Puoli vuotta on mennyt edellisestä kirjoituksesta. Ja kuinka paljon mahtuukaan noihin kuukausiin!?
Mutta nyt olen taas tässä. Ja olen siitä itsekin niin valtavan onnellinen!
Alkuvuosi on mennyt täysin sumun peitossa, elämä ei todellakaan mene aina niin kuin haluaa ja unelmien lomamatka muuttui painajaiseksi. Antibiottihoitojen ja labrassa juoksemisen lisäksi ei ole paljon ollut energiaa eikä kyllä kiinnostustakaan tehdä yhtään mitään muuta. Omaa pahaaoloa ja vihaa on heitellyt syyttömien niskaan ja työntänyt ihmisiä pois elämästään. Ehkä suojellakseen itseään, ehkä heitä.
Viikko sitten lauantaina koin jonkin laisen herätyksen. Tajusin missä menen ja silmät aukesi näkemään asiat uudella tavalla. Enkä puhu nyt vain elämäntapamuutoksesta, vaan koko elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tajusin, että se ruoska jolla olen ruoskinut itseäni, on aika jättää syrjään. En voi syyttää itseäni tapahtumista, joihin en ole syyllinen. En voi kantaa taakkaa mukanani. Tajusin, että se mitä tänään olen, se riittää. Ei tarvitse olla enempää. Ei millään elämän osa-alueella.
Koska kevät on vienyt voimat ja kiinnostuksen, on urheilu ollut lähes jäissä. Mulla on ollut ihana PT, jonka kanssa ollaan treffattu kerran viikossa kevään ajan. Se on pitänyt mut kiinni liikunnassa. Siitä olen niin onnellinen! En tiedä, olisiko liikunnan ilo ja riemu kadonnut kokonaan, jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut. Vaikka toisaalta, turha on kai jossitella....
Eilen fb:n muistojen seasta löytyi blogipäivitys kolmen vuoden takaa. Sitä lukiessa tajusin, mitä haluan. Muistin jälleen, mikä on se tavoite joka mulla oli. Mihin olin matkalla. Eilen ajattelin, että nyt oikeasti on aika laittaa elämän perusasiat kuntoon.
Niinpä tänään päädyin vaa'alle. Lukema ei miellyttänyt, mutta totesin että tämä on siis lähtötilanne nyt. Ok, hyväksyn sen ja jos luku ei miellytä, sille on tehtävä jotain. Täysin extempore ja jonkin laisessa "mä haluan aloittaa nyt heti täysillä" - fiiliksen vallassa päädyin lähtemään ohjatun liikunnan pariin. Ja ehei, ei vain yhtä tuntia. Vaan kaikki kolme. Hulluutta, mutta ah, niin ihanaa!
Combatissa huomasin, että keuhkot ei oikein tykkää ja sydän jyskyttää eikä henkikään kulje. Vaan se ryhmän imu, se vaan vei mennessään. Unohtamatta ihania vanhoja kunnon kappaleita, jotka saivat olkapäät huutamaan hoosiannaa. CX:ssä totesin, että kyllä on meikäläinen ottanut takapakkia ja melkoisella urakalla. Välillä olin sen kuminauhan kanssa melkein solmussa, kun ei tiennyt enää mistä se alkaa ja mihin se loppuu. CrossHiit oli mulle uusi tuttavuus ja myönnän, että puhti oli poissa. Ei pystynyt menemään 110 lasissa, hyvä kun välillä jaksoi pitää vaan jalat liikkeellä. Silti on aivan mahtavaa että lähdin.
Mutta se mikä oli ihana huomata, niin en missään vaiheessa alkanut soimaamaan itseäni. Aikaisemmin olisin motkottanut itselleni, että oliko pakko päästää itses taas tähän jamaan, oliko ihan pakko olla liikkumatta. ja niin edelleen. Kyllähän sä tiedät. Jokaisella meillä niitä kuuluisia iskulauseita on. Sen sijaan totesin itselleni, että ok, tää on nyt sun lähtötilantees. Se on parempi, mitä se oli silloin 3,5 vuotta sitten. Kaikkea ei ole menetetty ja huomaatkos kun vatsalihaksissa tuntuu. Kyllä sä osaat ja pystyt, sä tiedät kuinka tää homma hoidetaan kotiin. Olin niin ylpeä siitä että lähdin. Siitä, että tein sen minkä pystyin ja annoin kaikkeni. Enempää ei tarvitse. Onneksi!
Tiedän, mitä pitää tehdä. On rakennettava niitä lankkuja ja sivulankkuja uudelleen, on haettava hermotuksia uudelleen ja annettava lihasmuistille työtä.On rasitettava kehoa tasapainoisesti ja annettava sydämelle työtä, jotta se jaksaa vielä vuosia tehdä omaa työtään.
Nyt, useampi tunti triplan jälkeen, on olo edelleen mahtava! Sanoisin että endorfiinikänni hiipi ihan salakavalasti kylään. On meinaan melkoinen pössis!
Koskaan ei tiedä, mitkä vaikeudet kääntyvät voitoksi. Eikä sitä tiedä, milloin. Mutta sen tiedän, että mikään ei tapahdu ilman, että sillä on jokin merkitys meidän elämässä. Mä ehkä tarvitsin tuon sumuisen kevään, jotta löysin takaisin kotiin. Että sain rauhan itseni kanssa. Sanotaan, että myrskyn jälkeen paistaa aurinko ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät. Näin se vain on. Sen olen saanut omassa elämässäni kokea.
