Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bodypump. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bodypump. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. helmikuuta 2014

Tautia pukkaa

Viikonloppu. Viimeinkin! Tämä viikko on menty aika äärirajoilla oman ammattitaidon ja osaamisen kanssa. Mutta selvisin, voin onnitella itseäni siitä, että selvisin.

Tauti rantautui sitten tännekin. Viime viikolla se koitti jo tulla, mutta katosi kuitenkin yhden päivän kuumeen jälkeen. Nyt se on ottanut uuden yrityksen ja taisi voittaa tämän erän. Päivä päivältä olo on ollut tukkoisempi ja aamulla kurkku niin tulessa, ettei nieleminen ole tehnyt hyvää. Eilen töistä lähtiessä kurkistin peiliin, kun sattui hengittäminenkin ja kurkussa komeili kunnon pilkut. Lääkärin kautta kotiin ab-kuurin kera. Tänään siis jo vähän parempi olo, alkoi puremaan tuo droppi heti. Onneksi. Jos töissä olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin lepuuttanut kotona. Mutta aina ei voi voittaa, joten on vain koittanut pinnistellä kaiken keskittymiskykynsä siihen ettei tekisi pahoja mokia ja muistaisi asiat. Ehkä mä olen jotain muistanutkin.... Tai sitten löydän kivan pommin sieltä kun menen töihin maanantaina :D

Viime sunnuntain megaliikunta veti koko kropan hapoille. Maanantaina päätin poikkeuksellisesti vaihtaa musiikin liikuntaan ja menin tyhmänä vetämään cross+pumpin sekä combatin. Kaikki putkeen, tietenkin. Jatkossa toivottavasti muistan, ettei noita kahta vedetä peräkkäin. Ei ainakaan jos edellisenä päivänä on vedetty 7-8 tuntia liikuntaa. Olin sanalla sanoen kuollut tiistai aamuna. Kyllä, sain mielettömät kiksit noista tunneista, oli mahtavaa päästä kokeilemaan rajojaan. Mutta ne rajat kyllä löytyi... Tankkauskaan ei osunut kohdalleen, ei sunnuntaina eikä maanantaina joten elimistö on ollut todella kovilla ja toipuminen tuosta setistä on ottanut veronsa. Ehkä syytän tuota settiä myös vähän siitä, että tauti palaili takaisin.

Nyt siis mennään hyvin rauhallisesti. Kävellään ja otetaan iisisti. Niin, kävelyä onkin tiedossa enemmän jatkossa. Sain autosta loistavan tarjouksen ja menin näyttämään sitä tänään. Ja sehän jäi sitten sille tielleen. Hiukan naureskelin itselleni kun menin HSL:n palvelupisteeseen hakemaan matkakorttia ja koitin opetella niitä vyöhykkeitä ja painikkeita.... Edellisestä kerrasta kun on jo tovi aikaa :D Selvisin kuitenkin kotiin reissun päältä. Ja nyt sitten ihmettelen, miten tässä näin kävi. Eihän tämä ole mikään kiveen kirjoitettu juttu. Jos elämä käy hankalaksi, niin autoja saa uusia taas. Mutta otetaan tämä uutena mahdollisuutena ja seikkailuna. Asenne ratkaisee.

Huomisen liikunnat on peruttu mun osalta. Juurikin taudin vuoksi. Otan todellakin iisisti. Korkeintaan lähden kävelylle, paitsi jos se vesisade iskee jota ne vähän niin kuin lupailee saapuvaksi. Musta on tainnut tulla aika lailla mukavuuden haluinen. Tai sitten mä olen viimein oppinut antamaan itsellen myös luvan olla ja nauttia. Tänään sorruin ja vein itseni "ulos syömään", eli pakko oli päästä syömään burger kingiin. En tajunnut että aseman ravintola oli avannut ovensa tänään vain pari tuntia aiemmin, ennen kuin menin sinne. Jono eteni kyllä ripeästi, olivat varautuneet ruuhkaan. Ja olihan se hyvää. Voin jatkossakin sallia itselleni tuon herkun kerran - kaksi vuodessa :) Sen useammin ei tarvitse eikä kyllä tee mielikään. Mietin siellä istuessa, etten ole hampurilaiseen koskenut yli 2 vuoteen, jos omatekemiä ei lasketa. Aika kuluu ihan kauheaa kyytiä...

Kevät tekee tuloaan, mä olen iloinnut mustarastaan liverryksestä joka aamu ja kyllä mä olen kevätauringonkin nähnyt. Voisin vannoa että haistan kevään tulon jo, mutta oon niin tukossa ettei hajuaisti oikein pelitä just nyt. Mutta sieltä se tulee! Kohta voi siis kaivaa fillarin esille ja miettiä, josko polkee töihin tulevaisuudessa :) Ei huono vaihtoehto sekään. Enpä olisi uskonut vuosi - kaksi sitten että teen tällaisen ratkaisun. Vaikka enpä mä olisi uskonut pääseväni tähänkään tilanteeseen.
Paljon on tapahtunut ja hyvä niin :)

perjantai 31. tammikuuta 2014

Viimeinen päivä

Tammikuun viimeinen päivä ja perjantai-ilta. Ja mä olen ihan sanaton. Tämä viikko on ollut melkoista myrskyä meikäläisen mielessä. Tämä viikko iski ilmat pihalle ja laittoi jälleen peilin eteen. Sitä monesti tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on hyvin ja sitten huomaatkin tekeväsi asiat juuri niin kuin ei pitäisi ja koko konsepti leviää käsiin. Mutta siitäkin voi nousta, voihan?

Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....

Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.

Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.

Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.

No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka  kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...

Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.

Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)

Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...

Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)

Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.


lauantai 18. tammikuuta 2014

Kirmaus läpi menneen viikon

Tapahtumarikas ja hyvin tiivis viikko takana päin. Tämän viikon urheilut ovat olleet mitättömän pieniä pyrähdyksiä, mutta toisaalta nythän vasta etsin sitä tasapainoa työn ja liikunnan välille. Aamusaleja oli suunnitteilla ne kaksi tällekin viikolle, mutta lopulta oli pakko antaa itselle aikaa nukkua se tunti enemmän niinäkin aamuina kuin salit oli alustavasti suunniteltu. Väsymyksen määrää oli torstaina vaikea kuvailla, mutta reilut 3h päikkärit töiden jälkeen ja  kunnon 12h yöunet siihen perään teki ihmeitä. Taas jaksoi painaltaa.

keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran vesijuoksemassa ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Taitaa olla vuosi (?) edellisestä kerrasta... Mutta se oli ihanaa, hauskaa ja toisaalta niin erilaista muihin liikuntamuotoihin nähden. Vesijuoksusta suoraan ystävän luo parantamaan maailmaa. Ja kuinka onnellinen voikaan ihminen olla niin pienestä asiasta kuin valmiiseen ruokapöytään käymisestä ja toisen tekemästä ruoasta. Se on niin harvinaista herkkua. Ja kaiken lisäksi se ruoka oli taivallisen hyvää!!! Pieni hengähdystauko arjen kiireen keskellä.

