Viime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.
Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.
Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...
Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.
Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!
Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.
Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.
Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).
Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunteet. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. lokakuuta 2015
torstai 24. syyskuuta 2015
Keskeneräinen
Mikset sä enää kirjoita blogiin? Mikset kerro enää täällä kuulumisia? Ootko lopettanut liikunnan? Ai, sun "projekti" jäi kesken vai?
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Tunnisteet:
Elämää,
Kipu,
Motivaatio,
Taistelija,
Takapakkia,
Tulevaisuus,
Tunteet
torstai 6. elokuuta 2015
Vuosipäivä
Vuosi päivä. Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
XXL
Tällä kertaa otsikko ei viittaa vaatekokoon tai omaan kokoon, vaikka olo onkin sen suuntainen. Tällä kertaa otsikko viittaa tänään auenneeseen uuteen XXL sports & outdoor - kauppaan. Pakkohan mun oli sinne mennä. Lomalla ja kaikkea, siis mullahan on vain ja ainoastaan aikaa.
Siispä kello soimaan viideltä, aamupala naamaan, koira lenkille ja jonon jatkoksi. Jonossa 06:30 ja siitä se sitten alkoi. Varpaat niin jäässä että jossain kohtaa ei enää tuntenut varpaita eikä jalkapohjia ja kävely oli hauskaa (not). Se varmaan näyttikin yhtä hauskalta. Mulla oli muutoin tarpeeksi päällä, mutta kengät, miksen laittanut talvikenkiä.... Oppia ikä kaikki. Hyppimistä, pomppimista, varvasjumppaa, gigantista kahvia ja taas jolkoteltiin eteenpäin. Jonotin sisään aika tasan 4 tuntia, mutta se kyllä kannatti!
Ruuhka oli melkoinen sisälläkin siinä kohden kun itse sinne pääsin. Ei tietoakaan väljistä vesistä, mutta onneksi kaikki ihmiset oli hyvällä tuulella. Se vielä olis puuttunut että olis joutunut kuuntelemaan muiden asiakkaiden ärhentelyä siitä, että joku tuote on loppu. Elämä on ja kaikki ei vain voi voittaa.
Mä sain sen mitä hain. Uuden hienon hybridipyörän, johon joudun vähän asentelemaan lisäosia (ja mulle myytiin väärät osat...), vaelluskengät sekä didriksonin takin. Toi takki. Se on ollut mun unelma vuosia. Tai ei just toi takki, mutta tuollainen. Sitä kun ei ole mahtunut aikanaan ns. merkkivaatteisiin, on mielen perukalla itänyt ajatus siitä että joskus vielä.... Ja nyt vetäsin päälleni hengarista just sopivan takin! Ja sehän lähti mukaan, niin kuin olin toivonut.
Kaupassa mulla ei mennyt aikaa kuin tunti, vähän päälle mutta sitten alkoi uusi jonotus, tällä kertaa ulos kaupasta. Siinä jonossa saikin aikaa kulumaan reilun 2 tuntia, joten tänään on oltu jalkojen päällä senkin edestä. Eräänlaista kuntoilua kai sekin.
Kotiin päin päätin oikaista saman pellon läpi, josta olin aamullakin oikaissut toiseen suuntaan. Ainoa ero oli se, että aamulla oli -8 pakkasta ja nyt aurinko oli paistanut siihen koko päivän. Lopputulemana uusi hieno pyörä oli aivan mudassa, samoin vaatteet meikäläiseltä. Ei muuta kuin jynssäämään mutapaakkuja pyörästä pois ja omat vaatteet pyörimään koneeseen. Saas nähdä, tuleeko noista kengistä enää kalua.
Hyppäsin eilen vaa'alle vaikka mieli ei tehnyt. Parempi kuitenkin katsoa kuin katua ja että tietää mistä sitä on lähtenyt liikkeelle. Tsiisus niitä lukemia! En mä muuta voi sanoa. Noh, tästä on suunta vain alaspäin. Ja jälleen ohjelmistossa on jokapäiväinen vaa'alla käynti, parempi kun näkee joka päivä ne muutokset kuin se, että käy kerran kuussa ja saa sydärin niistä lukemista.
Nyt kun olen taas täyttänyt ruokapäiväkirjaa, on itselle konkretisoitunut se missä mennään. Tai ei ehkä kokonaan, mutta ainakin sinne päin. Kalorit vaihtelee yli 2000 ja alle 1000 välillä joten en ihmettele yhtään painon heittelyä ja junnaamista. *huoh* ei tämä helppoa ole, mutta ei onneksi rakettitiedettäkään! Mutta kreivin aikaan pyysin apua. Mä olin ajatellut että vasta ensi syksynä, jos kesän aikana ei tapahdu mitään, mutta ihan hyvä kun en jää odottamaan sitä syksyä. se voisi olla myöhäistä jo silloin.
Huonosti nukutun ja lyhyen yön jälkeen, koko päivän jalkojen päällä olemisen ja huonojen syömisten varassa ei pitäisi yrittää asentaa pyörään mitään lisäosia. Teki mieli heitellä osat pitkin jorpakkoa, mutta todettava vain oli että en osaa. Piste. Nämä on niitä hetkiä, kun toivoisi että taloudessa olisi joku joka voisi tehdä sellaiset asiat joita itse ei osaa. Kuten laittaa lamput kattoon tai porata seinään kaapit. Mutta elämä ei vain mene niin ja that's it.
