Arjen sankari

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Yleensä ajattelen, että tammikuu on se ainoa kuukausi vuodesta, joka matelee hirvittävän hitaasti eteenpäin. Ja kas, huomenna on helmikuu!

Lauantaina kuulin mustarastaan laulavan, se on selkeä kevään merkki. Ei ole haitannut lumi- ja räntäsateet, sillä välillä pilkahtaa aurinko joka antaa lupauksen saapuvasta keväästä.

Tammikuu on itselle ollut jonkinlaista vanhan nahan luomisen aikaa. Olen todella pysähtynyt, tehnyt listauksia hyvistä ja huonoista asioista, punninnut vaihtoehtoja, miettinyt omaa elämää ja ennen kaikkea omaa hyvin vointia.

Yksi avain hyvinvointiin omalla kohdallani on kuntoilu. Olen elänyt ilman, tehnyt siitä osan arkea ja rakastunut siihen, jälleen elänyt ilman ja todennut että se on osa mua. Kuinka paljon paremmin voinkaan kun elämässä ja arjessa on sitä "jotain". Yksi osa kuntoilua on kuuluminen porukkaan, jonka kanssa treenaa. On tärkeää, että salilla (tai missä ikinä käykään) on ihmisiä, joita morjestaa, joiden kanssa vaihtaa kuulumiset ja tuskailla liian isoja painoja. You know. On tärkeää kuulua johonkin.

Itse mietin pt:n ottamista tälle keväälle. Mietin sitä todella pitkään, mutta lopulta päädyin liittymään 10 viikon kevyt sankari - kilpailuun. Ykkösenä mulla ei ole painon pudotus, vaan se uuden treeniseuran löytäminen. Sisäänpääsy salille ja sen "oman kodin" löytäminen. Itse kutsun ryhmää arjen sankariksi. Koska sitä tässä etsitään, säännöllistä rytmiä arjen ja kuntoilun kanssa. Kuntoilun tekemisestä osaksi arkea.

Vajaa viikko takana ja ryhmäläiset ovat mahtavia! Ihania ihmisiä, huumoria riittää ja yhteishenki on hyvä. Nyt vajaan viikon (taas) uudella salilla käyneenä, tuntuu että olen tullut kotiin. Edellinen sali ei ollut huono, mutten vain kotiutunut sinne. Mutta tuo nykyinen, sinne on ihana mennä, siellä tuoksuu aina tuore kahvi, ihmiset puhuvat toisilleen ja kaikki tervehtii toisiaan. Toki ikävöin vanhaa kunnon Feeniksiä ja ihania jumppapirkkoja siellä, mutta se ajanjakso on nyt auttamattomasti ohi.

Monta kertaa olen koittanut päästä takaisin ruotuun, saada itseni liikkeelle ja ryhdistäytymään. Mutta moni muu asia on ollut käsiteltävänä ennen tätä ryhtiliikettä ja viimein olen siinä vaiheessa, että tästä tuli ajankohtaista. Ja olen onnellinen. Todellakin olen onnellinen!

Ettei elämä olisi liian ihanaa, on hehkutettava että Bea täyttää tulevana sunnuntaina 7 viikkoa. Se tarkoittaa sitä, että kotiutumiseen on viikko aikaa! En malta odottaa tuota ihanaa tuhinakaveria, joka jakaa arjen mun kanssa.

Elämä on siis aika hyvin. On aika etsiä sitä arjen sankaria omasta elämästä. Usko tai älä, on ihan kiva katsoa peiliin ja moikata sitä mun arjen sankaria. Omaa itseäni. Sillä niinhän se on. Vain itse voi olla oman arkensa sankari. ei saa antaa omaa onneaan toisen ihmisen käsiin.

Toivottavasti juuri sinä löydät oman arjen sankarisi :)


Tämä kuva kuvaa musta kaikkea. Olkoon se elämää, liikuntaa, työtä tai mitä tahansa muuta, voimme joko lisätä tai keventää kanssakulkijoiden taakkaa.

uuden salin sisäänajo alkakoon

Uuden salin sisäänajo on alkanut. Siis omalla kohdallani uuden, vaikka onhan tuo tuolla jo jonkin vuoden ollut. Nelisen kuukautta olen ollut siellä jäsenenä, mutta lähteminen on ollut haastavaa. Siis tekosyitä on löytynyt.

Eilisen "tilinpäätöksen" jälkeen, oli tänään helppo lähteä tunnille. Kotoa lähtiessä ko. tunti näytti vielä varattua, joten päätin että menen tyrkylle ja jos tunnille ei mahdu, niin jään salille. Ja kappas, ehdin sekä salin että tuon kahvakuulatunninkin, koska sinnehän vapautui mulle sopivasti paikka!

Ihan turhaan sitä miettii etukäteen, millainen tunti on ja pärjääkö siellä ja millainen ohjaaja on jne. Paljon sitä ehtii miettimään, kaikki ihan turhaan.

Tunti ja ohjaaja olivat hyvät, meen uudelleenkin :)

Mutta kaikista mukavinta oli huomata, että vaikka taukoa säännöllisestä liikunnasta on ollut jo melkoinen tovi, ei lihakset ole kaikkea unohtaneet. Punnerrukset sujui siinä missä muillakin ja kuulat heilui rivakkaa tahtia. Enkä edes valinnut niitä kevyimpiä ja silti olisin voinut ottaa vielä asteen verran painavamman. Toisaalta ehkä oli ihan hyvä palautella mieliin liikkeitä ja liikeratoja vähän kevyemmän kuulan kanssa :) Moneen kertaan mietin tunnilla sitä, että onneksi sain Ainolta ja Caritalta hyvät opin kahvakuulan saloihin aikanaan. Liikeradat löytyi helposti ja mikään paikka ei tullut väärällä tavalla kipeäksi. Jonkin lainen keskivartalon tukikin löytyi (siis se on vielä olemassa, se keskivartalo).

Nyt kun naaman punoitus alkaa hiljalleen tasaantua, on kropassa mukava tunne. Se tunne, jota niin usein on kaivannut. Uusia lihaksia, vanhojen aktivoimista ja mieli on virkeämpi. Siis kaiken kaikkiaan ihan hyvä maanantai! Ihan endorfiineihin en vielä päässyt käsiksi, mutta ehkä sekin sieltä alkaa löytymään taas.

Minä ja mun kaksi vasenta jalkaa meinasi jäädä zumbaankin, mutta sen aika ei ole vielä. Kerran elämässäni oon ollut zumbassa ja sen muistan vieläkin. Enkä suinkaan lämmöllä :D joten hiukan saa aikaa kulua ennen kuin sieltä itseni löydän...

Keskiviikkona on tiedossa seuraava ohjattu tunti, sitä ennen luulen vieväni itseni palauttelevalle salikäynnille. Hikeä, ilman muuta, mutta ei maksimipainoja. Takareisissä on niin mukava tunne nyt, että ehkä myös kyykyt jää huomenna välistä :p

Hyvä alku siis viikolle. Hyvä alku uudelle vanhalle elämälle :) 

Pitää lähteä jotta voi palata

Vappu. Toukokuun ensimmäinen. Kesä tulee kohisten ja mä en edelleenkään ole rantakunnossa. Vaikka toisaalta, onneksi ei tarviikaan. Tää kelpaa hyvin, mitä on :)

Pyöräilykausi on korkattu toden teolla. Parisen viikkoa sitten ajelin Tuusulaan uimaan, piti kokeilla miltä se yhdistelmä tuntuu. Ja tuntuihan se. Viime viikolla aloitin työmatkapyöräilyn tavoitteena pyöräillä kerran pari viikossa (ainakin) töihin. Ja tänään sitten se Tuusulan järven ympäriajo. Huh hei, melkoista vastatuulta ja hapotusta. Ja niin mahtava sää, että ei olisi voinut parempaa toivoa! Vaikka nyt kropassa tuntuukin, niin iloitsen niistä tuntemuksista.

Alkuviikosta kävin kokeilemassa Fustraa. Never again. Ei se niin kauheaa ollut, ettäkö sen takia en haluaisi uudelleen. Vaan se jälkikipu mikä iski. Ikinä ole ollut sellaista hermosärkyä, mikä iski samana iltana. Totesin, että mä pidän virheasentoni mielelläni ja kivuttoman elämän, kuin vapaaehtoisesti haen moista kipua. Kaikkea pitää kokeilla näköjään...

Kevään mittaan sisäliikunta on jäänyt vähälle. Voisin sanoa olemattomaksi. Talvella pidin parin kuukauden tauon kotisalilta ja kuvittelin motivaation heräävän kun tauko loppuu. No eipä herännyt. Tauon loputtua oon koko ajan miettinyt, mitä teen. Jatkanko jäsenyyttä vai lopetanko sen. Niinpä nyt kuluneella viikolla päädyin sanomaan sopimukseni irti. Ihan vain siitä syystä, että 6 käyntiä kolmessa kuukaudessa on liian vähän. Vaikka miten lupasin ja vannoin itselleni, että kyllä mä tästä vielä aktivoidun, niin toisin kävi. Tässä kohtaa tämä on oikea ratkaisu. Ja jos kesän jälkeen tuntuu siltä, niin aina voi palata takaisin. Ihania jumppakamuja tulee ikävä, mutta onneksi monen kanssa ystävyys on syttynyt ja tiedän, että se jatkuu vaikkei enää Keitaalla nähdäkään. Mutta silti. On se haikeaa, 3 vuotta ja 10 kuukautta. Satoja tunteja liikuntaa. Ikävä tulee tuota paikkaa, josta kaikki alkoi vajaa 4 vuotta sitten. Paikkaa, josta tuli toinen koti niin moneksi vuodeksi!

Nyt on time outin aika. Aika hengittää ja miettiä mihin tämä polku johtaa. Ja mitä polkua kävelen. Ehkä olen jollakin lailla tien risteyksessä. Toivon, että vaikka nyt on arkiliikunnan aika, ei liikunta jää kokonaan. edessä on siis pyöräilyä, kävelyä ja vähän niitä portaitakin. Ja jonkin laisen liikunnan ilon ylläpitoa.

