Vuosi päivä. Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Etappeja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Etappeja. Näytä kaikki tekstit
torstai 6. elokuuta 2015
torstai 9. tammikuuta 2014
Rakas päiväkirja
Rakas päiväkirja, julkinen sellainen. Vuosi sitten alkoi yhteinen taipaleemme tämän yhden aiheen ympärillä. Elämäntaparemontti, pysyvän muutoksen etsiminen ja siihen liittyvät ylä-ja alamäet. Aika juoksee ihan kauheaa kyytiä. En voi uskoa, että siitä on jovuosi kun aloitin tämän blogin pitämisen. Uskomatonta, kun tuntuu että se oli ihan vasta... Vaikka kuitenkin hirveästi on ehtinyt tapahtumaan. Blogissakin.
Viikon liikunnat ovat olleet vähän maltillisempia viime viikkoon nähden ja niitä lepopäiviä on ollut tasaisesti. Eilen olin aamusalilla (JESH!!!!) ja illalla palauttelevaksi otin pitkän kävelylenkin ystävän seurassa. Pitää hyödyntää tuo ihana lenkkeilymaasto ennen kuin se lumi tulee ja hiihtäjät valtaavat sen itselleen pitkäksi aikaa. Sikäli kun sitä lunta tulee ja hiihtäjät pääsevät sivakoimaan...
Tänään heräsin aamusalia varten, mutta suunnitelmissa oli myös illan combat joten jätin salin väliin. Lopulta myös combat jäi väliin koska tämä viime kesänä leikattu käsi reistailee nyt pahemman kerran ja käsikirurgi kutsuu parin viikon päästä ylimääräiselle käynnille. Sen ei anneta kuiitenkaan hidastaa enempää kuin on pakko. Eikös vaan :)
Viulunsoitto on jäissä nyt totaalisesti. Pelkkä viulun pitely (ja sehän ei edes paina mitään) sattuu ja käden liikeradat on huonontuneet. Vai johtuuko puutteelliset liikkeet kivusta, paha sanoa. Onhan se ollut kipeä koko ajan. Sattunut ihan oikeasti ja lujaa, mutta ei se valittamalla siitä mihinkään muutu. Joten hammasta purren kuntoutetaan se niin hyväksi kuin on mahdollista saada. Kahvakuulaan ei ole myöskään mitään asiaa, koska tunnottomuus vaivaa eikä oikein saa otetta siitä kuulasta. Potkunyrkkeily alkaisi viikon päästä, mutta sinnekään ei ole asiaa. Sen on nämä viime päivät osoittaneet. Käsi ei kestä ja nyt ei ole aika hakea käden kohdalla niitä rajoja. Mutta se, että muutama "laji" jää pois, ei sulje muita pois. Onneksi. Ja onneksi sitä valinnanvaraa on mielettömästi!
Liikkuminen jatkuu siis normaalisti. Kaikkea teen edelleen, jatkan tätä muutosta niin kuin ennenkin. Vähän varovaisempi joudun olemaan punnerrusten kanssa, ettei kohta ole nenä poskella siksi että käsi ei kantanutkaan... Se olis aika nolo selitys kertoa töissä, miksi naama on kuin nyrkkeilyottelun jäljiltä... ei ehkä menisi läpi :D
Huomenna menen kuuntelemaan Jutta Gustafsbergiä Espooseen, joten aamusali kutsuu. Huomiseksi ei ole suunnitteilla taukopäivää, joten liikunta otetaan siis aamuun. Viikonloppu meneekin tiiviisti liikkuessa :) Toivotaan että Jutalla olisi jotain vinkkejä, joista saisi erilaista motivaatiota ja intoa myös omaan liikuntaviikon rakennukseen. Ja siihen ruokavalioonkin.
Ei se liikkuminen ja oikein syöminen ihan turhaa ole ollut, koska jouluna kerrytetyt kilot on nyt poissa ja nyt virallisesti jatkan matkaa siitä mihin ennen joulua jäin. Paljon hyviä asioita tähänkin päivään, kädestä huolimatta.
Kiitos sinulle lukija tsempeistä tämän blogi-vuoden aikana ja tästähän me vain jatkamme matkaa :) Katti porskuttaa edelleen, se löytää uusia lihaksia kropastaan ja aikoo vielä lunastaa lupauksensa ;)
Viikon liikunnat ovat olleet vähän maltillisempia viime viikkoon nähden ja niitä lepopäiviä on ollut tasaisesti. Eilen olin aamusalilla (JESH!!!!) ja illalla palauttelevaksi otin pitkän kävelylenkin ystävän seurassa. Pitää hyödyntää tuo ihana lenkkeilymaasto ennen kuin se lumi tulee ja hiihtäjät valtaavat sen itselleen pitkäksi aikaa. Sikäli kun sitä lunta tulee ja hiihtäjät pääsevät sivakoimaan...
Tänään heräsin aamusalia varten, mutta suunnitelmissa oli myös illan combat joten jätin salin väliin. Lopulta myös combat jäi väliin koska tämä viime kesänä leikattu käsi reistailee nyt pahemman kerran ja käsikirurgi kutsuu parin viikon päästä ylimääräiselle käynnille. Sen ei anneta kuiitenkaan hidastaa enempää kuin on pakko. Eikös vaan :)
Viulunsoitto on jäissä nyt totaalisesti. Pelkkä viulun pitely (ja sehän ei edes paina mitään) sattuu ja käden liikeradat on huonontuneet. Vai johtuuko puutteelliset liikkeet kivusta, paha sanoa. Onhan se ollut kipeä koko ajan. Sattunut ihan oikeasti ja lujaa, mutta ei se valittamalla siitä mihinkään muutu. Joten hammasta purren kuntoutetaan se niin hyväksi kuin on mahdollista saada. Kahvakuulaan ei ole myöskään mitään asiaa, koska tunnottomuus vaivaa eikä oikein saa otetta siitä kuulasta. Potkunyrkkeily alkaisi viikon päästä, mutta sinnekään ei ole asiaa. Sen on nämä viime päivät osoittaneet. Käsi ei kestä ja nyt ei ole aika hakea käden kohdalla niitä rajoja. Mutta se, että muutama "laji" jää pois, ei sulje muita pois. Onneksi. Ja onneksi sitä valinnanvaraa on mielettömästi!
Liikkuminen jatkuu siis normaalisti. Kaikkea teen edelleen, jatkan tätä muutosta niin kuin ennenkin. Vähän varovaisempi joudun olemaan punnerrusten kanssa, ettei kohta ole nenä poskella siksi että käsi ei kantanutkaan... Se olis aika nolo selitys kertoa töissä, miksi naama on kuin nyrkkeilyottelun jäljiltä... ei ehkä menisi läpi :D
Huomenna menen kuuntelemaan Jutta Gustafsbergiä Espooseen, joten aamusali kutsuu. Huomiseksi ei ole suunnitteilla taukopäivää, joten liikunta otetaan siis aamuun. Viikonloppu meneekin tiiviisti liikkuessa :) Toivotaan että Jutalla olisi jotain vinkkejä, joista saisi erilaista motivaatiota ja intoa myös omaan liikuntaviikon rakennukseen. Ja siihen ruokavalioonkin.
Ei se liikkuminen ja oikein syöminen ihan turhaa ole ollut, koska jouluna kerrytetyt kilot on nyt poissa ja nyt virallisesti jatkan matkaa siitä mihin ennen joulua jäin. Paljon hyviä asioita tähänkin päivään, kädestä huolimatta.
Kiitos sinulle lukija tsempeistä tämän blogi-vuoden aikana ja tästähän me vain jatkamme matkaa :) Katti porskuttaa edelleen, se löytää uusia lihaksia kropastaan ja aikoo vielä lunastaa lupauksensa ;)
lauantai 9. marraskuuta 2013
Edistystä...
Jos omaa edistymistä ei muutoin huomaa, kannattaa leikkiä valokuvien kanssa.... Oon kyllä melko järkyttynyt kun katselen vanhoja kuvia. Mutta toisaalta pysyy motivaatio yllä ;)
Lauantai-illan ratoksi heitän kauhugalleriaan yhden kuvan lisää ;)
Tuossa kuvassa vasemman puoleinen kuva on vuodelta 2011, keskimmäinen 2009 tai 2010 ja oikean puoleinen tämän vuoden kesältä. Pitäis hommata kunnon kuvankäsittelyohjelma, jotta sais tehtyä ihan kunnollisia kollaaseja. mutta pääsee tuostakin jo vähän kärryille :)
Näillä mennään :)
Vatsalihakset kipeänä tämän aamun cx:stä ja crossingista, mutta fiilis on ihan loistava! tunnit oli mahtavat, jälleen kerran ja crossing feverissä tuntui jalat lähtevän irti! Siis ihan loistavalla tempolla tuli tunti poljettua :) omat mukavuusrajat ylitetty jälleen. Ja se sivulankku.... kyllä se tuntuu ihan kauhealta ja silti niin ihanalta...
Lauantai-illan ratoksi heitän kauhugalleriaan yhden kuvan lisää ;)
Näillä mennään :)
Vatsalihakset kipeänä tämän aamun cx:stä ja crossingista, mutta fiilis on ihan loistava! tunnit oli mahtavat, jälleen kerran ja crossing feverissä tuntui jalat lähtevän irti! Siis ihan loistavalla tempolla tuli tunti poljettua :) omat mukavuusrajat ylitetty jälleen. Ja se sivulankku.... kyllä se tuntuu ihan kauhealta ja silti niin ihanalta...
lauantai 17. elokuuta 2013
pakko hehkuttaa :)
Ihan pakko tulla nyt hehkuttamaan tännekin yhtä saavutettua etappia :)
Mä oon odottanut että milloinkohan voisi töissä kokeilla taas pienempiä vaatteita. Eilen aamuvuorossa tuntui että L-koon paita on ihan hirveän iso ja pohdin uskaltaisiko sitä oikeasti kokeilla M:n vaatteita. Tänään töihin tullessa päädyin että otan riskin ja kokeilen. Ihan mahtava fiilis kun päälle solahti sekä M:n paita että housut!!!
En voi uskoa todeksi, kun ne näytti niin pieniltä. mutta totta se vaan on! Vuosi sitten tähän samaan aikaan hain xxl:n ja jopa kolmen X:n paitoja ja xxl:n housuja... Wau! Ihan mahtavaa! Ja en oikeasti ole koskaan uskaltanut edes unelmoida M:n vaatteista, joskus aattelin että kun edes joku päivä voisi käyttää L:n työvaatteita. Nyt nekin on historiaa ja liian isoja :) Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!
Nämä on niitä pieniä onnen hetkiä, joista pitää pitää kiinni ja jotka on pakko hehkuttaa kaikille :) Kyllä se fitnesskissa vaan on siellä jossain sisällä ja tulossa hiljalleen ulos kuorestaan ;)
Mä oon odottanut että milloinkohan voisi töissä kokeilla taas pienempiä vaatteita. Eilen aamuvuorossa tuntui että L-koon paita on ihan hirveän iso ja pohdin uskaltaisiko sitä oikeasti kokeilla M:n vaatteita. Tänään töihin tullessa päädyin että otan riskin ja kokeilen. Ihan mahtava fiilis kun päälle solahti sekä M:n paita että housut!!!
En voi uskoa todeksi, kun ne näytti niin pieniltä. mutta totta se vaan on! Vuosi sitten tähän samaan aikaan hain xxl:n ja jopa kolmen X:n paitoja ja xxl:n housuja... Wau! Ihan mahtavaa! Ja en oikeasti ole koskaan uskaltanut edes unelmoida M:n vaatteista, joskus aattelin että kun edes joku päivä voisi käyttää L:n työvaatteita. Nyt nekin on historiaa ja liian isoja :) Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!