Nyt laitan lenkkikuteet niskaan ja lähden vaihteeksi lenkille, tällä kertaa koiran kanssa. Taidan laittaa saunan päälle, johon voin syöksyä kun palaan takaisin kotiin. Ehkä ensi yönä nukuttaa taas paremmin.
Siispä kello soimaan viideltä, aamupala naamaan, koira lenkille ja jonon jatkoksi. Jonossa 06:30 ja siitä se sitten alkoi. Varpaat niin jäässä että jossain kohtaa ei enää tuntenut varpaita eikä jalkapohjia ja kävely oli hauskaa (not). Se varmaan näyttikin yhtä hauskalta. Mulla oli muutoin tarpeeksi päällä, mutta kengät, miksen laittanut talvikenkiä.... Oppia ikä kaikki. Hyppimistä, pomppimista, varvasjumppaa, gigantista kahvia ja taas jolkoteltiin eteenpäin. Jonotin sisään aika tasan 4 tuntia, mutta se kyllä kannatti!
Ruuhka oli melkoinen sisälläkin siinä kohden kun itse sinne pääsin. Ei tietoakaan väljistä vesistä, mutta onneksi kaikki ihmiset oli hyvällä tuulella. Se vielä olis puuttunut että olis joutunut kuuntelemaan muiden asiakkaiden ärhentelyä siitä, että joku tuote on loppu. Elämä on ja kaikki ei vain voi voittaa.
Mä sain sen mitä hain. Uuden hienon hybridipyörän, johon joudun vähän asentelemaan lisäosia (ja mulle myytiin väärät osat...), vaelluskengät sekä didriksonin takin. Toi takki. Se on ollut mun unelma vuosia. Tai ei just toi takki, mutta tuollainen. Sitä kun ei ole mahtunut aikanaan ns. merkkivaatteisiin, on mielen perukalla itänyt ajatus siitä että joskus vielä.... Ja nyt vetäsin päälleni hengarista just sopivan takin! Ja sehän lähti mukaan, niin kuin olin toivonut.
Kaupassa mulla ei mennyt aikaa kuin tunti, vähän päälle mutta sitten alkoi uusi jonotus, tällä kertaa ulos kaupasta. Siinä jonossa saikin aikaa kulumaan reilun 2 tuntia, joten tänään on oltu jalkojen päällä senkin edestä. Eräänlaista kuntoilua kai sekin.
Kotiin päin päätin oikaista saman pellon läpi, josta olin aamullakin oikaissut toiseen suuntaan. Ainoa ero oli se, että aamulla oli -8 pakkasta ja nyt aurinko oli paistanut siihen koko päivän. Lopputulemana uusi hieno pyörä oli aivan mudassa, samoin vaatteet meikäläiseltä. Ei muuta kuin jynssäämään mutapaakkuja pyörästä pois ja omat vaatteet pyörimään koneeseen. Saas nähdä, tuleeko noista kengistä enää kalua.
Hyppäsin eilen vaa'alle vaikka mieli ei tehnyt. Parempi kuitenkin katsoa kuin katua ja että tietää mistä sitä on lähtenyt liikkeelle. Tsiisus niitä lukemia! En mä muuta voi sanoa. Noh, tästä on suunta vain alaspäin. Ja jälleen ohjelmistossa on jokapäiväinen vaa'alla käynti, parempi kun näkee joka päivä ne muutokset kuin se, että käy kerran kuussa ja saa sydärin niistä lukemista.
Nyt kun olen taas täyttänyt ruokapäiväkirjaa, on itselle konkretisoitunut se missä mennään. Tai ei ehkä kokonaan, mutta ainakin sinne päin. Kalorit vaihtelee yli 2000 ja alle 1000 välillä joten en ihmettele yhtään painon heittelyä ja junnaamista. *huoh* ei tämä helppoa ole, mutta ei onneksi rakettitiedettäkään! Mutta kreivin aikaan pyysin apua. Mä olin ajatellut että vasta ensi syksynä, jos kesän aikana ei tapahdu mitään, mutta ihan hyvä kun en jää odottamaan sitä syksyä. se voisi olla myöhäistä jo silloin.
Huonosti nukutun ja lyhyen yön jälkeen, koko päivän jalkojen päällä olemisen ja huonojen syömisten varassa ei pitäisi yrittää asentaa pyörään mitään lisäosia. Teki mieli heitellä osat pitkin jorpakkoa, mutta todettava vain oli että en osaa. Piste. Nämä on niitä hetkiä, kun toivoisi että taloudessa olisi joku joka voisi tehdä sellaiset asiat joita itse ei osaa. Kuten laittaa lamput kattoon tai porata seinään kaapit. Mutta elämä ei vain mene niin ja that's it.
