki korjaantuu kyllä ajan kanssa. Tai jos tämä onkin vain ihana uni, josta herään keskelle karua todellisuutta. Onneksi niin ei ole.
Tietyn lainen kuherruskuukausi elämänmuutoksen kera on ohi. Kauan sitä kesti, mutta hiljalleen tässä viimeisten parin kuukauden aikana se hypetys ja välillä jopa hysteria on laantunut tavalliseksi iloksi onnistumisesta. Vaikka ajoittain sitä omakuvaa on hankala tajuta, kun peilistä katsoo lähtötilanteessa seisova tyyppi. Huomattavasti itsevarmempana kuin ennen ja päällä ihan erilaisia vaatteita, mutta muutoin sokea muutokselle. Mielenkiintoista on ollut se, että moni kaveri sanoi alkutaipaleella mulle että "onhan se nyt vielä pari viikkoa tosi kivaa ja jee jee, mutta oota kuukausi pari niin ei se sitten olekaan enää hauskaa". Ja kun se on ollut hauskaa, ihan koko ajan. Totta kai niitä huonoja päiviä ja aallonpohjia on mahtunut matkalle, muttei se ole vienyt iloa tästä matkasta eikä himmentänyt tavotteita. Kumman kauan se hauskuus ja ne pari kuukautta kesti. Koska vielä tänäänkin tämä on hauskaa. Nautin jokaisesta hetkestä ja koen välikuolemia kun liikuntatauko kasvaa.
Muutos vie aina aikaa. Se vie todellakin hurjasti aikaa tajuta missä mennään. Ehkä onkin ihan hyvä, että se iskee tuonne tajunnan rajamaille hiljalleen ja omaa tahtiaan. Suurempi järkytys se olisi jos kerralla silmät aukeaisi ja tajuaisi mitä on tapahtunut. Toki siitä olisi onnellinen, mutta shokki voisi olla toista luokkaa. Välillä usko itseensä hiipuu, mutta loppunut se ei ole kertaakaan. Onneksi :)
Tänään sattui sopivasti olemaan Combat ohjelmassa, ihan niin kuin silloin 10 kk sitten. Joten sinne oli päästävä. Jännä oli kuitenkin huomata, miten uusi ohjaaja voi vaikuttaa niin paljon myös omaan suoritukseen ja ajattelutapaan. Yhtään dissaamatta ko. ohjaajaa, asennetta häneltä löytyi paljon! Ja vaikka tunti ei ehkä alkanut parhaimmalla tavalla niin onneksi kukaan meistä ei ole kone. En siis sano ettenkö koskaan menisi hänen tunnilleen uudelleen :) Kuitenkin uusi ohjaaja, alkukankeudet tunnissa ja muita pikkuseikkoja, huomasin kesken kaiken olevani täysin pihalla. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen mun tuli ihan valtava halu kävellä tunnilta ulos. Ei, mua ei sattunut fyysisesti. Mutta se tunne kun näet peilistä jotain, mitä olit joskus ja sopivasti kuulet kaikki ne sanat mielessä, joita et halua muistaa. Miten tuo ajatusmaailma onnistuukin kaivamaan kaiken sonnan esiin aina ja uudelleen. No, sehän ei lannistuta meikäläistä. Mä en luovuta ja sisulla vedettiin tunti loppuun.
Sisulla mennään, jos muuten ei jaksa. Tästä käännetään katseet kohti kesää ja lomaa. Tietenkin :) Uusi viikko, uusi kuukausi ja kohta myös uusi kokonainen vuosi edessä. Täynnä ihania haasteita, taisteluita, hikeä ja kyyneleitäkin. Ennen kaikkea paljon naurua ja hyvää oloa sekä iloa itsestä ja ihmisistä ympärillä :)
ps. taisi olla turha pelko tuo ravintovalmennuksen loppuminen. Oon pitänyt pari satunnaista päivää ruokapäiväkirjaa ja hienosti tulee kaikkea niin kuin pitääkin. Noita päiviä en ole päättänyt ennalta, vaan aamulla oon päätynt viemään koneelle päivän syömiset. Melkein voin olla ylpeä, vaikka näenkin siellä heti muutaman korjattavan kohdan ;)
Välillä tulee sellainen olo, ettei mitään ole saanut aikaiseksi. Välillä taas tajuaa, että tää homma toimii ja sen voimalla liitelee endorfiineissä 7. taivaassa kunnes todellisuus taas iskee ja jatkat samaa arkea. Kuitenkin joka päivä on tuonut mukanaan jotain uutta. Uutta ja ihanaa, josta on syytä iloita.