Nämä on niitä pieniä onnen hetkiä, joista pitää pitää kiinni ja jotka on pakko hehkuttaa kaikille :) Kyllä se fitnesskissa vaan on siellä jossain sisällä ja tulossa hiljalleen ulos kuorestaan ;)
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Syksy saapui...
... Omenapiirakan muodossa. On hassua, miten makuaisti muuttuu kun et syö makeaa tms. herkkuja. Tää viikonloppu on ollut yhtä mässäämistä, mutta terveellisemmin kuin entisessä elämässä. Itse tehtyjä hampurilaisia (naudanjauhelihaa 7%, ruisleipää, jotain kasvisrasvamajoneesikorviketta ja salaattia) pieni sipsipussi ja ulkona syömistä. Ja tänään tajusin että hetkinen mähän todellakin menen huomenna töihin joten jotain pitäisi leipoa. Omenapiirakka tuli ensimmäisenä mieleen joten sitä siis. Niin se saapui siis syksy hetkeksi meillekin. Ensimmäinen pelti uunista ulos ja tuoksu oli huumaava. Pakkohan sitä oli pala ottaa, mutta voi sitä pettymystä, kun se ei ollutkaan niin hyvää kuin muistin. Niin se vain maku muuttuu. Ei kaipaa sitä makeaa herkkua. Ja hyvä niin.
Mun sairaslomani on siis lopussa, vihdoinkin! vajaa 7 viikkoa on lusittu ja huomenna se arki sitten alkaa meikäläiselläkin. Ja kolmen viikon päästä se arki taas muuttuu uusien työkuvioiden myötä. Mielenkiintoista ja monella tapaa haastavaa. Se tuonee myös muutoksia tähän arkeen kotona, töiden ulkopuolella. Jumppa-aikataulut menee uusiksi ja suurin haaste onkin sitten jaksaa käydä salilla kun sopivia jumppia ei olekaan tarjolla. En uskalla stressata sitä vielä, sillä muitakin muutoksia voi olla tulossa ja ne stressaavat enemmän. Siitä kuitenkin tuonnempana, mikäli se tulee ajankohtaiseksi :)
Tänään ei kuitenkaan ajatukset olleet töissä. Ei ollenkaan. päin vastoin. Mä ylitin itseni jälleen kerran, lähdin pois mukavuusvyöhykkeeltä vapaaehtoisesti ilman suurta tuskaa. Mä nimittäin osallistuin elämäni ensimmäiseen "liikuntatapahtumaan" tänään. Joo-o, en olisi vuosi sitten lähtenyt mukaan ja nyt olin into piukkana ilmottautumassa :) Ihanaa ja erilaista. Tänään oli Hyvä Terveys - lehden Helsinki nordic walk - sauvakävelytapahtuma Helsingissä Töölönlahden ja Tokoinrannan ympäri. Oli aivan ihana olla mukana, seura oli loistavaa ja sää suosi meitä todella. Ja mun on kyllä taas kerran pakko hehkuttaa sitä tunnetta... Aina kun jossain tapahtumissa on ollut jaossa t-paitoja, oon jättänyt ne sinne ihan suosiolla koska eihän ne nakin kuoret ole mun päälle menneet. Mutta tänään tuli se ensimmäinen kerta eteen, kun jaossa ollut paita oli sopiva. En voi sanoin kuvailla sitä riemun tunnetta :) Ihan mahtavaa!
Tänään jotenkin taas tajuntaan hiipi se tietoisuus siitä, että kuinka moni juttu onkin nykyisin mahdollista. Vuosi sitten olin ajautunut sille radalle että oli paljon asioita jotka ei vain kuuluneet enää mulle. Mä olin jäänyt siitä junasta, ne ei olleet mua varten. Olin myös tyytynyt siihen, eihän ihmisen kaikkea pidä saada. Mutta tänään olin onnellinen siitä että tajusin kuinka monta ovea on auennut kuukausien kuluessa, kuinka monta uutta mahdollisuutta on käsien ulottuvilla.
Vuosi sitten olisin kuollut nauruun, jos mua olis yllytetty johonkin kokeilemaan uutta liikuntajuttua. Mutta en tänään :) Melkein omaksi yllätyksekseni huomasin sanovani kyllä haasteelle kohti uusia seikkailuja :D Jos vain työvuorot järjestyy niin mä olen ensi sunnuntaina kokemassa taas uutta. Ihan mahtavaa!
Näin se elokuu siis alkoi. Loistavalla säällä, ihanilla ystävillä, liikunnalla ja omenapiirakan kirpeydellä :) Tervetuloa syksy, mutta ihan vielä ei kuitenkaan syyskelejä, kiitos :)
Ohessa osa Raxun kävelytiimistä tältä päivältä. Kuva on Hyvä Terveys - lehden kuvaajan ottama. siellä se minäkin... Ei meinaa vieläkään uskoa :)
Mun sairaslomani on siis lopussa, vihdoinkin! vajaa 7 viikkoa on lusittu ja huomenna se arki sitten alkaa meikäläiselläkin. Ja kolmen viikon päästä se arki taas muuttuu uusien työkuvioiden myötä. Mielenkiintoista ja monella tapaa haastavaa. Se tuonee myös muutoksia tähän arkeen kotona, töiden ulkopuolella. Jumppa-aikataulut menee uusiksi ja suurin haaste onkin sitten jaksaa käydä salilla kun sopivia jumppia ei olekaan tarjolla. En uskalla stressata sitä vielä, sillä muitakin muutoksia voi olla tulossa ja ne stressaavat enemmän. Siitä kuitenkin tuonnempana, mikäli se tulee ajankohtaiseksi :)
Tänään ei kuitenkaan ajatukset olleet töissä. Ei ollenkaan. päin vastoin. Mä ylitin itseni jälleen kerran, lähdin pois mukavuusvyöhykkeeltä vapaaehtoisesti ilman suurta tuskaa. Mä nimittäin osallistuin elämäni ensimmäiseen "liikuntatapahtumaan" tänään. Joo-o, en olisi vuosi sitten lähtenyt mukaan ja nyt olin into piukkana ilmottautumassa :) Ihanaa ja erilaista. Tänään oli Hyvä Terveys - lehden Helsinki nordic walk - sauvakävelytapahtuma Helsingissä Töölönlahden ja Tokoinrannan ympäri. Oli aivan ihana olla mukana, seura oli loistavaa ja sää suosi meitä todella. Ja mun on kyllä taas kerran pakko hehkuttaa sitä tunnetta... Aina kun jossain tapahtumissa on ollut jaossa t-paitoja, oon jättänyt ne sinne ihan suosiolla koska eihän ne nakin kuoret ole mun päälle menneet. Mutta tänään tuli se ensimmäinen kerta eteen, kun jaossa ollut paita oli sopiva. En voi sanoin kuvailla sitä riemun tunnetta :) Ihan mahtavaa!
Tänään jotenkin taas tajuntaan hiipi se tietoisuus siitä, että kuinka moni juttu onkin nykyisin mahdollista. Vuosi sitten olin ajautunut sille radalle että oli paljon asioita jotka ei vain kuuluneet enää mulle. Mä olin jäänyt siitä junasta, ne ei olleet mua varten. Olin myös tyytynyt siihen, eihän ihmisen kaikkea pidä saada. Mutta tänään olin onnellinen siitä että tajusin kuinka monta ovea on auennut kuukausien kuluessa, kuinka monta uutta mahdollisuutta on käsien ulottuvilla.
Vuosi sitten olisin kuollut nauruun, jos mua olis yllytetty johonkin kokeilemaan uutta liikuntajuttua. Mutta en tänään :) Melkein omaksi yllätyksekseni huomasin sanovani kyllä haasteelle kohti uusia seikkailuja :D Jos vain työvuorot järjestyy niin mä olen ensi sunnuntaina kokemassa taas uutta. Ihan mahtavaa!
Näin se elokuu siis alkoi. Loistavalla säällä, ihanilla ystävillä, liikunnalla ja omenapiirakan kirpeydellä :) Tervetuloa syksy, mutta ihan vielä ei kuitenkaan syyskelejä, kiitos :)
Ohessa osa Raxun kävelytiimistä tältä päivältä. Kuva on Hyvä Terveys - lehden kuvaajan ottama. siellä se minäkin... Ei meinaa vieläkään uskoa :)
torstai 8. elokuuta 2013
Yksi vuosi uutta elämää :)
Sanotaan, ettei ihmeitä ole olemassa. Sanotaan, että muutos on mahdotonta. Olen kuullut myös sanottavan, että yrittäminen on turhaa. Voin omasta puolestani sanoa kuitenkin, ettei mikään näistä pidä paikkaansa.
Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.
Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!
Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110% parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!
Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.
Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)
Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.
Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.
Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.
Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm
Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.
Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.
Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!
Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!
Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!
Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)
Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.
Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!
Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110% parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!
Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.
Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)
Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.
Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.
Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.
Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm
Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.
Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.
Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!
Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!
Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!
Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)
tiistai 6. elokuuta 2013
Katse kohti uutta
Ravintovalmennus osa 2 päättyi tänään virallisesti. Ja pakko myöntää että pilvissä liitely on jatkunut :) Hiukan hihittelin kun vaa'asta oli patterit vähissä ja se näytti noin 17kg vähemmän kuin oikea lukema. Joo se olis kelvannut mulle ilman muuta, mutta virallinenkin lukema kelpasi mennen tullen.
Viime päivinä on ollut ihana huomata, ettei ne syömiset ole enää niin hukassa. Herkuttelu kuuluu elämään, mutta kohtuudella ja joskus. Mä kokeilin keväällä sitä yhtä herkkupäivää per viikko ja se ei sopinut mulle. Jollekin se sopii, muttei mulle. Mun on parempi olla ilman ja sallia sitten joskus jotain hyvää.
kesä on mennyt herkutellen, mutta valinnat on olleet huomattavasti fiksumpia kuin aiemmin. sen sijaan että ottaa sen kahvin ja viinerin tai hakee mättöhampurilaisen, tuleekin ottaneeksi jotain terveellisempää. Ettei nyt kukaan kuvittele mitään, niin kyllä mä olen pullaa ja keksiä ja irtokarkkia ja sipsiä ja suklaata ja ja ja kaikkea muutakin hyvää syönyt tämän kesän aikana ;) en mä ilman ole jäänyt ;)
Toisaalta mieli on haikea koska yksi tärkeä osa tältä matkalta on ohi. Mutta jos mistään ei luovu, ei voi saada muuta tilalle. Sen sain todeta tänään :) Ruoka-asioihin paneudutaan jatkossakin, mutta siitä lisää myöhemmin :)
Vuosi sitten näinä päivinä elin ristiriitaisissa tunteissa, jotain pitäisi tehdä, onko musta siihen, entäs jos... Kysymysten määrä oli valtava ja se kamppailu jota kävin itseni kanssa, noh, se oli kyllä sellaista soutamista ja huopaamista että oksat pois. Onneksi pohjustustyötä oli tehty tarpeeksi ja tilanne oli muutokselle otollinen. Ilman sitä en olisi tässä.
voin sanoa olevani onnellinen. Tänäänkin :) niistä pienistä asioista on kasvanut suuri puro, jonka voimalla lähdetään valloittamaan seuraavaa kymppiä pudotuksessa :)
Viime päivinä on ollut ihana huomata, ettei ne syömiset ole enää niin hukassa. Herkuttelu kuuluu elämään, mutta kohtuudella ja joskus. Mä kokeilin keväällä sitä yhtä herkkupäivää per viikko ja se ei sopinut mulle. Jollekin se sopii, muttei mulle. Mun on parempi olla ilman ja sallia sitten joskus jotain hyvää.
kesä on mennyt herkutellen, mutta valinnat on olleet huomattavasti fiksumpia kuin aiemmin. sen sijaan että ottaa sen kahvin ja viinerin tai hakee mättöhampurilaisen, tuleekin ottaneeksi jotain terveellisempää. Ettei nyt kukaan kuvittele mitään, niin kyllä mä olen pullaa ja keksiä ja irtokarkkia ja sipsiä ja suklaata ja ja ja kaikkea muutakin hyvää syönyt tämän kesän aikana ;) en mä ilman ole jäänyt ;)
Toisaalta mieli on haikea koska yksi tärkeä osa tältä matkalta on ohi. Mutta jos mistään ei luovu, ei voi saada muuta tilalle. Sen sain todeta tänään :) Ruoka-asioihin paneudutaan jatkossakin, mutta siitä lisää myöhemmin :)
Vuosi sitten näinä päivinä elin ristiriitaisissa tunteissa, jotain pitäisi tehdä, onko musta siihen, entäs jos... Kysymysten määrä oli valtava ja se kamppailu jota kävin itseni kanssa, noh, se oli kyllä sellaista soutamista ja huopaamista että oksat pois. Onneksi pohjustustyötä oli tehty tarpeeksi ja tilanne oli muutokselle otollinen. Ilman sitä en olisi tässä.
voin sanoa olevani onnellinen. Tänäänkin :) niistä pienistä asioista on kasvanut suuri puro, jonka voimalla lähdetään valloittamaan seuraavaa kymppiä pudotuksessa :)
lauantai 3. elokuuta 2013
Onnenmurusia!