Nyt laitan lenkkikuteet niskaan ja lähden vaihteeksi lenkille, tällä kertaa koiran kanssa. Taidan laittaa saunan päälle, johon voin syöksyä kun palaan takaisin kotiin. Ehkä ensi yönä nukuttaa taas paremmin.
torstai 27. helmikuuta 2014
Asenne ratkaisee
Helmikuu on kohta lusittu. Tämä talvi on mennyt hujauksessa ja aika lentää sellaista kyytiä, että melkein pelottaa kun kohta on jo juhannus.... No onneksi vielä tovin saa keskikesää odotella, mutta sieltä se tulee. Lumet on hujahtaneet pois, krookukset ja helmililjat tunkevat mullasta ylös, viime sunnuntaina näin leppäkertun!! Pakko oli siitä ottaa kuva, ei mua muuten uskoisi kukaan, luulisi pian että se näkee harhoja. Leskenlehdet on nupullaan, linnut laulavat ja aamu valkenee jo kuuden jälkeen. On tämä kevät aika ihanaa aikaa :) Valoa kohti mennään :)
Viikko ilman autoa. Vastahan mä siitä luovuin ja nyt tuntuu kuin olisi jo ikuisuuden kulkenut bussilla. Kaikkeen siis voi tottua. Vielä en uskalla luopua tuosta parkkiruudusta, jos vaikka tulen toisiin ajatuksiin.... Tänään töistä tullessa jarrutin naapurin oven takana, heillä kun on kaksi autoa ja meillä on pysäköintiongelmia kun ei ole parkkipaikkoja (ja sitten mä panttaan ruutua itselläni ;) ). Naapurille sitten sanoin että pysäköivät sen toisen siihen mun ruutuun ainakin ens kuun ajan. Oli niin onnellinen tuo naapuri :) Pienillä asioilla voi saada aikaan ison ilon. Ja parempi että siinä joskus on joku auto, ettei se ole ihan koko ajan tyhjillään. Uudet reitit töihin on löytyneet yllättävän kivuttomasti ja pääsen aika nopeasti molempiin suuntiin. Ei tämä siis niin paha ratkaisu ollut. Pari kertaa oon joutunut vähän miettimään, miten selviän kaupasta kotiin, mutta eilen sitten päätin että onhan sen toimittava. Ja hyvin sain 4 kassia ruokaa kotiin tuolta keskustasta. Kaikkeen tottuu, se on asenne kysymys.
Viime kesänä leikattu käsi on ollut ongelma koko syksyn ja alku talven. Nyt sitten kävi kutsu käsikirurgille takaisin ja hoito alkaa. Taas. Voi vimpula! En muuta voi sanoa. Leikkauksesta tullut hermovaurio, joten tutkimuksia tiedossa, hermokipulääkkeiden aloitus, passitus toimintaterapeutille ja myöhemmässä vaiheessa sitten muun lainen hoito (ei siitä vielä sen enempää, mutta ei siis uutta leikkausta ellei tutkimuksista jotain siihen viittaavaa selviä). Pieni kriisin paikka on edessä, sillä tiedän noista pillereistä turhan paljon oman ammatin vuoksi ja tämä lääkitys on sitten sellainen että sen yleinen haitta on painon nousu. Pitää pistää ruokavalio sellaiseksi, että se kestää pienen painonnousun tai tasapainottaa painon edes pysymään tässä. Muutaman kilon siedän kyllä, mutta en 20kg nousua. Toisaalta turha maalata piruja seinälle ennen kuin ne sinne itsestään ilmestyy. Vaikka se tulevaisuus ei nyt näytä kovin valoisalta käden suhteen, ei se estä kuitenkaan elämästä normaalia elämää. Edelleenkin voin tehdä lähes kaikkea ja aion jatkossakin tehdä. Toki kipu rajoittaa asioita ja tuntopuutokset estää esim. kahvakuulatunneille menon. Mutta tarjolla on paljon muutakin, ei se ole yhdestä eikä kahdesta tunnista kiinni. Asenne ratkaisee!
Ruokavalio on ollut mielessä viime päivinä paljon. Monesta eri syystä, mutta suurelta osin siksi että nyt oma energiataso on sellainen että jaksaa keskittyä muuhunkin kuin tähän perusarkeen, joka on vienyt kaiken energian viime kuukausina. Ruokavalio on ollut mielessä myös siksi, että nyt tämä tasapainotteluvaihe voisi loppua ja urakka taas jatkua. Paino on pysynyt siinä, mihin se jäi syksyllä. Toisaalta hyvä niin, sillä olen saanut pidettyä sen hyvin aisoissa miettimättä syömisiä. Ja kuitenkin arjen keskelle on mahtunut juhlaakin ja herkkuhetkiä. Olen saanut siis hyvät opit ihanalta ravintovalmentajaltani! Yksi elämäni parhaimmista päätöksistä sen jälkeen, kun kävelin keitaalle sisään. Monesti olen ikävöinyt viikkoraportteja ja yhteisiä keskustelutuokioita, joista sai paljon. Mutta mä olen saanut kattavan opastuksen ja nyt on aika lentää omin siivin.
Ruokavaliolla on suuri merkitys myös mielialaan ja vireystasoon. Kun vertaan olotilaa viime kevään ja tämän kevään välillä, on siinä suuri ero. Ja yksi iso tekijä on tuo ruoka. Säännöllisyys ja ravintoaineiden oikea suhde pitää elimistön käynnissä ilman suuria heittelyitä. Ja tällä hetkellä heittelehditään aika lailla kun ruokailut on ajoittain mitä sattuu...
Kai se lopulta on tuo kevätaurinko joka alkaa herättelemään koomasta myös ruokavalion puolella. Tai tämän kokonaisuuden. Edelleenkään en puhu projektista, koska kiirehän mulla ei ole. Kyse on niistä elämäntapojen muutoksista. Ja se ottaa oman aikansa, että ne istuu toimintamalleiksi ja niistä tulee automaattisia tapoja.