Tänään, nyt ja tässä. On helppo hengittää ja hyvä olla. Olen rakastunut elämään, olen löytänyt rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Sitä ei kilot eikä mittanauhat määrittele. Ja kuitenkin, työ jatkuu itseni kanssa kohti sitä päämäärää joka edelleen on olemassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Crossing. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Crossing. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
tiistai 22. huhtikuuta 2014
Polkupyöräilyn huumaa!
Lomalaisen arki on alkanut. Upeaakin upeammilla keleillä.
Mä olen jäänyt pyöräilyyn koukkuun. Ihan käsittämätöntä. Pari vuotta sitten en voinut kuvitella, että ajelisin enempää kuin pakolliset pyörällä. Ja enhän mä ajanutkaan. Ja nyt nälkä kasvaa syödessä, jokaisen ajon jälkeen on sellainen olo että olisi voinut ajaa vielä vähän lisää. Hassua...
Pääsiäisen vietin rauhaiseloa pidellen, sunnuntaina pohdittiin jälleen ruokavalion muutoksia ja heitettiin koko sabluuna uusiksi. Nyt sitten ihmettelen syömisiä ihan uudesta vinkkelistä. Toisaalta erittäin hyvä ravistella niitä totuttuja tapoja. Toivotaan että tämä puree ja kolauttaa rytmin kuntoon... Ruokavalion lisäksi lauantaina ja sunnuntaina kävin rääkkäämässä vatsalihaksia oikein olan takaa ja sen tunnen vielä tänäänkin. Kyllä mun omaohjaaja on tehnyt loistavan ohjelman, kun se sattuu useammankin päivän päästä. Sunnuntaina tyrkkäsin itseni myös extempore crossingtunnille, mikä tuntui ihanalta pitkästä aikaa. Kyllä noilla ohjatuilla tunneilla vaan saa hyvän mielen aikaiseksi!
Maanantain polkaisin Helsingin rajalle ja poikkesin ystävän luo kahville. Kahvi venyi sitten iltapäiväajeluksi, grillaukseksi ja mukavaksi jutusteluksi auringon paahteessa. Monta tuntia myöhemmin ja useita kokemuksia rikkaampana poljin kiertotietä kotiin. Että voi ihminen nauttia laskevan auringon kajosta, hiljaa heräävästä luonnosta, hiirenkorvista, valkovuokoista teiden varsilla. Ja se tuoksu, se heräävän luonnon huumaava tuoksu! Olin onnesta lähes juovuksissa kun pääsin kotiin. Nenä parka, otti hiukan nokkiinsa kevätauringosta ja nyt sitten punanenäisenä kuljen pari päivää.
Kuulin pääsiäisenä suru-uutisen, jonka toivoin olevan väärä. Tänään menin lomalla käymään töissä, koska tuosta temppuilevasta kädestä otettiin vähän lisätutkimuksia. Kun astuin työpaikan pihalle ja näin lipun puolitangossa, iski se tieto tajuntaan. Ei tuo uutinen huhua ollut. Iso menetys koko työpaikalle, vaikkei hän ollutkaan mulle lähimpiä työtovereita. Siinä lippua katsellessa sitä tajusi jälleen ihmisen pienuuden. Ei kukaan meistä tiedä päiviensä määrää, ei lähdön hetkeä.
Vaikka muistutus tulikin ihan väärällä tavalla, toivon että jälleen kerran muistaisin arvostaa ihmisiä joita lähelläni on. Arvostaa heitä nyt kun he vielä ovat täällä. Kritiikin ja negatiivisen palautteen voi antaa ensi kerrallakin, mutta se kiitos ja ne hyvät asiat, ne pitäisi sanoa nyt. Ei jättää siihen seuraavaan kertaan. Kun koskaan ei tiedä, tuleeko sitä seuraavaa kertaa enää.
Tällaisten tapahtumien jälkeen huomaan miettiväni omaa elämääni. Sen sisältöä ja niitä omia valintojakin. Joskus on hyvä pysähtyä peruskysymysten äärelle. Tehdä itsensä kanssa välit selviksi.
Elämä kuitenkin jatkuu. Mä tiedän missä menen ja mitä kohti kuljen. Mun päämäärä on selvä ja kristallin kirkas. Pyöräilyn nälkä on edelleen kasvava. Yhtäjaksoisesti olen nyt polkenut 30km, päivämatkana 35km, seuraava etappi näyttäisi olevan 50km (siis päivämatka, yhtäjaksoisesti 25km). Mistähän mä vielä löydän itseni... Mua houkuteltiin jo lomalla polkemaan hiukan pidempää matkaa, siinä olisi istumista 150km verran. Saas nähdä, olenko yllytyshullu ja otan haasteen vastaan ;)
Mä olen jäänyt pyöräilyyn koukkuun. Ihan käsittämätöntä. Pari vuotta sitten en voinut kuvitella, että ajelisin enempää kuin pakolliset pyörällä. Ja enhän mä ajanutkaan. Ja nyt nälkä kasvaa syödessä, jokaisen ajon jälkeen on sellainen olo että olisi voinut ajaa vielä vähän lisää. Hassua...
Pääsiäisen vietin rauhaiseloa pidellen, sunnuntaina pohdittiin jälleen ruokavalion muutoksia ja heitettiin koko sabluuna uusiksi. Nyt sitten ihmettelen syömisiä ihan uudesta vinkkelistä. Toisaalta erittäin hyvä ravistella niitä totuttuja tapoja. Toivotaan että tämä puree ja kolauttaa rytmin kuntoon... Ruokavalion lisäksi lauantaina ja sunnuntaina kävin rääkkäämässä vatsalihaksia oikein olan takaa ja sen tunnen vielä tänäänkin. Kyllä mun omaohjaaja on tehnyt loistavan ohjelman, kun se sattuu useammankin päivän päästä. Sunnuntaina tyrkkäsin itseni myös extempore crossingtunnille, mikä tuntui ihanalta pitkästä aikaa. Kyllä noilla ohjatuilla tunneilla vaan saa hyvän mielen aikaiseksi!