Elämä jatkuu, tulee se uusi kesä ja sen perään syksy. Tulee uusia mahdollisuuksia. Ja silti toivon, ettei ovet sulkeudu perässä kokonaan.

Tänään tuota järveä ympäri polkiessa pohdin elämää monelta kantilta. Ja monestihan se elämä on juuri samanlaista. Lähdet yhdestä pisteestä, teet hirveän lenkin ja palaat lähtöpisteeseen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Niin se vain menee. Pitää lähteä, jotta voi palata.

Vappupäivää vietin Helsingissä upeassa auringon paisteessa nauttien hyvästä seurasta ja ihanasta musiikista. Kyllä tuo aurinko on vain niin upea, se herättää kyllä jokaisen nukkuvan!

 Koivuissa on pienet lehdet! Ihana, ihana kevät!

Nimi kirjaan, että on kierretty ympäri...

Todellakin elossa!

Viime päivinä oon havahtunut ensimmäisen kerran tänä keväänä siihen, että olen todellakin elossa! Ja että se voikin tuntua hyvältä!

Sunnuntain endorfiinihumala on laantunut, mutta mieli on iloinen ja virkeä. Ihana kevätaurinko paistaa ja olo on mitä parhain! Ainoastaan keuhkot eikä kroppakaan ihan vielä ole palautuneet rankasta keväästä, mutta ees päin! Nyt on aika kuntouttaa niitä hiljalleen. Tarjota säännöllisesti niille työtä ja muistutella mieliin sitä, mistä se kuitenkin lopulta tykkää.

Maanantaiaamu kun valkeni, oli jokaisella askeleella säestyksenä pieni "au au au" kun joka paikkaan sattui. Mutta kipu ei tuntunut kuitenkaan pahalta, se vain kertoi että nyt on tehty taas jotain. Mieli halusi lisää.

Maanantaina kaivoin pyörän talviteloilta ja polkaisin 11km lenkin. Se teki hyvää ja keuhkotkaan ei ihan sanoneet sopimustaan irti. Suunta on siis todellakin oikea!

Eilen pidin lepopäivän, vaikka mieli olisikin tehnyt lähteä johonkin hikoilemaan. Saada tuota hyvääoloa lisää. Tänään oli kuitenkin tiedossa keinukallion mäkiä ja portaita, joten lepopäivät todellakin kunniaan!

Keinukalliossa todellakin hikoiltiin ja hengästyttiin. Vaikka taukoja joutui pitämään hiukan enemmän ja välillä himmaamaan tahtia, ei olo ollut ihan kuollut treenien päätteeksi. Päin vastoin, mieleen nousi jälleen ajatus ettei peli ole menetetty! Ja Mulla oli ihan mahtavat tsempparit mukana, ihana pt ja nelijalkainen kannustin, joiden voimalla jaksoi lyllertää niitä mäkiä ja portaita :)

Vaikka aina sanotaan, että liikunta on sivuseikka jos haluaa painoa pudottaa. Se pudottaminen tehdään oikeasti keittiössä, syömällä oikein, säännöllisesti ja monipuolisesti. Mulla liikunta sanelee kuitenkin paljon syömisiä. Opin silloin kun aktiivisesti painoa tiputin, että kun liikunta on kohdallaan, myös ruokailut asettuvat kohdalleen. Ja näin se on mennyt tälläkin kerralla. Heti kun liikunta on lisääntynyt, on syömiset monipuolistuneet ja rytmi tasoittunut. Myös ne valinnat on parantuneet. Eilen kun kävin jokaviikkoisella kahvila- käynnillä Fazerilla, katsoin kelloa ja totesin, että lounasaika on mennyt ilman lounasta. Joten valitsin pullan sijaan lämpimän ruoan. Pari viikkoa sitten olisin ajatellut, ettei yksi pulla maailmaa kaada. Ja eihän se kaadakaan. Jos se muu ruokailussa on kohdallaan. Mutta jos päivä menee parilla leivällä, litra tolkulla kahvia ja niillä pullilla, ollaan metsässä.

Nyt on kropassa mukava tunne. Mihinkään ei satu, mutta tuntee että jotain on tehnyt. Hiukan tuo auringonpaiste kutsuu ulos ja pohdinkin, pitäisikö rykäistä ja polkea naapurikuntaan uimahalliin uimaan muutama veto. Ei ehkä huono vaihtoehto sekään :)

Aurinkoa päivääsi ja puoliväliviikkoon! Se on kuulkaas kevät nyt! Nautitaan siitä, että ollaan elossa ja voidaan iloita kevätauringon paisteesta!

Rakasta elämää

Puoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?

Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!

Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä.

Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.

Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....

Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.

Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!

Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin.

Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi!

Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään.

Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!

Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.

Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa.

Peruskysymysten äärellä

Pitkästä aikaa taas täällä. Kevät on mennyt johonkin, en oikein itsekään tajua, mihin se meni. Vasta odotin talvilomaa, nyt on jo pääsiäinen ohi ja vappu ovella. Ihan käsittämätöntä mihin aika vain juoksee.

Viime viikkoina on tuntunut, ettei vuorokaudessa riitä tunnit. Ja väsymys on ollut sen mukainen. Yöunet ovat onneksi palanneet melkein normaaleiksi, joten siitä olen erittäin iloinen. Johan tässä ehdittiin reilu vuosi nukkumaan huonosti tai erittäin huonosti.

PT-sessio lähestyy loppuaan, vielä olisi yksi tapaaminen edessä. En ehkä päässyt niihin tavotteisiin, joita olin ajatellut, mutta hukkaan tämä aika ei ole mennyt! Päin vastoin olen saanut niin paljon uutta, hirmuisen määrän erilaisia tapoja ja ideoita liikkumiseen, uusia näkökulmia ja paljon paljon muuta!

Välillä syömiset ovat olleet todella hukassa, mutta nyt nekin ovat rytmittyneet pelottavan hyvin kohdalleen. Toivottavasti tää ei ole ohi menevä vaihe.

Ryhmäliikunta on ollut suorastaan jäissä mun kohdalla. Aika, energia ja motivaatio on ollut kortilla, joten on ollut helppoa jäädä pois. Välillä mietin, että pitäisi vain lähteä, mutta totesin ettei se pakottamalla ainakaan hauskaa ole. Joten olen antanut aikaa.

Eilen viimein lähdin ihan extempore army-tunnille. Tiesin, mihin olen menossa ja mietin kyllä pitkään, kuinka hyvin kunto kestää. Ja eihän se kestänyt. Harmitti ihan vietävästi tajuta, miten aika on tehnyt tehtävänsä myös lihaskunnon kohdalla. Mutta toisaalta tästä ei voi kuin nousta jälleen. Ryhmän imu saa antamaan enemmän kuin yksinään kuntosalin puolella. Ja kyllä tänään kropassa tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Tunnilla hikoillessa mietin peruskysymyksiä itsekseni. Mietin, mitä haluan ja mitä olen valmis "maksamaan" saavuttaakseni unelmani. Vastaus oli oikeastaan hyvinkin helppo ja yksinkertainen. Jos haluan saada sen, mitä unelmoin, on tehtävä töitä takapuoli ruvella. On mentävä mukavuusvyöhykkeeltä ulos, laitettava itsensä peliin ja tehtävä se pari toistoa vielä sen jälkeen kun aivot huutaa ettei jaksa enempää. Oli kauheaa tajuta, että vuosi sitten jaksoin painaltaa ihan eritavalla tunneillakin. Ja nyt hypyt ja nopeat vaihdokset olivat ihan hirveitä. Mutta siitä se lähtee taas kehittymään, siihen haluan uskoa ja luottaa!

Viimeiset pari viikkoa on huimaus ollut taas kaverina. Mutta verenpaineet on kunnossa, joten siitä se ei johdu. Niskat on niin jumissa, ettei happi enää kierrä ja saa silmissä sumentumaan. Eilisen tunnin jälkeen huomasin että jumit olivat vähentyneet ja olo oli parempi. Kroppa kaipaa siis liikuntaa pysyäkseen terveenä ja pärjätäkseen arjen keskellä. Ongelmat vähenee, kun pitää kropasta hyvää huolta!

Täällä siis tarvotaan eteenpäin. Välillä suossa ja välillä sitten vähän kantavammalla maaperällä. Koitan muistuttaa itselleni, että jos istun sohvalla ja jään kotiin, ei kunto kasva ja on turha itkeä kun hengästyttää. Mutta jos lähden liikkeelle, lisään perusliikuntaa ja hyötyliikuntaa, osallistun tunneille ja käyn salin puolella, on unelmat helpompi toteuttaa.

Tuumasta siis toimeen, työmatkapyöräily odottaa ottajaa :) Ekat ajot tältä keväältä on jo takana, joten nyt vain satulaan ja menoksi!

Täällä taas

Linjoilla jälleen!

Kulunut viikko on ollut hektinen töiden ja harrastusten parissa. Pitkiä, ympäripyöreitä päiviä, iltapolia ja harjoituksia. Ja liikuntaa vain nimeksi. No olen sentään polkenut töihin pyörällä, että hyötyliikuntaa olen saanut jonkin verran :) Mutta ohjattu on ollut nollassa. Toivottavasti siihen tulee muutos nyt kun olen taas kerran lomalla :)

Niin kauan kuin olen keravalla asunut, olen unelmoinut että jonain päivänä poljen Tuusulan järven ympäri. Muutama vuosi sitten kunto ei olisi riittänyt enkä olisi jaksanut sitä polkea. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Eilen, ensimmäisen lomapäivän kunniaksi päätin ottaa ja polkaista. Ja sen jälkeen oli kyllä sellainen "I did it" olo!! 30km ja aikaa kului 1h 40 minuuttia. Oikeastaan muutama minuutti alle, kun unohdin pysäyttää trackerin kun pysähdyin kirjaamaan nimeni järvenkiertäjien kirjaan. Siellä se komeilee munkin nimi, sijalla 423. Aion mennä tuon lenkin vielä monta kertaa tämän kesän aikana! Se oli itseasiassa todella kiva reitti, maisemat upeita ja ihania iloisia ihmisiä molempiin suuntiin menossa.