Paljon on mahtunut kuukausiin, edelleen elän ihmettelyvaihetta että mä todellakin olen pystynyt tähän. Toisaalta pelon sekaisin tuntein odotan tulevaa kesää ja syksyä, entäs jos tämä olikin "vahinko" ja kaikki korjaantuu kyllä ajan kanssa. Tai jos tämä onkin vain ihana uni, josta herään keskelle karua todellisuutta. Onneksi niin ei ole.
Tietyn lainen kuherruskuukausi elämänmuutoksen kera on ohi. Kauan sitä kesti, mutta hiljalleen tässä viimeisten parin kuukauden aikana se hypetys ja välillä jopa hysteria on laantunut tavalliseksi iloksi onnistumisesta. Vaikka ajoittain sitä omakuvaa on hankala tajuta, kun peilistä katsoo lähtötilanteessa seisova tyyppi. Huomattavasti itsevarmempana kuin ennen ja päällä ihan erilaisia vaatteita, mutta muutoin sokea muutokselle. Mielenkiintoista on ollut se, että moni kaveri sanoi alkutaipaleella mulle että "onhan se nyt vielä pari viikkoa tosi kivaa ja jee jee, mutta oota kuukausi pari niin ei se sitten olekaan enää hauskaa". Ja kun se on ollut hauskaa, ihan koko ajan. Totta kai niitä huonoja päiviä ja aallonpohjia on mahtunut matkalle, muttei se ole vienyt iloa tästä matkasta eikä himmentänyt tavotteita. Kumman kauan se hauskuus ja ne pari kuukautta kesti. Koska vielä tänäänkin tämä on hauskaa. Nautin jokaisesta hetkestä ja koen välikuolemia kun liikuntatauko kasvaa.
Muutos vie aina aikaa. Se vie todellakin hurjasti aikaa tajuta missä mennään. Ehkä onkin ihan hyvä, että se iskee tuonne tajunnan rajamaille hiljalleen ja omaa tahtiaan. Suurempi järkytys se olisi jos kerralla silmät aukeaisi ja tajuaisi mitä on tapahtunut. Toki siitä olisi onnellinen, mutta shokki voisi olla toista luokkaa. Välillä usko itseensä hiipuu, mutta loppunut se ei ole kertaakaan. Onneksi :)
Tänään sattui sopivasti olemaan Combat ohjelmassa, ihan niin kuin silloin 10 kk sitten. Joten sinne oli päästävä. Jännä oli kuitenkin huomata, miten uusi ohjaaja voi vaikuttaa niin paljon myös omaan suoritukseen ja ajattelutapaan. Yhtään dissaamatta ko. ohjaajaa, asennetta häneltä löytyi paljon! Ja vaikka tunti ei ehkä alkanut parhaimmalla tavalla niin onneksi kukaan meistä ei ole kone. En siis sano ettenkö koskaan menisi hänen tunnilleen uudelleen :) Kuitenkin uusi ohjaaja, alkukankeudet tunnissa ja muita pikkuseikkoja, huomasin kesken kaiken olevani täysin pihalla. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen mun tuli ihan valtava halu kävellä tunnilta ulos. Ei, mua ei sattunut fyysisesti. Mutta se tunne kun näet peilistä jotain, mitä olit joskus ja sopivasti kuulet kaikki ne sanat mielessä, joita et halua muistaa. Miten tuo ajatusmaailma onnistuukin kaivamaan kaiken sonnan esiin aina ja uudelleen. No, sehän ei lannistuta meikäläistä. Mä en luovuta ja sisulla vedettiin tunti loppuun.