Rakas päiväkirja, tämä on 100. kirjoitus jonka kirjoitan. Mahtava matka takana päin kun katselee mennyttä vuotta! Uskomatonta, mikä ero on lähtötilanteen ja tämän päivän välillä :)
Ihan vahingossa tuli sitten "juhlakirjoitus". Tämä ei ollut suunniteltua eikä laskettua, mutta joskus ne vain natsaa hyvin kohdilleen suunnittelematta. On ihan pakko hehkuttaa lyhyesti uutta kymppiä, alempaa sellaista!
Tänä aamuna vaaka näytti sellaista lukemaa, että hieroin silmiä enkä ymmärtänyt mitä siinä luki. Näin ne numerot ja mutta jotenkin ne ei mahtuneet mun ajatuksiin ollenkaan. Piti tulla vaa'alta pois, odottaa hetki ja yrittää sisäistää numerot ja kivuta sinne uudelleen. Ja taas. Samat numerot sieltä kajahti ilmoille.
Virallisesti siis 40kg pudotusta on nyt takana. Ihan mieletön olo! Toisaalta epäuskoinen, jos se vaaka vaikka olikin väärässä. ja silti niin 7. taivaassa! Ihanaa ihanaa ihanaa!!
Tällä siis korkataan uusi kuukausi ja uudet tekstit :) Ja matkahan jatkuu yhä edelleen :) Mutta tästä on hyvä jatkaa!
Oli ihan pakko tulla jakamaan tämä onnen tunne teidänkin kanssa :) Ja mikäpä olisikaan ollut parempi tapa juhlistaa tätä ihanaa lauantaita kuin brunssi ystävän kanssa ihanassa kahvilassa vanhan ruukin luona. Elämä on ihanaa ja ne pienet onnenmuruset on niitä kalleimpia!
Tämä fitnesskissa jatkaa kuoriutumistaan :)
Ihan vahingossa tuli sitten "juhlakirjoitus". Tämä ei ollut suunniteltua eikä laskettua, mutta joskus ne vain natsaa hyvin kohdilleen suunnittelematta. On ihan pakko hehkuttaa lyhyesti uutta kymppiä, alempaa sellaista!
Tänä aamuna vaaka näytti sellaista lukemaa, että hieroin silmiä enkä ymmärtänyt mitä siinä luki. Näin ne numerot ja mutta jotenkin ne ei mahtuneet mun ajatuksiin ollenkaan. Piti tulla vaa'alta pois, odottaa hetki ja yrittää sisäistää numerot ja kivuta sinne uudelleen. Ja taas. Samat numerot sieltä kajahti ilmoille.
Virallisesti siis 40kg pudotusta on nyt takana. Ihan mieletön olo! Toisaalta epäuskoinen, jos se vaaka vaikka olikin väärässä. ja silti niin 7. taivaassa! Ihanaa ihanaa ihanaa!!
Tällä siis korkataan uusi kuukausi ja uudet tekstit :) Ja matkahan jatkuu yhä edelleen :) Mutta tästä on hyvä jatkaa!
Oli ihan pakko tulla jakamaan tämä onnen tunne teidänkin kanssa :) Ja mikäpä olisikaan ollut parempi tapa juhlistaa tätä ihanaa lauantaita kuin brunssi ystävän kanssa ihanassa kahvilassa vanhan ruukin luona. Elämä on ihanaa ja ne pienet onnenmuruset on niitä kalleimpia!
Tämä fitnesskissa jatkaa kuoriutumistaan :)
torstai 25. heinäkuuta 2013
Vihdoinkin!!
Se tunne, kun olet odottamalla odottanut jotain tulevaksi ja se päivä viimein koittaa, että tuo odotus palkitaan! Se tunne, kun olet sadatellut itseksesi kun et pääse mukaan ryhmäliikuntaan ja sitten viimeinkin ovi aukeaa ja tunti kutsuu. Tänään on sen tunteen päivä!
Endorfiinikännit on jälleen täällä. Ja pakko sanoa että ne maistuu erittäin hyvälle! Viisi viikkoa ja kaksi päivää, niin paljon on ehtinyt kulumaan edellisestä combat-tunnista ja viimeinkin tänään uskaltauduin takariviin mukaan.
Oli ihana huomata, ettei kunto ole ihan nollassa vaikka taukoa on ollut. Jonkin verran oli pakko vielä himmailla iskuissa, koska käsi ei suoristu kokonaan. Mutta yksikään isku ei sattunut ja rannekin kääntyy kivasti. Voin viimeinkin siis ottaa combatin mukaan viikko-ohjelmaan ja nauttia taistelusta itseäni vastaan! Sanat eivät riitä kertomaan tätä iloa!
Ainoa josta jouduin selkeästi luopumaan, oli punnerrukset mutta mä päätin lankuttaa sen aikaa kun muut punnertaa. Ja olin suorastaan ylpeä, koska pysyin oikeassa lankussa (siis ei polvet maassa) koko punnerrusten ajan. kerran jouduin korjaamaan asennon mutta muutoin mentiin niin kuin muutkin. Ihanaa!
Iloitsin keväällä siitä, kun hyppypotku onnistui ihan yhtäkkiä. Tänäänkin se vielä toimi, oli ihana huomata ettei jalat huutaneet hoosiannaa missään kohtaa. Mutta uusin suosikkini on nykyisen ohjelman matrix-potku! Ihanaa polttelua reisissä ja positiivista kipua! Suoranaista herkkua! Mä olen kuullut siitä paljon ja jollain tapaa vähän pelkäsin ja jännitin, kuinka kömpelön käy... Ja ihmeiden aika ei ole ohi, sillä ne sujui molemmin puolin suorastaan mallikkaasti! yksi horjahdus, muutoin mentiin mallin perässä. Ihanaa ihanaa ihanaa!
Ja tämän endorfiinimaistiaisen vuoksi päätin mennä uusimaan saman tunnin jo tänään illalla. Jep, hulluahan se on, mutta on taottava kun rauta on kuuma ;)
Mä olin ihan varma että eiliset painolukemat oli virheellisiä, mutta yllätyksekseni aamulla vaaka näytti sitä samaa kuin eilenkin. Eli suunta on oikea ja taas ollaan raiteilla. Paljon hyvää yhteen päivään :) Eikä tämä päivä ole edes vielä kovin pitkällä ;)
kaiken kaikkiaan olin ihan varma että tämä tauko vie lihakset ja joudun palaamaan paljon taakse päin. Yllätys oli suuri kun niin ei olekaan päässyt käymään. Eli jotain olen kuitenkin osannut tehdä oikein, eikä ne jalkatreenitkään ole ihan hukkaan siis menneet. Tästä on hyvä jatkaa, vaikkakin vielä mennään käsi paketissa.
Viikon päästä pitäisi saada paketti pois ja siitä hiljalleen lupa aloittaa punnerruksetkin ja pienillä käsipainoilla käsien jumppaaminen. Pitkä tie edessä, mutta se mennään askel kerrallaan :)
Aurinkoista päivää sinulle!
Endorfiinikännit on jälleen täällä. Ja pakko sanoa että ne maistuu erittäin hyvälle! Viisi viikkoa ja kaksi päivää, niin paljon on ehtinyt kulumaan edellisestä combat-tunnista ja viimeinkin tänään uskaltauduin takariviin mukaan.
Oli ihana huomata, ettei kunto ole ihan nollassa vaikka taukoa on ollut. Jonkin verran oli pakko vielä himmailla iskuissa, koska käsi ei suoristu kokonaan. Mutta yksikään isku ei sattunut ja rannekin kääntyy kivasti. Voin viimeinkin siis ottaa combatin mukaan viikko-ohjelmaan ja nauttia taistelusta itseäni vastaan! Sanat eivät riitä kertomaan tätä iloa!
Ainoa josta jouduin selkeästi luopumaan, oli punnerrukset mutta mä päätin lankuttaa sen aikaa kun muut punnertaa. Ja olin suorastaan ylpeä, koska pysyin oikeassa lankussa (siis ei polvet maassa) koko punnerrusten ajan. kerran jouduin korjaamaan asennon mutta muutoin mentiin niin kuin muutkin. Ihanaa!
Iloitsin keväällä siitä, kun hyppypotku onnistui ihan yhtäkkiä. Tänäänkin se vielä toimi, oli ihana huomata ettei jalat huutaneet hoosiannaa missään kohtaa. Mutta uusin suosikkini on nykyisen ohjelman matrix-potku! Ihanaa polttelua reisissä ja positiivista kipua! Suoranaista herkkua! Mä olen kuullut siitä paljon ja jollain tapaa vähän pelkäsin ja jännitin, kuinka kömpelön käy... Ja ihmeiden aika ei ole ohi, sillä ne sujui molemmin puolin suorastaan mallikkaasti! yksi horjahdus, muutoin mentiin mallin perässä. Ihanaa ihanaa ihanaa!
Ja tämän endorfiinimaistiaisen vuoksi päätin mennä uusimaan saman tunnin jo tänään illalla. Jep, hulluahan se on, mutta on taottava kun rauta on kuuma ;)
Mä olin ihan varma että eiliset painolukemat oli virheellisiä, mutta yllätyksekseni aamulla vaaka näytti sitä samaa kuin eilenkin. Eli suunta on oikea ja taas ollaan raiteilla. Paljon hyvää yhteen päivään :) Eikä tämä päivä ole edes vielä kovin pitkällä ;)
kaiken kaikkiaan olin ihan varma että tämä tauko vie lihakset ja joudun palaamaan paljon taakse päin. Yllätys oli suuri kun niin ei olekaan päässyt käymään. Eli jotain olen kuitenkin osannut tehdä oikein, eikä ne jalkatreenitkään ole ihan hukkaan siis menneet. Tästä on hyvä jatkaa, vaikkakin vielä mennään käsi paketissa.
Viikon päästä pitäisi saada paketti pois ja siitä hiljalleen lupa aloittaa punnerruksetkin ja pienillä käsipainoilla käsien jumppaaminen. Pitkä tie edessä, mutta se mennään askel kerrallaan :)
Aurinkoista päivää sinulle!
torstai 4. heinäkuuta 2013
Vaatekauppojen taivas!
Monta kuukautta oon suunnitellut hyökkäystä vaatekauppoihin, mutta kynnys on ollut liian korkea. Viimein tänään vhän extempore meiningillä päätin lähteä liikenteeseen ja kieltämättä aika shokkireissu siitä tuli.