Maanantain polkaisin Helsingin rajalle ja poikkesin ystävän luo kahville. Kahvi venyi sitten iltapäiväajeluksi, grillaukseksi ja mukavaksi jutusteluksi auringon paahteessa. Monta tuntia myöhemmin ja useita kokemuksia rikkaampana poljin kiertotietä kotiin. Että voi ihminen nauttia laskevan auringon kajosta, hiljaa heräävästä luonnosta, hiirenkorvista, valkovuokoista teiden varsilla. Ja se tuoksu, se heräävän luonnon huumaava tuoksu! Olin onnesta lähes juovuksissa kun pääsin kotiin. Nenä parka, otti hiukan nokkiinsa kevätauringosta ja nyt sitten punanenäisenä kuljen pari päivää.
Kuulin pääsiäisenä suru-uutisen, jonka toivoin olevan väärä. Tänään menin lomalla käymään töissä, koska tuosta temppuilevasta kädestä otettiin vähän lisätutkimuksia. Kun astuin työpaikan pihalle ja näin lipun puolitangossa, iski se tieto tajuntaan. Ei tuo uutinen huhua ollut. Iso menetys koko työpaikalle, vaikkei hän ollutkaan mulle lähimpiä työtovereita. Siinä lippua katsellessa sitä tajusi jälleen ihmisen pienuuden. Ei kukaan meistä tiedä päiviensä määrää, ei lähdön hetkeä.
Vaikka muistutus tulikin ihan väärällä tavalla, toivon että jälleen kerran muistaisin arvostaa ihmisiä joita lähelläni on. Arvostaa heitä nyt kun he vielä ovat täällä. Kritiikin ja negatiivisen palautteen voi antaa ensi kerrallakin, mutta se kiitos ja ne hyvät asiat, ne pitäisi sanoa nyt. Ei jättää siihen seuraavaan kertaan. Kun koskaan ei tiedä, tuleeko sitä seuraavaa kertaa enää.
Tällaisten tapahtumien jälkeen huomaan miettiväni omaa elämääni. Sen sisältöä ja niitä omia valintojakin. Joskus on hyvä pysähtyä peruskysymysten äärelle. Tehdä itsensä kanssa välit selviksi.
Elämä kuitenkin jatkuu. Mä tiedän missä menen ja mitä kohti kuljen. Mun päämäärä on selvä ja kristallin kirkas. Pyöräilyn nälkä on edelleen kasvava. Yhtäjaksoisesti olen nyt polkenut 30km, päivämatkana 35km, seuraava etappi näyttäisi olevan 50km (siis päivämatka, yhtäjaksoisesti 25km). Mistähän mä vielä löydän itseni... Mua houkuteltiin jo lomalla polkemaan hiukan pidempää matkaa, siinä olisi istumista 150km verran. Saas nähdä, olenko yllytyshullu ja otan haasteen vastaan ;)
perjantai 21. helmikuuta 2014
Tautia pukkaa
Viikonloppu. Viimeinkin! Tämä viikko on menty aika äärirajoilla oman ammattitaidon ja osaamisen kanssa. Mutta selvisin, voin onnitella itseäni siitä, että selvisin.
Tauti rantautui sitten tännekin. Viime viikolla se koitti jo tulla, mutta katosi kuitenkin yhden päivän kuumeen jälkeen. Nyt se on ottanut uuden yrityksen ja taisi voittaa tämän erän. Päivä päivältä olo on ollut tukkoisempi ja aamulla kurkku niin tulessa, ettei nieleminen ole tehnyt hyvää. Eilen töistä lähtiessä kurkistin peiliin, kun sattui hengittäminenkin ja kurkussa komeili kunnon pilkut. Lääkärin kautta kotiin ab-kuurin kera. Tänään siis jo vähän parempi olo, alkoi puremaan tuo droppi heti. Onneksi. Jos töissä olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin lepuuttanut kotona. Mutta aina ei voi voittaa, joten on vain koittanut pinnistellä kaiken keskittymiskykynsä siihen ettei tekisi pahoja mokia ja muistaisi asiat. Ehkä mä olen jotain muistanutkin.... Tai sitten löydän kivan pommin sieltä kun menen töihin maanantaina :D
Viime sunnuntain megaliikunta veti koko kropan hapoille. Maanantaina päätin poikkeuksellisesti vaihtaa musiikin liikuntaan ja menin tyhmänä vetämään cross+pumpin sekä combatin. Kaikki putkeen, tietenkin. Jatkossa toivottavasti muistan, ettei noita kahta vedetä peräkkäin. Ei ainakaan jos edellisenä päivänä on vedetty 7-8 tuntia liikuntaa. Olin sanalla sanoen kuollut tiistai aamuna. Kyllä, sain mielettömät kiksit noista tunneista, oli mahtavaa päästä kokeilemaan rajojaan. Mutta ne rajat kyllä löytyi... Tankkauskaan ei osunut kohdalleen, ei sunnuntaina eikä maanantaina joten elimistö on ollut todella kovilla ja toipuminen tuosta setistä on ottanut veronsa. Ehkä syytän tuota settiä myös vähän siitä, että tauti palaili takaisin.