Musiikki on vienyt mun sydämeni taas. Monen vuoden tauon jälkeen on ihana olla harjoituksissa joka viikko. Kiirastorstain esiintyminen sai ilon sydämeen. Olen päässyt ihanaan porukkaan mukaan! Himo kasvaa myös viulun pariin, pitäisi viimeinkin hakea siihen ne uudet kielet...

Ravintovalmennus on käynnissä ja tää ei vaan suju. Kirjoitan ruokapäiväkirjaa joka päivä, ja järkyttyneenä katson liian vähiä syömisiä tai aterioiden puutetta. Joka ikinen päivä. Paino on noussut hiukan, mutta niin se teki viimeksikin kun aloin syömään eri tavalla. Se tasoittuu kyllä, mutta ärsyttäähän se. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Kun taas löytäisi sen vaihteen silmään, että tajuaisi mitä varten tässä nyt näitä asioita kerrataan. Itseä varten. Ei ketään muuta varten. Mutta johonkin sen hukkasin viime syksynä, kun elämä heitti kapuloita rattaisiin. Sitä motivaatiota ja energiaa etsitään taas, jolla tämä uudenlainen arki lähtisi rullaamaan yhtä sujuvasti kuin aikaisemminkin.

Täällä kuitenkin mennään. Vaikka nyt ei sujukaan niin kuin toivoisi, ei hanskat ole kokonaan naulassa. Nämä on niitä hetkiä, että pitää vain jatkaa, tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti!

Kaiken kaikkiaan en ehkä tajua edelleenkään itse, mihin asti olen päässyt. Kiirastorstaina sain useammalta kuoroystävältä ihania sanoja. Niiden sisäistäminen on vain niin kovin vaikeaa. Silti mieli on iloinen monista kauniista sanoista. Ei se peilikuva niin paha ole, mitä itse kuvittelee. Mutta pääkoppa, se ei vaan seuraa mukana sitä tahtia kuin toivoisi itse.

Torstaina kun olin jäämässä lomalle, sain mahtavia uutisia tulevaisuutta koskien :) Haluaisin niin kovin kuuluttaa sitä jo kaikkialle, mutta vielä hetki pitää malttaa :) Mutta tuo uutinen oli mulle iso ilo ja tulen iloitsemaan siitä monena päivänä vielä tulevien kuukausien aikana. Kerron kyllä kun sen saa julkisesti sanoa :)

Nyt nautin lomasta, jälleen kerran. Ja ihanasta kevätauringosta. Pyöräilystä ja liikunnasta. Ulkohommista ja jos ei muuta niin istun terassilla kuunnellen lintujen konserttia. Elämän pienet arkiset asiat saa hymyn huulille :) Ei siihen vaadita sen ihmeellisempiä asioita.

Aurinkoista ja ihanaa pääsiäisen aikaa sinulle!

Paluu areenalle

Tänään oli se hetki. Aika palata takaisin taisteluareenalle. Aika laittaa wrapit käsiin, aika katsoa peiliin ja aika kohdata se totuus. Totuus siitä, että kunto on lähes romahtanut menneiden viikkojen aikana.

Tämä päivä on ollut ihmeellinen ja ihana! Olen jälleen saanut todeta, että mulla on mahtava perhe ja ihania ystäviä lähellä! Ei se määrä vaan laatu! Voin olla paljosta kiitollinen!

Aamu alkoi ihanilla viesteillä puhelimessa ja naamakirjassa. Kun pääsin töihin, sain kauniin ruusun ja laulua äänissä useampaan kertaan. Kakkua ja herkkuja, syömistä syömisen peräänn (kiitos maanantai-tiimin esittelijänkin), lounas napaan ja taksilla kohti meilahtea. Ennen kokousta herkullinen kahvihetki ystävän ja kollegan kanssa. Hetken pysähdys arjen ja aherruksen keskellä.

Olin suunnitellut illaksi sekä combatin että crossingin, mutta päivä venähti ja pikainen puhelu peruuttamaan molemmat tunnit. Ehdin kuitenkin kotiin ja sain auton lainaksi, joten pääsin kuin pääsinkin taistelun tuoksinaan mukaan. Parhautta parhaan johdolla! Muuta en voi sanoa!

Combatista, siitä edellisestä on tovi aikaa. Sen jälkeen en ole paljon muuta tehnyt kuin uinut ja kävellyt (ja kävellyt ja kävellyt ja.....). Ja sen kyllä huomasi ensimmäisistä sävelistä alkaen. Hetken teki mieli höllätä ja tehdä kyykkyjä hyppyjen sijaan. Kuitenkin se pieni ääni pään sisällä käski jatkamaan. Ja se vähän kovempi ääni sieltä lavalta kannusti ylittämään itsensä, potkimaan ja iskemään, antamaan vähän enemmän kuin edellisellä iskulla / potkulla. Jossain vaiheessa tuntui että jalat ei enää tottele, mutta kyllä ne vain totteli :) Henki oli loppua moneen kertaan, mutta ei se loppunut. Enkä keventänyt ennen kuin vatsoissa ja punnerruksissa. Pelkän pullan ja kakun tankkaamisella ei panokset enää riittäneet puristamaan miestenpunnerruksia. Ja naistenpunnerruksellakin jätin välistä muutaman toiston. Myönnän... Nyt jännityksellä odotan, mitä olkapää sanoo tuosta punnertamisesta. Vähän se siinä ilmoitti olemassaolostaan, mutta ei suoranaisesti kipeytynyt niin kuin aikaisemmin. Mieli tekisi päästä pumppiin, mutta pieni pelko on siitä että siellä se ärtyy liikaa... Katsotaan kuinka tässä vielä käy.

Mutta combat. Olen onnellinen että annoin vähän enemmän kuin mitä olin ajatellut. Vaikka kunto on romahtanut viime viikkoina, ei tilanne ole ihan toivoton kuitenkaan. Ja siihen voi luottaa että kunto palautuu kyllä kun sitä alkaa taas tekemään kunnolla. Ja säännöllisesti. Ja vaikka olin ajatellut himmailla, nautiskella juhlapäivän kunniaksi parhaasta taistelusta, olen enemmän kuin onnellinen etten antanut itselleni lupaa mennä sieltä missä se aita on matalin.

Kotiin tullessa sain ihan mahtavan lahjan, hemmottelua itselle :) Huomenna heti varaamaan aikaa ja odottamaan tuota nautinnollista hetkeä :)

Kaiken kaikkiaan tämä päivä on ollut erityinen. Kiitos jokaiselle muistamisesta ja kaikesta siitä hemmottelusta jota sain :)

Olen onnellinen, että sain palata takaisin areenalle. Takaisin tuttuun saliin, rakkaiden ihmisten ympäröimäksi, nähdä ne monet tutut kasvot ja hymyt. Ja ennen kaikkea tajuta  jälleen se, että aina voi todella tehdä sen U-käännöksen ja palata takaisin päin. Palata takaisin taistelemaan. Koskaan ei ole myöhäistä jatkaa siitä, mihin jäi. Hetken aikaa tänään tunsin sen taistelijan sisälläni heräävän. Tiedän, että se on siellä olemassa vieläkin. Ei se ole kadonnut. Kiitos toisen taistelijan esimerkin, tiedän että koskaan ei ole liian myöhäistä palata takaisin taisteluareenalle.

Jonnin joutavaa jorinaa

Kirmaus joukkuekisa etenee ja mä huomaan että mulla alkaa karata mopo käsistä tämän liikunnan kanssa.... Tiedän että tämä tasottuu kyllä, mutta voisihan tätä nyt jo hiljalleen alkaa järkeistämään. Mä olen saanut loistavia neuvoja ja ohjeita, kyse ei ole siitä. Mutta niiden ohjeiden ottaminen käytäntöön, siinä on se hankaluus.

Tänään kutsui ensimmäinen tanssillinen tunti. Lattareita ja hyvää musiikkia, mulla oli hauskaa vaikkei toi lantio notkeasti liikukaan. Menen uudelleenkin :) ei jäänyt traumoja, päin vastoin. Ja ehkä toi lantio alkaa irtoamaan hiljalleen kun sitä vain harjoittelee säännöllisesti. Toivotaan niin.

Jotain on tapahtunut pääkopassa jälleen. Kuten olen aiemmin jo muutamaan kertaan maininnut, niin olen miettinyt auton pois laittamista. Yhden hengen suurperhe ei kaipaa farmariautoa ja toisaalta hyötyliikuntaa tulisi vähän enemmän jos sitä autoa ei olisi. Meiltä on vaan turhan hankala matka kauppaan, jos pitää hakea isompi satsi kerrallaan. Mutta ehkä mä selviän siitäkin. Olenhan mä selvinnyt siitä aikaisemminkin.

Olen luvannut itselleni että ainakin näihin viikonlopun päivätunneille kävelen salille ja takaisin. Ihan vain juuri siksi, että tulisi raitista ilmaa, käveltyä enemmän ja sitä hyötyliikuntaa. Ja lisäksi opeteltua sitä elämää ilman autoa. Tänään kun kävelin aamulla salia kohti, mietin sitä että vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan että kävelisin ton matkan. Siis vapaaehtoisesti menisin kävellen jumpalle. No way... Olisin jäänyt kotiin. Mutta nyt menen sinne ihan mielelläni kävellen. Mietin tässä kovasti jopa sitä, että kävelisin iltatunneillekin tänään.... Hullua, mutta totta :)

Jotain on siis napsahdellut taas oikeaan paikkaan ajatusmaailmassa. Ja hyvä niin :) Viime päivien aikana olen surffaillut kovasti erilaisia reittivaihtoehtoja töihin pääsyn vuoksi. Hassua että matka on suhteellisen lyhyt kyllä, mutta päästäkseen sinne, joutuukin tekemään töitä vähän enemmän. VR:ään en luota pätkääkään, joten se ei ole mun ykkösvaihtoehto. Ja junalle kävelyn päälle ei joudu paljon kävelemään lisää, jotta pääsee bussireitille, joka menee työpaikan ohi ja aikataulutkin natsaa hyvin. Ehkä mä päädyn siis siihen, että kävelen aamulla sen pari kymmentä minuuttia bussille ja illalla saman kotiin päin. Aika näyttää.