Viimeksi olen ostanut jotain muita kuin jumppakuteita kaupasta joskus viime kesänä, joten ekassa kaupassa vanhasta tottumuksesta suunta isojen kokojen puolelle. Ennen kuin tajusin että eihän mun tarvii. Uusi sisääntulo kauppaan ja katselmuksena kaikki vaatteet. Oli kieltämättä aika järkyttävän ihanaa tajuta, että voin valita ihan minkä tahansa vaatteen ja se mahtuu päälle kyllä.
Tuntui aika ihmeelliseltä mennä kassalle kainalossaan M ja L koon vaatteita jotka oikeasti sopi päälle. Hassua, ihmeellistä, järkyttävää ja ihanaa!
Aloitin shoppailukierroksen vanhoista tutuista kaupoista, kuten lindexiltä, kappahlista ja seppälästä, mutta lopulta uskaltauduin kiertämään meidän kauppakeskuksen kaikki liikkeet läpi, joissa myytiin jotain naisten vaatetta. Tuntui kyllä niin uskomattomalta! Kuin olisin päässyt johonkin naisten taivaaseen, jossa kaikki on mahdollista!
Aikaisemmassa elämässä aletangoista ei löytynyt mitään sopivaa, mutta nyt jouduin ohittamaan monia ihan ok vaatteita koska ne olikin liian isoja :D Ihan hassu tunne! Ennen kokematon :) Ja jouduin kyllä juoksemaan puolikaan maratoonin siinä tankojen ja sovituskopin välillä, koska aina ensimmäisenä koppiin lähti liian iso vaate mukaan ;) Ehkä mä vielä joskus sisäistän tämän muutoksen ihan oikeasti! Asia josta on pitkään unelmoinut, konkretisoituu viimein.
Eikä kierros suinkaan ollut ihan turha, nyt on kesävaatteita täydennetty ja pärjää syksyn alkuunkin :)
Tämä tunne! Toivottavasti se säilyy pitkään!
Joskus tarvitsee kunnon "herätyksen" tajutakseen, että todella voi ihan mitä vain! Lainatakseni R. Kellyä
"There are miracles in life I must achieve. But first I know it starts inside of me.
If I can see it, then I can be it. If I just believe it, there's nothing to it"
Viimeksi olen ostanut jotain muita kuin jumppakuteita kaupasta joskus viime kesänä, joten ekassa kaupassa vanhasta tottumuksesta suunta isojen kokojen puolelle. Ennen kuin tajusin että eihän mun tarvii. Uusi sisääntulo kauppaan ja katselmuksena kaikki vaatteet. Oli kieltämättä aika järkyttävän ihanaa tajuta, että voin valita ihan minkä tahansa vaatteen ja se mahtuu päälle kyllä.
Tuntui aika ihmeelliseltä mennä kassalle kainalossaan M ja L koon vaatteita jotka oikeasti sopi päälle. Hassua, ihmeellistä, järkyttävää ja ihanaa!
Aloitin shoppailukierroksen vanhoista tutuista kaupoista, kuten lindexiltä, kappahlista ja seppälästä, mutta lopulta uskaltauduin kiertämään meidän kauppakeskuksen kaikki liikkeet läpi, joissa myytiin jotain naisten vaatetta. Tuntui kyllä niin uskomattomalta! Kuin olisin päässyt johonkin naisten taivaaseen, jossa kaikki on mahdollista!
Aikaisemmassa elämässä aletangoista ei löytynyt mitään sopivaa, mutta nyt jouduin ohittamaan monia ihan ok vaatteita koska ne olikin liian isoja :D Ihan hassu tunne! Ennen kokematon :) Ja jouduin kyllä juoksemaan puolikaan maratoonin siinä tankojen ja sovituskopin välillä, koska aina ensimmäisenä koppiin lähti liian iso vaate mukaan ;) Ehkä mä vielä joskus sisäistän tämän muutoksen ihan oikeasti! Asia josta on pitkään unelmoinut, konkretisoituu viimein.
Eikä kierros suinkaan ollut ihan turha, nyt on kesävaatteita täydennetty ja pärjää syksyn alkuunkin :)
Tämä tunne! Toivottavasti se säilyy pitkään!
Joskus tarvitsee kunnon "herätyksen" tajutakseen, että todella voi ihan mitä vain! Lainatakseni R. Kellyä
"There are miracles in life I must achieve. But first I know it starts inside of me.
If I can see it, then I can be it. If I just believe it, there's nothing to it"
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
10 kuukautta
Niin on aika jälleen juossut. Yksi kuukausi lisää mittarissa, enää yksi hujaus ja sitten on ensimmäinen vuosi täynnä. Voin vain todeta isoon ääneen, minne se aika juoksee!?!
Välillä tulee sellainen olo, ettei mitään ole saanut aikaiseksi. Välillä taas tajuaa, että tää homma toimii ja sen voimalla liitelee endorfiineissä 7. taivaassa kunnes todellisuus taas iskee ja jatkat samaa arkea. Kuitenkin joka päivä on tuonut mukanaan jotain uutta. Uutta ja ihanaa, josta on syytä iloita.
Paljon on mahtunut kuukausiin, edelleen elän ihmettelyvaihetta että mä todellakin olen pystynyt tähän. Toisaalta pelon sekaisin tuntein odotan tulevaa kesää ja syksyä, entäs jos tämä olikin "vahinko" ja kaikki korjaantuu kyllä ajan kanssa. Tai jos tämä onkin vain ihana uni, josta herään keskelle karua todellisuutta. Onneksi niin ei ole.
Tietyn lainen kuherruskuukausi elämänmuutoksen kera on ohi. Kauan sitä kesti, mutta hiljalleen tässä viimeisten parin kuukauden aikana se hypetys ja välillä jopa hysteria on laantunut tavalliseksi iloksi onnistumisesta. Vaikka ajoittain sitä omakuvaa on hankala tajuta, kun peilistä katsoo lähtötilanteessa seisova tyyppi. Huomattavasti itsevarmempana kuin ennen ja päällä ihan erilaisia vaatteita, mutta muutoin sokea muutokselle. Mielenkiintoista on ollut se, että moni kaveri sanoi alkutaipaleella mulle että "onhan se nyt vielä pari viikkoa tosi kivaa ja jee jee, mutta oota kuukausi pari niin ei se sitten olekaan enää hauskaa". Ja kun se on ollut hauskaa, ihan koko ajan. Totta kai niitä huonoja päiviä ja aallonpohjia on mahtunut matkalle, muttei se ole vienyt iloa tästä matkasta eikä himmentänyt tavotteita. Kumman kauan se hauskuus ja ne pari kuukautta kesti. Koska vielä tänäänkin tämä on hauskaa. Nautin jokaisesta hetkestä ja koen välikuolemia kun liikuntatauko kasvaa.
Muutos vie aina aikaa. Se vie todellakin hurjasti aikaa tajuta missä mennään. Ehkä onkin ihan hyvä, että se iskee tuonne tajunnan rajamaille hiljalleen ja omaa tahtiaan. Suurempi järkytys se olisi jos kerralla silmät aukeaisi ja tajuaisi mitä on tapahtunut. Toki siitä olisi onnellinen, mutta shokki voisi olla toista luokkaa. Välillä usko itseensä hiipuu, mutta loppunut se ei ole kertaakaan. Onneksi :)
Tänään sattui sopivasti olemaan Combat ohjelmassa, ihan niin kuin silloin 10 kk sitten. Joten sinne oli päästävä. Jännä oli kuitenkin huomata, miten uusi ohjaaja voi vaikuttaa niin paljon myös omaan suoritukseen ja ajattelutapaan. Yhtään dissaamatta ko. ohjaajaa, asennetta häneltä löytyi paljon! Ja vaikka tunti ei ehkä alkanut parhaimmalla tavalla niin onneksi kukaan meistä ei ole kone. En siis sano ettenkö koskaan menisi hänen tunnilleen uudelleen :) Kuitenkin uusi ohjaaja, alkukankeudet tunnissa ja muita pikkuseikkoja, huomasin kesken kaiken olevani täysin pihalla. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen mun tuli ihan valtava halu kävellä tunnilta ulos. Ei, mua ei sattunut fyysisesti. Mutta se tunne kun näet peilistä jotain, mitä olit joskus ja sopivasti kuulet kaikki ne sanat mielessä, joita et halua muistaa. Miten tuo ajatusmaailma onnistuukin kaivamaan kaiken sonnan esiin aina ja uudelleen. No, sehän ei lannistuta meikäläistä. Mä en luovuta ja sisulla vedettiin tunti loppuun.
Sisulla mennään, jos muuten ei jaksa. Tästä käännetään katseet kohti kesää ja lomaa. Tietenkin :) Uusi viikko, uusi kuukausi ja kohta myös uusi kokonainen vuosi edessä. Täynnä ihania haasteita, taisteluita, hikeä ja kyyneleitäkin. Ennen kaikkea paljon naurua ja hyvää oloa sekä iloa itsestä ja ihmisistä ympärillä :)
ps. taisi olla turha pelko tuo ravintovalmennuksen loppuminen. Oon pitänyt pari satunnaista päivää ruokapäiväkirjaa ja hienosti tulee kaikkea niin kuin pitääkin. Noita päiviä en ole päättänyt ennalta, vaan aamulla oon päätynt viemään koneelle päivän syömiset. Melkein voin olla ylpeä, vaikka näenkin siellä heti muutaman korjattavan kohdan ;)
Välillä tulee sellainen olo, ettei mitään ole saanut aikaiseksi. Välillä taas tajuaa, että tää homma toimii ja sen voimalla liitelee endorfiineissä 7. taivaassa kunnes todellisuus taas iskee ja jatkat samaa arkea. Kuitenkin joka päivä on tuonut mukanaan jotain uutta. Uutta ja ihanaa, josta on syytä iloita.
Paljon on mahtunut kuukausiin, edelleen elän ihmettelyvaihetta että mä todellakin olen pystynyt tähän. Toisaalta pelon sekaisin tuntein odotan tulevaa kesää ja syksyä, entäs jos tämä olikin "vahinko" ja kaikki korjaantuu kyllä ajan kanssa. Tai jos tämä onkin vain ihana uni, josta herään keskelle karua todellisuutta. Onneksi niin ei ole.
Tietyn lainen kuherruskuukausi elämänmuutoksen kera on ohi. Kauan sitä kesti, mutta hiljalleen tässä viimeisten parin kuukauden aikana se hypetys ja välillä jopa hysteria on laantunut tavalliseksi iloksi onnistumisesta. Vaikka ajoittain sitä omakuvaa on hankala tajuta, kun peilistä katsoo lähtötilanteessa seisova tyyppi. Huomattavasti itsevarmempana kuin ennen ja päällä ihan erilaisia vaatteita, mutta muutoin sokea muutokselle. Mielenkiintoista on ollut se, että moni kaveri sanoi alkutaipaleella mulle että "onhan se nyt vielä pari viikkoa tosi kivaa ja jee jee, mutta oota kuukausi pari niin ei se sitten olekaan enää hauskaa". Ja kun se on ollut hauskaa, ihan koko ajan. Totta kai niitä huonoja päiviä ja aallonpohjia on mahtunut matkalle, muttei se ole vienyt iloa tästä matkasta eikä himmentänyt tavotteita. Kumman kauan se hauskuus ja ne pari kuukautta kesti. Koska vielä tänäänkin tämä on hauskaa. Nautin jokaisesta hetkestä ja koen välikuolemia kun liikuntatauko kasvaa.