Töissä tuli sähköpostilla haaste KIRmaus - kamppanjaan viikko pari sitten. Keräsimme joukkueen meidän yksiköstä ja olemme mukana. Haaste kestää helmikuun ajan ja tarkoituksena on kerryttää liikuntapisteitä. Mukavaa touhua siis tiedossa ja erittäin liikunnallinen helmikuu ;)

Vaikka painossa ei ole tapahtunut jälleen mitään, on jotain kuitenkin taas kerran havaittavissa. Ostin uuden vuoden jälkeen uudet lasketteluhousut, koska tarve on olemassa ja kaapista ei jostain kumman syystä sellaisia enää löydy.... No nuo housut saapuivat (kiitos kaikkien nettikauppojen ;) ) ja totesin että ne ei mene kiinni ja reisistä ottaa tiukkaan kiinni. Jätin housut kaappiin ja kuluneella viikolla tuli äkillinen tarve saada lämmintä ylle -20 pakkasessa tehdylle lenkille, joten kokeilemaan housuja uudelleen. Nyt ne olivat juuri sopivat ja alle mahtui lämpökerrasto. Ja vaa'alla ei ole siis tapahtunut mitään. Eli jonkin sortin kiinteytymistä taas kerran havaittavissa!! Tästä oon niin iloinen! Mutta täytyy sanoa, ettei mikään voita sitä onnen tunnetta kun kävelet lenkkiä metsäss ystävän kanssa kovassa pakkasessa täysikuun loisteessa! Luksusta!

Haastoin itseni kokeilemaan uusia lajeja tänä vuonna. Nyt on jo muutama uusi kokeilukerta takana ja olen onnellinen. Rajoja on ylitetty ja rikottu urakalla! Sieltä mukavuusvyöhykkeeltä on lähdetty pois. Sain ystävältäni kokeiluviikon toiseen kuntokeskukseen, kuin missä nyt käyn. Käytän tuon viikon mielelläni, sillä vaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa. Ja tuolla valikoimassa on hiukan toisenlaiset tunnit kuin meillä. Niitä oikeastaan lähden hakemaan ja kokeilemaan :) Ja toisaalta vaihtoehtoja on hyvä katsella hyvissä ajoin, elokuu on pian ja silloin pitää miettiä, mihin päin matkani jatkuu nykyisestä keitaasta. Vai jatkuuko... Aika näyttää. Tällä hetkellä myönnän että saliohjelma korpeaa kovaa, teen edelleenkin kohta 8 kk vanhaa kesäohjelmaa. Mutta ehkä se istuu noihin lihaksiin kun sitä jyystää vuoden? Mutta katsotaan, käyn kokeilemassa ja sitten olen taas astetta viisaampi.

Eilen tapahtui harvinainen tilanne mulle. Bodystep ei ole koskaan ollut mun lempituntini koska minä ja lauta ei olla kauhean hyviä kavereita.... Extempore mut saatiin houkuteltua steppiin ja olin kyllä ihan onnessani! No ne kädet, ne voin unohtaa vieläkin.... heti kun koitin saada käsiä mukaan niin eikös se lauta alkanut temppuilemaan... Mutta muutoin tunti oli loistava, hyppyjä oli havaittavissa ja en joutunut katsomaan sitä lautaa ollenkaan siinä määrin kuin aiemmin! Ja meinasin vain kerran tippua laudalta ja pari kertaa kompastua siihen. Eli kehitys jatkuu, koordinaatio alkanee löytymään pikku hiljaa! Kaiken lisäksi huomasin nauttivani tunnista, mä kun olen luullut inhoavani steppiä :D En mä sitten näköjään inhoakaan. Ja olen ilmottautunut jo seuraavalle steppitunnille. Tästä ne uusien lajien valloitukset jatkuu!

Tänään olin kuuntelemassa Päivi Räsäsen puhetta "elä ja vaikuta rohkeasti". Vaikka aihe ei nyt liittynytkään elämäntaparemontin tekemiseen, niin sieltä sai paljon työkaluja myös tälle matkalle. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että aina kun elämään tulee jotain uutta, jää vanha elämä menneisyyteen. Ne vanhan elämän ystävät katoavat osittain tai kokonaan. Se vain on osa prosessia. Ja toisaalta on hyväkin että ne jotka eivät pysty käsittelemään muutosta, katoavat. Yleensä juuri nuo edellä mainitut toimivat jarruna niihin meidän muutoksiin. Mielelläni mäkin olisin pitänyt kaikki vanhat ystävät vierellä, mutta en ollut valmis maksamaan sitä hintaa mikä multa vaadittiin. Jos vaakakupissa on oma elämänlaatu ja sisältö vs. ystävyys, valitsen itseni ja oman elämäni toisen ihmisen sijaan. Päivi puhui paljon hyvää ja sain itselleni paljon uusia eväitä tulevien päivien varalle. Paljon pureskeltavaa, paljon ajateltavaa ja niitä työkaluja arjen keskelle. Ja myönnän, että mulla on ollut mielenkiintoinen kuva Räsäsestä ja ainakin osittain mun on muutettava sitä tämän päivän jälkeen. Positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.

Ensi viikko siintää jo tuolla edessä päin. Ensi viikolla taas kerran tavoitteena se kaksi aamusalia, yksi vesijuoksu, 1-2 combattia, yksi steppi, yksi pumppi ja toivottavasti yksi crossing sekä 1-2 cx:ää. Lopputulos voi olla kaikkea muuta :D Paitsi vesijuoksu, sen tiedän että se on todellakin siellä. Se on aikataulutettu niin hyvin työn perään ystävän kanssa, että sitä laatuaikaa en anna pois mistään hinnasta!!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Askel askeleelta

Mä olen haikaillut koko syksyn perjantai-illan steppiin. Kun tajusin jokin viikko sitten, että ihana ohjaajamme perjantai-illasta siirtyy vuoden vaihteessa muualle, iski pieni paniikki. Olen ollut tasan kerran stepissä, se oli huhtikuussa ja muistan sen tunteen kun tasapaino ei ollut ihan kohdallaan ja kuolema todellakin meinasi korjata mennen, tullen ja palatessa.

Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...

Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!

Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.

Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.

Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.

Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.

ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pieniä etappeja

Ehdin pitämään vajaan kahden viikon tauon liikunnasta ennen viime perjantaita. Työt on vienyt ajan niin hyvin, että aika ei oikeasti ole vain riittänyt. Ja sitten on koittanut kompensoida liikunnan puutetta pitkillä lenkeillä koiran kanssa.

Vaa'alla käymisessäkin on ollut tovin tauko. Oikeastaan ehti jo pieni paniikki iskeä, sillä syömiset ei ole olleet ollenkaan sitä, mitä olisi toivonut.... kakkua, piparia, pullaa, juustoja ja suolakeksejä, ihan kaikkea mahdollista mikä ei siihen ruokavalioon normaalisti kuulu. Kuitenkin positiivista on se, että kohtuus kaikessa on todella löytynyt. Eilen hyppäsin vaa'alle ja olin kyllä onnesta soikeana, koska lukema oli laskenut pikkaisen. Suunta elämäntapojen muutoksessa on edelleen siis oikea.

Perjantaina oli tarjolla pitkästä aikaa mun lempi tuplatunti. Ensin bodypump ja perään bodycombat. Voin vannoa, että tiukkaa teki! Jossain vaiheessa combatin aikana mietin oikeasti, miten vuosi sitten pystyin vetämään nuo molemmat tunnit ihan kivuttomasti läpi. Mutta tekniikka ei ollut sillon ihan sitä, mitä se nyt on. Enkä osannut laittaa peliin kaikkea silloin, nyt panos on paljon korkeampi ja tuskan hiki valuu pelkästä ajatuksesta. Nämä on niitä arjen pieniä muistutuksia siitä, mihin on päästy. Myöskin ne miestenpunnerrukset... Vaikka ne onkin vielä vain niitä puolikkaita, niin nyt meni jo vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Pikkuhiljaa!!