Olkapää on ollut muuten hiljaa viimeiset pari päivää. Kun viimeinkin olen suosiolla rauhoittanut treenit sellaisiksi, ettei olkapäähän tule rasitusta, on se lakannut huutamasta jatkuvasti. Öisin en herää enää kipuun, mikä on ihan loistava juttu! Myöskin uusi kuntosaliohjelma on olkapäälle ystävällinen ja se ei ole vielä ärsyyntynyt ohjelman teosta. Ehkäpä vähän voiton puolella siis sen kanssa :)

Itselleni asettama haaste etenee siis hyvin. Uusia "lajeja" on nyt takana 5 eli puolivälissä mennään sen osuuden kanssa. Kuntosalikäynnit on myös lisääntyneet syksyyn nähden ja siitä olen ihan iloinen. Mutta vielä tarvitaan roimasti lisää, että pääsen itselleni asettamiini tavotteisiin sen suhteen. Haaste etenee siis kohtalaisen mukavaa vauhtia. Lupasin myös kokeilla kaikkia tunteja, joita lukkarista löytyy tämän vuoden aikana. Sekin etenee mukavaa tahtia, ihan puolia en ole kokeillut mutta lähes kuitenkin. Rankimmat jätän suosiolla syksyyn, vielä ei kunto niihin riitä.... Ja pitäähän jotain jättää tuleville kuukausillekin.

Nyt on siis tankkausta ja lepoa hetken verran ennen uutta settiä. Kohta saa alkaa taas pukemaan, jos mielii ajoissa ehtiä tunnille :) Edessä olisi combat+fitball+balance ja ehkä vähän vatsoja siinä välissä olevan 40min tauon aikana :) Kuulostaa juuri mun jutulta! Tänään on jo jonkin verran vatsoja tehtynä, mutta sarjaa voi jatkaa koska se jäi vajaaksi.

Tästä siis jatketaan urakkaa. Nyt proteiinia kroppaan ja vähän hiilaria sekaan. Ja taas jaksaa :)

Elämän oppitunteja

Tää aika juoksee ihan liian nopeesti! Vastahan mä päivitin tänne kuulumisia ja siitäkin on hurahtanut melkein jo viikko. Monen monta kertaa on ollut aiheita mielessä, joista pitäisi kirjoittaa. Ainakin itseä varten. Niitä ahaa-elämyksiä, onnen tunteita, oivalluksia, vastoinkäymisiä. Ihan kaikkea, mitä tämä matka on tuonut mukanaan viime päivinä. Mutta se aika. Se on niin kortilla, että välillä ihmettelen itsekin, että joko taas on viikko puolivälissä?

Viime viikko on opettanut mulle taas paljon tästä matkasta. Kasvusta kohti sitä, mitä ehkä jonain päivänä olen tai ainakin haluan olla. Viikonloppuna lempituntini vaihtui lennossa combatista steppiin ja ensimmäisen kerran huomasin, etten edes ajatellut peruvani tuntia. Oppitunti numero yksi, ei sillä olekaan niin väliä mitä ohjelmassa on, kun haluaa päästä liikkumaan. Vielä joku aika taaksepäin olisi oma tuntivaraus peruuntunut myös. Sain loistavan stepin ja olen onnellinen että menin! Laudan pelko on hälventynyt kerta toisensa jälkeen ja nyt pystyin vähän keskittymään laudan lisäksi käsiin. Voisin sanoa, että kädet oli jopa enemmän mukana kuin levossa. Koska haluan edelleen kokeilla omia rajojani ja triploja yms. yhdistelmiä, pidin stepin perään pienen huilitauon jonka aikana tein uuden saliohjelman vatsoja. Sikäli tyhmää, että olin käynyt jo päivällä erikseen salilla tekemässä ohjelman kunnolla läpi ja saamassa itseni kipeäksi.

Pienen tauon jälkeen siis fitball ja perään balance. Palloilussa uudet moovit ja oli jälleen niin mielettömän hauskaa sekä tehokastakin. Itselleen sai hihitellä urakalla, mutta sehän se on tarkoituskin. Ei tarvitse aina mennä veren maku suussa, vaan oikeasti myös saada sitä hyvänolon tunnetta ohjatustikin. Ja sitähän ei meidän tunneilta puutu. Balancessa liikeradat oli jälleen paremmat, tasapaino alkaa löytymään entistä paremmin ja muutenkin tykkäsin. Kuten aina ennenkin! Huomaa saavansa liikkuvuutta eri tavalla kun pitää liikuntaviikon monipuolisena ja muistaa sen kehonhuollonkin.

Maanantai on edelleen taukopäivä liikunnasta. Se on siis pyhitetty musiikille nyt ja tulevaisuudessa. Ainakin tämän kevään. Ja toisaalta sunnuntain session jälkeen on ihan hyvä levätä edes se yksi päivä...

Omia rajoja ja ulottuvuuksia pitää kokeilla urakalla.... Tänään aamu alkoi klo 06:00 uimahallin ovelta, vesijuoksua ennen töihin menoa. Kieltämättä virkisti, mutta kyllä mä olen aika väsynyt ollut. Myönnän sen. Yöunet tahtoo jäädä pariin tuntiin ja päivisin meno on hektistä. Mulla ei ole koskaan tullut silmäpusseja, mutta viime päivinä peilistä on katsonut takaisin väritön ja kalpea naama jossa on mahtavan mustat silmänaluset... Millähän niitäkin saisi vaalennettua? Onneksi on valokynät yms. keksitty.

Koska edelleen pohdin autosta luopumista ja mietin sen tuomia rajotteita, oon koittanut pitää kävelyä yllä ja kävellyt salille. Kyllä, hullu minä joka en saa liikunnasta kai tarpeeksi tai vuorokauden tunnit ei riitä... On pakko urakoida tuo 3,5km matka ennen ja jälkeen liikkumisen. Sunnuntaina pidin kävelyn lämmittelynä ja palautteluna kuntosalia ennen ja jälkeen ja lupasin itselleni että iltatunneille voin mennä autolla. Ja toisaalta tyhmäähän se olisi ollut kävellä kotiin, syödä jotain ja lähteä taas kävelylle, voidakseen kävellä 3 tunnin liikuntasuorituksen jälkeen taas kotiin.... Matkana toi on hyvä, mutta meneehän siihen aikaa ja vaatii asennoitumista. Löytyykö sitä asennetta silloin kun taivaalta tulee kuraa tai pakkanen paukkuu? Aika näyttää  miten mun käy.

Tänään töissä mietin itselleni asettamaani haastetta tälle vuodelle. Ja myöskin halua kokeilla tanssillisia tunteja. Aika extempore päätin että kunhan kotiin selviän, menen illan afro-tunnille ja venyttelyyn. Kehonhuoltoa ja samalla sitten sitä uutta liikuntaakin. Kun viimein pääsin töistä kotiin alkoi ulkoilu ja raitis ilma houkuttelemaan, joten auto vaihtui lenkkikamoihin ja niinpä nautiskelin pimeistä kotimaisemista mennen, tullen ja palatessa. Mutta hyvää se teki! Hyötyliikunta on oikeastaan ihan mukavaa, mutta vain jos se on vapaaehtoista....

Afro-tunti oli hauska. Siis todellakin hauska. Ei irtoa meikäläisen lantio keinutuksiin, mutta kivaa oli! Ja menen kyllä uudelleenkin :) Jos en vielä ensi viikolla niin seuraavalla tai sitten sen jälkeen.... Mutta uusia ulottuvuuksia löysin itsestäni kyllä, se on pakko myöntää. Venyttelyistä oon tykännyt aina, mutta niiden kanssa on samat ongelmat kuin balancen. Tulee mentyä ihan liian harvoin! En voi sanoin kuvata sen onnen määrää, kun venyin muiden mukana ja löysin itseni taipumasta niin paljon paremmin kuin ennen! Muistan kun joskus ajattelin, että taipuisipa sitä niin että otsan saisi polviin kun jalat on suorana lattialla ja itse istuu. Ja tänään se ihme tapahtui! Oon niin onnessani tästä pienestä ja silti niin isosta edistysaskeleesta :) Saan onnitella itseäni, jälleen :)

Viime päivinä mielessä on päällimmäisenä ollut viime lauantain naistenillan jutustelut. Kun liikunnasta innostuneita ihmisiä kokoontuu saman katon alle, sivuaa keskustelu aika ajoin myös liikuntaa. Erityisen hyvin mieleen on painuneet erään elämäntapojaan muuttaneen ystävän sanat. Kun puhuttiin liikunnasta ja omien rajojen kokeilusta ja hän kertoi omasta tämän hetkisestä suhtautumisestaan liikuntaan ja siitä ettei enää ole samanlaista tarvetta todistaa itselleen pystyvänsä johonkin. Jäin pohtimaan itse että niinhän se todella on. Jokainen käy sen saman tien läpi vaikka ne asiat tulevat vähän eri järjestyksessä. Kun itse on kantanut huolta omista monen tunnin sessioista hikisessä salissa, omasta jaksamisesta ja siitä kuinka järjetöntä se on. Mutta tämä on vain asia joka mun tarvitsee käydä läpi itseni kanssa. Kokeilla ja kokea ne omat rajat ja etsiä se mulle sopiva ja turvallinen tahti liikunnan parissa. Joku toinen kulkee edellä päin ja on jo käynyt ne läpi, enkä voi verrata itseäni muihin. Tämä tahti on jokaisella erilainen. Koin kuitenkin suurta helpotusta tuosta keskustelusta, sillä nyt voin antaa itselleni rauhan tämän asian suhteen. Mä etsin vielä niitä omia rajojani, mun täytyy saada näyttää itselleni mihin mä pystyn. Mun täytyy vain kokeilla, yrittää ja erehtyä eri tuntien puitteissa. Tajuta itse se, että pystyy paljon enemmän kuin luulee :)

Mä toivotan juuri Sinulle ihanaa ystävänpäivän viikkoa, talvilomaa ja kevättä. Mitä tämä viikko sitten sinulle tuokaan. Talitintit laulaa kovaa jo aamukuudelta, räystäistä tippuu vesi.... Mä olen ihan varma että mä olen nähnyt jo kevätauringon!