Nyt siis mennään hyvin rauhallisesti. Kävellään ja otetaan iisisti. Niin, kävelyä onkin tiedossa enemmän jatkossa. Sain autosta loistavan tarjouksen ja menin näyttämään sitä tänään. Ja sehän jäi sitten sille tielleen. Hiukan naureskelin itselleni kun menin HSL:n palvelupisteeseen hakemaan matkakorttia ja koitin opetella niitä vyöhykkeitä ja painikkeita.... Edellisestä kerrasta kun on jo tovi aikaa :D Selvisin kuitenkin kotiin reissun päältä. Ja nyt sitten ihmettelen, miten tässä näin kävi. Eihän tämä ole mikään kiveen kirjoitettu juttu. Jos elämä käy hankalaksi, niin autoja saa uusia taas. Mutta otetaan tämä uutena mahdollisuutena ja seikkailuna. Asenne ratkaisee.
Huomisen liikunnat on peruttu mun osalta. Juurikin taudin vuoksi. Otan todellakin iisisti. Korkeintaan lähden kävelylle, paitsi jos se vesisade iskee jota ne vähän niin kuin lupailee saapuvaksi. Musta on tainnut tulla aika lailla mukavuuden haluinen. Tai sitten mä olen viimein oppinut antamaan itsellen myös luvan olla ja nauttia. Tänään sorruin ja vein itseni "ulos syömään", eli pakko oli päästä syömään burger kingiin. En tajunnut että aseman ravintola oli avannut ovensa tänään vain pari tuntia aiemmin, ennen kuin menin sinne. Jono eteni kyllä ripeästi, olivat varautuneet ruuhkaan. Ja olihan se hyvää. Voin jatkossakin sallia itselleni tuon herkun kerran - kaksi vuodessa :) Sen useammin ei tarvitse eikä kyllä tee mielikään. Mietin siellä istuessa, etten ole hampurilaiseen koskenut yli 2 vuoteen, jos omatekemiä ei lasketa. Aika kuluu ihan kauheaa kyytiä...
Kevät tekee tuloaan, mä olen iloinnut mustarastaan liverryksestä joka aamu ja kyllä mä olen kevätauringonkin nähnyt. Voisin vannoa että haistan kevään tulon jo, mutta oon niin tukossa ettei hajuaisti oikein pelitä just nyt. Mutta sieltä se tulee! Kohta voi siis kaivaa fillarin esille ja miettiä, josko polkee töihin tulevaisuudessa :) Ei huono vaihtoehto sekään. Enpä olisi uskonut vuosi - kaksi sitten että teen tällaisen ratkaisun. Vaikka enpä mä olisi uskonut pääseväni tähänkään tilanteeseen.
Paljon on tapahtunut ja hyvä niin :)
Tauti rantautui sitten tännekin. Viime viikolla se koitti jo tulla, mutta katosi kuitenkin yhden päivän kuumeen jälkeen. Nyt se on ottanut uuden yrityksen ja taisi voittaa tämän erän. Päivä päivältä olo on ollut tukkoisempi ja aamulla kurkku niin tulessa, ettei nieleminen ole tehnyt hyvää. Eilen töistä lähtiessä kurkistin peiliin, kun sattui hengittäminenkin ja kurkussa komeili kunnon pilkut. Lääkärin kautta kotiin ab-kuurin kera. Tänään siis jo vähän parempi olo, alkoi puremaan tuo droppi heti. Onneksi. Jos töissä olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin lepuuttanut kotona. Mutta aina ei voi voittaa, joten on vain koittanut pinnistellä kaiken keskittymiskykynsä siihen ettei tekisi pahoja mokia ja muistaisi asiat. Ehkä mä olen jotain muistanutkin.... Tai sitten löydän kivan pommin sieltä kun menen töihin maanantaina :D
Viime sunnuntain megaliikunta veti koko kropan hapoille. Maanantaina päätin poikkeuksellisesti vaihtaa musiikin liikuntaan ja menin tyhmänä vetämään cross+pumpin sekä combatin. Kaikki putkeen, tietenkin. Jatkossa toivottavasti muistan, ettei noita kahta vedetä peräkkäin. Ei ainakaan jos edellisenä päivänä on vedetty 7-8 tuntia liikuntaa. Olin sanalla sanoen kuollut tiistai aamuna. Kyllä, sain mielettömät kiksit noista tunneista, oli mahtavaa päästä kokeilemaan rajojaan. Mutta ne rajat kyllä löytyi... Tankkauskaan ei osunut kohdalleen, ei sunnuntaina eikä maanantaina joten elimistö on ollut todella kovilla ja toipuminen tuosta setistä on ottanut veronsa. Ehkä syytän tuota settiä myös vähän siitä, että tauti palaili takaisin.
Nyt siis mennään hyvin rauhallisesti. Kävellään ja otetaan iisisti. Niin, kävelyä onkin tiedossa enemmän jatkossa. Sain autosta loistavan tarjouksen ja menin näyttämään sitä tänään. Ja sehän jäi sitten sille tielleen. Hiukan naureskelin itselleni kun menin HSL:n palvelupisteeseen hakemaan matkakorttia ja koitin opetella niitä vyöhykkeitä ja painikkeita.... Edellisestä kerrasta kun on jo tovi aikaa :D Selvisin kuitenkin kotiin reissun päältä. Ja nyt sitten ihmettelen, miten tässä näin kävi. Eihän tämä ole mikään kiveen kirjoitettu juttu. Jos elämä käy hankalaksi, niin autoja saa uusia taas. Mutta otetaan tämä uutena mahdollisuutena ja seikkailuna. Asenne ratkaisee.