Talvi tekee tuloaan ja on ollut jälleen aika käydä vaatekaappia läpi. Löysin vanhan jemman liian pieniä vaatteita, jotka aikanaan olen saanut. Nyt kokeilin niitä läpi ja kauhukseni huomasin, että suurin osa oli liian isoja! Ihanaa!!! Voin laittaa nekin kiertoon :) Varsinkin eräs yöpuku, jonka olen saanut joululahjaksi vuonna keppi ja kivi, joka on aina roikkunut siististi hengarissa odottamassa sitä päivää, että se olisi sopiva. Nyt se on kuin teltta :) Ihanaa, ihanaa!! En ole edes lappuja siitä ehtinyt poistaa ja aikaa on oikeasti kulunut 4-5 vuotta ainakin....

pari päivää on veto ollut niin poissa kuin olla voi, perjantaina jumppien jälkeen palelin ja totesin ettei se ole ihan normaalia lihastärinää. Kuumemittari antoikin bingolukemat joten päätin rauhoittaa viikonlopun ihan vain itselle. En tiedä, oliko kyse vain univelasta ja väsymyksestä, huonosta tankkauksesta ja tuplatuntien aiheuttamasta elimistön vastareaktiosta. Lauantaina kuume ei enää noussut, mutta vietin koko päivän sohvalla leviten joka suuntaan. Tänään olo on ollut normaali ja energiaa on taas kuin pienessä kylässä.

Tänään on jalat olleet ihan kamalan kipeät. Varsinkin sisäreidet. Kiitos perjantain tuplatuntien. Ihana polte kun tietää että sen on ihan itse saanut aikaan! Koska energiaa on, päätin uskaltautua tämän illan tuplatunnille, combat + cx odottaa hikoilijaansa. Ehkä otan vähän kevyemmin (niin varmaan ja seli seli....) ettei kuume nouse uudelleen :) Mutta kun on ihan pakko päästä, niin minkäs teet :) Ja toisaalta myös se sivulankku, mä niin inhoan sitä ja kuitenkin mä haluan voittaa sen :D Sitä pääsen tänään taas harjottelemaan ihan urakalla.

Tästä siis katse kohti uutta viikkoa. Marraskuu lähenee loppuaan ja kohta on aika alkaa miettimään joulua. Perjantaina 20.12 mä aloitan ruhtinaalisen 4 viikon "kesäloman" koska en ehtinyt kesällä lomaa pitämään. Aika luksusta ja ajankohta on mitä parhain! Tammikuussa sitten hetkeksi afrikan auringon alle, sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa :)

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa!

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Tuplatunnin parhautta

Wuhuu!!! Endorfiinikänni on saapunut, leijun 7. taivaassa ja kaikki vain siksi että "selvisin hengissä" cx:n ja pumpin :) Tuplatunnit on jälleen korkattu ja ne saavat jäädä nyt ohjelmistoon. Ihan liian pitkän tauon jälkeen.

Kaksi kuukautta olen joutunut pitämään cx:stä taukoa erinäisistä syistä ja kesällä tauko johtui kädestä. Treenikiellon alkaessa kävin yrittämässä pari kertaa cx:ää mutta totesin ettei se ollut hyvä juttu. Niinpä uskoin ja pidin taukoa kunnes kroppa olisi taas juonessa mukana.

Nyt heltisi viimein lupa kunnon harjotteluun ja tietenkin piti päästä kokeilemaan miten cx taipuu. Pakko sanoa että tunneskaala oli melkoinen tuon puolituntisen aikana. Ensimmäisten tahtien aikana mieleen vyöryi se tunnetila, joka oli silloinkin kun ihan ensimmäisen kerran menin ko. tunnille. Ja kun silloin vuosi sitten tajusin että mun kunto ei vain riitä. Tuo tunne katosi nopeasti ja tilalle tuli epäusko siitä, että ne lihakset, ne olemattomat pienet vatsalihaksen alut oli kadonneet johonkin. Ihan kauheaa!

Liikkuvalankku. Sitä on pakko alkaa taas harjottelemaan salaa kotona. Ja sivulankku, tuo monesta aiemmastakin kirjoituksesta tuttu harmin aiheuttaja... Sitäkin siis harjoitusohjelmaan lisää... Sivulankussa asento löytyy yllättävän hyvin, en ole siis ihan kaikkea vieläkään unohtanut. Mutta asento pettää kyllä ihan liian pian... harjoituksen puutetta :D

Mutta nuo tunteet, ne tulee ja menee. On oikeasti hyvä kun ne ilmestyy ihan tyhjästä, sillä oli toisaalta ihana huomata itsessä kehitystä jälleen. Monta kertaa teki mieli ottaa ylimääräisiä lepotaukoja paljon aikaisemmin kuin mitä lopulta otti. Ja se tärinä ja vatsakipu... Oi se teki niin hyvää!!

Muistan kun aloin käymään cx:ssä useammin silloin joskus viime vuoden vaihteessa. Alkuun tein kuolemaa joka tunnilla, mutta pikku hiljaa aloin itsekin näkemään kehitystä. Ja muistan niin hyvin sen, mikä merkitys sillä oli mittanauhassa... Voin väittää että suuri tekijä kiinteytymisen kohdalla oli juuri cx. Niinpä siis tälläkin kertaa. Vaikka nyt tarvitsee niitä taukoja enemmän kuin ne jumppakamut, en jätä leikkiä kesken. Tiedän että tämä tulee helpommaksi ja lihakset tottuu / kehittyy. Ei siis huolta siitä ettei se nyt suju niin kuin toivoisi. Sinnikkäästi eteenpäin ja uudestaan tunnille. Siitä se taas lähtee sujumaan :)

Kieltämättä bodypump cx:n perään teki häijyä. Mutta hyvällä tavalla :) jokainen lihas oli valmiiksi möyhennetty ja tuntuma löytyi ihan toisella tavalla joka puolelta. Enpä muista, koska olisi olkapääbiisin liikkeet tuntuneet alaselässä ja vatsalihaksissa. Ihan parhautta tähän puoliväliviikkoon! Tuplatunnit ei ole siis aina paha asia. Mä olen niistä tykännyt aina mutta unohtanut vain välillä, miten hyvää ne tekee koko kropalle.

On ollut jännä ja toisaalta ajatuksia herättävää lueskella muiden blogeja, jotka koskettavat samaa aihetta. Elämäntapojen muutosta. Juuri tänään luin yhtä blogia, jossa tekstin kautta huomasin itse ajattelevani että olen käynyt tuon vaiheen jo läpi. Tuli pieni voittajafiilis, tajuta se että on oikeasti edistynyt omalla matkallaan.

Nyt siis tankkausta, venyttelyä ja lepoa. Mulla on joka ikinen lihas kipeä, siis ainoa mihin ei satu, on silmät :D Mutta tämä tunne, tämä tärinä ja lihaskrampit. Ne on todellakin hunajaa näiden menneiden treenittömien viikkojen jälkeen.

Fitnesskissa, se on elossa ja jatkaa matkaansa. Se ei ole antanut periksi, se on päättänyt että elämä jatkuu ja unelmat on tehty voitettavaksi! Ja katti jatkaa niiden kadotettujen pienten vatsalihasten metsästystä :)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Taistelija

Huh, mikä viikko. Elämän kaikki puolet on tulleet nenän eteen ja tunteet ovat vyöryneet ilosta itkuun, onnesta epätoivoon. Tässä kuitenkin mennään. Olen elossa ja huomenna on uusi päivä. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.

Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!

Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D

Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)

Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.

Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.

Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!

Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole  helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.

Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.

Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kuunnella ja tulla kuulluksi

Viikonloppu tuli ja meni. Yksi viikko vähemmän ja yksi maanantai vähemmän... Hyvää kannattaa odottaa ja tämä on todella sitä, mitä minä odotan :)

Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?

Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.

Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.

Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...

Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.

Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.

Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.

Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Pumpin parhautta!

uskaltauduin pari viikkoa sitten perjantain pumppiin. Ja kuten siitä silloin kirjoitinkin, vastaanotto oli niin ihana että se jäi mielen perälle ja hymyilyttää vieläkin.

Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!

Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.

Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D

Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.

Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)

Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.

En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.

Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!

Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!

perjantai 11. lokakuuta 2013

Ystävät ovat henkireikä!

Perjantai. Viikonloppu edessä vihdoin. Nämä viimeiset 5 viikonloppua olen toivonut ajan kuluvan nopeasti. Seuraavat kahdeksan viikonloppua tulen toivomaan, että viikonloppu vain jatkuisi ja jatkuisi.... *huh*. On ollut rankka viikko. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan tuntemuksia. Päässä pyörii ja ajatukset kiertää. Voin siis vain todeta, että onneksi on viikonloppu.

Vaa'asta alkaa tulemaan jälleen kaveri. Ei vielä sydänystävä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä kamu. Tänä aamuna se suopeasti näytti pohjalukemat, sellaisia en olekaan nähnyt sitten teinivuosien :) Ihan mahtavaa, homma jatkuu siis hiljalleen :) Jotain olen tehnyt oikein, koska vaakakin tykkäsi. Pudotus pyörähti nyt 44kg paremmalle puolelle. Ei huono ollenkaan.

Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon ajatuksia ystävyydestä. Jos olet lukenut blogiani, olet ehkä huomannut että siellä on välillä putkahdellut ne huonot kokemukset esille. Mutta myös ne hyvät. Mutta erityisesti tällä viikolla olen miettinyt sitä, miten ystävyys syntyy. Toisten kanssa kemiat vain kohtaavat ja tulee sellainen olo, että toinen on ollut siinä aina. Ja toisten kanssa homma ei vain toimi. Ei vaikka tekisit mitä. Tiettyyn pisteeseen sitä jaksaa yrittää olla ystävällinen, mutta jossain tulee raja vastaan. Se ei siis tarkoita etteikö toista kohtelisi silti hyvin, mutta sitä lopettaa yrittämisen.

Tässä kuluneen viikon aikana olen saanut aivan ihanaa kannustusta ystäviltä ja erään ystävän kannustamana sain tänään viimeinkin keitaan oven auki. Myönnän rehellisesti ettei se ollut helppoa, mutta pidin kiinni lupauksestani hänelle, mutta myös itselleni. Ja voin vain sanoa että se kannatti. En muista, koska olisin saanut sellaisen vastaanoton kuin tänään. Ei ollut itku kaukana, niin ihania ihmisiä mun lähellä!! Ja kuinka hyvältä tuntui nähdä tuttuja, jo tärkeiksi tulleita ihmisiä siinä ihan lähellä. Edes vilaukselta. Viime viikolla olin kyllä salilla, mutta sieltä on niin helppo paeta pois heti kun vähänkin tuntuu siltä tai valvova silmä ei huomaa. Mutta ohjatulta tunnilta ei niin vain kadota maan nielaisemana pois. Enkä kyllä kehtaisikaan ;) Ja täytyy kyllä sanoa, etten mene sellaisten ohjaajien tunneille, joilta haluaisin kadota kesken kaiken pois. Ei keitaalla ole sellaisia ohjaajia!

Edelliseen postaukseen palatakseni. Eteenpäin mennään. Hitaasti hengitellen, mutta elossa. Ehkä ei ihan niin kauheassa endorfiinikännissä kuin aiemmin tänä vuonna, mutta jotain pientä liikettä on kuitenkin havaittavissa. Tänään bodypumpissa olo oli hyvä ja olin onnellinen että lähdin tunnille mukaan. Naureskelin jossain vaiheessa tuntia, kun olin pakannut kotona vanhat jumppahousut mukaan ja ne oli "hiukan" isot :D sai keriä ne vyötärölle.... Toisaalta se oli itselle jälleen se hyvä pieni muistutus siitä, miksi tässä mennään eteenpäin eikä taaksepäin. Paluuta menneisyyteen ei ole. Tämän päivän pumppipainoista en sano kyllä yhtään mitään... Useassa kohdassa tuli sellainen tunne, että olisi hyvin voinut ladata täydet painot, mutta toisaalta järki piipittää jossain syvällä, että ei rankkaa aloitusta. Se pienikin motivaatio kuolee jos aloittaa liian kovaa. Nyt jäi hyvä fiilis, sopiva lihastutina ja sellainen olo, että taidan uskaltaa ensi perjantaina uudelleen :) Ihan hiukan olisi halu mennä jokaisen ohjaajan tunnille, mutta vielä on liian aikaista. Nyt on maltettava ja edettävä se pieni hetki kerrallaan...

Multa on kysytty suoraan ja epäsuoraan, mitä tapahtui. Mihin motivaatio karkasi ja miksi homma pysähtyi kuin seinään. Joskus elämä vain heittelee niitä kapuloita rattaisiin ja joudut tarkistamaan kurssia. Joskus sen kurssin löytyminen kestää vähän kauemmin. Joskus pitää pohtia ne hyvät ja huonot asiat ja vielä kerran miettiä, mihin soppaan päänsä pistää. Mä olen joutunut viime viikkoina aika lailla niiden peruskysymysten äärelle ja huomannut, että asiat ei ehkä olekaan niin kuin on luullut. Ja joskus pitää vain pysähtyä hetkeksi hengittämään.

Tuollaisina hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. olen onnellinen jokaisesta teistä, ilman teitä en olisi tässä. Ilman ystäviä en ehkä olisi päässyt sen kynnyksen yli ja mennyt keitaan ovista sisään. Ja ilman erityistä ystävää, joka tuli ihan taivaan lahjana tässä muutamia viikkoja sitten, en pohtisi syntyjä syviä ja miettisi paluuta. Ei paluuta lähtötilanteeseen, no way!! Vaan paluuta herättämään henkiin jotain, minkä oli ajatellut olevan mahdotonta.

Toisin sanoen ja tiivistettynä, ehkä jotain uutta on luvassa ;) Vielä ei voi kertoa kuin ympäripyöreästi ;) Aika näyttää siis, mihin tämän laivan kurssi kääntyy.

Summa summarum. Ilman teitä ystävät rakkaat, tämä laiva olisi mennyt nurin. Kiitos kun olette!

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Lihaksia, mulla on lihaksia!!!

En voi uskoa tätä todeksi, mutta totta se on :) Mä löysin pari päivää sitten ensimmäisen näkyvän lihaksen. Siis sellaisen, että siitä voi sanoa että se on oikeasti muokkautumassa joksikin mitä sen kuuluukin olla. Ihan käsittämätöntä :) Sieltä niitä alkaa viimein pulpahdella, kovan työn tuloksena, mutta sieltä ne tulee :) Kuin suppilovahverot, joita kävin juuri keräämässä.

Suppiksia oli metsässä mutta ne oli niin kamalan pieniä, että jätin ne vielä kasvamaan. Jotenkin siellä kyykkiessä tuli juuri sellainen olo, että täähän on kuin mun lihakset. Siellä ne on, ne suppikset. Sammalen alla ja sitten ne alkaa viimein tulemaan näkyviin. Ensin ihan vähän ja vaikeasti havaittavissa olevina, mutta hiljalleen ne sieltä kasvaa. Ihan varmasti kasvaa kun saavat oikean laista ravintoa. Ja kohta niitä on joka paikassa ja ne kukoistaa :)

Sama se on meikäläisen lihasten kanssa. Siellä ne on, hiljalleen ne kehittyy tuolla jossain kaiken alla. Ja kun aika on oikea, ne alkaa näkymään. Ensin ihan vain vähän, mutta sitten hiljalleen enemmän ja näkyvämpinä. Vielä en uskalla ajatella että ne kukoistaisi jonain päivänä, mutta kyllä ne sieltä tulee. Ihan varmana tulee!