Haastetta koko kropalle

Puoliväliviikko ja mä olen jo loman tarpeessa. Tai ainakin viikonlopun. Edes yhden yön, että saisi nukkua kunnolla. Elämä heittelee hiukan kapuloita rattaisiin, mutta niin se tekee muillakin :) ihan varmasti. Eli ees päin!

Tällä viikolla liikuntakerrat on jaksottuneet vähän paremmin ja tasaisemmin. Suuri huoli on ollut siitä, että viikonloppuina mennään kieli vyön alla ja sitten viikolla taas levätään. Nyt kuitenkin jotain pientä tasoittumista ilmassa ja se kyllä tuntuukin ihan hyvältä.

Tänään oli uuden kuntosaliohjelman teko. Omaohjaajan kanssa päivitettiin muutenkin tilannetta ja oikeastaan tuntui ihan hyvältä puhua ääneen sitä omaa tyhmyyttä ja järjettömyyttä liikuntakertojen suhteen. Ja ehkä vähän sitä omaa turhautumistakin siihen, ettei homma vaan etene. Nyt olen ehkä astetta viisaampi ja uskoisin että tiedän vähän miten jatkossa teen. Tai periaatteessa ainakin tiedän, mihin suuntaan liikuntaviikkoa rakennan. Monesti niitä asioita pyörittelee omassa mielessä, eikä ehkä uskalla kysellä neuvoja vain yhteen asiaan. Kokonaisuus voi olla paljon ongelmallisempi joten oli hyvä istua alas ja puhua. Samalla sitä itsekin tajusi monia ongelmakohtia joita ei ole huomannut kun on pyöritellyt asioita vain oman päänsä sisällä joka suuntaan.

Uusi ohjelma on jälleen loistava. Sain sitä mitä halusin :) ja jos vedän ton ohjelman täysillä, teen liikkeet hyvin ja loppuun asti, enkä huijaa toistojen määrässä, niin lopputulemana pitäisi olla lähes fyysinen pahoinvointi :D kuulostaa pahalta, mutta siis tarkoitushan ei ole oksentaa kun pääsee kotiin (eikä ennen sitäkään). Vaan se, että mä halusin kunnon rääkin ja sain sitä mitä tilasin :) Halusin lihaskipua, haastetta, poistumista mukavuusvyöhykkeeltä ja työntää niitä rajoja kauemmas.  Nyt vain odotan että pääsen tekemään ohjelmaa. Vatsalihakset tulevat tykkäämään tuosta ja jos mitään ei tapahdu kropassa, niin peiliin saa katsoa. Ohjelmassa ei ainakaan vikaa ole. Muistan hyvin sen ajan, jolloin en olisi uskonut että pystyisin tekemään tuollaista ohjelmaa. Nyt sanoisin että pystyn ja kykenen, mutta haastetta siitä ei puutu. Uusia liikkeitä ja termejäkin opin ;) On tämä vaan ihmeellinen maailma, ihan omanlaisensa.

Suunnitelmissa olisi mennä huomenna töihin vähän myöhemmin ja aloittaa aamu salilta. Käydä liikkeet läpi heti kun ne vielä on tuoreessa muistissa ja haastaa se oma keho menemään mukavuusvyöhykkeeltä pois. Sain rakentavaa palautetta omasta tilanteesta ja se tuli tarpeeseen. Sitä sokeutuu omalle prosessilleen eikä kehitystä tule, jos ei saa kehityskohteistaan mitään palautetta. Tämä päivä oli siis loistava kuntoilun saralla :)

Muutoinkin kuntoilu sujuu kohtalaisen hyvin. Ainakin kun katson kirmauksen pistesaldoa. Kirmausta on takana nyt 5 päivää. Siinä ajassa oon ehtinyt liikkumaan noin 15 tuntia. Ihan mukavasti siis etenee omalla kohdallani :)

Koska elämä on tällä hetkellä liian hektistä siihen, että menisin kuntoilemaan sen mukaan kuin tuntuu, taidan ottaa käyttöön aikatauluttamisen. Tiedän sen sudenkuopat ja koitan pitää mielessä sen, ettei liikunnasta saa tulla sitä pakkoa joka suoritetaan koska se on kalenteriin kirjattu. Mutta muutoin tähän ei taida rytmiä löytyä (eikä sitä järkeäkään) jos en kirjoittele niitä ylös ihan kalenteriin. Ei siis mitään viikkosuunnitelmaa koko kevääksi, vaan viikko kerrallaan. Pari kuntosalia (aamu tai ilta, ihan sama) liikkuvaa, aerobista, lihaskuntoa ja sitten sitä kestävyyttä. Siihen päälle hyötyliikunta ja kävely / juoksu.

Tästä tämä helmikuu etenee, päivä kerrallaan :) Kohti kevättä mennään ja ehkäpä jo ensi juhannuksena tilanne on sellainen, josta nyt vain uskallan unelmoida.

Viimeinen päivä

Tammikuun viimeinen päivä ja perjantai-ilta. Ja mä olen ihan sanaton. Tämä viikko on ollut melkoista myrskyä meikäläisen mielessä. Tämä viikko iski ilmat pihalle ja laittoi jälleen peilin eteen. Sitä monesti tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on hyvin ja sitten huomaatkin tekeväsi asiat juuri niin kuin ei pitäisi ja koko konsepti leviää käsiin. Mutta siitäkin voi nousta, voihan?

Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....

Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.

Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.

Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.

No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka  kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...

Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.

Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)

Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...

Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)

Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.

Hulluudella ei ole rajoja

Tänään se totesin ihan omakohtaisesti. Hulluudella, sillä ei ole minkään sortin rajoja. Tai sitten multa puuttuu itsesuojeluvaisto ja kaikki järki, kun kyse on liikunnasta ja lempitunneista....

Taisin luvata jotain sen suuntaista, että tänä sunnuntaina jätän cx:n välistä jotta jaksan fitballissa tehdä paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään.... Menin katsomaan tuntivarauksia ennen kuin lähdin combattiin. Vielä perjantaina olin cx:ään varasijalla 15 (mulla oli sinne jo kerran paikka, mutta oon soutanut ja huovannut sen kanssa joka suuntaan ja päädyin varasijalle) ja peruin senkin. Päätin silloin että otan iisisti ja ei kaikkea herkkua kerralla. Kuinka ollakaan cx:ään oli tilaa!! Ja noin minuutin ajan mietin "varaan, en varaa, varaan...." ja lopulta varasin senkin. Olen myös ollut varasijalla balanceen, johon eilen illalla aukesi paikka. Tiedossa oli siis ihan tapporääkki ja järjetön ilta. Combat + cx + fitball + balance. Ei hyvää päivää...

Viime päivinä oon mietiskellyt paljon sitä, missä seison tällä hetkellä. Missä kohtaa mun juna menee ja olenko edes kyydissä. Paljon olen miettinyt sitä, mistä pyytää apua kun itse ei selviä liikuntaviidakon keskellä. Kuinka sitä pitäisi pyytää, vai mennäkö sen oman tiedon varassa (joka ei todellakaan näytä olevan hääppöistä kun katselee näitä yhdistelmiä). Vai päättääkö sitä vain pärjätä, nostaa päänsä pystyyn ja survoa menemään eteenpäin.

Mä olen aina ollut sellainen, etten halua tehdä itsestäni suurta numeroa. Jotenkin sitä on aina ajatellut että jos kerran pyydät jotain, se riittää. Ettei tarvitse asiasta puhua ja muistuttaa jatkuvasti. Tai ehkä mua vaan ärsyttää sellaiset ihmiset, jotka jauhaa samaa levyä päivästä toiseen, muistuttelee samoista asioista yms. Mä muistan yleensä mitä olen luvannut ja hoidan sen, minkä lupaan. Ja kai sitä sitten olettaa muidenkin toimivan niin. Ja kun asiat venyy, ne mutkistuu ja monesti menee entistä enemmän solmuun. Ja huomaan että turhaudun. Varsinkin kun puhutaan liikunnasta. Ja kai siinä jollakin lailla sitten se motivaatiokin laskee, kun olet turhautunut itseesi ja siihen ettet saa irti sitä mitä haluat.

Näiden mietteiden jälkeen, olin päättänyt että tänään pistetään peliin enemmän kuin ennen. Ei ylimääräisiä lepotaukoja, jos mihinkään ei oikeasti satu. Siis sillä lailla satu, että pitää suojella jo kroppaansa. Niinpä combatissa vaihtoehtona ei ole enää kyykyt (no ei ne kyllä ole enää pitkään aikaan olleetkaan, onneksi) ja polvissa pitää edes yrittää saada se päkiä irtoamaan lattiasta. Mun ikuinen mysteeri on rainman, mun koordinaatio ei riitä siihen heilutukseen :D onkohan siinä mun seuraava tavoite combatin suhteen... ei käsitä, miten se tehdään. Ei sitten ollenkaan.

Cx:ssä olen iloinnut viime tuntien aikana siitä, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja ei tarvitse juuri ollenkaan. Vielä niitä muutama tulee, muttei enää niissä kohdissa joissa aikaisemmin on tarvinnut paljon taukoa. Suuri ilonaihe on ollut alavatsan lihakset ja lonkan koukistajat, ne on löytyneet ihan uudella tavalla ja liikkeet alkavat menemään niin kuin ohjeistus lavalta tulee. Polven kulmat on pysyneet paremmin kasassa ja liike on todellakin lähtenyt lonkasta. Ristiselkä ei vieläkään oikein tykkää koko cx:stä mutta sekin on kai turtunut valittamiseen, kun se ei enää niin paljon muistuta olemassaoloaan. Niin paljon kuin mä cx:ää inhoankin, en aio sitä jättää pois. Ja oikeastaan en mä sitä inhoa, se vaan saa aina vedet silmiin ja kropan huutamaan. Eli oikeastaan mulla on sellainen viha-rakkaus suhde siihen.