Muutos vie aina aikaa. Se vie todellakin hurjasti aikaa tajuta missä mennään. Ehkä onkin ihan hyvä, että se iskee tuonne tajunnan rajamaille hiljalleen ja omaa tahtiaan. Suurempi järkytys se olisi jos kerralla silmät aukeaisi ja tajuaisi mitä on tapahtunut. Toki siitä olisi onnellinen, mutta shokki voisi olla toista luokkaa. Välillä usko itseensä hiipuu, mutta loppunut se ei ole kertaakaan. Onneksi :)
Tänään sattui sopivasti olemaan Combat ohjelmassa, ihan niin kuin silloin 10 kk sitten. Joten sinne oli päästävä. Jännä oli kuitenkin huomata, miten uusi ohjaaja voi vaikuttaa niin paljon myös omaan suoritukseen ja ajattelutapaan. Yhtään dissaamatta ko. ohjaajaa, asennetta häneltä löytyi paljon! Ja vaikka tunti ei ehkä alkanut parhaimmalla tavalla niin onneksi kukaan meistä ei ole kone. En siis sano ettenkö koskaan menisi hänen tunnilleen uudelleen :) Kuitenkin uusi ohjaaja, alkukankeudet tunnissa ja muita pikkuseikkoja, huomasin kesken kaiken olevani täysin pihalla. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen mun tuli ihan valtava halu kävellä tunnilta ulos. Ei, mua ei sattunut fyysisesti. Mutta se tunne kun näet peilistä jotain, mitä olit joskus ja sopivasti kuulet kaikki ne sanat mielessä, joita et halua muistaa. Miten tuo ajatusmaailma onnistuukin kaivamaan kaiken sonnan esiin aina ja uudelleen. No, sehän ei lannistuta meikäläistä. Mä en luovuta ja sisulla vedettiin tunti loppuun.
Sisulla mennään, jos muuten ei jaksa. Tästä käännetään katseet kohti kesää ja lomaa. Tietenkin :) Uusi viikko, uusi kuukausi ja kohta myös uusi kokonainen vuosi edessä. Täynnä ihania haasteita, taisteluita, hikeä ja kyyneleitäkin. Ennen kaikkea paljon naurua ja hyvää oloa sekä iloa itsestä ja ihmisistä ympärillä :)
ps. taisi olla turha pelko tuo ravintovalmennuksen loppuminen. Oon pitänyt pari satunnaista päivää ruokapäiväkirjaa ja hienosti tulee kaikkea niin kuin pitääkin. Noita päiviä en ole päättänyt ennalta, vaan aamulla oon päätynt viemään koneelle päivän syömiset. Melkein voin olla ylpeä, vaikka näenkin siellä heti muutaman korjattavan kohdan ;)
maanantai 27. toukokuuta 2013
Mahtava maanantai!
Niin loistava viikon aloitus!! Endorfiinikänni jatkuu, taitaa olla joku kestopuudute päällä, kun hymyilyttää vain koko ajan :D
Tänään tapasin uuden tulevan esimieheni ja työtovereita myös. Työtoverit ovat tuttuja, mutta esimies on ihan uusi tuttavuus. Oli mukava aamupäivä heidän kanssaan, on ihana aloittaa syksyllä uusien haasteiden keskellä joukossa, joka kyselee jo nyt, koska mä tulen :) Ihania ihmisiä! Nyt kun nimet ovat papereissa, voi asiasta enemmän jo puhua. eihän se mikään salaisuus sikäli ole. En ole vaihtamassa työpaikkaa lopullisesti mutta lähden vuodeksi toiseen yksikköön töihin. Se tuo omat uudet haasteet niin arkeen kuin työhönkin. Suurin muutos on päivätyö. Nykyisin teen vuorotyötä joten arkivapaiden puuttumiseen on vain totutteleminen. Odotan innolla sinne pääsyä, sillä työ on sellaista josta todella pidän.
Tuon tapaamisen jälkeen ajoin aivan fiiliksissä salille ja päätin heti kokeilla juoksumattoa. Mulla on nyt pari päivää ollut ihan mieletön halu juosta, joten ei muuta kuin askel rullaamaan ja lähes 10 minuuttia hölkkäsin. Olin iloinen, että jaksoin ja polvet ei valittaneet yhtään. Tuon "lämmittelyn" perään sain vedettyä melkein kokonaan saliohjelman läpi, ainoastaan käsien kanssa piti olla varovainen, koska toi ranne ei vieläkään tykkää toimia kunnolla. koska kaikki liikkeet ei sopineet, kokeilin ihan uusia laitetuttavuuksia ja löysin uuden lempilaitteen joka kohdistuu selän lihaksiin. Sain mä sillä tuntuman hyvin myös hauikseenkin, mutta ekan kerran voin sanoa että selkälihakset on kipeät kunnolla.
Mun liikunnan piti olla siinä tältä päivältä, mutta fiilis oli niin loistava että päädyin illalla crossailemaan 90 minuutin setin. Ja se oli kuulkaas niin loistava setti, että oksat pois! En malta odottaa seuraavaa yhdistelmää! Ennen crossingia lämmittelin jälleen juoksumatolla ja otin uudelleen vajaa 10 minuutin juoksusetin. Endorfiineistä johtuen, kenties, kotiin päästyäni totesin että mun on päästävä juoksemaan. Siis ihan oikeasti ulos ja antaa tien viedä. Oli meidän karvakorvilla ihmeteltävää, kun ne joutui narunperässä juoksemaan. Mutta niin uskomatonta kuin se onkin, niin mä juoksin!!! 33minuuttia ja 2.7km! Vain muutaman tolpan pätkän kävelin alussa, about puolivälissä ja lopussa. Edes aikanaan armeijassa en suostunut juoksemaan, vaikka sinne muuten vapaaehtoisesti meninkin. Ja nyt mä juoksin ihan omasta vapaasta tahdostani!
Voit kuvitella, että tunnelma on katossa, jos asuisin kerrostalossa niin se olis jo yläkerrassa asti! niin iloinen mä olen :)
Ja ei se riemu siihenkään vielä loppunut, tämän päivän kruunasi 200. kirjautumiskerta salin järjestelmään. En voi uskoa, että mä olen todella päässyt näin pitkälle. Liikkunut yli 200 kertaa alle 10 kuukauden aikana. Juossut elämäni ensimmäisen lenkin. Ja paljon paljon muuta!
Oikeasti, se missä päätät onnistua, siinä onnistut! Mä olen ainakin omalla kohdallani saanut todeta, että se pitää paikkansa. Pitää uskaltaa unelmoida suuria, sillä ne unelmat kyllä toteutuu! Mun unelmani siitä Fitnesskissasta on taas askelta lähempänä!
Tänään tapasin uuden tulevan esimieheni ja työtovereita myös. Työtoverit ovat tuttuja, mutta esimies on ihan uusi tuttavuus. Oli mukava aamupäivä heidän kanssaan, on ihana aloittaa syksyllä uusien haasteiden keskellä joukossa, joka kyselee jo nyt, koska mä tulen :) Ihania ihmisiä! Nyt kun nimet ovat papereissa, voi asiasta enemmän jo puhua. eihän se mikään salaisuus sikäli ole. En ole vaihtamassa työpaikkaa lopullisesti mutta lähden vuodeksi toiseen yksikköön töihin. Se tuo omat uudet haasteet niin arkeen kuin työhönkin. Suurin muutos on päivätyö. Nykyisin teen vuorotyötä joten arkivapaiden puuttumiseen on vain totutteleminen. Odotan innolla sinne pääsyä, sillä työ on sellaista josta todella pidän.
Tuon tapaamisen jälkeen ajoin aivan fiiliksissä salille ja päätin heti kokeilla juoksumattoa. Mulla on nyt pari päivää ollut ihan mieletön halu juosta, joten ei muuta kuin askel rullaamaan ja lähes 10 minuuttia hölkkäsin. Olin iloinen, että jaksoin ja polvet ei valittaneet yhtään. Tuon "lämmittelyn" perään sain vedettyä melkein kokonaan saliohjelman läpi, ainoastaan käsien kanssa piti olla varovainen, koska toi ranne ei vieläkään tykkää toimia kunnolla. koska kaikki liikkeet ei sopineet, kokeilin ihan uusia laitetuttavuuksia ja löysin uuden lempilaitteen joka kohdistuu selän lihaksiin. Sain mä sillä tuntuman hyvin myös hauikseenkin, mutta ekan kerran voin sanoa että selkälihakset on kipeät kunnolla.
Mun liikunnan piti olla siinä tältä päivältä, mutta fiilis oli niin loistava että päädyin illalla crossailemaan 90 minuutin setin. Ja se oli kuulkaas niin loistava setti, että oksat pois! En malta odottaa seuraavaa yhdistelmää! Ennen crossingia lämmittelin jälleen juoksumatolla ja otin uudelleen vajaa 10 minuutin juoksusetin. Endorfiineistä johtuen, kenties, kotiin päästyäni totesin että mun on päästävä juoksemaan. Siis ihan oikeasti ulos ja antaa tien viedä. Oli meidän karvakorvilla ihmeteltävää, kun ne joutui narunperässä juoksemaan. Mutta niin uskomatonta kuin se onkin, niin mä juoksin!!! 33minuuttia ja 2.7km! Vain muutaman tolpan pätkän kävelin alussa, about puolivälissä ja lopussa. Edes aikanaan armeijassa en suostunut juoksemaan, vaikka sinne muuten vapaaehtoisesti meninkin. Ja nyt mä juoksin ihan omasta vapaasta tahdostani!
Voit kuvitella, että tunnelma on katossa, jos asuisin kerrostalossa niin se olis jo yläkerrassa asti! niin iloinen mä olen :)
Ja ei se riemu siihenkään vielä loppunut, tämän päivän kruunasi 200. kirjautumiskerta salin järjestelmään. En voi uskoa, että mä olen todella päässyt näin pitkälle. Liikkunut yli 200 kertaa alle 10 kuukauden aikana. Juossut elämäni ensimmäisen lenkin. Ja paljon paljon muuta!
Oikeasti, se missä päätät onnistua, siinä onnistut! Mä olen ainakin omalla kohdallani saanut todeta, että se pitää paikkansa. Pitää uskaltaa unelmoida suuria, sillä ne unelmat kyllä toteutuu! Mun unelmani siitä Fitnesskissasta on taas askelta lähempänä!
lauantai 25. toukokuuta 2013
7. taivas
Elämä on mennyt kuin 7. taivaassa viimeiset pari päivää. Olo on uskomaton, mieli iloinen ja tuntuu ettei mikään voi ryövätä tätä fiilistä :)
Nämä viime päivät olen ihmetellyt, ihastellut ja hämmästellyt asioita ja elämää. Joka päivä tuntuu tulevan uusia asioita tajuntaan, jotka konkretisoituu ihan uudella tasolla. Jotenkin olen alkanut näkemään itseäni ihan uudella tavalla sekä peilistä että muutenkin. Moni asia alkaa tuntumaan mahdolliselta ja tuntuu että ovet ovat auki joka suuntaan.
Eilen iltalenkillä olin yhtä aikaa kauhistunut ja innostunut, kun ensimmäisen kerran elämässäni tuli himo lähteä juoksmaan. Siis minä, joka en ikimaailmassa ole tykännyt juosta, saati jaksanut. Nyt hinku olisi kova. Harmittelin lenkin aikana, että tulin lähteneeksi farkuissa ja crocseissa ulos, ei niillä paljon juosta. Mutta täytynee käydä kokeilemassa joku ilta, miltä se tuntuu. Juokseminen. En oikeasti vielä pysty näkemään itseäni juoksemassa, mutta onhan tässä menneinä kuukausina ollut paljon muutakin, jota en ole pystynyt kuvittelemaan ja silti olen kyennyt sen tekemään. Jostain se pitää aloittaa, kyllä se pääkoppa seuraa perässä ja tottuu ajatukseen.