Liikunnan suhteen on ollut matalalentoa. Kävelyä, kahvakuulaa ja pallojumppaa kotona. Siinä se on oikeastaan ollut. Antibiottikuuri on vieläkin päällä ja olo ei ole vielä ihan ns. normaali. Vaikka ei musta normaalia saa antibiotillakaan :D Joka päivä mietin, joko pystyy menemään tunneille. Vielä on kuitenkin tauko jatkunut ja on menty hiljaa eteenpäin. Huomenna olisi ihanat tunnit, mutta nyt peruin ne vielä. Katsotaan huomenna jos tilanne on parempi, vielä ei uskalla luvata.
Näillä siis mennään. Päivä kerrallaan ja tehdään suunnitelmia tulevien viikkojen eteen. Lähinnä se on tuo ruoka, minkä suhteen täytyy tehdä selkeitä toimintasuunnitelmia. On paljon helpompaa noudattaa ennalta laadittua ruokalistaa / suunnitelmaa, silloin tietää että tulee syötyä kun sen on laittanut valmiiksi ylös. Mutta lopulta tämäkin on vain asenteesta kiinni. Olen jo todistanut itselleni, että mä pystyn tähän ja se kaikki on ollut asenteen ansiota. Ei suinkaan helppoa, mutta ei mikään ylitsepääsemätönkään asia. Asenne ratkaisee, kaikki on mahdollista mihin päättää pystyä. Ja mä aikoinaan päätin että mä pystyn tähän. Tiedän sen ja uskon siihen edelleenkin!
Maaliskuu on siis jo ovella, se tarkoittaa että kevät on virallisesti täällä! Ihanaa ja aurinkoista kevättä juuri sulle, nautitaan jokaisesta auringonsäteestä, joka meille suodaan :) Asenne, se todellakin ratkaisee!
Viikko ilman autoa. Vastahan mä siitä luovuin ja nyt tuntuu kuin olisi jo ikuisuuden kulkenut bussilla. Kaikkeen siis voi tottua. Vielä en uskalla luopua tuosta parkkiruudusta, jos vaikka tulen toisiin ajatuksiin.... Tänään töistä tullessa jarrutin naapurin oven takana, heillä kun on kaksi autoa ja meillä on pysäköintiongelmia kun ei ole parkkipaikkoja (ja sitten mä panttaan ruutua itselläni ;) ). Naapurille sitten sanoin että pysäköivät sen toisen siihen mun ruutuun ainakin ens kuun ajan. Oli niin onnellinen tuo naapuri :) Pienillä asioilla voi saada aikaan ison ilon. Ja parempi että siinä joskus on joku auto, ettei se ole ihan koko ajan tyhjillään. Uudet reitit töihin on löytyneet yllättävän kivuttomasti ja pääsen aika nopeasti molempiin suuntiin. Ei tämä siis niin paha ratkaisu ollut. Pari kertaa oon joutunut vähän miettimään, miten selviän kaupasta kotiin, mutta eilen sitten päätin että onhan sen toimittava. Ja hyvin sain 4 kassia ruokaa kotiin tuolta keskustasta. Kaikkeen tottuu, se on asenne kysymys.
Viime kesänä leikattu käsi on ollut ongelma koko syksyn ja alku talven. Nyt sitten kävi kutsu käsikirurgille takaisin ja hoito alkaa. Taas. Voi vimpula! En muuta voi sanoa. Leikkauksesta tullut hermovaurio, joten tutkimuksia tiedossa, hermokipulääkkeiden aloitus, passitus toimintaterapeutille ja myöhemmässä vaiheessa sitten muun lainen hoito (ei siitä vielä sen enempää, mutta ei siis uutta leikkausta ellei tutkimuksista jotain siihen viittaavaa selviä). Pieni kriisin paikka on edessä, sillä tiedän noista pillereistä turhan paljon oman ammatin vuoksi ja tämä lääkitys on sitten sellainen että sen yleinen haitta on painon nousu. Pitää pistää ruokavalio sellaiseksi, että se kestää pienen painonnousun tai tasapainottaa painon edes pysymään tässä. Muutaman kilon siedän kyllä, mutta en 20kg nousua. Toisaalta turha maalata piruja seinälle ennen kuin ne sinne itsestään ilmestyy. Vaikka se tulevaisuus ei nyt näytä kovin valoisalta käden suhteen, ei se estä kuitenkaan elämästä normaalia elämää. Edelleenkin voin tehdä lähes kaikkea ja aion jatkossakin tehdä. Toki kipu rajoittaa asioita ja tuntopuutokset estää esim. kahvakuulatunneille menon. Mutta tarjolla on paljon muutakin, ei se ole yhdestä eikä kahdesta tunnista kiinni. Asenne ratkaisee!
Ruokavalio on ollut mielessä viime päivinä paljon. Monesta eri syystä, mutta suurelta osin siksi että nyt oma energiataso on sellainen että jaksaa keskittyä muuhunkin kuin tähän perusarkeen, joka on vienyt kaiken energian viime kuukausina. Ruokavalio on ollut mielessä myös siksi, että nyt tämä tasapainotteluvaihe voisi loppua ja urakka taas jatkua. Paino on pysynyt siinä, mihin se jäi syksyllä. Toisaalta hyvä niin, sillä olen saanut pidettyä sen hyvin aisoissa miettimättä syömisiä. Ja kuitenkin arjen keskelle on mahtunut juhlaakin ja herkkuhetkiä. Olen saanut siis hyvät opit ihanalta ravintovalmentajaltani! Yksi elämäni parhaimmista päätöksistä sen jälkeen, kun kävelin keitaalle sisään. Monesti olen ikävöinyt viikkoraportteja ja yhteisiä keskustelutuokioita, joista sai paljon. Mutta mä olen saanut kattavan opastuksen ja nyt on aika lentää omin siivin.
