Viime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.
Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.
Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...
Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.
Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!
Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.
Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.
Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).
Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...
perjantai 2. lokakuuta 2015
torstai 24. syyskuuta 2015
Keskeneräinen
Mikset sä enää kirjoita blogiin? Mikset kerro enää täällä kuulumisia? Ootko lopettanut liikunnan? Ai, sun "projekti" jäi kesken vai?
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Tunnisteet:
Elämää,
Kipu,
Motivaatio,
Taistelija,
Takapakkia,
Tulevaisuus,
Tunteet
torstai 6. elokuuta 2015
Vuosipäivä
Vuosi päivä. Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!
torstai 14. toukokuuta 2015
Karu todellisuus
Joskus ihmisen pitää mennä "tunnelinsa" loppuun asti, että herää koomasta ja tajuaa tilanteen. Näin on käynyt mullakin. Vaikka koko ajan olen tiennyt, ettei tämä tie johda mihinkään. Tämä polku jolle hairahduin viime vuonna, ei johda sitä palkintoa kohti, jota tavoittelen. Ja kuitenkin olen vain jatkanut kulkemista yhä eteenpäin ja eteenpäin.
Viimeiset pari viikkoa on mennyt jälleen taudin kourissa. Taas yksi ab-kuuri ja rtg-kuvia. Aina sama vastaus: tauti jyllää edelleen, ota iisisti. Ja mä olen ottanut. Kirjaimellisesti. Olen vain syönyt, maannut, tuskaillut ja pyörinyt itsesäälin aallokossa. Ei musta ole tähän, ei se riitä mitä teen, ei tästä tule valmista. Ja niin edelleen. Olen syyttänyt tautia kun hengästyttää. Mutta vaatekaappi on armoton mittari. Kun vuosi - puolitoista sitten pistin kaapin uusiksi, en hankkinut sinne enää yhtään venyvää vaatetta. Ei yhtään sellaista makkaroille armollista kudetta. Vaan kaikki hankinnat oli niitä, joista näkisi heti, että metsään ollaan menossa. Ja nyt ollaan tilanteessa että vain muutama on hyvän näköinen päällä eikä ahdista. Silti se ei ole riittänyt herätykseksi.
En oikeastaan osaa sanoa, mikä mättää. Miksi juna menee väärillä raiteilla ja miksi sen vauhti on niin vaikea pysäyttää. Juuret kaikessa on pitkälti kelpaamattomuudessa. Siinä, ettei mikään riitä, mitä on. Tiedän, että riitän sellaisena mutta silti se palaute jota on vuosia saanut, elää syvällä sisällä. Kuinka paljon ihminen on valmis muuttumaan kelvatakseen muille?
Eilen päätin, että junan on pysähdyttävä. Se ei auta, että ajattelee aina vain jotta huomenna. Tai ensi viikolla. Tai kesällä. Tai sitten kun on taas vuorotyössä. Tai... Selityksiä ja tekosyitä, niitä riittää niin paljon kuin tahtoo. Niinpä päädyin pitämään eilen mässäyspäivän. Kuulostaa hassulta yhtälöltä. Kaappiin on hiipinyt pikkuhiljaa epäterveellisempää evästä, sellaista jota ei ole parin vuoden aikana mun kaapeista löytynyt. Niinpä päätin, että syön niin paljon herkkuja kuin napa vetää ja sitten se on siinä. Kaapit tyhjäksi sellaisesta, mikä ei sinne kuulu.