Vaikka olo on tällä hetkellä mitä mahtavin, tuntuu että elän monta päivää kestävässä endorfiinikännissä, niin silti tunnen itseni hyvin. En voi luvata, etten koskaan enää heitä kirvestä kaivoon, mutta lupaan käydä hakemassa sen sieltä kaivosta takaisin kun se päivä koittaa.
Ravintovalmennuksen loppuminen aiheutti jännän ajatusreaktion. Huomasin, että ajatuksiin tulvi vanhoja toimintamalleja ja huomasin jossain vaiheessa ajattelevani että eihän se nyt ole enää niin väliä, kun ei tarvitse raportoida kenellekään eikä kukaan seuraa syömisiä. Onneksi havahduin noihin ajatuksiin, sillä niinhän asia ei ole. Uudet toimintatavat ja mallit on nyt opeteltu ja nyt se vaikea osuus alkaa. Omillaan pärjääminen siitäkin huolimatta, ettei kukaan katso perään. Sitä varten on nyt opeteltu kuukausi toisensa perään ja haettu uusia tapoja ja ajattelumalleja. Toisaalta oli hienoa huomata omat ajatukset ja tunnistaa niitä sudenkuoppia.
Pari päivää sitten tapahtui myös se, mitä en olisi koskaan uskonut. Erään ystäväni kanssa ei olla nähty marraskuun jälkeen, vaikka yhteyksissä toki ollaan oltu. Törmättiin sattumalta kaupassa ja hän ei tunnistanut mua. Ensin aattelin, ettei hän nähnyt mua, mutta kun moikkasin niin hän oli ihan äimänä. Totesi siinä sitten, että ei tajunnut kuka olin. Jotain muutosta on siis tapahtunut :)
Pieniä asioita joista tulee iso ilo :) Pelkästään niillä monilla ihanilla sanoilla ja palautteilla, joita oon viime päivinä saanut, jaksan taas monta viikkoa eteenpäin. Mulla on ihanat tsempparit ja tukijoukot, jotka kannustaa jaksamaan ja jatkamaan :)
Tänään en mieti liikuntaa enkä syömisiä. Tänään on juhlapäivä ilman erityistä juhlan syytä. Minä aion juhlia itseäni, elämää, ystäviäni, onnellisuutta ja sitä että tänään elämä on ihanaa! Olen viimein oppinut, että minä olen sen arvoinen!
Nämä viime päivät olen ihmetellyt, ihastellut ja hämmästellyt asioita ja elämää. Joka päivä tuntuu tulevan uusia asioita tajuntaan, jotka konkretisoituu ihan uudella tasolla. Jotenkin olen alkanut näkemään itseäni ihan uudella tavalla sekä peilistä että muutenkin. Moni asia alkaa tuntumaan mahdolliselta ja tuntuu että ovet ovat auki joka suuntaan.
Eilen iltalenkillä olin yhtä aikaa kauhistunut ja innostunut, kun ensimmäisen kerran elämässäni tuli himo lähteä juoksmaan. Siis minä, joka en ikimaailmassa ole tykännyt juosta, saati jaksanut. Nyt hinku olisi kova. Harmittelin lenkin aikana, että tulin lähteneeksi farkuissa ja crocseissa ulos, ei niillä paljon juosta. Mutta täytynee käydä kokeilemassa joku ilta, miltä se tuntuu. Juokseminen. En oikeasti vielä pysty näkemään itseäni juoksemassa, mutta onhan tässä menneinä kuukausina ollut paljon muutakin, jota en ole pystynyt kuvittelemaan ja silti olen kyennyt sen tekemään. Jostain se pitää aloittaa, kyllä se pääkoppa seuraa perässä ja tottuu ajatukseen.
Vaikka olo on tällä hetkellä mitä mahtavin, tuntuu että elän monta päivää kestävässä endorfiinikännissä, niin silti tunnen itseni hyvin. En voi luvata, etten koskaan enää heitä kirvestä kaivoon, mutta lupaan käydä hakemassa sen sieltä kaivosta takaisin kun se päivä koittaa.
Ravintovalmennuksen loppuminen aiheutti jännän ajatusreaktion. Huomasin, että ajatuksiin tulvi vanhoja toimintamalleja ja huomasin jossain vaiheessa ajattelevani että eihän se nyt ole enää niin väliä, kun ei tarvitse raportoida kenellekään eikä kukaan seuraa syömisiä. Onneksi havahduin noihin ajatuksiin, sillä niinhän asia ei ole. Uudet toimintatavat ja mallit on nyt opeteltu ja nyt se vaikea osuus alkaa. Omillaan pärjääminen siitäkin huolimatta, ettei kukaan katso perään. Sitä varten on nyt opeteltu kuukausi toisensa perään ja haettu uusia tapoja ja ajattelumalleja. Toisaalta oli hienoa huomata omat ajatukset ja tunnistaa niitä sudenkuoppia.
Pari päivää sitten tapahtui myös se, mitä en olisi koskaan uskonut. Erään ystäväni kanssa ei olla nähty marraskuun jälkeen, vaikka yhteyksissä toki ollaan oltu. Törmättiin sattumalta kaupassa ja hän ei tunnistanut mua. Ensin aattelin, ettei hän nähnyt mua, mutta kun moikkasin niin hän oli ihan äimänä. Totesi siinä sitten, että ei tajunnut kuka olin. Jotain muutosta on siis tapahtunut :)
Pieniä asioita joista tulee iso ilo :) Pelkästään niillä monilla ihanilla sanoilla ja palautteilla, joita oon viime päivinä saanut, jaksan taas monta viikkoa eteenpäin. Mulla on ihanat tsempparit ja tukijoukot, jotka kannustaa jaksamaan ja jatkamaan :)
Tänään en mieti liikuntaa enkä syömisiä. Tänään on juhlapäivä ilman erityistä juhlan syytä. Minä aion juhlia itseäni, elämää, ystäviäni, onnellisuutta ja sitä että tänään elämä on ihanaa! Olen viimein oppinut, että minä olen sen arvoinen!
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Kun positiivinen todellisuus iskee
Mä olen ihan onnesta sekaisin ja sanaton. Toisaalta kauhuissani ja silti niin super iloinen. Tiedätkö sen tunteen, kun olet aina, koko ikäsi halunnut jotain joka on ollut saavuttamattomissa? Josta ihmiset toinen toisensa perään sanoo, että älä unelmoi, se on mahdotonta? Ja kuitenkin salaa haaveilet siitä ja toivot että jonain päivänä... Että jonain päivänä se voisi olla totta. Voisit näyttää itsellesi ja samalla ehkä vähän muillekin, että pystyt mahdottomiin (tai ainakin sellaiseen, jonka joku toinen väittää olevan mahdotonta). Että kaikki on mahdollista kun teet työtä unelmasi eteen.
Tänään oli ravintovalmennuksen treffit. Periaatteessa viimeiset jos mukaan ei lasketa seurantatapaamista heinäkuussa. Edellisestä tapaamisesta on pari viikkoa aikaa ja olin henkisesti niin valmistautunut sihen, että mitään ei ole tapahtunut. Varsinkin kun takana on pari viikkoa liikuntaa minimillä. Vaikka tiedän, että liikunta tukee painonpudotusta ja tulokset tehdään siellä keittiössä, on sen sisäistäminen ollut kuitenkin oma haasteensa. Hiljalleen mun tajuntaan alkaa iskea se totuus, että näin todella on. Ihan oikeasti.
Kuitenkin kahdessa viikossa on vyötäröstä lähtenyt 6cm. Siis 6cm !?!?! Ja mä en ole mielestäni tehnyt mitään! Mutta jotain mä olen tehnyt oikein. Nimittäin syönyt. Pitänyt kiinni siitä että kalorit tulee täyteen, että proteiinit, hiilarit, kuitu ja se tärkein rasvat, tulee joka päivä syötyä. Mennyt orjallisesti annettujen ohjeiden mukaan, vaikkakin jättänyt päiväkirjan pidon pois. Mä olen todella oppinut jotain :)
Tämä juna on mennyt todella lujaa vauhtia, että ajoittain on tuntunut vaikealta pysyä matkassa mukana. Kroppa menee ihan omia raiteitaan ja pääkoppa seuraa jossain sivuraiteella perässä. Matka on kestänyt jo reilut 9 kk ja nyt vasta oma ajatusmaailma alkaa olemaan tahdissa mukana.
Tänään kävin InBodyssa ja kun vertasin lappuja toisiinsa, joiden välillä on 3kk aikaa, aloin viimein tajuta tilanteen. Mä olen saavuttanut paljon. En ilman apua, ehei! Mutta oikeasti, saavuttanut jotain josta mulle on sanottu aina että se ei ole mahdollista. Kun vaa'an lukemat valuvat yksi toisensa jälkeen alaspäin ja mittanauhasta roikkuu enemmän vapaana kuin meikäläisen ympärillä. Sitä ei vain sisäistä ihan heti.
Mutta tänään se jotenkin jysähti. Melkein 37kg ja vyötäröltä on nyt lähtenyt 41cm. Se on melkein puoli metriä. Ihan oikeesti! Vaikka voisin hyppiä ilosta ja riemusta, vetää nuo lukemat hiljaiseksi. Ne helpotuksen kyyneleet, kun viimeinkin pystyt siihen mihin kukaan ei uskonut sun pystyvän. Kun tajuaa, että ovet on oikeasti auki ja voit tehdä ihan mitä tahansa. Ja tajuaa sen, että ns. normaalipaino on ihan kohta oven takana. Ja kuitenkaan sitä ei oikeasti pysty vielä käsittämään kunnolla.
Todellisuus on viimein iskenyt. Positiivisesti. Olen onnellinen siitä, että olin valmis ottamaan kaiken avun vastaan, mitä tarjolla on. Ilman mun superihanaa ravintovalmentajaa tämä ei olisi onnistunut! Kyllä, mä tein työn itse, mutta jos ohjeet olisi olleet väärät tai niitä ei olisi ollut, tulos olisi jotain toisenlaista.
Viimeinkin voin todella alkaa uskomaan ravintovalmentajani sanoja "sä osaat tämän". Näyttää siltä, että oikeasti osaan, kun vain uskallan myöntää sen itselleni :) Se Fitnesskissa, se on heräämässä eloon :)
Ja ne unelmat, niitä ei pidä koskaan haudata vaikka ihmiset sanoisivat mitä tahansa!
Tänään oli ravintovalmennuksen treffit. Periaatteessa viimeiset jos mukaan ei lasketa seurantatapaamista heinäkuussa. Edellisestä tapaamisesta on pari viikkoa aikaa ja olin henkisesti niin valmistautunut sihen, että mitään ei ole tapahtunut. Varsinkin kun takana on pari viikkoa liikuntaa minimillä. Vaikka tiedän, että liikunta tukee painonpudotusta ja tulokset tehdään siellä keittiössä, on sen sisäistäminen ollut kuitenkin oma haasteensa. Hiljalleen mun tajuntaan alkaa iskea se totuus, että näin todella on. Ihan oikeasti.
Kuitenkin kahdessa viikossa on vyötäröstä lähtenyt 6cm. Siis 6cm !?!?! Ja mä en ole mielestäni tehnyt mitään! Mutta jotain mä olen tehnyt oikein. Nimittäin syönyt. Pitänyt kiinni siitä että kalorit tulee täyteen, että proteiinit, hiilarit, kuitu ja se tärkein rasvat, tulee joka päivä syötyä. Mennyt orjallisesti annettujen ohjeiden mukaan, vaikkakin jättänyt päiväkirjan pidon pois. Mä olen todella oppinut jotain :)
Tämä juna on mennyt todella lujaa vauhtia, että ajoittain on tuntunut vaikealta pysyä matkassa mukana. Kroppa menee ihan omia raiteitaan ja pääkoppa seuraa jossain sivuraiteella perässä. Matka on kestänyt jo reilut 9 kk ja nyt vasta oma ajatusmaailma alkaa olemaan tahdissa mukana.