Ruokavaliolla on suuri merkitys myös mielialaan ja vireystasoon. Kun vertaan olotilaa viime kevään ja tämän kevään välillä, on siinä suuri ero. Ja yksi iso tekijä on tuo ruoka. Säännöllisyys ja ravintoaineiden oikea suhde pitää elimistön käynnissä ilman suuria heittelyitä. Ja tällä hetkellä heittelehditään aika lailla kun ruokailut on ajoittain mitä sattuu...
Kai se lopulta on tuo kevätaurinko joka alkaa herättelemään koomasta myös ruokavalion puolella. Tai tämän kokonaisuuden. Edelleenkään en puhu projektista, koska kiirehän mulla ei ole. Kyse on niistä elämäntapojen muutoksista. Ja se ottaa oman aikansa, että ne istuu toimintamalleiksi ja niistä tulee automaattisia tapoja.
Liikunnan suhteen on ollut matalalentoa. Kävelyä, kahvakuulaa ja pallojumppaa kotona. Siinä se on oikeastaan ollut. Antibiottikuuri on vieläkin päällä ja olo ei ole vielä ihan ns. normaali. Vaikka ei musta normaalia saa antibiotillakaan :D Joka päivä mietin, joko pystyy menemään tunneille. Vielä on kuitenkin tauko jatkunut ja on menty hiljaa eteenpäin. Huomenna olisi ihanat tunnit, mutta nyt peruin ne vielä. Katsotaan huomenna jos tilanne on parempi, vielä ei uskalla luvata.
Näillä siis mennään. Päivä kerrallaan ja tehdään suunnitelmia tulevien viikkojen eteen. Lähinnä se on tuo ruoka, minkä suhteen täytyy tehdä selkeitä toimintasuunnitelmia. On paljon helpompaa noudattaa ennalta laadittua ruokalistaa / suunnitelmaa, silloin tietää että tulee syötyä kun sen on laittanut valmiiksi ylös. Mutta lopulta tämäkin on vain asenteesta kiinni. Olen jo todistanut itselleni, että mä pystyn tähän ja se kaikki on ollut asenteen ansiota. Ei suinkaan helppoa, mutta ei mikään ylitsepääsemätönkään asia. Asenne ratkaisee, kaikki on mahdollista mihin päättää pystyä. Ja mä aikoinaan päätin että mä pystyn tähän. Tiedän sen ja uskon siihen edelleenkin!
Maaliskuu on siis jo ovella, se tarkoittaa että kevät on virallisesti täällä! Ihanaa ja aurinkoista kevättä juuri sulle, nautitaan jokaisesta auringonsäteestä, joka meille suodaan :) Asenne, se todellakin ratkaisee!
maanantai 9. joulukuuta 2013
Levosta käsin
Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Puoliväliviikko
Huih! Mihin tää aika meni? Ei voi käsittää että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt aikaa näin paljon! Ihan kuin olisi pieni musta-aukko menneissä päivissä...
Viime viikko meni ilman liikuntaa, äksöniä riitti omasta takaa ja suunnitellut tavotteet jäi toteutumatta koska ohjaaja oli sairaana ja viikon ainoa ko. lajia oleva tunti peruuntui. Toisaalta olin hiukan onnellinen kyllä, koska vähän on epäilys oman kunnon riittämisestä... Huomenna olisi tuo tunti taas tarjolla, mutta en ole ihan varma antaako aikataulu myöten.
Viime viikkoon tai ehkä näihin menneisiin päiviin on sisältynyt paljon itsensä tutkimista ja matkaa minuuteen. Eräs ystävä on herätellyt uusia näkökulmia, antamatta vastauksia. Paljon olen miettinyt myös sitä, mitä on olla liian kiltti. Mitä tarkoittaa kun laitat kaikki muut aina edelle ja omat tarpeet peitetään ja omat ajatukset sammutetaan. Ei hyvä, ei ollenkaan. Mutta matkana tämä on ollut hyvä. On päässyt pohtimaan taas asioita joita ei ole tajunnut olevan olemassakaan. Ja kaikki tämä on sitä matkaa minuun, uuteen elämään ja siihen fitnesskatin löytymiseen.
Painorintamalla ei ole uutta. Tai no sikäli uutta, että paino on pysynyt samoissa lukemissa. Siitä olen iloinen. Toki se vaihtelee, mutta puhutaan kilosta tai puolestatoista. Ei kymmenestä tai pelkästä noususuhdanteesta. Oon oppinut siis todella pitämään jo saavutetut mitat ;) Vaikka vielä on matkaa siihen tavotteeseen. Kuitenkin on ihan hyvä, että pystyn pitämään painon tässä. Ettei se lähde heti nousemaan. Toisaalta hiukan harmittaa se, että syömiset on olleet vähän sitä sun tätä. Niillä murkinoilla ei voi olettaa kauheaa pudotusta. Mutta oon onnellinen siitä, että en ota enää paniikkia vaakalukemista ja elämä ei romahda siihen että paino junnaa. Tässä mennään ja tästä jatketaan :) Koko elämä on aikaa :) Motivaatio on siis tallella, mutta lepopäivien määrä on nyt vähän venähtänyt siitä, mikä oli tarkoitus.