Huomisen liikunnat on peruttu mun osalta. Juurikin taudin vuoksi. Otan todellakin iisisti. Korkeintaan lähden kävelylle, paitsi jos se vesisade iskee jota ne vähän niin kuin lupailee saapuvaksi. Musta on tainnut tulla aika lailla mukavuuden haluinen. Tai sitten mä olen viimein oppinut antamaan itsellen myös luvan olla ja nauttia. Tänään sorruin ja vein itseni "ulos syömään", eli pakko oli päästä syömään burger kingiin. En tajunnut että aseman ravintola oli avannut ovensa tänään vain pari tuntia aiemmin, ennen kuin menin sinne. Jono eteni kyllä ripeästi, olivat varautuneet ruuhkaan. Ja olihan se hyvää. Voin jatkossakin sallia itselleni tuon herkun kerran - kaksi vuodessa :) Sen useammin ei tarvitse eikä kyllä tee mielikään. Mietin siellä istuessa, etten ole hampurilaiseen koskenut yli 2 vuoteen, jos omatekemiä ei lasketa. Aika kuluu ihan kauheaa kyytiä...
Kevät tekee tuloaan, mä olen iloinnut mustarastaan liverryksestä joka aamu ja kyllä mä olen kevätauringonkin nähnyt. Voisin vannoa että haistan kevään tulon jo, mutta oon niin tukossa ettei hajuaisti oikein pelitä just nyt. Mutta sieltä se tulee! Kohta voi siis kaivaa fillarin esille ja miettiä, josko polkee töihin tulevaisuudessa :) Ei huono vaihtoehto sekään. Enpä olisi uskonut vuosi - kaksi sitten että teen tällaisen ratkaisun. Vaikka enpä mä olisi uskonut pääseväni tähänkään tilanteeseen.
Paljon on tapahtunut ja hyvä niin :)
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
Kipu,
Lepopäivä
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Sunnuntain mietteitä
Jestas! Enpä muista, koska viimeksi olen ollut näin kipeänä liikunnasta! Lihaskipua on toki ollut sillä lailla sopivasti. Mutta nyt olen tainnut siirtyä jonkun rajan yli omissa liikuntasuorituksissa, kun saan itseni näin mielettömän kipeäksi. Vai onko sitä oppinut laittamaan peliin vielä vähän enemmän? Tajunnut ettei ne omat rajat ole todellakaan siellä, missä niiden luulee olevan?
Tämä viikonloppu on sisältänyt liikuntaa. Paljon liikuntaa. Ohjattua sopivasti, mutta siihen päälle sitten hyötyliikuntaa ja lenkkeilyä. Hyötyliikunta on ollut pääosin lumitöitä. Niin omia, naapurin kuin ystävänkin. Mä oikeasti rakastan lunta ja lumitöitä :) Niin hassua kuin se onkin. Eilen vietin yhteensä reilun kolmituntisen lapion ja kolan kanssa. Mukavaa hommaa, siitä ei pääse mihinkään! Ja myös aika tehokastakin.
Pitkästä aikaa pääsin eilen lauantaiaamun cx:ään ja crossingiin. Mä tykkään tuosta setistä, mutta monesti se jää välistä siksi että lauantai on viikon ainoa päivä kun saan nukkua pitkään. Kyllä, hyvin itsekkäistä syistä se on siis jäänyt välistä.... Tämä virka-aika on opettanut arvostamaan entistä enemmän niitä aamuja kun saa nukkua ilman kellonsoiton pelkoa. Eilen kuitenkin menin tuolle tuplatunnille ja oli ihan todella mahtava tunti! Oli jännä huomata, miten cx:ssä liikkeet tuntuvat niin erilaisilta kun teetkin ne painoilla etkä tuubilla. Pitää varmaan kokeilla uudelleenkin painoja tuubin tilalle. Pienillä muutoksilla voi näköjään saada ison eron treeniin. Ja tuo lauantaiaamun crossing.... Jösses!! Se on aina ollut hyvä, mutta nyt se ohjelma on ihan tappavan hyvä! Niittaa todella ketoon, halusi tai ei. Lauantai siis sujui palautellessa kroppaa aamun urheilusta lumitöitä tehden.
Fb:ssä moni sadatteli eilen lumen määrää. Minä joka todella rakastan niitä lumitöitä, oon tarjoutunut tekemään niitä. Siitä sitten lähti käyntiin extempore kyläilyreissu, joka kantaa jälleen pitkälle arjen keskellä. En voi sanoa muuta kuin että ystävät ovat henkireikä ja saavat näkemään asioita ihan uudelta kantilta. Ja toisaalta sitä oppii arvostamaan itsessäänkin ihan uusia piirteitä, niitäkin joita on ehkä inhonnut aiemmin.
Tänään annoin itselleni luvan levätä. Nukkua univelkaa pois. Kuluneen viikon valvotut yöt ja stressi, ajatusten myllerrys ja uudet elämäntavat ovat saaneet rytmit sekaisin. Siis oikeasti tuon sydämen rytmin. Mulla on joskus aikanaan ollut pahoja rytmihäiriöitä yövuoroista johtuen, mutta nyt vuosiin niitä ei ole näkynyt. Kuluneella viikolla niitä on kuitenkin ollut säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vain muljuu vähän, välillä sitten senkin edestä. Viime yönä meni vähän hurjempaa tahtia nuo rytmit, joten aamun suunnitelmat laitoin uusiksi ja lepäsin. Tai niinhän mä kuvittelin....