Sisulla mennään, jos muuten ei jaksa. Tästä käännetään katseet kohti kesää ja lomaa. Tietenkin :) Uusi viikko, uusi kuukausi ja kohta myös uusi kokonainen vuosi edessä. Täynnä ihania haasteita, taisteluita, hikeä ja kyyneleitäkin. Ennen kaikkea paljon naurua ja hyvää oloa sekä iloa itsestä ja ihmisistä ympärillä :)
ps. taisi olla turha pelko tuo ravintovalmennuksen loppuminen. Oon pitänyt pari satunnaista päivää ruokapäiväkirjaa ja hienosti tulee kaikkea niin kuin pitääkin. Noita päiviä en ole päättänyt ennalta, vaan aamulla oon päätynt viemään koneelle päivän syömiset. Melkein voin olla ylpeä, vaikka näenkin siellä heti muutaman korjattavan kohdan ;)
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Uusia lihaksia
Mä olen luullut, että tämän melkein 10 kuukauden aikana olisin käynyt jo kaikki lihakset läpi ja saanut ne kerran kipeäksi. Mutta kultaako aika muistot, vai onko mulla taas uusia lihaksia, kun oon niin kipeä että oksat pois :D
Eilinen saliohjelman teko sai tuntumaa ihan ihmeellisiin paikkoihin. Järkyttävän ihana kipu :D Olin ilmottautunut tälle aamulle kahvakuulaan enkä kehdannut sitä perua vaikka nukkumatti koitti pitää sinnikkäästi kiinni. Silmät ristissä aamutunnille, kahvakuulan kanssa leikkimään. Leikkihän oli siitä kaukana, vaikka ihmeen hyvin sitä jaksoi itselleen nauraa toisto toiston perään. Voi luoja, joskus pitäis kuvata oma hilluminen, voisi nauraa vielä uudelleen tunnin jälkeenkin...
Kropassa tuntuma eilisestä ja kahvakuulien kanssa kiertoharjottelua. Apua. Mä en pääse nousemaan portaita ja vaapun kuin mikäkin ankka eteenpäin. Ainakin mulla riittää riemua kun itselleni hihittelen pienessä endorfiinihumalassa ja koirat katsoo kummastuneena, mikä mulle on tullut.
Tunnin kahvakuulan perään 40 minuutin venyttely. Jälleen oli iso riemu huomata että taipuu enemmän kuin ennen. Jotain on tapahtunut vaikka jäljessä mennäänkin. Ja taas sain muistutuksen siitä, kuinka tärkeää kunnon venyttely oikeasti on. Siihen pitäisi panostaa kunnolla, eikä vain vähän sinne päin parin minuutin ajan. Ihan kun ajatuskin juoksisi vähän kirkkaammin kuin aamulla. Vaikka toisaalta nyt on niin veto poissa että voisin kevyesti vetäistä parin tunnin päiväunet.
Huh. Kai mun on keitettävä kahvit, että pysyn hereillä ja vähän virkistyn tästä. On tämä liikunnan aiheuttama riemu kuitenkin niin mahtavaa, että en mä tätä enää vaihtaisi pois. Ja jos jossain kohtaa oon luopumassa liikkumisesta, niin tulkaa nyt hyvät ihmiset kalauttamaan jollain pannulla päähän ettei niin pääsisi tapahtumaan! Ja onneksi on tämä blogi, tänne voi aina palata lukemaan vanhoja päivityksiä jos alkaa puuduttamaan ja tuntuu ettei mikään maistu miltään.
Ihanaa viikonloppua itse kullekin! Minä pidän ansaitun lepopäivän huomenna ja menen pyörän sijaan autolla töihin ;)
Eilinen saliohjelman teko sai tuntumaa ihan ihmeellisiin paikkoihin. Järkyttävän ihana kipu :D Olin ilmottautunut tälle aamulle kahvakuulaan enkä kehdannut sitä perua vaikka nukkumatti koitti pitää sinnikkäästi kiinni. Silmät ristissä aamutunnille, kahvakuulan kanssa leikkimään. Leikkihän oli siitä kaukana, vaikka ihmeen hyvin sitä jaksoi itselleen nauraa toisto toiston perään. Voi luoja, joskus pitäis kuvata oma hilluminen, voisi nauraa vielä uudelleen tunnin jälkeenkin...