Tänään kävin InBodyssa ja kun vertasin lappuja toisiinsa, joiden välillä on 3kk aikaa, aloin viimein tajuta tilanteen. Mä olen saavuttanut paljon. En ilman apua, ehei! Mutta oikeasti, saavuttanut jotain josta mulle on sanottu aina että se ei ole mahdollista. Kun vaa'an lukemat valuvat yksi toisensa jälkeen alaspäin ja mittanauhasta roikkuu enemmän vapaana kuin meikäläisen ympärillä. Sitä ei vain sisäistä ihan heti.
Mutta tänään se jotenkin jysähti. Melkein 37kg ja vyötäröltä on nyt lähtenyt 41cm. Se on melkein puoli metriä. Ihan oikeesti! Vaikka voisin hyppiä ilosta ja riemusta, vetää nuo lukemat hiljaiseksi. Ne helpotuksen kyyneleet, kun viimeinkin pystyt siihen mihin kukaan ei uskonut sun pystyvän. Kun tajuaa, että ovet on oikeasti auki ja voit tehdä ihan mitä tahansa. Ja tajuaa sen, että ns. normaalipaino on ihan kohta oven takana. Ja kuitenkaan sitä ei oikeasti pysty vielä käsittämään kunnolla.
Todellisuus on viimein iskenyt. Positiivisesti. Olen onnellinen siitä, että olin valmis ottamaan kaiken avun vastaan, mitä tarjolla on. Ilman mun superihanaa ravintovalmentajaa tämä ei olisi onnistunut! Kyllä, mä tein työn itse, mutta jos ohjeet olisi olleet väärät tai niitä ei olisi ollut, tulos olisi jotain toisenlaista.
Viimeinkin voin todella alkaa uskomaan ravintovalmentajani sanoja "sä osaat tämän". Näyttää siltä, että oikeasti osaan, kun vain uskallan myöntää sen itselleni :) Se Fitnesskissa, se on heräämässä eloon :)
Ja ne unelmat, niitä ei pidä koskaan haudata vaikka ihmiset sanoisivat mitä tahansa!
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
välikuvia
Joku tuossa taannoin kyseli uusia valokuvia, joten aikani kuluksi tein taas vertailukuvat.
Vasemman puoleinen kuva on otettu 21.3. ja oikean puoleinen 4.5. Eli kuvien välillä on 6 viikkoa aikaa (ja about 4kg). Jotain on ehtinyt tapahtumaan noissakin viikoissa :) Oikean puoleisessa kuvassa jalassa nuo paljon puhutut tavoiteshortsit jotka ei nousseet kuin polvien yläpuolelle viime elokuussa :)
Tästä on hyvä jatkaa taas eteenpäin. Kunhan pääsen kampaajalle asti ja saan naamavärkin jotenkin aisoihin niin lupaan kokokuvankin tässä kesän kuluessa ;)
Vasemman puoleinen kuva on otettu 21.3. ja oikean puoleinen 4.5. Eli kuvien välillä on 6 viikkoa aikaa (ja about 4kg). Jotain on ehtinyt tapahtumaan noissakin viikoissa :) Oikean puoleisessa kuvassa jalassa nuo paljon puhutut tavoiteshortsit jotka ei nousseet kuin polvien yläpuolelle viime elokuussa :)
Tästä on hyvä jatkaa taas eteenpäin. Kunhan pääsen kampaajalle asti ja saan naamavärkin jotenkin aisoihin niin lupaan kokokuvankin tässä kesän kuluessa ;)
torstai 9. toukokuuta 2013
9 kuukautta
Yhdeksän kuukautta. Siinä ajassa rakentuu uusi ihminen, jos biologian mukaan mennään. Mutta jos mennään elämäntaparemontin mukaan, siinä ajassa todellakin rakentuu uusi ihminen :) Niin ainakin itse koen.
Paljon on tapahtunut ja paljon pitää vielä tapahtua. Vaikka välillä tuntuu ettei homma etene, ei sitten mihinkään, niin silti jotain tapahtuu tuolla kuoren alla.
Vaaka napsahti tänä aamuna -36.1kg lukemiin, joista iloitsen ihan hirmuisen paljon! Tahti on rauhoittunut ja tasaantunut, välillä tulee niitä suvantoja ettei mikään liiku ja sitten taas mennään. Seuraava tasakymmen rikottavaksi on todella lähellä :) Ei puutu paljon!
Tuo kyseinen kymmenluku on ollut yksi välitavoitteista ja siihen olin aikatauluksi laittanut 1.6.13. Nyt se voi todellakin olla mahdollista, vaikka välillä meinasin jo ettei se tule toteutumaan ja että tavoitteet on vähän epärealistiset. Kuitenkin kaikki on mahdollista.
Vaatekoko on pienentynyt hirveästi. Nyt kun kesäiset ilmat on saapuneet, olen ihan paniikissa koska mulla ei ole mitään päälle pantavaa. Ja tällä kertaa se ei ole naisten yleisin voivottelunaihe, vaan ihan totinen tosi. Mulla kaappi huutaa tyhjyyttä kesävaatteiden kohdalla. Jotain tarvii tehdä :D Toisaalta se on ihanaa. Pelkkä ajatuskin siitä, että voit ostaa 6-7 vaatekokoa pienempiä vaatteita tänä kesänä, se laittaa hiljaiseksi mutta saa mielen todella iloiseksi! Happy happy me!
Ja kuten lupasin viime postauksessa, niin väliaikatietoja mitoista tulee tässä :)
Mittoja: (suluissa muutos 1,5kk takaiseen)
Rinta -25cm (+/-0)
Vyötärö -35cm (+/-0)
Lantio -26cm (-4cm)
Reisi -20cm (-3cm)
Allit -13cm (-0.5cm)
Selkeästi näkee, että on ollut alakropan vuoro luovuttaa ekstraa pois. Ja näinhän se menee. Vuoroin vieraissa :D Vaikka musta on hassua että alakropasta on lähtenyt enemmän kun tuntuu että kuitenkin ylävartalotreeniä oon tehnyt paljon enemmän :D Noh, pääasia että jostain lähtee jotain pois. ihan sama, mistä.
Näillä siis mennään. Uusi kuukausi edessä, uudet haasteet ja tietenkin ihana kesä. Kohta menee rikki 200 käyntiä/tuntia Keitaalla, siitä sitten tavoittelemaan seuraavaa viittäkymmentä. Yksi käynti kerrallaan :)
Aurinkoista ja ihanaa helatorstaita sinulle!
Paljon on tapahtunut ja paljon pitää vielä tapahtua. Vaikka välillä tuntuu ettei homma etene, ei sitten mihinkään, niin silti jotain tapahtuu tuolla kuoren alla.
Vaaka napsahti tänä aamuna -36.1kg lukemiin, joista iloitsen ihan hirmuisen paljon! Tahti on rauhoittunut ja tasaantunut, välillä tulee niitä suvantoja ettei mikään liiku ja sitten taas mennään. Seuraava tasakymmen rikottavaksi on todella lähellä :) Ei puutu paljon!
Tuo kyseinen kymmenluku on ollut yksi välitavoitteista ja siihen olin aikatauluksi laittanut 1.6.13. Nyt se voi todellakin olla mahdollista, vaikka välillä meinasin jo ettei se tule toteutumaan ja että tavoitteet on vähän epärealistiset. Kuitenkin kaikki on mahdollista.
Vaatekoko on pienentynyt hirveästi. Nyt kun kesäiset ilmat on saapuneet, olen ihan paniikissa koska mulla ei ole mitään päälle pantavaa. Ja tällä kertaa se ei ole naisten yleisin voivottelunaihe, vaan ihan totinen tosi. Mulla kaappi huutaa tyhjyyttä kesävaatteiden kohdalla. Jotain tarvii tehdä :D Toisaalta se on ihanaa. Pelkkä ajatuskin siitä, että voit ostaa 6-7 vaatekokoa pienempiä vaatteita tänä kesänä, se laittaa hiljaiseksi mutta saa mielen todella iloiseksi! Happy happy me!
Ja kuten lupasin viime postauksessa, niin väliaikatietoja mitoista tulee tässä :)
Mittoja: (suluissa muutos 1,5kk takaiseen)
Rinta -25cm (+/-0)
Vyötärö -35cm (+/-0)
Lantio -26cm (-4cm)
Reisi -20cm (-3cm)
Allit -13cm (-0.5cm)
Selkeästi näkee, että on ollut alakropan vuoro luovuttaa ekstraa pois. Ja näinhän se menee. Vuoroin vieraissa :D Vaikka musta on hassua että alakropasta on lähtenyt enemmän kun tuntuu että kuitenkin ylävartalotreeniä oon tehnyt paljon enemmän :D Noh, pääasia että jostain lähtee jotain pois. ihan sama, mistä.
Näillä siis mennään. Uusi kuukausi edessä, uudet haasteet ja tietenkin ihana kesä. Kohta menee rikki 200 käyntiä/tuntia Keitaalla, siitä sitten tavoittelemaan seuraavaa viittäkymmentä. Yksi käynti kerrallaan :)
Aurinkoista ja ihanaa helatorstaita sinulle!
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Kahdeksan kuukautta
Kahdeksan kuukautta sitten kävelin liikuntakeskuksen ovista sisälle ensimmäisen kerran. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Jopa se, mitä mulla oli päällä sinä päivänä, on piirtynyt mieleen. Muistan kuinka laitoin nimen paperiin ja ilmottauduin saman illan Bodycombat tunnille. Ensimmäistä kertaa 8 vuoden tauon jälkeen. Hämärä muistikuva oli vielä siitä, mitä se oli. Kuinka hauskaa se oli ja kuinka paljon se tuntui kropassa silloinkin. Samat odotukset, ne ajan kultaamat, oli mielessä kun ensimmäiselle tunnille suuntasin.
En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.
kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.
Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.
En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!
kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!
Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.
Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)
Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)
Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!
Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.
En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.
kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.
Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.
En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!
kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!
Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.
Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)
Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)
Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!
Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.
torstai 28. maaliskuuta 2013
150. kerta toden sanoo
Muistan elokuussa kun aloitin urakan ja mietin, että jos joskus voin katsoa salin kirjautumisjärjestelmästä käyneeni 50 kertaa. Se tuli täyteen. Sitten ajattelin, että jos 100 kertaa. Sekin tuli täyteen. Ja tänään olen onnellinen tuosta 150. käynnistä :) Eikä se olisi tullut täyteen ilman ihania jumppatovereita ja kannustavia ohjaajia, joiden vuoksi jaksaa ja haluaa yrittää itsensä ylittämistä päivästä toiseen.
Aika juoksee, minä sen mukana. Olen herännyt henkiin viimeisten kuukausien aikana ja nyt ihmetellyt huuli pyöreänä mutta onnellisena sitä, mitä elämä on antanut. Moni asia on hyvin. Moni asia voisi olla toki paremminkin, mutta vielä enemmän viimeisten kuukausien aikana olen oppinut elämään ja nauttimaan tästä hetkestä. On turha murehtia huomista, koska tämä päivä jää elämättä jos ajatukset ovat vain tulevassa. Toki siihen tulevaan pitää varautua, mutta ei saa unohtaa elämistä.
Tässä ja nyt. Mun on hyvä olla. Olen onnellinen :)
En voi lopettaa ihmettelyä siitä, miten ihania ihmisiä olen saanut vierelle. Monesta olen joutunut luopumaan, mutta tilalle olen saanut mahtavia tyyppejä, persoonia ja aivan ihania ystäviä! En osannut kuvitella, mitä kuntosalin oven avaaminen tarkoitti mun elämässä. En tajunnut, kuinka monta muutakin ovea se avaa samalla.