Ei näitä lihaksia vielä pääse esittelemään julkisesti, ei pelkoa siis että alkaisin pullistelemaan hauista jota en omista ;) mutta pienet asiat saavat aikaan ison ilon :) Tässä taannoin ihmettelin kovaa kohtaa vatsassa ja mietin jo, mikä se on, ennen kuin tajusin että sielläkin vatsamakkaran alla on lihas joka on jo palpoitavissa. whuup whuup! Siihen, että toi vatsalihas johonkin näkyisi, on vielä ihan tajuttoman pitkä matka, mutta siellä sekin kehittyy ;) että en mä ihan heti vielä heitä paitaa pois ja esittele sikspäkkiä ;) sitäkin joutuu tovin odottamaan.

Olin tänään CX:ssä ihan liian pitkästä aikaa ja jälleen sain kokea sen, ettei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Elokuussa kävin pari kertaa kokeilemassa, mutta kättä joutui varomaan vielä niin paljon ettei kunnolla päässyt tekemisen makuun. Eli oikeastaan keväällä viimeksi kävin säännöllisesti cx:ssä. Ja mikä onkaan ollut se ajatus, johon olen tuudittautunut... Tänään sai kyllä todella todistaa itselleen, että joka ikisen gramman eteen on tehtävä töitä vaikka se sattuisi kuinka paljon tahansa. Ja kyllähän se sattui. Siis sillä hyvällä tavalla... Toisaalta tuli sellainen turhautunut fiilis, että onko kesän ja sairasloman aikana kadonnut kaikki se, minkä keväällä saavutti. Toisaalta lihasmuisti palautuu kyllä, kun säännöllisesti jatkaa harjottelua.

Sivulankku, tuo murheenkryyni. Se ei sujunut jälleen, ei sitten mitenkään päin. Tärisytti, sattui, oli pakko vaihtaa kevyempään ja silti 5 sekuntia tais olla ennätys... jep jep. Mitä teen jälleen kuntosalin puolella? Harjoittelen sivulankkua :D Mä olen viime viikot keskittynyt ranteen kuntoutumiseen ja tavalliseen lankkuun polvet ilmassa sekä punnerruksiin, että koko sivulankku on jäänyt ihan unholaan. Mutta tästä voi jälleen oppia. Kehosta pitää pitää huolta ja sitä täytyy kuormittaa sopivasti ja monipuolisesti. Eli ei pelkkää nyrkkeilyä tai combattia, ei pelkkää crossingia. Kuntosalia ja rautaa, vatsalihastreeniä core-harjoittelua. Joskus tämä tuntuu sellaiselta sillisalaatilta jossa ei ole mitään tolkkua... ehkä mä vielä jonain päivänä osaan yhdistellä sopivasti monipuolisen harjoitusohjelman itselleni :D

Cx:n perään pumppiin ja lihasrääkkäys jatkukoon. Maanantain kuntosaleilu tuntuu vieläkin kropassa ihanasti ja lähdin hakemaan siihen lisää tuntumaa. Ja sitä myös sain. Muutamassa kappaleessa teki mieli vähentää painot lähes olemattomiksi, mutta pidin pintani enkä luovuttanut. Uuden pumpin selkäbiisi on mulle jotenkin haaste. Siinä tempo on ehkä asteen liian nopea mulle, joten siihen vähensin painoja suosiolla normaalista. Edellisellä kerralla ei tuntunut hyvältä kun liike meni pieleen ja painot oli normaalit, joten nyt sitten keskittymään siihen tekniikkaan. Yksi kappale on mulle ns. kompastuskivi ohjelmasta toiseen. On ollut aina ja edelleenkin on. Nimittäin olkapäät. vaikka mä tekisin pelkällä tangolla ilman painoja, voimat loppuu ihan täysillä kesken ja saan toisen olkapään pirun kipeäksi. Ja se ei ole sitä mukavaa kipua. Joskus sitä miettii, että pitäskö sitä näyttää jollekin, mutta mitä se asiaa muuttaa? jokaiseltahan löytyy jotain "korjattavaa" mitä enemmän tutkitaan. Ja paljolti uskon johtuvan ihan siitä, että siellä ne lihakset on ihan olemattomat ja tarvitsevat sitä kuntosalitreeniä... Jos sieltä hakisin nyt kuitenkin sen avun ensin.

Mutta niin. Lihaksia alkaa viimein löytymään :) Se on kuulkaas aika mahtifiilis, kun tajuat ettei työ ole mennyt hukkaan vaikka siellä metsässä onkin oltu ihan kunnolla ;) ja jotain on kuitenkin kropassa tapahtunut, koska treenivaatteet jotka keväällä ostin, tippuu nyt päältä ja kuukausi sitten ostetut treenivaatteet alkaa tuntumaan löysiltä ;)

ps. syömiset on ruodussa paremmin ja sen tuntee olossakin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä. Painohan otti rivakan nousun kunnon syömisistä, mutta tiedän sen laskevan ja tasoittuvan kunhan ravintoa tulee tasaisesti päivän aikana joka päivä...

Näiden kuvien myötä toivotan tsemppiä juuri sinun viikkoosi! Usko itseesi, sillä kaikki on mahdollista ja muista että moni asia on oikeasti vain sinusta itsestäsi kiinni :)



torstai 6. kesäkuuta 2013

Kuntosali kutsuu

Fysiikan lakien mukaan kaikille voimille on olemassa vastavoima. Niin on myös pilvessä liitelyllekin olemassa vastavoima, joka rysäyttää takaisin todellisuuteen. Olenkin odotellut jo, koska tämä 7. taivaassa liitely loppuu. Pari viikkoa meni lähes euforiassa, mutta tänään se todellisuus sitten rysähti. Tai ei, ei se rysähtänyt :) mutta sitä taas tajusi jälleen, kuinka pitkä matka on vielä kuljettavana. Ehkä se jonkin lainen kuherruskuukausi liikunnan suhteen alkaa viimein taittumaan normaaliin arkeen. Kauan sitä onkin kestänyt, enkä usko että se ihan kokonaan on vieläkään ohi.

Tänään oli vuorossa ns. kesäohjelman teko salille. Mä en koskaan ole rakastanut salilla käymistä, sen sijaan olen kyllä liidellyt ryhmäliikuntatunnilta toiselle ja painanut samalla salilla käymisen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tänään tajusin, että sen on oltava numero ykkönen. Ja ryhmäliikunnan vasta kakkosena. Kiitos ihanan omaohjaajani :) Mun vanhalla salilla omaohjaajani huusi naama punaisena, että "et sä pysty kuitenkaan" ja "miksi sä käyt jos et saa mitään aikaiseksi". No jokainen varmaan arvaa, ettei se paljon motivaatiota kasvata.

Mutta nykyinen omaohjaajani tuolla keitaalla. Se sanoo rehellisesti asiat, mutta osaa sanoa ne niin että motivaatio kasvaa eikä kuole. Ja kuitenkin niin, että tajuat itse missä mennään ja että jotain on nyt tehtävä. Niin paljon kuin salia inhoan, on se oikeasti laitettava vain etusijalle. Aika ei riitä kaikkeen, joten jostain muusta on luovuttava. Combatista, tuosta taistelujen taistelusta, siitä mä en luovu. Enkä crossingista tai cx:stä. Jäljelle jää vain pump, joten ehkä mä käyn vain aika ajoin fiilistelemässä siellä. Mutta se saa väistyä vakituisesta liikuntaohjelmistosta mun kohdallani ainakin kesäksi. Syksy on sitten eri asia, aika näyttää mitä silloin pystyy ja kykenee ja mihin kaikkeen on mahdollisuudet revetä.