Tänään astuin peilin eteen. Olenhan mä siinä käynyt monesti päivän mittaan, mutta nyt tein sen ajatuksella. Katsoin mihin olen tullut, mietin mistä olen lähtenyt. Mietin, mihin olin jo päässyt. Kohtasin itseni ja melkein vesitetyt saavutukset. Kävin vaa'alla ja otin mitat. Eihän ne mieltä ylentänyt, mutta kohtasin lukemat ja päätin jälleen ettei koskaan enää. Nyt asioiden on muututtava. On pistettävä asiat jälleen tärkeysjärjestykseen ja siinä listan ykkösenä pitää lukea "minä". Kukaan, ei kukaan voi arvostaa sinua niin paljon kuin mitä itse voit. Niinpä on aloitettava siitä, että minä riitän ja kelpaan itselleni. Ja se riittää. Ei tarvitse riittää tai kelvata muille. Se on heidän ongelmansa, ei minun. Mutta itselleen pitää kelvata, itseään pitää rakastaa. Itselleen pitää olla armollinen ja rakastava. Ja tämä juna on ollut matkalla päin vastaiseen suuntaan. Miksi tuhoan sen työn, jonka tein. Miksei se riitä itselleni?
Paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Paljon asioita, jotka on kohdattava.
Tänään aloitin lääkärin ohjeen mukaisesti iisisti. Menin kuntosalille ja vietin siellä aikaa 1,5 tuntia. Tein sarjat loppuun ja keskityin liikkeeseen. Syke ei noussut korkealle, mikä oli tavoitekin. Mutta hiki tuli kyllä. Ja tärinä :) ei se hukkaan siis mennyt.
Salilla ollessa mietin, mikä oli pitänyt mut sieltä poissa niin kauan. Mikä oli nostanut kynnyksen palata niin korkeaksi. Joillekin kuntoilu on verrattavissa uskontoon. Sitä se oli mulle hetken aikaa, kunnes elämässä tuli suurempia kysymyksiä ja palaset menivät uusiksi. Nyt on aika rakentaa palat taas paikalleen, löytää se imu ja halu, joka kutsuu salille. Olin niin onnellinen tänään salille mennessäni, sillä se tunne tuli jälleen. Tulin kotiin. Ihania, rakkaita ihmisiä, jotka hyväksyvät sellaisena kuin on. Vaikka epäonnistuneena ryömit takaisin juoksumatolle ja vyöryt maton mukana eteenpäin, riität silti sellaisena. Kelpaat edelleen, olet edelleen yksi muiden joukossa. Et olekaan tipahtanut toiseen kastiin tai sisäpiiristä pois. Vaikka ei tuolla mitään sisäpiirejä ole (ainakaan mä en niihin ole koskaan kuulunut *wirn*). Mutta you got the point. Olet edelleen tervetullut, osa yhteisöä.
On siis aika kiillottaa taas se unelma kirkkaammaksi. Palata peruskysymysten äärelle, uskoa itseensä ja etsiä motivaatio. Tavoitteet on tehty saavutettaviksi, unelmat toteutettaviksi. Ja se kaikki on mahdollista jos itse uskoo siihen. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka rakastavat ja uskovat mun unelmiin. Kannustavat tekemään sen, mihin itse ei usko. Kannustavat ylittämään rajojaan ja rikkomaan ennakkoluuloja. Niitä ystäviä mun on ollut ikävä.
Ja sinne mieli haluaa takaisin. Keitaalle, jossa on hyvä olla.
Viimeiset pari viikkoa on mennyt jälleen taudin kourissa. Taas yksi ab-kuuri ja rtg-kuvia. Aina sama vastaus: tauti jyllää edelleen, ota iisisti. Ja mä olen ottanut. Kirjaimellisesti. Olen vain syönyt, maannut, tuskaillut ja pyörinyt itsesäälin aallokossa. Ei musta ole tähän, ei se riitä mitä teen, ei tästä tule valmista. Ja niin edelleen. Olen syyttänyt tautia kun hengästyttää. Mutta vaatekaappi on armoton mittari. Kun vuosi - puolitoista sitten pistin kaapin uusiksi, en hankkinut sinne enää yhtään venyvää vaatetta. Ei yhtään sellaista makkaroille armollista kudetta. Vaan kaikki hankinnat oli niitä, joista näkisi heti, että metsään ollaan menossa. Ja nyt ollaan tilanteessa että vain muutama on hyvän näköinen päällä eikä ahdista. Silti se ei ole riittänyt herätykseksi.