Sellaista näin pikaisesti puoliväliviikon kunniaksi. Nämä pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan aika hektiset, joten liikunta saattaa jäädä vähälle. Mutta oon koittanut kompensoida pidemmillä kävelylenkeillä, hyötyliikunnalla ja sillä että ne kahvipullat ja kakut jää toisten riesaksi :)
Mukavaa viikonlopun odotusta ja kohtahan se on taas joulu :)
Viime viikko meni ilman liikuntaa, äksöniä riitti omasta takaa ja suunnitellut tavotteet jäi toteutumatta koska ohjaaja oli sairaana ja viikon ainoa ko. lajia oleva tunti peruuntui. Toisaalta olin hiukan onnellinen kyllä, koska vähän on epäilys oman kunnon riittämisestä... Huomenna olisi tuo tunti taas tarjolla, mutta en ole ihan varma antaako aikataulu myöten.
Viime viikkoon tai ehkä näihin menneisiin päiviin on sisältynyt paljon itsensä tutkimista ja matkaa minuuteen. Eräs ystävä on herätellyt uusia näkökulmia, antamatta vastauksia. Paljon olen miettinyt myös sitä, mitä on olla liian kiltti. Mitä tarkoittaa kun laitat kaikki muut aina edelle ja omat tarpeet peitetään ja omat ajatukset sammutetaan. Ei hyvä, ei ollenkaan. Mutta matkana tämä on ollut hyvä. On päässyt pohtimaan taas asioita joita ei ole tajunnut olevan olemassakaan. Ja kaikki tämä on sitä matkaa minuun, uuteen elämään ja siihen fitnesskatin löytymiseen.
Painorintamalla ei ole uutta. Tai no sikäli uutta, että paino on pysynyt samoissa lukemissa. Siitä olen iloinen. Toki se vaihtelee, mutta puhutaan kilosta tai puolestatoista. Ei kymmenestä tai pelkästä noususuhdanteesta. Oon oppinut siis todella pitämään jo saavutetut mitat ;) Vaikka vielä on matkaa siihen tavotteeseen. Kuitenkin on ihan hyvä, että pystyn pitämään painon tässä. Ettei se lähde heti nousemaan. Toisaalta hiukan harmittaa se, että syömiset on olleet vähän sitä sun tätä. Niillä murkinoilla ei voi olettaa kauheaa pudotusta. Mutta oon onnellinen siitä, että en ota enää paniikkia vaakalukemista ja elämä ei romahda siihen että paino junnaa. Tässä mennään ja tästä jatketaan :) Koko elämä on aikaa :) Motivaatio on siis tallella, mutta lepopäivien määrä on nyt vähän venähtänyt siitä, mikä oli tarkoitus.
Sellaista näin pikaisesti puoliväliviikon kunniaksi. Nämä pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan aika hektiset, joten liikunta saattaa jäädä vähälle. Mutta oon koittanut kompensoida pidemmillä kävelylenkeillä, hyötyliikunnalla ja sillä että ne kahvipullat ja kakut jää toisten riesaksi :)
Mukavaa viikonlopun odotusta ja kohtahan se on taas joulu :)
tiistai 29. lokakuuta 2013
Kuunnella ja tulla kuulluksi
Viikonloppu tuli ja meni. Yksi viikko vähemmän ja yksi maanantai vähemmän... Hyvää kannattaa odottaa ja tämä on todella sitä, mitä minä odotan :)
Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?
Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.
Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.
Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...
Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.
Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.
Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.
Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?
Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?
Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.
Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.
Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...
Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.
Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.
Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.
Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Pumpin parhautta!
uskaltauduin pari viikkoa sitten perjantain pumppiin. Ja kuten siitä silloin kirjoitinkin, vastaanotto oli niin ihana että se jäi mielen perälle ja hymyilyttää vieläkin.
Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!
Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.
Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D
Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.
Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)
Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.
En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.
Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!
Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!
Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!
Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.
Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D
Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.
Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)
Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.
En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.
Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!
Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!
Tunnisteet:
Bodypump,
Endorfiinikännit,
Lajit,
Ohjaajat,
Tunteet
maanantai 21. lokakuuta 2013
Peili on paras kaveri
Tänään koin hetkellisen ahaa-elämyksen ja otin äkkilähdön crossaamaan. Olin suunnitellut kyllä olevani siellä molemmat tunnit, mutta crossaaminen jäi nyt vain yhteen puolituntiseen. Olen antanut itselleni "luvan" lopettaa kun se on vielä hauskaa. Pakottamalla ei tule kuin paha mieli ja motivaatio karkaa taas kauas. Eilinen combat painoi kropassa ja hektinen päivä tänään ilman lounasta iski hapot jalkoihin niin hyvin että jätin suosiolla toisen tunnin pois.
olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.
Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.
Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.
Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.
Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!
olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.
Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.
Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.
Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.
Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!
perjantai 11. lokakuuta 2013
Ystävät ovat henkireikä!
Perjantai. Viikonloppu edessä vihdoin. Nämä viimeiset 5 viikonloppua olen toivonut ajan kuluvan nopeasti. Seuraavat kahdeksan viikonloppua tulen toivomaan, että viikonloppu vain jatkuisi ja jatkuisi.... *huh*. On ollut rankka viikko. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan tuntemuksia. Päässä pyörii ja ajatukset kiertää. Voin siis vain todeta, että onneksi on viikonloppu.