Kropassa tuntuma eilisestä ja kahvakuulien kanssa kiertoharjottelua. Apua. Mä en pääse nousemaan portaita ja vaapun kuin mikäkin ankka eteenpäin. Ainakin mulla riittää riemua kun itselleni hihittelen pienessä endorfiinihumalassa ja koirat katsoo kummastuneena, mikä mulle on tullut.
Tunnin kahvakuulan perään 40 minuutin venyttely. Jälleen oli iso riemu huomata että taipuu enemmän kuin ennen. Jotain on tapahtunut vaikka jäljessä mennäänkin. Ja taas sain muistutuksen siitä, kuinka tärkeää kunnon venyttely oikeasti on. Siihen pitäisi panostaa kunnolla, eikä vain vähän sinne päin parin minuutin ajan. Ihan kun ajatuskin juoksisi vähän kirkkaammin kuin aamulla. Vaikka toisaalta nyt on niin veto poissa että voisin kevyesti vetäistä parin tunnin päiväunet.
Huh. Kai mun on keitettävä kahvit, että pysyn hereillä ja vähän virkistyn tästä. On tämä liikunnan aiheuttama riemu kuitenkin niin mahtavaa, että en mä tätä enää vaihtaisi pois. Ja jos jossain kohtaa oon luopumassa liikkumisesta, niin tulkaa nyt hyvät ihmiset kalauttamaan jollain pannulla päähän ettei niin pääsisi tapahtumaan! Ja onneksi on tämä blogi, tänne voi aina palata lukemaan vanhoja päivityksiä jos alkaa puuduttamaan ja tuntuu ettei mikään maistu miltään.
Ihanaa viikonloppua itse kullekin! Minä pidän ansaitun lepopäivän huomenna ja menen pyörän sijaan autolla töihin ;)
torstai 6. kesäkuuta 2013
Kuntosali kutsuu
Fysiikan lakien mukaan kaikille voimille on olemassa vastavoima. Niin on myös pilvessä liitelyllekin olemassa vastavoima, joka rysäyttää takaisin todellisuuteen. Olenkin odotellut jo, koska tämä 7. taivaassa liitely loppuu. Pari viikkoa meni lähes euforiassa, mutta tänään se todellisuus sitten rysähti. Tai ei, ei se rysähtänyt :) mutta sitä taas tajusi jälleen, kuinka pitkä matka on vielä kuljettavana. Ehkä se jonkin lainen kuherruskuukausi liikunnan suhteen alkaa viimein taittumaan normaaliin arkeen. Kauan sitä onkin kestänyt, enkä usko että se ihan kokonaan on vieläkään ohi.
Tänään oli vuorossa ns. kesäohjelman teko salille. Mä en koskaan ole rakastanut salilla käymistä, sen sijaan olen kyllä liidellyt ryhmäliikuntatunnilta toiselle ja painanut samalla salilla käymisen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tänään tajusin, että sen on oltava numero ykkönen. Ja ryhmäliikunnan vasta kakkosena. Kiitos ihanan omaohjaajani :) Mun vanhalla salilla omaohjaajani huusi naama punaisena, että "et sä pysty kuitenkaan" ja "miksi sä käyt jos et saa mitään aikaiseksi". No jokainen varmaan arvaa, ettei se paljon motivaatiota kasvata.
Mutta nykyinen omaohjaajani tuolla keitaalla. Se sanoo rehellisesti asiat, mutta osaa sanoa ne niin että motivaatio kasvaa eikä kuole. Ja kuitenkin niin, että tajuat itse missä mennään ja että jotain on nyt tehtävä. Niin paljon kuin salia inhoan, on se oikeasti laitettava vain etusijalle. Aika ei riitä kaikkeen, joten jostain muusta on luovuttava. Combatista, tuosta taistelujen taistelusta, siitä mä en luovu. Enkä crossingista tai cx:stä. Jäljelle jää vain pump, joten ehkä mä käyn vain aika ajoin fiilistelemässä siellä. Mutta se saa väistyä vakituisesta liikuntaohjelmistosta mun kohdallani ainakin kesäksi. Syksy on sitten eri asia, aika näyttää mitä silloin pystyy ja kykenee ja mihin kaikkeen on mahdollisuudet revetä.