Oikeastaan tuo aamun lepo oli vain pientä tekohengitystä, koska tiesin että illalla on edessä taas kunnon tunnit. Ne lempitunnit! Neljän tunnin putkesta tiputin yhden pois, mutta kolme ohjattua on paljon. Aamun ihana auringonpaiste houkutteli ulos ja kävin kävelyllä. Tai niin mä olin päättänyt, mutta kyllä siellä muutamia pätkiä tuli taas juostua... Välillä mä kyllä oikeasti mietin, että mä vien itseltäni hengen jos jatkan tätä rataa tämän liikkumisen kanssa. Toisaalta kun intoa ja motivaatiota on, niin onhan se hyvä mennä ja tehdä. Mutta miksei sitä voisi itselleen suoda sellaista kultaista keskitietä. Miksi pitää vetää laidasta laitaan?
Lenkin päätteksi hyvä tankkaus, kamojen vaihto ja taas liikenteeseen. Combat, tuo niin rakas tunti! Ihan loistavaa tänäänkin! Johtuiko näyttämisen halusta itselleni, pettymyksistä vaiko mistä, mutta lempikappaleet vei mennessään! Mä niin tykkään kun ohjelmaa aletaan miksaamaan ja ne omat ihan lempparibiisit löytävät takaisin tunnin ohjelmistoon :) Eräs kaveri olikin ehtinyt pyytämään Drummer boyn (ihan best of the best) ja lenkillä ollessani tänään harmittelin itsekseni etten tajunnut pyytää Jackia (The black pearl) yhdeksi biisiksi. Mutta hyvin nuo meidän ohjaajat tuntee meidät tai sitten ohjuksella on kristallipallo, koska tuokin lemppari oli mukana tänään. Ihan paras tunti aikoihin! Vaikka combatit on aina lähellä mun sydäntä, niin jotkut niistä vain menee toisten ohi :) Ja tämän päivän tunti oli juurikin sitä parhautta!
sunnuntaitriplan keskimmäisenä jälleen cx. Eilisen jälkeen liikkeet tuntui pahalta. Korsetissa ei ollut mitään hallintaa ja taukoja tuli niin paljon että turhautti. Joskus sitä miettii, että pitäisi vain poistua tunnilta jos ei pysty tekemään kunnolla. Mutta sitten sitä miettii, että onko kuitenkin parempi yrittää edes vähän kuin luovuttaa ja lähteä pois. Koska itseni tuntien se kynnys seuraavalle samanlaiselle tunnille kasvaa. Tai sitten ko. tunti jää pois valikoimista juurikin sen ajatuksen vuoksi, ettei pysty tekemään. Toistaiseksi siis pysyn tunnilla ja yritän edes vähän. Eihän se ihan turhaa voi kuitenkaan olla?
Triplan viimeinen tunti piti olla fitball. Tuo tunti on edelleenkin todella täynnä ja mun kävi ohrasesti. Joku pölli mun pallon. Niinpä sitten pikamuutos suunnitelmiin, onneksi crossingissa oli tilaa. Sain siis loistavan sunnuntaitriplan vaikka suunnitelmat vähän muuttuikin matkalla :) Ei ollenkaan paha muutos :) Olisin toki päässyt palloilemaan jos olisin halunnut, mutta tämä meni ihan hyvin näin. Ja tuo crossing oli aivan mielettömän hyvä! En voi sanoa, että lihaskipu lähtee sillä millä se tulikin. Koska se ei kadonnut tämän päivän cx:n ja crossingin jälkeen :D päin vastoin, sattuu entistä enemmän....
Huomenna on siis ansaitusti lepopäivä ja musiikille pyhitettyä aikaa.
Kaiken kaikkiaan olen tänä vkl:na miettinyt ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Olen 4-5 päivää tekemättä lähes mitään ja sitten viikonloppuun vedän 9-10 tuntia liikuntaa. Vaikkei se kaikki olekaan ohjattua, vaan mukana on myös ns. leppoista kävelyä niin ei se ole viisasta. On turha itkeä että kroppa on kipeä tai että rytmit on pielessä ja joudut tasoittelemaan niitä päivystyksessä. Onneksi ensi viikolla on omaohjaajan aika, jos samalla saisin jotain tolkkua tähän epätoivoiseen viikkoon. Ja saisin rakennettua hyvän kokonaisuuden tästä liikkumisesta. Siinäpä haastetta minulle.
Tämä viikko on siis ollut melkoinen. Ja myös mielenkiintoinen. Myllerrystä omassa mielessä, asioiden pyörittelyä ja pähkäilyä. Tällä viikolla olen miettinyt kuntoilua paljon ja myös paikan merkitystä kuntoilulle. Olen miettinyt sitä, olenko valmis luopumaan keitaastani, tuosta henkireiästä jossa koen olevani kotona. Mutta sillä paikalla, niillä ihmisillä ja ohjaajilla, sillä kaikella on suuri merkitys. Vaikka tämä matka onkin minun, teen työni itse tai olen tekemättä. Kukaan ei voi pakottaa syömään oikein tai liikkumaan tarpeeksi. Mutta jos ympärillä on oikeanlaisia tsemppareita, ihmisiä joiden seuraan lähdet mielelläsi, on sillä iso merkitys myös mun matkalle. Niin monta kertaa aiemmin olen koittanut päästä alkuun tämän matkan kanssa mutta aina se on kaatunut siihen, etten ole viihtynyt valitsemassani kuntokeskuksessa. Ja nyt tilanne on toisin. En siis ole valmis luopumaan keitaasta vielä. Elokuu on pian, silloin pitää tehdä päätöksiä. Mutta jos nyt tarvitsee päättää, ei kuntokeskus ole vaihtumassa toiseen. Ja miksi ihmisen pitäisi vaihtaa, jos kerran viihtyy?