Vaa'asta alkaa tulemaan jälleen kaveri. Ei vielä sydänystävä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä kamu. Tänä aamuna se suopeasti näytti pohjalukemat, sellaisia en olekaan nähnyt sitten teinivuosien :) Ihan mahtavaa, homma jatkuu siis hiljalleen :) Jotain olen tehnyt oikein, koska vaakakin tykkäsi. Pudotus pyörähti nyt 44kg paremmalle puolelle. Ei huono ollenkaan.
Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon ajatuksia ystävyydestä. Jos olet lukenut blogiani, olet ehkä huomannut että siellä on välillä putkahdellut ne huonot kokemukset esille. Mutta myös ne hyvät. Mutta erityisesti tällä viikolla olen miettinyt sitä, miten ystävyys syntyy. Toisten kanssa kemiat vain kohtaavat ja tulee sellainen olo, että toinen on ollut siinä aina. Ja toisten kanssa homma ei vain toimi. Ei vaikka tekisit mitä. Tiettyyn pisteeseen sitä jaksaa yrittää olla ystävällinen, mutta jossain tulee raja vastaan. Se ei siis tarkoita etteikö toista kohtelisi silti hyvin, mutta sitä lopettaa yrittämisen.
Tässä kuluneen viikon aikana olen saanut aivan ihanaa kannustusta ystäviltä ja erään ystävän kannustamana sain tänään viimeinkin keitaan oven auki. Myönnän rehellisesti ettei se ollut helppoa, mutta pidin kiinni lupauksestani hänelle, mutta myös itselleni. Ja voin vain sanoa että se kannatti. En muista, koska olisin saanut sellaisen vastaanoton kuin tänään. Ei ollut itku kaukana, niin ihania ihmisiä mun lähellä!! Ja kuinka hyvältä tuntui nähdä tuttuja, jo tärkeiksi tulleita ihmisiä siinä ihan lähellä. Edes vilaukselta. Viime viikolla olin kyllä salilla, mutta sieltä on niin helppo paeta pois heti kun vähänkin tuntuu siltä tai valvova silmä ei huomaa. Mutta ohjatulta tunnilta ei niin vain kadota maan nielaisemana pois. Enkä kyllä kehtaisikaan ;) Ja täytyy kyllä sanoa, etten mene sellaisten ohjaajien tunneille, joilta haluaisin kadota kesken kaiken pois. Ei keitaalla ole sellaisia ohjaajia!
Edelliseen postaukseen palatakseni. Eteenpäin mennään. Hitaasti hengitellen, mutta elossa. Ehkä ei ihan niin kauheassa endorfiinikännissä kuin aiemmin tänä vuonna, mutta jotain pientä liikettä on kuitenkin havaittavissa. Tänään bodypumpissa olo oli hyvä ja olin onnellinen että lähdin tunnille mukaan. Naureskelin jossain vaiheessa tuntia, kun olin pakannut kotona vanhat jumppahousut mukaan ja ne oli "hiukan" isot :D sai keriä ne vyötärölle.... Toisaalta se oli itselle jälleen se hyvä pieni muistutus siitä, miksi tässä mennään eteenpäin eikä taaksepäin. Paluuta menneisyyteen ei ole. Tämän päivän pumppipainoista en sano kyllä yhtään mitään... Useassa kohdassa tuli sellainen tunne, että olisi hyvin voinut ladata täydet painot, mutta toisaalta järki piipittää jossain syvällä, että ei rankkaa aloitusta. Se pienikin motivaatio kuolee jos aloittaa liian kovaa. Nyt jäi hyvä fiilis, sopiva lihastutina ja sellainen olo, että taidan uskaltaa ensi perjantaina uudelleen :) Ihan hiukan olisi halu mennä jokaisen ohjaajan tunnille, mutta vielä on liian aikaista. Nyt on maltettava ja edettävä se pieni hetki kerrallaan...
Multa on kysytty suoraan ja epäsuoraan, mitä tapahtui. Mihin motivaatio karkasi ja miksi homma pysähtyi kuin seinään. Joskus elämä vain heittelee niitä kapuloita rattaisiin ja joudut tarkistamaan kurssia. Joskus sen kurssin löytyminen kestää vähän kauemmin. Joskus pitää pohtia ne hyvät ja huonot asiat ja vielä kerran miettiä, mihin soppaan päänsä pistää. Mä olen joutunut viime viikkoina aika lailla niiden peruskysymysten äärelle ja huomannut, että asiat ei ehkä olekaan niin kuin on luullut. Ja joskus pitää vain pysähtyä hetkeksi hengittämään.
Tuollaisina hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. olen onnellinen jokaisesta teistä, ilman teitä en olisi tässä. Ilman ystäviä en ehkä olisi päässyt sen kynnyksen yli ja mennyt keitaan ovista sisään. Ja ilman erityistä ystävää, joka tuli ihan taivaan lahjana tässä muutamia viikkoja sitten, en pohtisi syntyjä syviä ja miettisi paluuta. Ei paluuta lähtötilanteeseen, no way!! Vaan paluuta herättämään henkiin jotain, minkä oli ajatellut olevan mahdotonta.
Toisin sanoen ja tiivistettynä, ehkä jotain uutta on luvassa ;) Vielä ei voi kertoa kuin ympäripyöreästi ;) Aika näyttää siis, mihin tämän laivan kurssi kääntyy.
Summa summarum. Ilman teitä ystävät rakkaat, tämä laiva olisi mennyt nurin. Kiitos kun olette!