Näillä mennään siis eteenpäin. Joskus on vain katsottava sinne peiliin ja kuunneltava mitä toiset sanoo. Varsinkin ne ammattilaiset, jotka näkevät asiat vähän eri vinkkelistä kuin itse. Toisaalta olen hurjan iloinen siitä, että mulla on loistava omaohjaaja joka pitää mun jalat sopivasti maassa, vaikka pää liitelisi pilvissä. Ja kuitenkin osaa ylläpitää motivaatiota.
Vaikka itselle ehkä hetkellisesti tulikin sellainen olo, että hitto enhän mä ole kehittynyt mihinkään, niin niin ei suinkaan ole. Moni asia on kehittynyt kuukausien mittaan hurjan pajon, mutta nyt on pari lihasryhmää pahasti muita jäljessä. Niihin on keskityttävä ihan kunnolla. Ei se fitnesskissa kuoriudu ilman raakaa työtä ;)
Tässä kohtaa on pakko huokaista raskaasti :D Mutta toisaalta, mitään ei saa jos jostain ei luovu ja omalta mukavuusalueelta on pakko lähteä pois jos haluaa kehittyä. Siksipä otan neuvoista vaarin ja keskityn lisäämään kuntosalin puolta. Pitäkää varanne raudat ja tangot, mä olen kohta tulossa taivuttamaan teitä ;) Onneksi on Helmiä jotka pitää huolta ettei tämän laivan kurssi muutu sivuun alkuperäisestä! Onneksi on Keidas!
Tänään oli vuorossa ns. kesäohjelman teko salille. Mä en koskaan ole rakastanut salilla käymistä, sen sijaan olen kyllä liidellyt ryhmäliikuntatunnilta toiselle ja painanut samalla salilla käymisen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tänään tajusin, että sen on oltava numero ykkönen. Ja ryhmäliikunnan vasta kakkosena. Kiitos ihanan omaohjaajani :) Mun vanhalla salilla omaohjaajani huusi naama punaisena, että "et sä pysty kuitenkaan" ja "miksi sä käyt jos et saa mitään aikaiseksi". No jokainen varmaan arvaa, ettei se paljon motivaatiota kasvata.
Mutta nykyinen omaohjaajani tuolla keitaalla. Se sanoo rehellisesti asiat, mutta osaa sanoa ne niin että motivaatio kasvaa eikä kuole. Ja kuitenkin niin, että tajuat itse missä mennään ja että jotain on nyt tehtävä. Niin paljon kuin salia inhoan, on se oikeasti laitettava vain etusijalle. Aika ei riitä kaikkeen, joten jostain muusta on luovuttava. Combatista, tuosta taistelujen taistelusta, siitä mä en luovu. Enkä crossingista tai cx:stä. Jäljelle jää vain pump, joten ehkä mä käyn vain aika ajoin fiilistelemässä siellä. Mutta se saa väistyä vakituisesta liikuntaohjelmistosta mun kohdallani ainakin kesäksi. Syksy on sitten eri asia, aika näyttää mitä silloin pystyy ja kykenee ja mihin kaikkeen on mahdollisuudet revetä.
Näillä mennään siis eteenpäin. Joskus on vain katsottava sinne peiliin ja kuunneltava mitä toiset sanoo. Varsinkin ne ammattilaiset, jotka näkevät asiat vähän eri vinkkelistä kuin itse. Toisaalta olen hurjan iloinen siitä, että mulla on loistava omaohjaaja joka pitää mun jalat sopivasti maassa, vaikka pää liitelisi pilvissä. Ja kuitenkin osaa ylläpitää motivaatiota.
Vaikka itselle ehkä hetkellisesti tulikin sellainen olo, että hitto enhän mä ole kehittynyt mihinkään, niin niin ei suinkaan ole. Moni asia on kehittynyt kuukausien mittaan hurjan pajon, mutta nyt on pari lihasryhmää pahasti muita jäljessä. Niihin on keskityttävä ihan kunnolla. Ei se fitnesskissa kuoriudu ilman raakaa työtä ;)
Tässä kohtaa on pakko huokaista raskaasti :D Mutta toisaalta, mitään ei saa jos jostain ei luovu ja omalta mukavuusalueelta on pakko lähteä pois jos haluaa kehittyä. Siksipä otan neuvoista vaarin ja keskityn lisäämään kuntosalin puolta. Pitäkää varanne raudat ja tangot, mä olen kohta tulossa taivuttamaan teitä ;) Onneksi on Helmiä jotka pitää huolta ettei tämän laivan kurssi muutu sivuun alkuperäisestä! Onneksi on Keidas!