Helmikuu on siis alkanut, kevät on ihan kohta oven takana ja aurinkoiset päivät lupailevat jo varovasti lähestyvää juhannusta. Ihan oikeasti, se on kohta :) Kirmaus - joukkuekisa on myös lähtenyt käyntiin ja olen ylpeä itsestäni että kahdessa päivässä olen saanut syöttää ohjelmaan yli 9 tuntia liikuntaa. Hetken verran kyllä mietin, että olenko mä sittenkin hiukan kilpailuhenkinen... Ei saa kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa... 2 päivää takana, 26 edessä :) Mutta pakko se on hiukan rintaa röyhistää, TOP-listalla henkilöittäin meitsi vetäs suoraan kärkeen :D ja on meidän joukkuekin jo 12. sijalla! Ja mä tiedän ettei siellä ole vielä muiden kirjauksia kuin mun, joten tilanne kohenee heti kun muut lataavat omansa järjestelmään ;) eli joo, taidan mä olla kilpailuhenkinen.
Tämä viikonloppu on sisältänyt liikuntaa. Paljon liikuntaa. Ohjattua sopivasti, mutta siihen päälle sitten hyötyliikuntaa ja lenkkeilyä. Hyötyliikunta on ollut pääosin lumitöitä. Niin omia, naapurin kuin ystävänkin. Mä oikeasti rakastan lunta ja lumitöitä :) Niin hassua kuin se onkin. Eilen vietin yhteensä reilun kolmituntisen lapion ja kolan kanssa. Mukavaa hommaa, siitä ei pääse mihinkään! Ja myös aika tehokastakin.
Pitkästä aikaa pääsin eilen lauantaiaamun cx:ään ja crossingiin. Mä tykkään tuosta setistä, mutta monesti se jää välistä siksi että lauantai on viikon ainoa päivä kun saan nukkua pitkään. Kyllä, hyvin itsekkäistä syistä se on siis jäänyt välistä.... Tämä virka-aika on opettanut arvostamaan entistä enemmän niitä aamuja kun saa nukkua ilman kellonsoiton pelkoa. Eilen kuitenkin menin tuolle tuplatunnille ja oli ihan todella mahtava tunti! Oli jännä huomata, miten cx:ssä liikkeet tuntuvat niin erilaisilta kun teetkin ne painoilla etkä tuubilla. Pitää varmaan kokeilla uudelleenkin painoja tuubin tilalle. Pienillä muutoksilla voi näköjään saada ison eron treeniin. Ja tuo lauantaiaamun crossing.... Jösses!! Se on aina ollut hyvä, mutta nyt se ohjelma on ihan tappavan hyvä! Niittaa todella ketoon, halusi tai ei. Lauantai siis sujui palautellessa kroppaa aamun urheilusta lumitöitä tehden.
Fb:ssä moni sadatteli eilen lumen määrää. Minä joka todella rakastan niitä lumitöitä, oon tarjoutunut tekemään niitä. Siitä sitten lähti käyntiin extempore kyläilyreissu, joka kantaa jälleen pitkälle arjen keskellä. En voi sanoa muuta kuin että ystävät ovat henkireikä ja saavat näkemään asioita ihan uudelta kantilta. Ja toisaalta sitä oppii arvostamaan itsessäänkin ihan uusia piirteitä, niitäkin joita on ehkä inhonnut aiemmin.
Tänään annoin itselleni luvan levätä. Nukkua univelkaa pois. Kuluneen viikon valvotut yöt ja stressi, ajatusten myllerrys ja uudet elämäntavat ovat saaneet rytmit sekaisin. Siis oikeasti tuon sydämen rytmin. Mulla on joskus aikanaan ollut pahoja rytmihäiriöitä yövuoroista johtuen, mutta nyt vuosiin niitä ei ole näkynyt. Kuluneella viikolla niitä on kuitenkin ollut säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vain muljuu vähän, välillä sitten senkin edestä. Viime yönä meni vähän hurjempaa tahtia nuo rytmit, joten aamun suunnitelmat laitoin uusiksi ja lepäsin. Tai niinhän mä kuvittelin....
Oikeastaan tuo aamun lepo oli vain pientä tekohengitystä, koska tiesin että illalla on edessä taas kunnon tunnit. Ne lempitunnit! Neljän tunnin putkesta tiputin yhden pois, mutta kolme ohjattua on paljon. Aamun ihana auringonpaiste houkutteli ulos ja kävin kävelyllä. Tai niin mä olin päättänyt, mutta kyllä siellä muutamia pätkiä tuli taas juostua... Välillä mä kyllä oikeasti mietin, että mä vien itseltäni hengen jos jatkan tätä rataa tämän liikkumisen kanssa. Toisaalta kun intoa ja motivaatiota on, niin onhan se hyvä mennä ja tehdä. Mutta miksei sitä voisi itselleen suoda sellaista kultaista keskitietä. Miksi pitää vetää laidasta laitaan?