En oikeastaan osaa sanoa, mikä mättää. Miksi juna menee väärillä raiteilla ja miksi sen vauhti on niin vaikea pysäyttää. Juuret kaikessa on pitkälti kelpaamattomuudessa. Siinä, ettei mikään riitä, mitä on. Tiedän, että riitän sellaisena mutta silti se palaute jota on vuosia saanut, elää syvällä sisällä. Kuinka paljon ihminen on valmis muuttumaan kelvatakseen muille?
Eilen päätin, että junan on pysähdyttävä. Se ei auta, että ajattelee aina vain jotta huomenna. Tai ensi viikolla. Tai kesällä. Tai sitten kun on taas vuorotyössä. Tai... Selityksiä ja tekosyitä, niitä riittää niin paljon kuin tahtoo. Niinpä päädyin pitämään eilen mässäyspäivän. Kuulostaa hassulta yhtälöltä. Kaappiin on hiipinyt pikkuhiljaa epäterveellisempää evästä, sellaista jota ei ole parin vuoden aikana mun kaapeista löytynyt. Niinpä päätin, että syön niin paljon herkkuja kuin napa vetää ja sitten se on siinä. Kaapit tyhjäksi sellaisesta, mikä ei sinne kuulu.
Tänään astuin peilin eteen. Olenhan mä siinä käynyt monesti päivän mittaan, mutta nyt tein sen ajatuksella. Katsoin mihin olen tullut, mietin mistä olen lähtenyt. Mietin, mihin olin jo päässyt. Kohtasin itseni ja melkein vesitetyt saavutukset. Kävin vaa'alla ja otin mitat. Eihän ne mieltä ylentänyt, mutta kohtasin lukemat ja päätin jälleen ettei koskaan enää. Nyt asioiden on muututtava. On pistettävä asiat jälleen tärkeysjärjestykseen ja siinä listan ykkösenä pitää lukea "minä". Kukaan, ei kukaan voi arvostaa sinua niin paljon kuin mitä itse voit. Niinpä on aloitettava siitä, että minä riitän ja kelpaan itselleni. Ja se riittää. Ei tarvitse riittää tai kelvata muille. Se on heidän ongelmansa, ei minun. Mutta itselleen pitää kelvata, itseään pitää rakastaa. Itselleen pitää olla armollinen ja rakastava. Ja tämä juna on ollut matkalla päin vastaiseen suuntaan. Miksi tuhoan sen työn, jonka tein. Miksei se riitä itselleni?
Paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Paljon asioita, jotka on kohdattava.
Tänään aloitin lääkärin ohjeen mukaisesti iisisti. Menin kuntosalille ja vietin siellä aikaa 1,5 tuntia. Tein sarjat loppuun ja keskityin liikkeeseen. Syke ei noussut korkealle, mikä oli tavoitekin. Mutta hiki tuli kyllä. Ja tärinä :) ei se hukkaan siis mennyt.
Salilla ollessa mietin, mikä oli pitänyt mut sieltä poissa niin kauan. Mikä oli nostanut kynnyksen palata niin korkeaksi. Joillekin kuntoilu on verrattavissa uskontoon. Sitä se oli mulle hetken aikaa, kunnes elämässä tuli suurempia kysymyksiä ja palaset menivät uusiksi. Nyt on aika rakentaa palat taas paikalleen, löytää se imu ja halu, joka kutsuu salille. Olin niin onnellinen tänään salille mennessäni, sillä se tunne tuli jälleen. Tulin kotiin. Ihania, rakkaita ihmisiä, jotka hyväksyvät sellaisena kuin on. Vaikka epäonnistuneena ryömit takaisin juoksumatolle ja vyöryt maton mukana eteenpäin, riität silti sellaisena. Kelpaat edelleen, olet edelleen yksi muiden joukossa. Et olekaan tipahtanut toiseen kastiin tai sisäpiiristä pois. Vaikka ei tuolla mitään sisäpiirejä ole (ainakaan mä en niihin ole koskaan kuulunut *wirn*). Mutta you got the point. Olet edelleen tervetullut, osa yhteisöä.