Näillä mennään siis eteenpäin. Joskus on vain katsottava sinne peiliin ja kuunneltava mitä toiset sanoo. Varsinkin ne ammattilaiset, jotka näkevät asiat vähän eri vinkkelistä kuin itse. Toisaalta olen hurjan iloinen siitä, että mulla on loistava omaohjaaja joka pitää mun jalat sopivasti maassa, vaikka pää liitelisi pilvissä. Ja kuitenkin osaa ylläpitää motivaatiota.

Vaikka itselle ehkä hetkellisesti tulikin sellainen olo, että hitto enhän mä ole kehittynyt mihinkään, niin niin ei suinkaan ole. Moni asia on kehittynyt kuukausien mittaan hurjan pajon, mutta nyt on pari lihasryhmää pahasti muita jäljessä. Niihin on keskityttävä ihan kunnolla. Ei se fitnesskissa kuoriudu ilman raakaa työtä ;)

Tässä kohtaa on pakko huokaista raskaasti :D Mutta toisaalta, mitään ei saa jos jostain ei luovu ja omalta mukavuusalueelta on pakko lähteä pois jos haluaa kehittyä. Siksipä otan neuvoista vaarin ja keskityn lisäämään kuntosalin puolta. Pitäkää varanne raudat ja tangot, mä olen kohta tulossa taivuttamaan teitä ;) Onneksi on Helmiä jotka pitää huolta ettei tämän laivan kurssi muutu sivuun alkuperäisestä! Onneksi on Keidas!

perjantai 17. toukokuuta 2013

Syksyn suunnitelmia

Ihana, ihana kesä! Tuo auringon lämmittävä vaikutus ja virkistävä valo!

Viime päivät olen nauttinut mullan pyörittämisestä pihalla, kaivamisesta ja paakkujen kuskaamisesta lavalle. Pihalle onkin muodostunut "muutama" kuoppa kun karvakorvat ovat tietenkin auttaneet sen minkä ovat kerenneet... Ja nehän on kerenneet turhan paljon :D

Kesä lähestyy, kohta uskaltaa alkaa laskemaan viikkoja / päiviä kesäloman alkuun. Mutta sitä ennen nautin kesän saapumisesta, puiden vihreydestä ja luonnon heräämisestä kukkaan :) Elämä on aika ihanaa ja arki on hyvin!

Vaikka kesä vasta on tuloillaan, kesälomat edessäpäin ja juhannukseen tuntuu olevan paljon matkaa, on syksyn suunnitelmat jo pitkällä. Tuleva syksy ja ensi vuosi on meikäläiselle, kolmivuorotyön iloiselle tekijälle, mullistava monin eri tavoin. Elämään ja arkeen tulee ns. normaali rytmi ja voin useaksi kuukaudeksi heittää hyvästit aamutunneille. Mutta omasta vapaasta tahdostani :) Syksy mullistaa harjoittelun uudelle tasolle, sillä odotan potkunyrkkeilyn alkua kuin kuuta nousevaa. Sitä ennen toivottavasti ehdin iskemään säkkiä muutaman kerran omalla salilla, ennen kuin tuo ryhmä starttaa ja edessä onkin erilaiset haasteet.

Elokuussa on kaapelitehtaalla Helsinki Workout tapahtuma johon ostin oman kahdenpäivän lipun ja varasin samalla molempien päivien tunnit. Edessä on rankka setti, perjantai menee vanhasta tottumuksesta mutta lauantaina on edessä tupla bodypump, attack, vähän tanssia ja tietenkin combat. Sitä ennen pitää siis kohennella kuntoa vielä jokunen tovi, että selviää tuosta hengissä :) Mutta haasteita pitää olla! Sinne vain mukaan kaikki kynnelle kykenevät ja vähänkään asiasta kiinnostuneet lajien uudet harrastajat! Suosittelen, luvassa on takuuvarma hiki ja paljon hymyä sekä endorfiinikännit ;)

Tämä viikko on todellakin menty hiljaiseloa kaiken harjoittelun ja kuntoilun saralla. Ainoastaan maanantaina ehdin äkkilähdöllä crossaamaan, muutoin on liikunta ollut puhdas nolla. Siis tuo ohjattu / kuntosali, koirien kanssa mennään joka päivä kolmesti ja tietenkin pihalla olen kaivellut niitä kuoppia.

Tästä on hyvä kuitenkin kohdistaa katseet tulevaan viikonloppuun ja vapaa päiviin. Sunnuntaina onneksi pääsen combattiin , ettei ihan kaikki liikkuminen jää.

Aurinkoista viikonloppua!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Maanantain murheita

Uusi viikko jälleen käsillä.... Mä en ole koskaan tietääkseni valittanut maanantaipäivistä. Kun on vuorotyössä, ei maanantailla ole sellaista merkitystä, mikä sillä on niille joilla on automaattisesti aina vapaa viikonloppu. Itsellä kun ne parin päivän vapaat voi osua mihin kohtaan tahansa ja välillä sitten taas vedetään päivätolkulla töitä putkeen.

Mutta tänään, tämä maanantai on ollut todellakin nimensä veroinen. olin viime yön töissä ja kun pääsin kotiin, alkoi sataa kuraa. Jouduin perumaan myös aamun pumpin, tunnin jonka olin itse tähän aamuun toivonut. Se veti mielen entistä matalammalle. Ajattelin, että kyllä se kirkastuu kun herään "yöunilta". Vaan eipä niitä unia näkynyt kuin parin tunnin verran. Sen jälkeen olenkin toivonut koko päivän, että tiistai koittaisi.

Aikaisempi pelko eilistä combattia kohtaan oli turha, polvissa ei tuntunut yhtään miltään. Tai no miltään on väärä sana, hyvältä se tuntui :D Ja hyppypolvet (edelleenkään en ole varma, siksikö niitä kutsutaan...) tuli hypättyä kahta lukuun ottamatta. Happy me :)

Viime viikolla tuli vedettyä melkein pohjat liikunnan suhteen. 14 tuntia ja päälle hyötyliikunta tietenkin. Piti katsella heiaheiasta tarkemmin, niin helmikuussa olen vetänyt yhden viikon aikana 16 tuntia, että vielä on "ennätykseen" vähän matkaa. Samalla jäin katselemaan heiaheian kuukausittaista tuntimäärää ja koin hetken verran pientä riemua omasta työstäni. Aikaisemmin sohvaperuna, joka saattoi kerran pari vuodessa käydä uimassa ja ehkä pari kertaa kesässä pyöräillä kaupaan, onkin innostunut liikkumaan. Joka kuukausi tuntimäärä on nousujohteinen. Tammikuun tunnit on aika matalat influenssan vuoksi, mutta sen jälkeisiä tilastoja on mukava katsoa. On osunut työvuorot sopivasti että on päässyt liikkumaan. Vastakohta näkyykin sitten tulevalla viikolla. Jos kolmena päivänä pääsen, on se jo saavutus...

Tänään kun heräsin ja tajusin ettei kello ole vielä mitään, suunnittelin kovasti taukopäivän pitoa. Suurin syy siihen oli vaa'an lukema. Eihän se paljon ole noussut, mutta se pari sataa grammaa ottaa päähän hikoiluviikon jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin crossaamaan iltatunneille ja huomaamatta se 1,5h menikin hikoillessa hyvän musiikin tahdissa. Onnea oli se, ettei polvet valittaneet yhtään ja selkäkin oli aika hiljaa. Viime aikoina cx-tunneilla ristiselkä on ollut hitsin kipeä. Mä tiedän, että teen useamman liikkeen väärin ja päästän selän tuen pois. Mutta ehkä se siitä jonain päivänä taas helpottuu ja korjaantuu... Harjoittelun puutetta.