Ihmettely jatkuu, mutta nyt aion nauttia tästä onnellisesta olotilasta ja ihanista ihmisistä, joiden ajattelu saa hymyn huulille :) Nautin kahvit terassilla auringon lämmittäessä ja sulattaessa lumia, kevät tuoksuu jo jos oikein keskittyy. Se tulee ihan varmasti, niin kuin ne 50 käyntiä lisää, mikä on matkana seuraavaan tavoitteeseen!
Aika juoksee, minä sen mukana. Olen herännyt henkiin viimeisten kuukausien aikana ja nyt ihmetellyt huuli pyöreänä mutta onnellisena sitä, mitä elämä on antanut. Moni asia on hyvin. Moni asia voisi olla toki paremminkin, mutta vielä enemmän viimeisten kuukausien aikana olen oppinut elämään ja nauttimaan tästä hetkestä. On turha murehtia huomista, koska tämä päivä jää elämättä jos ajatukset ovat vain tulevassa. Toki siihen tulevaan pitää varautua, mutta ei saa unohtaa elämistä.
Tässä ja nyt. Mun on hyvä olla. Olen onnellinen :)
En voi lopettaa ihmettelyä siitä, miten ihania ihmisiä olen saanut vierelle. Monesta olen joutunut luopumaan, mutta tilalle olen saanut mahtavia tyyppejä, persoonia ja aivan ihania ystäviä! En osannut kuvitella, mitä kuntosalin oven avaaminen tarkoitti mun elämässä. En tajunnut, kuinka monta muutakin ovea se avaa samalla.
Ihmettely jatkuu, mutta nyt aion nauttia tästä onnellisesta olotilasta ja ihanista ihmisistä, joiden ajattelu saa hymyn huulille :) Nautin kahvit terassilla auringon lämmittäessä ja sulattaessa lumia, kevät tuoksuu jo jos oikein keskittyy. Se tulee ihan varmasti, niin kuin ne 50 käyntiä lisää, mikä on matkana seuraavaan tavoitteeseen!
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Nyt saa tuulettaa!!
Ravintovalmennuksen tapaaminen tänään sai tuon kevätauringon paistamaan entistä kirkkaammin! Monta tahmaista viikkoa takana, jolloin on vain sinnikkäästi hammasta purren koittanut luovia eteenpäin. Ja tänään sen näki, kuinka se oikeasti kannattaa!
Kun tavoite on mielessä kirkkaana, niin ne pienet suot, joita matkan varrelle osuu, eivät ole niin upottavia. Ja hyvällä ohjauksella, valmennuksella ja tuella niistäkin pääsee yli.
Mulla on ollut vähän hukassa tuo valmistautuminen pidempikestoiseen harjoitukseen ja samoin myös harjoituksista palauttelu. niinpä siitä tuli uusi aihe valmennuksen sisälle ja nyt olen aivan pääpyörällä proteiineja ja hiilihydraatteja. Valmennuksen jälkeen suuntasin kohti lähimarketin lisäravinnehyllyä, joka on tavalliseksi ruokakaupaksi aivan loistava, ja lueskelin pussien ja purnukoiden sisältöä. Mä en ole missään vaiheessa ajatellut siirtyä lisäravinteisiin, mutta treeniin valmistavan ja palauttavan "välipalan" otan mielelläni lisäravinteista jos tiedän saavani sitä kautta kaiken tarpeellisen helposti ja hyvässä paketissa. Kotiin tarttui mukaan kolmea eri valmistetta, jotka otan koekäyttöön heti seuraavan kunnon treenin kohdalla. On se vaan aikamoinen viidakko, kaikkea on tarjolla mutta mikä niistä on oikea... Onneksi ohjausta saa ettei tarvitse yksin pähkäillä. Muuten tulisi varmaan valittua vain se purkki, joka sattuu olemaan kauneimman värinen ;)
Se on jännää tässä itsensä kuntoon laittamisessa, että asiat tapahtuu kropassa niin eri tahtiin. Tähän asti musta tuntuu, että muutoksia on tapahtunut paljon rinta / lantioseudulla, mutta nyt kun katson mittoja, on vyötärö kärsinyt kovan menetyksen. siis tietenkin toivotun sellaisen. Paljolti on varmaan runsaan keskivartaloharjoitteen ansiota, että vyötärö kapenee. En siis turhaan käy hikoilemassa CX:ssä ja rutistelemassa vatsoja ja lankkuja :) niistä on oikeasti hyötyä! Yhteenvetona voisin sanoa, että vaaka näyttää noin 1kg vähemmän/viikko ja vyötäröltä on lähtenyt 1cm/viikko. Aika loistava tahti! Sitähän on kohta rantakunnossa oikeasti :D
Mittoja (suluissa muutos kuukauden takaisiin mittoihin):
Rinta - 25cm (-5cm)
vyötärö -35cm (-9cm)
lantio -22cm (-1cm)
Reisi - 17cm (-3cm)
Hauis/allit -12,5cm (-2,5cm)
Tänään on siis syytä hymyillä. Se fitnesskissa, se kuoriutuu vielä :) Se ottaa aikaa ja mikään ei tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kaikki työ on sen arvoista! Ihan varmasti :) Ja lainatakseni ihanaa ravintovalmentajaani, niin se lihas, mikä tässä eniten kehittyy, sitä kutsutaan kärsivällisyydeksi ;)
Kun tavoite on mielessä kirkkaana, niin ne pienet suot, joita matkan varrelle osuu, eivät ole niin upottavia. Ja hyvällä ohjauksella, valmennuksella ja tuella niistäkin pääsee yli.
Mulla on ollut vähän hukassa tuo valmistautuminen pidempikestoiseen harjoitukseen ja samoin myös harjoituksista palauttelu. niinpä siitä tuli uusi aihe valmennuksen sisälle ja nyt olen aivan pääpyörällä proteiineja ja hiilihydraatteja. Valmennuksen jälkeen suuntasin kohti lähimarketin lisäravinnehyllyä, joka on tavalliseksi ruokakaupaksi aivan loistava, ja lueskelin pussien ja purnukoiden sisältöä. Mä en ole missään vaiheessa ajatellut siirtyä lisäravinteisiin, mutta treeniin valmistavan ja palauttavan "välipalan" otan mielelläni lisäravinteista jos tiedän saavani sitä kautta kaiken tarpeellisen helposti ja hyvässä paketissa. Kotiin tarttui mukaan kolmea eri valmistetta, jotka otan koekäyttöön heti seuraavan kunnon treenin kohdalla. On se vaan aikamoinen viidakko, kaikkea on tarjolla mutta mikä niistä on oikea... Onneksi ohjausta saa ettei tarvitse yksin pähkäillä. Muuten tulisi varmaan valittua vain se purkki, joka sattuu olemaan kauneimman värinen ;)
Se on jännää tässä itsensä kuntoon laittamisessa, että asiat tapahtuu kropassa niin eri tahtiin. Tähän asti musta tuntuu, että muutoksia on tapahtunut paljon rinta / lantioseudulla, mutta nyt kun katson mittoja, on vyötärö kärsinyt kovan menetyksen. siis tietenkin toivotun sellaisen. Paljolti on varmaan runsaan keskivartaloharjoitteen ansiota, että vyötärö kapenee. En siis turhaan käy hikoilemassa CX:ssä ja rutistelemassa vatsoja ja lankkuja :) niistä on oikeasti hyötyä! Yhteenvetona voisin sanoa, että vaaka näyttää noin 1kg vähemmän/viikko ja vyötäröltä on lähtenyt 1cm/viikko. Aika loistava tahti! Sitähän on kohta rantakunnossa oikeasti :D
Mittoja (suluissa muutos kuukauden takaisiin mittoihin):
Rinta - 25cm (-5cm)
vyötärö -35cm (-9cm)
lantio -22cm (-1cm)
Reisi - 17cm (-3cm)
Hauis/allit -12,5cm (-2,5cm)
Tänään on siis syytä hymyillä. Se fitnesskissa, se kuoriutuu vielä :) Se ottaa aikaa ja mikään ei tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kaikki työ on sen arvoista! Ihan varmasti :) Ja lainatakseni ihanaa ravintovalmentajaani, niin se lihas, mikä tässä eniten kehittyy, sitä kutsutaan kärsivällisyydeksi ;)
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Urakan puoliväli on virallisesti saavutettu
Eilen se viimein tapahtui. Vaaka napsahti miinuskilojen kohdalla lukemiin -30.2kg. Hypin ja pompin, olin niin riemuissani tuosta lukemasta! Aikaa siihen meni 6 kuukautta ja 1 viikko.
Pari viikkoa on haettu tuota lukemaa, vaaka on seilannut edes takas ja on junnattu samoissa lukemissa. Epätoivo ehti hiukan jo hiipiä ajatuksiin ja usko onnistumiseen heikkeni päivä päivältä. Mutta missään vaiheessa se ei kadonnut. Onneksi :)
En kuitenkaan uskaltanut vielä eilen hehkuttaa asiasta täällä, koska pieni pelko oli mittavirheestä. Niinpä päätin odottaa tähän aamuun ja katsoa mitä vaaka nyt näyttää. Ja kappas, samoissa lukemissa ollaan! Ihan loistavaa!
Keskiviikon ravintovalmennuksessa tehtiin taas hiukan muutoksia syömisiin. Kalorit laitettiin vastaamaan tämän hetken kroppaa ja samalla käytiin läpi myös ravintosisältöä. Tällä hetkellä hiilarit ja rasvat on epätasapainossa ja ne pitäisi saada kohdilleen.
Niinpä heti torstaina pistin päivän ruoat uusiksi ja nyt myönnän olevani vähän ylpeä itsestäni, sillä päivien sisällöt on huomattavasti parempaa katseltavaa kuin aiemmin. Hyvä minä :) Haluan lapsellisesti uskoa, että nuo muutokset ruoan sisällössä vaikuttivat heti ja paino lähti jälleen laskuun junnaamisen jälkeen.
Tänään aion nauttia tästä tuloksesta,puolivälin saavuttamisesta. Ja illalla Combattiin taistelemaan!
Ihanaa sunnuntaita juuri sinulle!
Pari viikkoa on haettu tuota lukemaa, vaaka on seilannut edes takas ja on junnattu samoissa lukemissa. Epätoivo ehti hiukan jo hiipiä ajatuksiin ja usko onnistumiseen heikkeni päivä päivältä. Mutta missään vaiheessa se ei kadonnut. Onneksi :)
En kuitenkaan uskaltanut vielä eilen hehkuttaa asiasta täällä, koska pieni pelko oli mittavirheestä. Niinpä päätin odottaa tähän aamuun ja katsoa mitä vaaka nyt näyttää. Ja kappas, samoissa lukemissa ollaan! Ihan loistavaa!
Keskiviikon ravintovalmennuksessa tehtiin taas hiukan muutoksia syömisiin. Kalorit laitettiin vastaamaan tämän hetken kroppaa ja samalla käytiin läpi myös ravintosisältöä. Tällä hetkellä hiilarit ja rasvat on epätasapainossa ja ne pitäisi saada kohdilleen.
Niinpä heti torstaina pistin päivän ruoat uusiksi ja nyt myönnän olevani vähän ylpeä itsestäni, sillä päivien sisällöt on huomattavasti parempaa katseltavaa kuin aiemmin. Hyvä minä :) Haluan lapsellisesti uskoa, että nuo muutokset ruoan sisällössä vaikuttivat heti ja paino lähti jälleen laskuun junnaamisen jälkeen.
Tänään aion nauttia tästä tuloksesta,puolivälin saavuttamisesta. Ja illalla Combattiin taistelemaan!
Ihanaa sunnuntaita juuri sinulle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