On siis aika kiillottaa taas se unelma kirkkaammaksi. Palata peruskysymysten äärelle, uskoa itseensä ja etsiä motivaatio. Tavoitteet on tehty saavutettaviksi, unelmat toteutettaviksi. Ja se kaikki on mahdollista jos itse uskoo siihen. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka rakastavat ja uskovat mun unelmiin. Kannustavat tekemään sen, mihin itse ei usko. Kannustavat ylittämään rajojaan ja rikkomaan ennakkoluuloja. Niitä ystäviä mun on ollut ikävä.
Ja sinne mieli haluaa takaisin. Keitaalle, jossa on hyvä olla.
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Peruskysymysten äärellä
Pitkästä aikaa taas täällä. Kevät on mennyt johonkin, en oikein itsekään tajua, mihin se meni. Vasta odotin talvilomaa, nyt on jo pääsiäinen ohi ja vappu ovella. Ihan käsittämätöntä mihin aika vain juoksee.
Viime viikkoina on tuntunut, ettei vuorokaudessa riitä tunnit. Ja väsymys on ollut sen mukainen. Yöunet ovat onneksi palanneet melkein normaaleiksi, joten siitä olen erittäin iloinen. Johan tässä ehdittiin reilu vuosi nukkumaan huonosti tai erittäin huonosti.
PT-sessio lähestyy loppuaan, vielä olisi yksi tapaaminen edessä. En ehkä päässyt niihin tavotteisiin, joita olin ajatellut, mutta hukkaan tämä aika ei ole mennyt! Päin vastoin olen saanut niin paljon uutta, hirmuisen määrän erilaisia tapoja ja ideoita liikkumiseen, uusia näkökulmia ja paljon paljon muuta!
Välillä syömiset ovat olleet todella hukassa, mutta nyt nekin ovat rytmittyneet pelottavan hyvin kohdalleen. Toivottavasti tää ei ole ohi menevä vaihe.
Ryhmäliikunta on ollut suorastaan jäissä mun kohdalla. Aika, energia ja motivaatio on ollut kortilla, joten on ollut helppoa jäädä pois. Välillä mietin, että pitäisi vain lähteä, mutta totesin ettei se pakottamalla ainakaan hauskaa ole. Joten olen antanut aikaa.
Eilen viimein lähdin ihan extempore army-tunnille. Tiesin, mihin olen menossa ja mietin kyllä pitkään, kuinka hyvin kunto kestää. Ja eihän se kestänyt. Harmitti ihan vietävästi tajuta, miten aika on tehnyt tehtävänsä myös lihaskunnon kohdalla. Mutta toisaalta tästä ei voi kuin nousta jälleen. Ryhmän imu saa antamaan enemmän kuin yksinään kuntosalin puolella. Ja kyllä tänään kropassa tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Tunnilla hikoillessa mietin peruskysymyksiä itsekseni. Mietin, mitä haluan ja mitä olen valmis "maksamaan" saavuttaakseni unelmani. Vastaus oli oikeastaan hyvinkin helppo ja yksinkertainen. Jos haluan saada sen, mitä unelmoin, on tehtävä töitä takapuoli ruvella. On mentävä mukavuusvyöhykkeeltä ulos, laitettava itsensä peliin ja tehtävä se pari toistoa vielä sen jälkeen kun aivot huutaa ettei jaksa enempää. Oli kauheaa tajuta, että vuosi sitten jaksoin painaltaa ihan eritavalla tunneillakin. Ja nyt hypyt ja nopeat vaihdokset olivat ihan hirveitä. Mutta siitä se lähtee taas kehittymään, siihen haluan uskoa ja luottaa!
Viimeiset pari viikkoa on huimaus ollut taas kaverina. Mutta verenpaineet on kunnossa, joten siitä se ei johdu. Niskat on niin jumissa, ettei happi enää kierrä ja saa silmissä sumentumaan. Eilisen tunnin jälkeen huomasin että jumit olivat vähentyneet ja olo oli parempi. Kroppa kaipaa siis liikuntaa pysyäkseen terveenä ja pärjätäkseen arjen keskellä. Ongelmat vähenee, kun pitää kropasta hyvää huolta!