Mutta tämä maanantai. Toivotaan että se äkkiä vaihtuu tiistaiksi ja vähän kirkastuu... Ja tarkemmin ajatellen, eihän tätä päivää ole jäljellä enää juuri mitään.

Toivottavasti huominen päivä alkaa vähän paremmin ja pääsen aamutunneille kuten suunnittelinkin... Ei elämä kaadu yhteen päivään eikä vielä kahteen :)

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Unelmia ja pettymyksiä

Elämä on niitä täynnä. Unelmia ja pettymyksiä. Molemmat kuuluvat tähän elämään yhtä kiinteästi kuin hengittäminen jos meinaa elossa olla. Ne kulkevat käsikädessä, ilman toista ei ole toistakaan. Sen on jälleen elämä opettanut.

Viikko on ollut kaikin puolin mielenkiintoinen. Liikuntaa on ollut ylettömän paljon ja olen joutunut jälleen "kieltämään" itseäni menemästä jumppaan jotta lepopäiviä tulisi pidettyä. Keskiviikkona ja tänään on ollut siis taukopäivät, molempina olen melkein piilottanut auton- ja pyöränavaimet etten lähtisi. Toisaalta tajuaa lepopäivien merkityksen, mutta toisaalta kun paino junnaa ja tuntuu ettei homma etene, haluaisi lisätä liikunnan määrää entisestään. No kunhan maltan ensi yön nukkua, pääsen jälleen taistelemaan ja kiristelemään olemattomia vatsalihaksia cx:n parissa. Liikunnan himo sai eilen aikaiseksi sen, etten edes miettinyt tunnin perumista siksi, että ohjaaja vaihtui. En ole ihan varma, pitäisikö siitä huolestua vaiko ei....

Ruokailut ei ole sujuneet ollenkaan toivotun laisesti kuluneella viikolla. Kalorit täyttyy liikaa ja sisältö ei ole hyvä. Toisaalta liikuntaakin on ollut enemmän joten kaloreista ei pitäisi huolestua. Leivän syöminen on jälleen vähentynyt toivotusti mutta parina päivänä on sitten menty hienosti kielletyn hedelmän viemänä. Rytmi on hukassa ja ravintoarvot seilaa miten sattuu.

Pelkäsin pari viikkoa sitten että sohvan ja jääkaapin välinen ura alkaisi taas kulua enemmän ja osittain olin oikeassa. Mieli kaipaa tekemistä, taukoja ja nollausta. Jääkaappi tarjoaa siihen hyvän ratkaisun. Hetken helpotuksen ja muuta ajateltavaa. No ei sieltä onneksi ole kuitenkaan tullut syötyä, mutta ovea on tullut avattua turhan tiuhaan...

Viikko on ollut henkisesti hyvin raskas ja vaativa. Osasin odottaa vaikeaa viikkoa ja täyslaidallisen sitä myös sain. Torstaihin asti oli aikaa miettiä muutamiin asioihin ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Miettiä mihin resurssit riittää ja mitä itse haluaa. Kuitenkin jouduin sydän verta vuotaen luopumaan isosta unelmasta ja ilmoittamaan eräpäivänä etten olisi mukana. Tiedän että tulen katumaan päätöstä, mutta tässä elämäntilanteessa ei voi kaikkea saada, mitä haluaa.

Myöskin unelma nyrkkeilysäkin kanssa "leikkimisestä" siirtyi torstailta tulevaisuuteen. Toivon että se olisi unelma josta ei tarvitsisi luopua, mutta aika näyttää. Koitan pitää mielessä sen, että kaikki unelmat ei oikeasti ole tarkoitettu toteutettaviksi.

Runsaasta liikunnasta johtuen kroppa alkaa osoittamaan väsymisen merkkejä. Siinä missä mieli vetää matalaksi, ilmoittaa kroppakin kaipaavansa jo kevennystä. Oon pitänyt kiinni uuden combatin kohdalla, että kevennetyt versiot ei ole vaihtoehtoja mulle enää. niinpä olen hyppinyt muiden mukana tähän asti. Torstaina huomasin aamucombatissa että polveen sattuu ihan mielettömästi. en kuunnellut kipua vaan latasin combattia seuranneessa pumpissa tankoon vaan painot ja kyykkäsin kunnolla. Molemmista polvista kuului *ruts* ja nyt ei kyykyt tunnu hyvältä. Eilisessä pumpissa latasin jälleen isommat painot (siis nythän ei ole himmailu viikko, se oli edellisellä viikolla...) kyykkyihin, se meni vielä mutta yhden jalan kyykyt oli iso no-no. Hieman pelottaa tuo huominen combat, kuinka siinä käy. Ja nyt näyttää siltä että maanantaiaamuksi suunniteltu pump jää välistä, vaikka itse olen sitä tuntia siihen toivonut. Kyllä, harmittaa ihan vietävästi.

Mutta hei, on viikkoon mahtunut jotain hyvääkin. Vaikka elimistö muistuttelee siitä, että se kaipaa lepoa niin perjantaina töissä huomasin kauhukseni että leposyke on laskenut. Vuosi sitten mun leposyke oli 110 tienoilla, joskus enemmänkin. Joulun aikaan leposyke oli tippunut 95 tasolle enkä kertaakaan nähnyt sen menevän alle 90. Mutta nyt perjantaina leposyke näytti 72-74 väliä ja pitkään se oli myös 69 lukemissa. Olen aika ihmeissäni ja tietenkin iloinen! Jotain tapahtuu siis tuolla sisälmyksissä vaikka itse ei sitä näekään.

Mutta ne unelmat... ne aiheuttavat päänvaivaa, sydämentykytystä ja joskus ihan konkreettista kipua. Moni unelma on jäänyt toteutumatta ja monesta pitää luopua erinäisistä syistä. Asiat ei mene niin kuin suunnittelee, sille ei vain voi mitään. Jostain pitää luopua että saa tilalle jotain muuta. Haluan uskoa, että kun luopuu yhdestä unelmasta, saa ajanmittaan tilalle toisen. Paremman. Ehkä myös toteutuskelpoisemmankin. Haluan uskoa, että asiat järjestyy vaikka nyt joutuisi iskemään päätään seinään. Tiedän, että pettymyksiä tulee ja nitä tulee kaikille. Joskus sitä kuitenkin toivoisi... Ehkä helpompaa elämää?

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Pieniä onnen hetkiä liikunnan parissa!

Uusi viikko ja uudet haasteet.

Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!

Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....

Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)

Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!

Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)

Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!

Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)

vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!

torstai 14. helmikuuta 2013

Pienen sydämen iso ilo

Pienestä voi ihmislapsen sydän olla sykkyrällään, pienistä asioista se onni lopulta koostuu! Tiedäthän sen tunteen, kun sydän melkein pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta?

Maanantain tuntien keskeytys harmitti ihan vietävästi ja tiistain pidin selkeästi lepopäivänä. Myönnän rehellisesti, että korpesi ja kovaa, tiistaina olisin halunnut tehdä vaikka mitä ja mennä jos jonkin näköiseen jumppaan. Mutta ei, kehoa on kuunneltava joten lepoa ja ravintoa sydänlihaksellekin.

Keskiviikkona koitti sitten jännitysten päivä. Monen monta asiaa :) Ensinnäkin paljon hyviä jumppia tiedossa, ravintovalmennuksen osa 1 loppuisi ja edessä olisi viimeinen tapaaminen. Lisäksi inbody-mittaus ja loma loppui, eli yövuorot olisi edessä, miten ihmeessä sitä osaa taas syödä oikein kun se syöminen on koko loman ajan ollut vähän hukassa....