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Saat sen mistä luovut
Yövuorot alkaa olemaan selätetty. 8 yötä, joista 7 valvon töissä ja yhden kotona. Nyt voi jo sanoa, että takana on 7 yötä koska tämä toiseksi viimeinen lähestyy aamua. Nämä kesäyöt on ihania valvoa, kun aurinko nousee niin aikaisin. yleensä jo puoli kahden aikaan alkaa taivaanranta vaalentumaan ja kolmelta tänne huipulle jo paistaa ensi säteet. Yö ei tunnu ollenkaan niin pahalta valvoa, kun valoa ehtii näkemään. Toista se on talvella, kun sen pienen valoisan hetken olet unessa. Ei tällaisia yöputkia talvella jaksa. Harmittelin jossain vaiheessa kun mulla on ollut niin vähän öitä. Totesin sitten että ei voi mitään, näillä mennään. Luovuin öiden teosta mielessäni ja päätin tyytyä siihen mitä saan. Sain sen mistä luovuin, sillä nyt öitä on ollut enemmän kuin koskaan.
Kun töissä on ollut rauhallista vaihteeksi, on ollut aikaa tehdä kaiken moista. Itse olen näinä öinä lukenut omia päivityksiäni blogin syövereistä. Kuinka paljon ajatuksia ja tunteita, niin hyviä kuin huonojakin, on mahtunut näihin kuukausiin. Kuinka monta ilon ja riemun kiljahdusta sisältyykään noihin menneisiin päivityksiin :) Edelleen elän pienessä huumassa parin viikon takaisista tuntemuksista. En jotenkin vieläkään kykene tajuamaan, että mä olen todella pystynyt tähän. Niin monta kertaa olen kuullut niitä sanoja, ettei tämä toimi. Ei se kuitenkaan voi onnistua. ja silti onnistuin! Matkaa on paljon vielä, mutta kyllä se on vain niin että matkaa on enemmän takana kuin edessä. Ainakin vaa'an ja mittanauhan mukaan. Tuntuu jotenkin uskomattomalta. Joo, toistan itseäni, sorry siitä :D mutta mä olen ihan äimänä :) Nuo vanhat päivitykset nostavat paljon ajatuksia pintaan, ihania ja ei-niin-ihania muistoja. Joidenkin päivitysten kohdalla pystyn helposti palaamaan takaisin tuohon tilanteeseen ja hetkeen. Ihania muistoja :)
Edelleenkin voin sanoa, että päivittäin tulee uusia ahaa-elämyksiä asioista ja jutuista, jotka ennen on olleet mahdottomia. Huomaa taipuvansa sellaiseen, mihin ei ennen ole pystynyt. Ihastelen ja ihmettelen. Ja välillä loistan kilpaa auringon kanssa silkasta riemusta :)
Vanha sanonta "saat sen mistä luovut" on pitänyt mun kohdallani paikkansa. Ennen unelmoin hoikemmasta minästä, fitnesskissasta, ihanista ystävistä ja harrastuksista. Jossain kohtaa luovuin noista unelmista koska ne eivät näyttäneet toteutuvan koskaan. ja kuinkas kävikään? Olen todella saanut sen mistä olen luopunut. Hoikemman kropan, joka kulkee kohti fitnesskissaa vaikka työtä onkin vielä edessä. Ihanan harrastuksen vai pitäisikö sanoa elämäntavan ja sisällön elämään. Ja kaiken kruununa olen saanut ihan mahtavia ystäviä elämääni! Olette ihan helmiä, jokainen! Niin vanha kuin uusikin :) Tämän prosessin alussa menetin monia ystäviä ja silloin ajattelin, että olkoot. Mä en ystäviä kaipaa jos se on kiinni siitä, kuka on ketäkin parempi. Mutta sainkin tilalle sellaisia aarteita, että henkeä salpaa! Te olette syy mun hymyyni joka ikinen päivä :) ei mene päivääkään, ettei joku teistä olisi mielessä vaikka näkemisestä olisikin jo pidempi aika.