Täällä siis tarvotaan eteenpäin. Välillä suossa ja välillä sitten vähän kantavammalla maaperällä. Koitan muistuttaa itselleni, että jos istun sohvalla ja jään kotiin, ei kunto kasva ja on turha itkeä kun hengästyttää. Mutta jos lähden liikkeelle, lisään perusliikuntaa ja hyötyliikuntaa, osallistun tunneille ja käyn salin puolella, on unelmat helpompi toteuttaa.
Tuumasta siis toimeen, työmatkapyöräily odottaa ottajaa :) Ekat ajot tältä keväältä on jo takana, joten nyt vain satulaan ja menoksi!
Viime viikkoina on tuntunut, ettei vuorokaudessa riitä tunnit. Ja väsymys on ollut sen mukainen. Yöunet ovat onneksi palanneet melkein normaaleiksi, joten siitä olen erittäin iloinen. Johan tässä ehdittiin reilu vuosi nukkumaan huonosti tai erittäin huonosti.
PT-sessio lähestyy loppuaan, vielä olisi yksi tapaaminen edessä. En ehkä päässyt niihin tavotteisiin, joita olin ajatellut, mutta hukkaan tämä aika ei ole mennyt! Päin vastoin olen saanut niin paljon uutta, hirmuisen määrän erilaisia tapoja ja ideoita liikkumiseen, uusia näkökulmia ja paljon paljon muuta!
Välillä syömiset ovat olleet todella hukassa, mutta nyt nekin ovat rytmittyneet pelottavan hyvin kohdalleen. Toivottavasti tää ei ole ohi menevä vaihe.
Ryhmäliikunta on ollut suorastaan jäissä mun kohdalla. Aika, energia ja motivaatio on ollut kortilla, joten on ollut helppoa jäädä pois. Välillä mietin, että pitäisi vain lähteä, mutta totesin ettei se pakottamalla ainakaan hauskaa ole. Joten olen antanut aikaa.
Eilen viimein lähdin ihan extempore army-tunnille. Tiesin, mihin olen menossa ja mietin kyllä pitkään, kuinka hyvin kunto kestää. Ja eihän se kestänyt. Harmitti ihan vietävästi tajuta, miten aika on tehnyt tehtävänsä myös lihaskunnon kohdalla. Mutta toisaalta tästä ei voi kuin nousta jälleen. Ryhmän imu saa antamaan enemmän kuin yksinään kuntosalin puolella. Ja kyllä tänään kropassa tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Tunnilla hikoillessa mietin peruskysymyksiä itsekseni. Mietin, mitä haluan ja mitä olen valmis "maksamaan" saavuttaakseni unelmani. Vastaus oli oikeastaan hyvinkin helppo ja yksinkertainen. Jos haluan saada sen, mitä unelmoin, on tehtävä töitä takapuoli ruvella. On mentävä mukavuusvyöhykkeeltä ulos, laitettava itsensä peliin ja tehtävä se pari toistoa vielä sen jälkeen kun aivot huutaa ettei jaksa enempää. Oli kauheaa tajuta, että vuosi sitten jaksoin painaltaa ihan eritavalla tunneillakin. Ja nyt hypyt ja nopeat vaihdokset olivat ihan hirveitä. Mutta siitä se lähtee taas kehittymään, siihen haluan uskoa ja luottaa!
Viimeiset pari viikkoa on huimaus ollut taas kaverina. Mutta verenpaineet on kunnossa, joten siitä se ei johdu. Niskat on niin jumissa, ettei happi enää kierrä ja saa silmissä sumentumaan. Eilisen tunnin jälkeen huomasin että jumit olivat vähentyneet ja olo oli parempi. Kroppa kaipaa siis liikuntaa pysyäkseen terveenä ja pärjätäkseen arjen keskellä. Ongelmat vähenee, kun pitää kropasta hyvää huolta!