Fitball.... Huh hei ja sillä lailla :D Pallon päällä pomppiminen on kivaa, paitsi jos se liike pitää pysäyttää ja takapuoli pitää siinä pallossa kiinni.... Tasapaino löytyy kerta toisensa jälkeen paremmin. Minä joka oon aina kuvitellut olevani yhdestä puusta veistetty, taipumaton pölkky, alan löytämään jotain ihme liikettä lantiosta.... Se yllättää, vaikkei se liike silmiä kauheasti hivelekään. Hauska tapa harjoittaa lihaksia ja kyllä tuollakin todella voi saada kroppansa kipeäksi. Muutama extratauko oli pakko pitää, reidet on ihan hapoilla perjantaista ja jalat meinasi pettää alta :D On tää liikunta vaan kivaa....

Olen ollut viimeksi balancessa 28.4.13. Siis ihan hirveän kauan sitten. Muistan että jokaisen balancen jälkeen olen ajatellut että tätä pitäisi tehdä säännöllisesti. Ja sama ajatus tuli tänäänkin mieleen. Olin kuitenkin hurjan onnellinen siitä, että kroppa taipuu paremmin kuin ennen. Tärinä löytyi lihaksiin hyvin, joskin myös alla olevat tunnit vaikuttivat siihen varmaan myös... Ja kyllä mä tosta balancesta vaan tykkään. Aina yhtä paljon. Josko siitä nyt viimeinkin saisi sellaisen säännönmukaisen tunnin viikko-ohjelmaan, saisi kroppaa venymään vähän paremmin ja liikelaajuudetkin kasvaisi tässä pölkyssä....

Mutta kuten sanoin. Hulluudella ei ole rajaa. Ei tämä ole järkevää liikuntaa, että lähes koko viikko ollaan tekemättä mitään ja sitten viimeisenä päivänä vedetään kieli vyön alla kaikki herkut. Eikä tuo huominenkaan iltasessio näytä yhtään sen järkevämmältä, mutta jos tämä tuleva liikuntaviikko käynnistyisi vähän paremmin...

Vajaa neljätuntinen siis vietetty salissa tänään. Useamman kerran katse hakeutui peiliin ja meinasin kyllä tippua pallon päältä pari kertaa sen peilikuvan vuoksi. Mutta toisaalta, mitä sinne katsomaan. Loppujen lopuksi mulle on aivan sama miltä se näyttää, kun meikäläinen koittaa pysyä muiden mukana. Pääasia on että oon siellä salissa, annan kaikkeni ja vähän enemmän. Eihän se välttämättä ulospäin näy, että sisällä poltaa ja kirvelee ;) Tänään on rajoja kuitenkin ylitetty rytinällä. Annettu enemmän kuin uskoinkaan, vaikka olinkin päättänyt antaa paljon. En tiennyt että pystyn siihen myös käytännössä. Opin itsestänikin taas uutta.

Se unelma. Unelman katista. Se elää vieläkin, vaikka välillä mietinkin mihin soppaan olen pääni pistänyt. Pitkästä aikaa myös endorfiinejä on ollut ilmassa. Välillä tuntuu ettei pääse siihen pisteeseen tekemälläkään, mutta tänään sitä on vähän ilmassa. Ei kännejä sentään, mutta edes vähän jotain pientä.

Tästä siis jatketaan, kipu kuolee huutamalla.... Ja jos se kipu meinaa loppua (sieltä lihaksista) niin sitä saa lisää Keitaalta. Paikasta jota voin edelleen kutsua kodiksi <3

Ajatuksen virtaa

Luulin että tämä viikko on helpompi ja kiireettömämpi. Väärässä olin. Viikko on mennyt niin kauhealla kyydillä, että välillä on ollut vaikeuksia pysyä kyydissä. Tuntuu että vasta oli maanantai ja koko viikko edessä. Ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo perjantaita. Ihan kuin olisi jäänyt pari päivää välistä... Tätä menoa mä pääsen eläkkeelle siis aika pian :D Jos tää aika juoksee näin nopeasti.

Viikon liikuntasuunnitelmat menivät aika totaalisesti uusiksi, mutta onneksi ihan ilman liikuntaa ei kuitenkaan ole oltu. Salille en ole päässyt tällä viikolla, ja ohjatuille tunneillekin huonosti. Kun viimein eilen pääsin tehomuokkaukseen ja steppiin, jouduin lähtemään tehomuokkauksen jälkeen kotiin migreenin vuoksi. Tiedä sitten onko tauti iskemässä, koska ilta meni niin voipuneena ja kuumemittarin lukemat oli nousujohteisia. Tänään olo kuitenkin parempi, eli olisikohan vain ollut stressin ja väsymyksen yhteissummaa tuo eilinen olo. Toivotaan niin! Tauti ei nyt sopisi kuvioihin ollenkaan.

Kuluneella viikolla liikunta on ollut kävelypainotteista ja vedessä puljaamista. Vaikka pakkasta on ollut turhan paljon lenkkeilyyn, on tehnyt hyvää hiippailla hitaasti talvisessa luonnossa. Ja toisaalta uiminen / vesijumppa / vesijuoksu on ollut ihanaa pitkästä aikaa. Vanhat lapsuuden maisemat on tulleet samalla tutuiksi jälleen. Muistoihin on hyvä palata joskus :) Olen myös päässyt opettelemaan uusia työmatkareittejä. Oli ihana huomata, että töistä pääsee bussilla suoraan keitaalle. Tämä pitää pitää mielessä, jos jonakin päivänä tuota autoa ei ole. Ettei jää liikkuminen sen vuoksi, ettei ehdi junalta kävelemään.

Ensi viikon liikunnasta en uskalla sanoa vielä mitään... Suunnitelmat on tehty, mutta niiden toteutuminen voi olla sitten ihan eri juttu... Ainoa varma asia on vesijuoksu jälleen :) Kerran viikossa on sovittu treffit halliin, joten siitä haluan pitää kiinni. Se on samalla sellaista ajatusten tuulettumista :)

Tuplatunnit on edelleen mulla hakusessa, samoin kuin koko liikuntaviikko. Koitan etsiä kokeilemalla erilaisia yhdistelmiä, jotka jaksaisi tehdä täysillä ja kuitenkaan virta ei loppuisi ihan kesken. Huomenna on edessä combat+fitball, jätin tuosta yhdistelmästä pois cx:n ja kokeilen jos noin jaksaisi fitballissakin tehdä vähän paremmin ja korsetti ei leviäisi jo puolivälissä. Ehkä tämä on vain toiveajattelua.... :D Mutta erilaisia yhdistelmiä pitää vaan kokeilla. Vaikka mä tykkään cx:n aiheuttamasta poltteesta ja harmillisesti jätän sen nyt väliin. Combat on kuitenkin se mistä mä en luovu. Elämän muka niin vaikeita päätöksiä :D

Selasin ravintovalmennuksen papereita tässä päivänä eräänä ja löysin sieltä ihan ekan tapaamisen kyselykaavakkeen, jossa oli myös tavotteet tuleville kuukausille /vuosille. Tajusin että silloin asettamani lopullinen tavoite ja määräaika menee umpeen reilun kuukauden päästä. Muistan jo silloin sanoneeni että tavoite on epärealistinen. Toki silloin eri syistä, olin lähes varma etten onnistu tässä hommassa. Sitä ei silloin tajunnut ollenkaan, että kyse on oikeasti koko elämän muutoksista eikä dietistä tai lyhyestä projektista.

No tuo aika täyttyy ja tavoitteeseen on matkaa vielä niin paljon, ettei se kuukaudessa tapahdu. Toisaalta olen oppinut nauttimaan tästä matkasta. Helppoahan se ei ole ollut, joka päivä on joutunut päättämään että eteen päin mennään. Kuitenkin se on ollut sen arvoista. Ja lopulta sillä ei ole mitään väliä, täyttyykö tavoite maaliskuussa vai kesäkuussa. Pääasia on että olen onnistunut jo nyt. Ja matka on ollut elämäni parhainta aikaa!

Nyt siis katse eteenpäin ja yksi etappi kerrallaan tämä matka jatkuu. Määräaika saa tulla ja mennä, uusia tulee :) Se ei tarkoita etteikö homma jatkuisi, se tarkoittaa vain sitä että nyt haetaan niitä pysyviä muutoksia eikä vain nopeita ratkaisuja. Ja kai opin hiljalleen löytämään sen oikean rakenteen liikuntaviikolle. Kokeilemalla jos ei muutoin.

Tämä päivä on mennyt lähes levon kannalta. Eilinen tehomuokkaus tuntuu erittäin hyvin kropassa ja kävelylenkki kauppaan sai tuntuman entistä paremmaksi... Mutta on oikeasti ihanaa kun kropassa tuntuu ja sitä kautta tietää myös tehneensä jotain.

Tienristeys(kö?)

Okei. Eilinen tripla vei voiton musta 6-0. Combat+cx+fitball. Ja mä olin niin tasaraha, että hyytyi koneisto ihan täysin. Olisin voinut kontata salista ulos jo kesken fitballin, niin lujaa maitohapot jylläsi ja selkä oli tulessa. Ei vaan saanut sitä olematonta korsettia enää kursittua kasaan että olisi saanut selkänsä suojeltua. Höh ja pöh!

Tänään oli tarkoitus mennä viikon ensimmäiseen combattiin. No eilisen jäljiltä kroppa oli niin seis, että aamu alkoi venyttelyllä kotona jotta pääsi liikkeelle. Kyllä meinasi itku päästä kun koitti sängystä ylös :D Mutta toisaalta en valita tuosta lihaskivusta, se tulee nykyisin niin harvoin vieraaksi että jokaisesta kyläilystä on onnellinen.

Koska aamu alkoi ei-niin-valoisasti, lähti työpaikalle salikassin sijaan uimakassi. Vielä töistä lähtiessä mietin, että mennäkö kotiin vaiko uimaan. Päädyin kuitenkin hallille ja kyllä se uinti vaan teki hyvää :) Huomenna on vuorossa vesijuoksua ystävän kanssa, joten jotain liikuntaa heti alkuviikkoonkin tiedossa.

Tämän viikon liikunnat menee hiukan uusiksi edelliseen postaukseen nähden. Ja kaikki johtuu pitkälti siitä, että olen autoton loppuviikosta, joten joutuu oikeasti miettimään mihin ehtii kävellen. Aamusalien sovittaminen aikatauluun on suurin haaste, joten jos vain kykenen, kutsuu sali huomenna heti 05:30 takomaan rautaa. Keskiviikko ja torstai on pois laskuista, mutta jos auton saan takaisin nopeammin kuin alustava arvio oli, niin sitten perjantaina aamusalin kautta töihin.