Voin todella siis sanoa, että olen saanut sen mistä olen luopunut. Ja paljon, paljon paljon enemmän! Viimeiset 1,5 vuotta on mennyt myllerryksessä. Ensin kaikki muutot niin lyhyen ajan sisällä ja työpaikkaongelmat yms. Siitä poikineet riesat. Ja kun sillä saralla vähän rauhoittui, alkoi tämä oman elämän myllerrys. Välillä olen miettinyt, onko kyse kuitenkin ollut jostain lähenevän keski-iän kriisistä tai todella myöhässä olevasta kolmenkympin kriisistä. Vai oliko elämäntilanne vain sellainen, että jotain muutosta piti saada. Piti mennä kauas nähdäkseen lähelle ja saadakseen potkua silloiseen sisällöttömään elämään. Ja todellakin olen saanut sitä. Sisältöä ennen niin kuivaan ja tyhjään elämääni.
Saat sen mistä luovut. Kyllä sen on pakko pitää paikkansa!
Kun töissä on ollut rauhallista vaihteeksi, on ollut aikaa tehdä kaiken moista. Itse olen näinä öinä lukenut omia päivityksiäni blogin syövereistä. Kuinka paljon ajatuksia ja tunteita, niin hyviä kuin huonojakin, on mahtunut näihin kuukausiin. Kuinka monta ilon ja riemun kiljahdusta sisältyykään noihin menneisiin päivityksiin :) Edelleen elän pienessä huumassa parin viikon takaisista tuntemuksista. En jotenkin vieläkään kykene tajuamaan, että mä olen todella pystynyt tähän. Niin monta kertaa olen kuullut niitä sanoja, ettei tämä toimi. Ei se kuitenkaan voi onnistua. ja silti onnistuin! Matkaa on paljon vielä, mutta kyllä se on vain niin että matkaa on enemmän takana kuin edessä. Ainakin vaa'an ja mittanauhan mukaan. Tuntuu jotenkin uskomattomalta. Joo, toistan itseäni, sorry siitä :D mutta mä olen ihan äimänä :) Nuo vanhat päivitykset nostavat paljon ajatuksia pintaan, ihania ja ei-niin-ihania muistoja. Joidenkin päivitysten kohdalla pystyn helposti palaamaan takaisin tuohon tilanteeseen ja hetkeen. Ihania muistoja :)
Edelleenkin voin sanoa, että päivittäin tulee uusia ahaa-elämyksiä asioista ja jutuista, jotka ennen on olleet mahdottomia. Huomaa taipuvansa sellaiseen, mihin ei ennen ole pystynyt. Ihastelen ja ihmettelen. Ja välillä loistan kilpaa auringon kanssa silkasta riemusta :)
Vanha sanonta "saat sen mistä luovut" on pitänyt mun kohdallani paikkansa. Ennen unelmoin hoikemmasta minästä, fitnesskissasta, ihanista ystävistä ja harrastuksista. Jossain kohtaa luovuin noista unelmista koska ne eivät näyttäneet toteutuvan koskaan. ja kuinkas kävikään? Olen todella saanut sen mistä olen luopunut. Hoikemman kropan, joka kulkee kohti fitnesskissaa vaikka työtä onkin vielä edessä. Ihanan harrastuksen vai pitäisikö sanoa elämäntavan ja sisällön elämään. Ja kaiken kruununa olen saanut ihan mahtavia ystäviä elämääni! Olette ihan helmiä, jokainen! Niin vanha kuin uusikin :) Tämän prosessin alussa menetin monia ystäviä ja silloin ajattelin, että olkoot. Mä en ystäviä kaipaa jos se on kiinni siitä, kuka on ketäkin parempi. Mutta sainkin tilalle sellaisia aarteita, että henkeä salpaa! Te olette syy mun hymyyni joka ikinen päivä :) ei mene päivääkään, ettei joku teistä olisi mielessä vaikka näkemisestä olisikin jo pidempi aika.