Aamu alkoi siis loistavalla jumppasessiolla, ensin cx ja perään 45min crossing. Sitähän sanotaan, että jos tippuu hevosen selästä, on sinne kivuttava pikimmiten takaisin. Kieltämättä vähän jännitti, miten mun kävisi crossingissa, alkaisiko taas tykyttää ja joutuisin jättämään leikin kesken. Otin siis vähän varovaisemmin ja kevyemmällä tahdilla / vastuksella. Lopputulos oli hyvä, lihakset kertoi että jotain oli tehty, hiki virtasi ja kuitenkin olo oli loistava! Hieno aloitus keskiviikkoon :)

Olin suunnitellut selkeän ohjelman päiväksi, jumppien jälkeen ruokaa ja nukkumaan. Nukkumatti vain oli karannut muualle, joten ei tullut uni. Yövuoro koittaisi siis 5 tunnin yöunilla edelliseltä yöltä.

Ilta koitti ja Inbody mittaus. Tuo mittaus, johon mulla on suloisen katkera suhtautuminen :D Toisaalta mua harmittaa hirveästi etten viime elokuussa, projektin alussa, uskaltanut mennä mittaukseen koska nyt olisi nähnyt jo tulosten suunnan. Se olisi siis ensimmäinen kerta tuon laitteen päällä... Ja mun täytyy sanoa, että vaikka tulos ei monien mielestä ole ollenkaan hyvä, päin vastoin, niin mulle se oli loistava! Mä olin niin onnessani tuosta tuloksesta ja mukaan saamastani raportista! Ihanaa!! Ja suunta on niin loistava, että tästä on todellakin hyvä jatkaa matkaa :)

Inbodyn perään ravintovalmennukseen. Tapaaminen olisi tällä erää viimeinen. Mutta. Sieltä tulee aina se mutta. Pari viikkoa sitten päätin, että ravintovalmennus jatkuisi vielä toiset 3 kuukautta, koska se pitää mut ruodussa ja oikealla tiellä. Niinpä siis eka ravintovalmennus laitettiin pakettiin ja samalla käynnistettiin seuraava. Nyt kun tätä kirjoitan, ei ole mahdollista laittaa väliaika mittoja, mutta laitan lähipäivinä vähän päivitystä mittojenkin suhteen.

Ja mikäpä kruunaisi täydellisen päivän paremmin, kuin BodyPump ja ihana aurinkoinen ohjaaja sitä vetämässä :) Sieltä oli ihana hakea virtaa yövuoroihin ja nautiskella lihasten huudosta. Perskankku on kyllä iloinen jumpista, siihen sattuu vieläkin :D

Pienessä on ne ihmisen ilot. Mä olen viime päivien aikana taas kerran saanut todeta, kuinka onnellinen olen. Mulla ei ehkä ole kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut, mutta mulla on paljon muita asioita joista iloitsen. Jotka tuovat elämääni sisältöä ja auttavat jaksamaan arjessa eteenpäin.

Suurin asia, mistä pieni sydämeni iloitsee tänään, on ihmiset, eritoten nuo kolme, joihin olen saanut tutustua viimeisen 6 kuukauden aikana. Tämän matkan aikana! Ilman heitä, tämä matka olisi pysähtynyt jo kauan sitten.

Ja koska Ystävänpäivän puolelle meni tämäkin päivitys toivotan oikein ihanaa ystävänpäivää jokaiselle blogissa vierailevalle! Toivon että sinulla on ihmisiä ympärilläsi, iloitsethan heistä :)

torstai 7. helmikuuta 2013

Tuskaa, hikeä ja kyyneliä

Sitä se tänään todella oli. Tuskaa, tuskanhikeä ja niitä kyyneliäkin. Jostain syystä yksin kuntosalille meneminen on ollut tahmeaa joulun jälkeen. Toki influenssa vei pitkän tovin, ettei päässyt salille mutta toipumisen jälkeen nuo ryhmäliikuntatunnit on vain imeneet mukanaan. Mistä se johtuukaan, että on niin hankalaa saada takamuksensa sinne juoksumatolle lämmittelemään tai vääntämään niitä kyykkyjä kahvakuulien kera?

Olin suunnitellut eiliselle vaikka mitä, mutta jumpat jäi muista syistä. Tuli siis se ns. pakollinen lepopäivä ihan vahingossa. Olin ajatellut että tänä aamuna rykäsen itseni combattiin ja pumppiin heti ysiltä, vaan valvotun yön jäljiltä mehut oli niin poissa, ettei tullut mieleenkään lähteä yrittämään moista yhdistelmää. Niinpä sitten tovin jos toisenkin pohdin aamukahvia hörppiessä, että olisiko tänään salipäivä. Kun tietää, miten tarpeellista se on, että lihaksia kuormittaa hallitusti ja suunnitelmallisesti, eikä vain käy riehumassa tunneilla "vähän sinne päin" meiningillä. Mutta se lähteminen, kuinka tuskaa se voikaan olla.

Sainhan mä itseni sinne, tottakai. Jos jotain päätän, sen teen. Takapuoli tulessa on kankkuja rääkätty ja rintalihas kiittää ihanaa omaohjaajaani loistavista punnerruksista. Jösses, kun voikin tehdä kipeää mutta silti niin positiivisella tavalla.

Tällä viikolla on menty kirjaimellisesti virran mukana. useampana päivänä on ollut tahmeaa eteenpäin jyräämistä, siitäkin huolimatta että on ihana olla lomalla. Osittain mielen on vetänyt matalaksi ravintovalmennus ja omat syömiset. Siis itse valmennuksessa ei ole mitään pahaa, päin vastoin. Mutta harmittaa se oma tahmeus oppia uutta ja sisäistää toimintamalleja. Tuntuu että junnaan samojen juttujen kanssa päivästä toiseen ja viikosta toiseen raporttiin kirjoittelen ne samat asiat, kalorit ei täyty, pitäisi syödä enemmän, kuituja ei tule, rasvojen saantikin on vähän niin ja näin. Miksi tämä on taas näin vaikeaa. Ainoa asia, mistä olen voinut olla ylpeä ja iloinen, on proteiinit. Ne on joka päivä täyttyneet hyvin, vaikka välillä niitä onkin avitettu proteiinijuomilla. Lihaksilla on siis edes jotain, mistä ottaa. Mutta kun tietää, ettei se silti riitä. *Raskas huokaus*

Mä tiesin jo valmiiksi että nämä kaksi viikkoa lomailua tulee olemaan ne haasteelliset viikot mulle. normaalisti työ kun rytmittää syömistä aika kivasti ja töissä on jotenkin muka helpompi pitää kiinni ruoka-ajoista. Kotona sitä tulee tehtyä kaikenmoista ja mentyä siihen tahtiin, että syömiset vain jää ja unohtuu. eikä se ole ihan itsetarkoitus syödä iltapalaksi yli puolia päivän kaloreista paniikin omaisella vauhdilla, että voisi todeta kaloreiden täyttyvän. Eihän siinä ole järkeä.

Ennen kuin tämä ajatusten virta vie mennessään, on tarpeen ottaa henkisesti niska-pers-ote itsestä ja ravistella. Itseäni varten tätä teen, elämänmuutosta, omaa kroppaa ja jaksamista varten. Ei kenenkään muun takia. Olen onnellisessa asemassa, kun olen tajunnut aloittaa ja päässyt näin pitkälle. Tätä ei vesitetä siksi, että mieli sanoo ettei minusta ole tähän. Eikä siksi, että joku kaveri kysyy, menikö liikunta jo liian pitkälle. Ei, kyllä tämä on vain ja ainoastaan peilikuvasta katsovan tyypin vuoksi tehtävä. Minun itseni.

Kyllä se fitnesskissa siellä jossain on, sitä pitää vain edelleen etsiä :)