Vaa'asta alkaa tulemaan jälleen kaveri. Ei vielä sydänystävä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä kamu. Tänä aamuna se suopeasti näytti pohjalukemat, sellaisia en olekaan nähnyt sitten teinivuosien :) Ihan mahtavaa, homma jatkuu siis hiljalleen :) Jotain olen tehnyt oikein, koska vaakakin tykkäsi. Pudotus pyörähti nyt 44kg paremmalle puolelle. Ei huono ollenkaan.
Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon ajatuksia ystävyydestä. Jos olet lukenut blogiani, olet ehkä huomannut että siellä on välillä putkahdellut ne huonot kokemukset esille. Mutta myös ne hyvät. Mutta erityisesti tällä viikolla olen miettinyt sitä, miten ystävyys syntyy. Toisten kanssa kemiat vain kohtaavat ja tulee sellainen olo, että toinen on ollut siinä aina. Ja toisten kanssa homma ei vain toimi. Ei vaikka tekisit mitä. Tiettyyn pisteeseen sitä jaksaa yrittää olla ystävällinen, mutta jossain tulee raja vastaan. Se ei siis tarkoita etteikö toista kohtelisi silti hyvin, mutta sitä lopettaa yrittämisen.
Tässä kuluneen viikon aikana olen saanut aivan ihanaa kannustusta ystäviltä ja erään ystävän kannustamana sain tänään viimeinkin keitaan oven auki. Myönnän rehellisesti ettei se ollut helppoa, mutta pidin kiinni lupauksestani hänelle, mutta myös itselleni. Ja voin vain sanoa että se kannatti. En muista, koska olisin saanut sellaisen vastaanoton kuin tänään. Ei ollut itku kaukana, niin ihania ihmisiä mun lähellä!! Ja kuinka hyvältä tuntui nähdä tuttuja, jo tärkeiksi tulleita ihmisiä siinä ihan lähellä. Edes vilaukselta. Viime viikolla olin kyllä salilla, mutta sieltä on niin helppo paeta pois heti kun vähänkin tuntuu siltä tai valvova silmä ei huomaa. Mutta ohjatulta tunnilta ei niin vain kadota maan nielaisemana pois. Enkä kyllä kehtaisikaan ;) Ja täytyy kyllä sanoa, etten mene sellaisten ohjaajien tunneille, joilta haluaisin kadota kesken kaiken pois. Ei keitaalla ole sellaisia ohjaajia!
Edelliseen postaukseen palatakseni. Eteenpäin mennään. Hitaasti hengitellen, mutta elossa. Ehkä ei ihan niin kauheassa endorfiinikännissä kuin aiemmin tänä vuonna, mutta jotain pientä liikettä on kuitenkin havaittavissa. Tänään bodypumpissa olo oli hyvä ja olin onnellinen että lähdin tunnille mukaan. Naureskelin jossain vaiheessa tuntia, kun olin pakannut kotona vanhat jumppahousut mukaan ja ne oli "hiukan" isot :D sai keriä ne vyötärölle.... Toisaalta se oli itselle jälleen se hyvä pieni muistutus siitä, miksi tässä mennään eteenpäin eikä taaksepäin. Paluuta menneisyyteen ei ole. Tämän päivän pumppipainoista en sano kyllä yhtään mitään... Useassa kohdassa tuli sellainen tunne, että olisi hyvin voinut ladata täydet painot, mutta toisaalta järki piipittää jossain syvällä, että ei rankkaa aloitusta. Se pienikin motivaatio kuolee jos aloittaa liian kovaa. Nyt jäi hyvä fiilis, sopiva lihastutina ja sellainen olo, että taidan uskaltaa ensi perjantaina uudelleen :) Ihan hiukan olisi halu mennä jokaisen ohjaajan tunnille, mutta vielä on liian aikaista. Nyt on maltettava ja edettävä se pieni hetki kerrallaan...
Multa on kysytty suoraan ja epäsuoraan, mitä tapahtui. Mihin motivaatio karkasi ja miksi homma pysähtyi kuin seinään. Joskus elämä vain heittelee niitä kapuloita rattaisiin ja joudut tarkistamaan kurssia. Joskus sen kurssin löytyminen kestää vähän kauemmin. Joskus pitää pohtia ne hyvät ja huonot asiat ja vielä kerran miettiä, mihin soppaan päänsä pistää. Mä olen joutunut viime viikkoina aika lailla niiden peruskysymysten äärelle ja huomannut, että asiat ei ehkä olekaan niin kuin on luullut. Ja joskus pitää vain pysähtyä hetkeksi hengittämään.
Tuollaisina hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. olen onnellinen jokaisesta teistä, ilman teitä en olisi tässä. Ilman ystäviä en ehkä olisi päässyt sen kynnyksen yli ja mennyt keitaan ovista sisään. Ja ilman erityistä ystävää, joka tuli ihan taivaan lahjana tässä muutamia viikkoja sitten, en pohtisi syntyjä syviä ja miettisi paluuta. Ei paluuta lähtötilanteeseen, no way!! Vaan paluuta herättämään henkiin jotain, minkä oli ajatellut olevan mahdotonta.
Toisin sanoen ja tiivistettynä, ehkä jotain uutta on luvassa ;) Vielä ei voi kertoa kuin ympäripyöreästi ;) Aika näyttää siis, mihin tämän laivan kurssi kääntyy.
Summa summarum. Ilman teitä ystävät rakkaat, tämä laiva olisi mennyt nurin. Kiitos kun olette!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