Voin todella siis sanoa, että olen saanut sen mistä olen luopunut. Ja paljon, paljon paljon enemmän! Viimeiset 1,5 vuotta on mennyt myllerryksessä. Ensin kaikki muutot niin lyhyen ajan sisällä ja työpaikkaongelmat yms. Siitä poikineet riesat. Ja kun sillä saralla vähän rauhoittui, alkoi tämä oman elämän myllerrys. Välillä olen miettinyt, onko kyse kuitenkin ollut jostain lähenevän keski-iän kriisistä tai todella myöhässä olevasta kolmenkympin kriisistä. Vai oliko elämäntilanne vain sellainen, että jotain muutosta piti saada. Piti mennä kauas nähdäkseen lähelle ja saadakseen potkua silloiseen sisällöttömään elämään. Ja todellakin olen saanut sitä. Sisältöä ennen niin kuivaan ja tyhjään elämääni.
Saat sen mistä luovut. Kyllä sen on pakko pitää paikkansa!
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Kesä!
Kesäkuu ja aurinko! Ihminen joka elää lämmöstä, on iloinen tuosta ihanasta säästä :) Minulle se sopii loistavasti!
Helteet on tuoneet mukanaan vaateongelmat. En mä ajatellut että helteet tulee näin ajoissa, joten eihän mulla ole vaatteita. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti :D Mun tarvii suunnata vaatekauppaan, koska kaapissa on vain välikausivaatteita ja kylmemmille ilmoille sopivia kuteita. farkut on ihan liian lämpöiset tällä ilmalla :D
Ostin joskus talvella tavoitevaatteeksi yhden kesämekon. Mä en ole mikään mekkoihminen, koska jalat ei koskaan ole olleet sellaiset, että niitä kauheasti haluaisi esitellä ;) Nyt tuo mekko on sopiva ja melkein järkytyksekseni huomasin käyttäväni sitä ihan julkisestikin. Ei siis vain koiran kanssa metsässä tai omalla terassilla. Ja se on itseasiassa ihan kivan näköinen. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin mulla on päällä vaate, joka näyttää hyvältä ja se ei ole mallia kaapu :D Tuo mekko siis loppuu polvien yläpuolelle ja peilikuva ei ole paha :)
Ensimmäinen kokonainen viikko ilman ravintovalmennusta. Välillä olo on aika hukassa, vaikka tietoa nyt on hyvin. Mutta se ajatus, että tässä mennään nyt yksin, ilman back upia, se saa olon jokseenkin epävarmaksi. Vaikka tiedän, että osaan ja mulla on keinot ja välineet. Silti se turvallinen olo siitä, että joku palauttaa mut takaisin raiteilleen, on poissa.
siitä johtuen viime päivien syömiset on olleet vähän hukassa. Hyvin sitä itse tajuaa nyt ne virheet ja sudenkuopat, tiedostaa mitä ruoasta puuttuu. Toisaalta myös nuo helteet tekevät sen, ettei ruoka maistu eikä ole nälkä. Onneksi on noita lisäravinteita, nyt olen ottanut niitä joka päivä säännöllisesti. En edelleenkään halua lipsua siihen, että ateriat koostuisi pääasiassa lisäravinteista, mutta jos vaihtoehto on olla syömättä kuumuuden vuoksi tai juoda proteiinijuoma, päädyn jälkimmäiseen. Ja niissä on onneksi hiilareitakin :) Mä olen valinnut sellaisia joista löytyy kaikkea sopivasti ja proteiinien määrä ei ylitä 30g / annos. Rahkaa ja raejuustoa uppoaa enemmän kuin laki sallii, mutta koitan vähän hillitä niitäkin ettei käy huonosti ja mitta tule täyteen :)
Tänään olen nauttinut auringosta ja pessyt onnellisena terassikalusteita. Nurmikko nousee kohisten, vettä saa kantaa sinnekin ihan liikunnaksi asti ;) meillä kun ei ole puutarhaletkua joten kastelukannulla mennään :D hah, tuleepahan hyötyliikuntaa ;)
Yövuorot jatkuu vielä, kohta on viikko valvomista takana mutta hengissä kai olen. Vähän on jo sellainen olo, että hullu minä! mutta kerrankos se kirpaisee. Ja näistä pitää nauttia nyt, syksyllä nämä ovat historiaa kun virka-aika kutsuu.
Aurinkoa päivääsi ja ihanaa alkanutta kesäkuuuta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)