Täällä siis tarvotaan eteenpäin. Välillä suossa ja välillä sitten vähän kantavammalla maaperällä. Koitan muistuttaa itselleni, että jos istun sohvalla ja jään kotiin, ei kunto kasva ja on turha itkeä kun hengästyttää. Mutta jos lähden liikkeelle, lisään perusliikuntaa ja hyötyliikuntaa, osallistun tunneille ja käyn salin puolella, on unelmat helpompi toteuttaa.
Tuumasta siis toimeen, työmatkapyöräily odottaa ottajaa :) Ekat ajot tältä keväältä on jo takana, joten nyt vain satulaan ja menoksi!
lauantai 28. helmikuuta 2015
kevättä kohti
Apua! Mihin tää aika on taas mennyt?? Mä olin ihan varma että oon käynyt kirjoittamassa ainakin tän vuoden puolella jotain ja hups, edellisestä onkin aikaa kolme kuukautta.
Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui ja lomat loppuivat. Nyt jälleen elän loman viimeisiä päiviä, maanantaina taas töihin.
Kuntoilun saralla elo etenee. Hitaasti mutta varmasti. Välillä iskee tuska, kun missään ei näy tuloksia ja sitten taas tajuaa että ei sillä vauhdilla olekan niin suurta merkitystä. Suurempi merkitys on sillä, että etenee.
Viime viikot ja kuukaudet on kuluneet ihanan pt:n varmassa ohjauksessa. Nuo tunnit, jolloin olemme hikoilleet yhdessä (tai siis minähän se olen siellä hikoillut ja antanut syytä nauruun... myös itselleni :D ) ovat olleet jotain ihan mieletöntä ja ihanaa. Paljon uusia asioita, poistumista mukavuusalueelta ja uusia ulottuvuuksia myös.
Suuri työ on kuitenkin tapahtunut jälleen pääkopassa. Olen käynyt läpi viime kesää, miettinyt ja pohtinut mitä silloin oikeastaan tapahtui, kun paino lähti taas nousuun. Vaikka ei palattu menneisiin lukemiin ja pieni nousu kuuluu asiaan, niin silti vaa'an lukemat harmittavat edelleen. Kesällä kai jollakin lailla lopetin yrittämästä. Annoin periksi sille, että ei tästä kuitenkaan tule mitään. Etten onnistu ja kaikki on ihan turhaa. Vaikka kuitenkin tiesin, ettei se niin ole.
Tuosta on edetty taas ja motivaatiota on enemmän kuin viime kesänä. Ei niin paljon vielä, mitä jossakin vaiheessa oli. Mutta valoa kohti mennään :)
Homma siis jatkuu täällä edelleen. Unettomuus, josta viime vuonna kärsin melkolailla, alkaa olemaan selätetty. Vielä ajoittain yöt on hankalia, mikä heijastuu päivän jaksamisiin. Lisäksi verenpaineiden kanssa on ollut ongelmaa, kun ne ei ole oikein tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla ja sitä myöten on liikkuminen ollut haasteellista. Kukapa sitä toivoo heräävänsä lattialta 6kg käsipainot naaman päältä ;) Eli haastetta riittää tämän kehon kanssa edelleen. Nyt kuitenkin näyttää jo paremmalta. Työterveyshuollossa on tutkittu perusteellisesti vasemman puolen heikkoutta ja onneksi mitään syytä ei ole löytynyt. Seuraillaan siis, paheneeko vaiva vai onko tämä vain sitä kuuluisaa orastavaa vanhuutta... Kaikki on mahdollista :D
Aika tuntuu olevan kortilla ja siksi tämä päivittäminen on ollut todella hidasta ja kestänyt aina turhan kauan. Mutta kyllä mä täällä olen.