Huomaan että heti kun saliin tulee pieni tauko, tuntuu kynnys taas korkeammalta lähteä. Mutta tiedän myös kuinka ihanan energialatauksen siitä saa työpäivään, joten koitan pitää niistä saleista kiinni. Annan toki itselleni armoa niiden suhteen, enkä koe huonoa omaatuntoa jos jonain viikkona ei kertakaikkiaan saa salia mahtumaan aikatauluun. Kuten viime viikolla. Tämä viikko on huomattavasti helpompi aikataulullisesti, ensi viikolla mennään taas erilaisella tahdilla...

Kaiken kaikkiaan tähän triplatuntien viidakkoon ja liikuntaviikkoon pitäisi saada jonkin sortin järki. Mutta kun oma ymmärrys ei riitä, eikä oikein tiedä keneltä kysyä neuvoa. Voisin oikeastaan sanoa, että on vähän sellainen tunne, että seisoskelen tienristeyksessä tämän mun liikuntani kanssa. Siis vaihtoehdot eivät ole liikkua tai lopettaa. Ei suinkaan. Mutta mutta.... Haluaisin päästä eteenpäin ja kuitenkaan en saa sitä ohjausta jota tarvitsisin. Ehkä mun pitää alkaa miettimään personal trainerin hommaamista. Mutta mistä, se onkin sitten ihan pimennossa. Aika näyttää. Mutta näissä yhdistelmissäkään ei ole mitään järkeä. Ei ole oikeasti järkeä käydä fiilistelemässä ja tekemässä vähän sinne päin 2-3 tuntia putkeen. Olisi paljon tehokkaampaa antaa se yksi tunti 120% ja vielä vähän enemmän. On tää vaan niin vaikeeta.... Toistaiseksi siis fiilistellään ja huidotaan vähän sinne ja tänne. Ja koitetaan itsekseen pähkäillä, mikä olisi järkevä kombinaatio jolla ei tuhoa niitä pieniä lihaksen alkuja ja samalla homma etenisi johonkin. Nyt junnataan täysin paikallaan (tai ehkä musta vain tuntuu siltä....).

Mihin tämä elämä siis vie. Olen koittanut pitää työasiat poissa tästä blogista, mutta nyt ne vaikuttavat paljon myös siihen omaan arkeen ja vapaa-aikaan. Ainakin ajatuksen tasolla. Mahdolliset muutokset tulevan vuoden aikana saattavat ajaa mut toteuttamaan unelmaa, jonka jätin toteuttamatta vuonna 2008. Silloin olin lähdössä ulkomaille ja sopimus oli allekirjoitusta vaille valmis. Silloinen elämäntilanne ei kuitenkaan sallinut lähtemistä. Mutta onko sen aika nyt? Aika näyttää. Hurjasti en sen eteen vielä tee töitä, mutta rekisteröinnin laitoin eteenpäin ja vähän olen heitellyt koukkuja veteen. Tämä ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen siitä, mitä mä haluan. Tässä on monen monta muutakin seikkaa, jotka tulevat vaikuttamaan päätöksiin. Molempiin suuntiin, lähteäkö vaiko jäädä. Ainoa mitä voin varmaksi sanoa, on se että elämäntilanne sallisi lähtemisen nyt.

Monessa mielessä siis tienristeys. Nyt kaipaisin sitä kristallipalloa, josta voisi edes vähän kurkistaa ja saada jotain suuntaa, mihin venettä luotsata. Aika näyttää. Mun motto on aina ollut, että koskaan ei tiedä mistä itsensä vuoden päästä löytää. Nyt se todellakin pitää paikkansa :D

Näillä mietteillä vaelletaan tätä viikkoa eteenpäin. Ja huomenna taivutetaan rautaa aamusta ja veivataan juosten vedessä illalla :)  Ihanaa viikkoa juuri sinulle!

Kirmaus läpi menneen viikon

Tapahtumarikas ja hyvin tiivis viikko takana päin. Tämän viikon urheilut ovat olleet mitättömän pieniä pyrähdyksiä, mutta toisaalta nythän vasta etsin sitä tasapainoa työn ja liikunnan välille. Aamusaleja oli suunnitteilla ne kaksi tällekin viikolle, mutta lopulta oli pakko antaa itselle aikaa nukkua se tunti enemmän niinäkin aamuina kuin salit oli alustavasti suunniteltu. Väsymyksen määrää oli torstaina vaikea kuvailla, mutta reilut 3h päikkärit töiden jälkeen ja  kunnon 12h yöunet siihen perään teki ihmeitä. Taas jaksoi painaltaa.

keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran vesijuoksemassa ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Taitaa olla vuosi (?) edellisestä kerrasta... Mutta se oli ihanaa, hauskaa ja toisaalta niin erilaista muihin liikuntamuotoihin nähden. Vesijuoksusta suoraan ystävän luo parantamaan maailmaa. Ja kuinka onnellinen voikaan ihminen olla niin pienestä asiasta kuin valmiiseen ruokapöytään käymisestä ja toisen tekemästä ruoasta. Se on niin harvinaista herkkua. Ja kaiken lisäksi se ruoka oli taivallisen hyvää!!! Pieni hengähdystauko arjen kiireen keskellä.

Töissä tuli sähköpostilla haaste KIRmaus - kamppanjaan viikko pari sitten. Keräsimme joukkueen meidän yksiköstä ja olemme mukana. Haaste kestää helmikuun ajan ja tarkoituksena on kerryttää liikuntapisteitä. Mukavaa touhua siis tiedossa ja erittäin liikunnallinen helmikuu ;)

Vaikka painossa ei ole tapahtunut jälleen mitään, on jotain kuitenkin taas kerran havaittavissa. Ostin uuden vuoden jälkeen uudet lasketteluhousut, koska tarve on olemassa ja kaapista ei jostain kumman syystä sellaisia enää löydy.... No nuo housut saapuivat (kiitos kaikkien nettikauppojen ;) ) ja totesin että ne ei mene kiinni ja reisistä ottaa tiukkaan kiinni. Jätin housut kaappiin ja kuluneella viikolla tuli äkillinen tarve saada lämmintä ylle -20 pakkasessa tehdylle lenkille, joten kokeilemaan housuja uudelleen. Nyt ne olivat juuri sopivat ja alle mahtui lämpökerrasto. Ja vaa'alla ei ole siis tapahtunut mitään. Eli jonkin sortin kiinteytymistä taas kerran havaittavissa!! Tästä oon niin iloinen! Mutta täytyy sanoa, ettei mikään voita sitä onnen tunnetta kun kävelet lenkkiä metsäss ystävän kanssa kovassa pakkasessa täysikuun loisteessa! Luksusta!

Haastoin itseni kokeilemaan uusia lajeja tänä vuonna. Nyt on jo muutama uusi kokeilukerta takana ja olen onnellinen. Rajoja on ylitetty ja rikottu urakalla! Sieltä mukavuusvyöhykkeeltä on lähdetty pois. Sain ystävältäni kokeiluviikon toiseen kuntokeskukseen, kuin missä nyt käyn. Käytän tuon viikon mielelläni, sillä vaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa. Ja tuolla valikoimassa on hiukan toisenlaiset tunnit kuin meillä. Niitä oikeastaan lähden hakemaan ja kokeilemaan :) Ja toisaalta vaihtoehtoja on hyvä katsella hyvissä ajoin, elokuu on pian ja silloin pitää miettiä, mihin päin matkani jatkuu nykyisestä keitaasta. Vai jatkuuko... Aika näyttää. Tällä hetkellä myönnän että saliohjelma korpeaa kovaa, teen edelleenkin kohta 8 kk vanhaa kesäohjelmaa. Mutta ehkä se istuu noihin lihaksiin kun sitä jyystää vuoden? Mutta katsotaan, käyn kokeilemassa ja sitten olen taas astetta viisaampi.

Eilen tapahtui harvinainen tilanne mulle. Bodystep ei ole koskaan ollut mun lempituntini koska minä ja lauta ei olla kauhean hyviä kavereita.... Extempore mut saatiin houkuteltua steppiin ja olin kyllä ihan onnessani! No ne kädet, ne voin unohtaa vieläkin.... heti kun koitin saada käsiä mukaan niin eikös se lauta alkanut temppuilemaan... Mutta muutoin tunti oli loistava, hyppyjä oli havaittavissa ja en joutunut katsomaan sitä lautaa ollenkaan siinä määrin kuin aiemmin! Ja meinasin vain kerran tippua laudalta ja pari kertaa kompastua siihen. Eli kehitys jatkuu, koordinaatio alkanee löytymään pikku hiljaa! Kaiken lisäksi huomasin nauttivani tunnista, mä kun olen luullut inhoavani steppiä :D En mä sitten näköjään inhoakaan. Ja olen ilmottautunut jo seuraavalle steppitunnille. Tästä ne uusien lajien valloitukset jatkuu!

Tänään olin kuuntelemassa Päivi Räsäsen puhetta "elä ja vaikuta rohkeasti". Vaikka aihe ei nyt liittynytkään elämäntaparemontin tekemiseen, niin sieltä sai paljon työkaluja myös tälle matkalle. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että aina kun elämään tulee jotain uutta, jää vanha elämä menneisyyteen. Ne vanhan elämän ystävät katoavat osittain tai kokonaan. Se vain on osa prosessia. Ja toisaalta on hyväkin että ne jotka eivät pysty käsittelemään muutosta, katoavat. Yleensä juuri nuo edellä mainitut toimivat jarruna niihin meidän muutoksiin. Mielelläni mäkin olisin pitänyt kaikki vanhat ystävät vierellä, mutta en ollut valmis maksamaan sitä hintaa mikä multa vaadittiin. Jos vaakakupissa on oma elämänlaatu ja sisältö vs. ystävyys, valitsen itseni ja oman elämäni toisen ihmisen sijaan. Päivi puhui paljon hyvää ja sain itselleni paljon uusia eväitä tulevien päivien varalle. Paljon pureskeltavaa, paljon ajateltavaa ja niitä työkaluja arjen keskelle. Ja myönnän, että mulla on ollut mielenkiintoinen kuva Räsäsestä ja ainakin osittain mun on muutettava sitä tämän päivän jälkeen. Positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.