Syksy näyttää tällä hetkellä siltä, että paluu 3-vuorotyöhön on edessä ja tämä pesti, jota nyt teen, on loppusuoralla. Toisaalta on kiva palata vuorotyöhön, toisaalta jään ikävöimään ihanaa työyhteisöä. Menneet 2 vuotta on olleet ihan mielettömät!
En lupaa parantaa tapojani ja päivittää useammin, sillä tiedän että jos niin lupaan, en ehdi päivittämään. Mutta kun en lupaa mitään, saatan saada tekstejä aikaiseksi vähän useammin :)
Ihanaa alkavaa maaliskuuta, siellä kevät kolkuttelee jo ovella :)
Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui ja lomat loppuivat. Nyt jälleen elän loman viimeisiä päiviä, maanantaina taas töihin.
Kuntoilun saralla elo etenee. Hitaasti mutta varmasti. Välillä iskee tuska, kun missään ei näy tuloksia ja sitten taas tajuaa että ei sillä vauhdilla olekan niin suurta merkitystä. Suurempi merkitys on sillä, että etenee.
Viime viikot ja kuukaudet on kuluneet ihanan pt:n varmassa ohjauksessa. Nuo tunnit, jolloin olemme hikoilleet yhdessä (tai siis minähän se olen siellä hikoillut ja antanut syytä nauruun... myös itselleni :D ) ovat olleet jotain ihan mieletöntä ja ihanaa. Paljon uusia asioita, poistumista mukavuusalueelta ja uusia ulottuvuuksia myös.
Suuri työ on kuitenkin tapahtunut jälleen pääkopassa. Olen käynyt läpi viime kesää, miettinyt ja pohtinut mitä silloin oikeastaan tapahtui, kun paino lähti taas nousuun. Vaikka ei palattu menneisiin lukemiin ja pieni nousu kuuluu asiaan, niin silti vaa'an lukemat harmittavat edelleen. Kesällä kai jollakin lailla lopetin yrittämästä. Annoin periksi sille, että ei tästä kuitenkaan tule mitään. Etten onnistu ja kaikki on ihan turhaa. Vaikka kuitenkin tiesin, ettei se niin ole.
Tuosta on edetty taas ja motivaatiota on enemmän kuin viime kesänä. Ei niin paljon vielä, mitä jossakin vaiheessa oli. Mutta valoa kohti mennään :)
Homma siis jatkuu täällä edelleen. Unettomuus, josta viime vuonna kärsin melkolailla, alkaa olemaan selätetty. Vielä ajoittain yöt on hankalia, mikä heijastuu päivän jaksamisiin. Lisäksi verenpaineiden kanssa on ollut ongelmaa, kun ne ei ole oikein tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla ja sitä myöten on liikkuminen ollut haasteellista. Kukapa sitä toivoo heräävänsä lattialta 6kg käsipainot naaman päältä ;) Eli haastetta riittää tämän kehon kanssa edelleen. Nyt kuitenkin näyttää jo paremmalta. Työterveyshuollossa on tutkittu perusteellisesti vasemman puolen heikkoutta ja onneksi mitään syytä ei ole löytynyt. Seuraillaan siis, paheneeko vaiva vai onko tämä vain sitä kuuluisaa orastavaa vanhuutta... Kaikki on mahdollista :D
Aika tuntuu olevan kortilla ja siksi tämä päivittäminen on ollut todella hidasta ja kestänyt aina turhan kauan. Mutta kyllä mä täällä olen.
Syksy näyttää tällä hetkellä siltä, että paluu 3-vuorotyöhön on edessä ja tämä pesti, jota nyt teen, on loppusuoralla. Toisaalta on kiva palata vuorotyöhön, toisaalta jään ikävöimään ihanaa työyhteisöä. Menneet 2 vuotta on olleet ihan mielettömät!
En lupaa parantaa tapojani ja päivittää useammin, sillä tiedän että jos niin lupaan, en ehdi päivittämään. Mutta kun en lupaa mitään, saatan saada tekstejä aikaiseksi vähän useammin :)
Ihanaa alkavaa maaliskuuta, siellä kevät kolkuttelee jo ovella :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)