Ensi viikko siintää jo tuolla edessä päin. Ensi viikolla taas kerran tavoitteena se kaksi aamusalia, yksi vesijuoksu, 1-2 combattia, yksi steppi, yksi pumppi ja toivottavasti yksi crossing sekä 1-2 cx:ää. Lopputulos voi olla kaikkea muuta :D Paitsi vesijuoksu, sen tiedän että se on todellakin siellä. Se on aikataulutettu niin hyvin työn perään ystävän kanssa, että sitä laatuaikaa en anna pois mistään hinnasta!!

Uusia ulottuvuuksia

No niin. Tavoitteet on siis asetettu ja niiden tavoitteleminen on aloitettu :) On hyvä aloittaa heti vuoden alusta, ettei käy niin että aika loppuu kesken ja lopulta joulukuussa vetää kaiken irti jotta pystyy vain osoittamaan itselleen, että tavotteet toteutuivat.

Tänään ensimmäisenä uutena tuntina oli FitBall. Ja en voi muuta kuin nauraa. Siis se oli hauskaa ja sain nauraa itselleni enemmän kuin pitkiin aikoihin. Moni asia, joita olen luullut etten pysty tekemään, tuli jälleen murennetuksi. Kropasta löytyy ihan uusia liikkeitä ja mikä parasta, tuo pallon kanssa leikkiminen saa tasapainon kehittymään. Alkuun tuntui että tippuu, mutta tunnin edetessä alkoi tasapainokin vähän jo löytymään ja uskalsi jopa päästää väähän irti. Ja kaikista suurin ylläri oli se, että ihan eri lihakset sai kyytiä kuin olin aatellut!! Selkä olikin ihmeen jumissa, mutta noiden ketkutusten jälkeen tuntui verikin virtaavan paremmin :) Tätä pitää ehdottomasti saada lisää!

Combat, rakastamani combat! Ihanaa taistelua, potkuja ja iskuja. Parhautta!! Vaikka kuntosalia ei vielä ole paljon takana, niin jo nyt huomaan selkeää kehitystä lihaskunnossa myös combatin puolella. Ja siitä voi kiittää vain kuntosalia, sillä jos se olisi jollain muulla tullut, olisi se ilmestynyt jo aikaisemmin. Kuntosalia on siis ehdottomasti jatkettava, jos sillä on näin suotuisa vaikutus combattiinkin!

Cx:ssä puhti loppui ihan totaalisesti. ylimääräisiä lepotaukoja piti pitää ihan liikaa. Toisaalta haluan ajatella kuitenkin että on parempi mennä sinne tunnille ja pitää niitä taukoja kuin jättää se tunti kokonaan välistä. silloin ei tulisi edes yritettyä... Tänään huomasin ihan uudenlaista kehonhallintaa cx:n parissa, ristiselkä ei kipeydy niin paljon kuin vielä viikko sitten. Ja uskon että tästäkin voin kiittää kuntosalia... Vatsalihaksia olen rääkännyt nyt joka kerta kun salin puolella oon ollut. Ja rääkännyt ihan todella lähes veren maku suussa. Mutta se kantaa hedelmää nopeasti, koska oikeastaan ekan kerran musta tuntui nyt että liikkeet meni sinne mihin niiden pitikin mennä. Ja varmaan siksi se tuntuikin tänään erityisen raskaalta.

Tästä on hyvä jatkaa kinkun kidutusta ;)

Tänään opin taas jotain itsestäni. Triplatunnit, niin ihania kuin ne ovatkin, niin järki pitää olla mukana. Huomasin että fitball:n kanssa jotkut liikkeet oli sula mahdottomuus, kun alla oli jo combat ja cx. Toisaalta lihakset sai kyytiä, sehän on kaiken tarkoitus kuitenkin... Mutta ihan kaikkia mehuja ei ehkä ole tarve imeä pois?

Tällä hetkellä mulla on suuri vaikeus pitää maltti liikunnan kanssa. Haluaisin mennä aamusalille joka ikinen aamu. Mutta miten saada energiat riittämään myös iltatunneille, varsinkin jos on tupla- ja triplatunteja tiedossa? Toisaalta triploja ei ole kuin la-su ja tupliakaan ei ihan joka päivä.... Tämä tulee olemaan hankalaa, saada kaikki minkä haluaa ja silti pitää pää kylmänä ja antaa niitä lepopäiviä kropalle.... Apua...

kaiken kaikkiaan tämän päivän setti oli loistava. Mulla on kipeänä sellaisetkin paikat, joita en voinut edes kuvitella saavani kipeäksi. Endorfiinit jyllää ja jälkihiki puski pitkään kotiutumisenkin jälkeen. Elämä voi olla ihanaa, mutta miten mä olen selvinnyt niin monta pitkää vuotta ilman kuntoilun tuomaa onnentunnetta! Tämä on parhautta!

Tasan 300

Tulipa se hetki. Yksi etappi jälleen tällä tiellä. 300. kirjautuminen Keitaalle :)

Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)

Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.

Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.

Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).

Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!

Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)

Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)

Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)

Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)

Tuplatunnin parhautta

Wuhuu!!! Endorfiinikänni on saapunut, leijun 7. taivaassa ja kaikki vain siksi että "selvisin hengissä" cx:n ja pumpin :) Tuplatunnit on jälleen korkattu ja ne saavat jäädä nyt ohjelmistoon. Ihan liian pitkän tauon jälkeen.

Kaksi kuukautta olen joutunut pitämään cx:stä taukoa erinäisistä syistä ja kesällä tauko johtui kädestä. Treenikiellon alkaessa kävin yrittämässä pari kertaa cx:ää mutta totesin ettei se ollut hyvä juttu. Niinpä uskoin ja pidin taukoa kunnes kroppa olisi taas juonessa mukana.

Nyt heltisi viimein lupa kunnon harjotteluun ja tietenkin piti päästä kokeilemaan miten cx taipuu. Pakko sanoa että tunneskaala oli melkoinen tuon puolituntisen aikana. Ensimmäisten tahtien aikana mieleen vyöryi se tunnetila, joka oli silloinkin kun ihan ensimmäisen kerran menin ko. tunnille. Ja kun silloin vuosi sitten tajusin että mun kunto ei vain riitä. Tuo tunne katosi nopeasti ja tilalle tuli epäusko siitä, että ne lihakset, ne olemattomat pienet vatsalihaksen alut oli kadonneet johonkin. Ihan kauheaa!

Liikkuvalankku. Sitä on pakko alkaa taas harjottelemaan salaa kotona. Ja sivulankku, tuo monesta aiemmastakin kirjoituksesta tuttu harmin aiheuttaja... Sitäkin siis harjoitusohjelmaan lisää... Sivulankussa asento löytyy yllättävän hyvin, en ole siis ihan kaikkea vieläkään unohtanut. Mutta asento pettää kyllä ihan liian pian... harjoituksen puutetta :D

Mutta nuo tunteet, ne tulee ja menee. On oikeasti hyvä kun ne ilmestyy ihan tyhjästä, sillä oli toisaalta ihana huomata itsessä kehitystä jälleen. Monta kertaa teki mieli ottaa ylimääräisiä lepotaukoja paljon aikaisemmin kuin mitä lopulta otti. Ja se tärinä ja vatsakipu... Oi se teki niin hyvää!!

Muistan kun aloin käymään cx:ssä useammin silloin joskus viime vuoden vaihteessa. Alkuun tein kuolemaa joka tunnilla, mutta pikku hiljaa aloin itsekin näkemään kehitystä. Ja muistan niin hyvin sen, mikä merkitys sillä oli mittanauhassa... Voin väittää että suuri tekijä kiinteytymisen kohdalla oli juuri cx. Niinpä siis tälläkin kertaa. Vaikka nyt tarvitsee niitä taukoja enemmän kuin ne jumppakamut, en jätä leikkiä kesken. Tiedän että tämä tulee helpommaksi ja lihakset tottuu / kehittyy. Ei siis huolta siitä ettei se nyt suju niin kuin toivoisi. Sinnikkäästi eteenpäin ja uudestaan tunnille. Siitä se taas lähtee sujumaan :)

Kieltämättä bodypump cx:n perään teki häijyä. Mutta hyvällä tavalla :) jokainen lihas oli valmiiksi möyhennetty ja tuntuma löytyi ihan toisella tavalla joka puolelta. Enpä muista, koska olisi olkapääbiisin liikkeet tuntuneet alaselässä ja vatsalihaksissa. Ihan parhautta tähän puoliväliviikkoon! Tuplatunnit ei ole siis aina paha asia. Mä olen niistä tykännyt aina mutta unohtanut vain välillä, miten hyvää ne tekee koko kropalle.

On ollut jännä ja toisaalta ajatuksia herättävää lueskella muiden blogeja, jotka koskettavat samaa aihetta. Elämäntapojen muutosta. Juuri tänään luin yhtä blogia, jossa tekstin kautta huomasin itse ajattelevani että olen käynyt tuon vaiheen jo läpi. Tuli pieni voittajafiilis, tajuta se että on oikeasti edistynyt omalla matkallaan.

Nyt siis tankkausta, venyttelyä ja lepoa. Mulla on joka ikinen lihas kipeä, siis ainoa mihin ei satu, on silmät :D Mutta tämä tunne, tämä tärinä ja lihaskrampit. Ne on todellakin hunajaa näiden menneiden treenittömien viikkojen jälkeen.

Fitnesskissa, se on elossa ja jatkaa matkaansa. Se ei ole antanut periksi, se on päättänyt että elämä jatkuu ja unelmat on tehty voitettavaksi! Ja katti jatkaa niiden kadotettujen pienten vatsalihasten metsästystä :)

Kuunnella ja tulla kuulluksi

Viikonloppu tuli ja meni. Yksi viikko vähemmän ja yksi maanantai vähemmän... Hyvää kannattaa odottaa ja tämä on todella sitä, mitä minä odotan :)

Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?

Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.

Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.

Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...

Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.

Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.

Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.

Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?