Lenkin päätteksi hyvä tankkaus, kamojen vaihto ja taas liikenteeseen. Combat, tuo niin rakas tunti! Ihan loistavaa tänäänkin! Johtuiko näyttämisen halusta itselleni, pettymyksistä vaiko mistä, mutta lempikappaleet vei mennessään! Mä niin tykkään kun ohjelmaa aletaan miksaamaan ja ne omat ihan lempparibiisit löytävät takaisin tunnin ohjelmistoon :) Eräs kaveri olikin ehtinyt pyytämään Drummer boyn (ihan best of the best) ja lenkillä ollessani tänään harmittelin itsekseni etten tajunnut pyytää Jackia (The black pearl) yhdeksi biisiksi. Mutta hyvin nuo meidän ohjaajat tuntee meidät tai sitten ohjuksella on kristallipallo, koska tuokin lemppari oli mukana tänään. Ihan paras tunti aikoihin! Vaikka combatit on aina lähellä mun sydäntä, niin jotkut niistä vain menee toisten ohi :) Ja tämän päivän tunti oli juurikin sitä parhautta!
sunnuntaitriplan keskimmäisenä jälleen cx. Eilisen jälkeen liikkeet tuntui pahalta. Korsetissa ei ollut mitään hallintaa ja taukoja tuli niin paljon että turhautti. Joskus sitä miettii, että pitäisi vain poistua tunnilta jos ei pysty tekemään kunnolla. Mutta sitten sitä miettii, että onko kuitenkin parempi yrittää edes vähän kuin luovuttaa ja lähteä pois. Koska itseni tuntien se kynnys seuraavalle samanlaiselle tunnille kasvaa. Tai sitten ko. tunti jää pois valikoimista juurikin sen ajatuksen vuoksi, ettei pysty tekemään. Toistaiseksi siis pysyn tunnilla ja yritän edes vähän. Eihän se ihan turhaa voi kuitenkaan olla?
Triplan viimeinen tunti piti olla fitball. Tuo tunti on edelleenkin todella täynnä ja mun kävi ohrasesti. Joku pölli mun pallon. Niinpä sitten pikamuutos suunnitelmiin, onneksi crossingissa oli tilaa. Sain siis loistavan sunnuntaitriplan vaikka suunnitelmat vähän muuttuikin matkalla :) Ei ollenkaan paha muutos :) Olisin toki päässyt palloilemaan jos olisin halunnut, mutta tämä meni ihan hyvin näin. Ja tuo crossing oli aivan mielettömän hyvä! En voi sanoa, että lihaskipu lähtee sillä millä se tulikin. Koska se ei kadonnut tämän päivän cx:n ja crossingin jälkeen :D päin vastoin, sattuu entistä enemmän....
Huomenna on siis ansaitusti lepopäivä ja musiikille pyhitettyä aikaa.
Kaiken kaikkiaan olen tänä vkl:na miettinyt ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Olen 4-5 päivää tekemättä lähes mitään ja sitten viikonloppuun vedän 9-10 tuntia liikuntaa. Vaikkei se kaikki olekaan ohjattua, vaan mukana on myös ns. leppoista kävelyä niin ei se ole viisasta. On turha itkeä että kroppa on kipeä tai että rytmit on pielessä ja joudut tasoittelemaan niitä päivystyksessä. Onneksi ensi viikolla on omaohjaajan aika, jos samalla saisin jotain tolkkua tähän epätoivoiseen viikkoon. Ja saisin rakennettua hyvän kokonaisuuden tästä liikkumisesta. Siinäpä haastetta minulle.
Tämä viikko on siis ollut melkoinen. Ja myös mielenkiintoinen. Myllerrystä omassa mielessä, asioiden pyörittelyä ja pähkäilyä. Tällä viikolla olen miettinyt kuntoilua paljon ja myös paikan merkitystä kuntoilulle. Olen miettinyt sitä, olenko valmis luopumaan keitaastani, tuosta henkireiästä jossa koen olevani kotona. Mutta sillä paikalla, niillä ihmisillä ja ohjaajilla, sillä kaikella on suuri merkitys. Vaikka tämä matka onkin minun, teen työni itse tai olen tekemättä. Kukaan ei voi pakottaa syömään oikein tai liikkumaan tarpeeksi. Mutta jos ympärillä on oikeanlaisia tsemppareita, ihmisiä joiden seuraan lähdet mielelläsi, on sillä iso merkitys myös mun matkalle. Niin monta kertaa aiemmin olen koittanut päästä alkuun tämän matkan kanssa mutta aina se on kaatunut siihen, etten ole viihtynyt valitsemassani kuntokeskuksessa. Ja nyt tilanne on toisin. En siis ole valmis luopumaan keitaasta vielä. Elokuu on pian, silloin pitää tehdä päätöksiä. Mutta jos nyt tarvitsee päättää, ei kuntokeskus ole vaihtumassa toiseen. Ja miksi ihmisen pitäisi vaihtaa, jos kerran viihtyy?
Helmikuu on siis alkanut, kevät on ihan kohta oven takana ja aurinkoiset päivät lupailevat jo varovasti lähestyvää juhannusta. Ihan oikeasti, se on kohta :) Kirmaus - joukkuekisa on myös lähtenyt käyntiin ja olen ylpeä itsestäni että kahdessa päivässä olen saanut syöttää ohjelmaan yli 9 tuntia liikuntaa. Hetken verran kyllä mietin, että olenko mä sittenkin hiukan kilpailuhenkinen... Ei saa kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa... 2 päivää takana, 26 edessä :) Mutta pakko se on hiukan rintaa röyhistää, TOP-listalla henkilöittäin meitsi vetäs suoraan kärkeen :D ja on meidän joukkuekin jo 12. sijalla! Ja mä tiedän ettei siellä ole vielä muiden kirjauksia kuin mun, joten tilanne kohenee heti kun muut lataavat omansa järjestelmään ;) eli joo, taidan mä olla kilpailuhenkinen.
Tunnisteet:
Bodycombat,
Crossing,
CX,
FitBall,
Hyötyliikunta,
Juoksu,
Keidas,
Kipu,
Kirmaus,
Lepopäivä,
Motivaatio,
omaohjaaja
perjantai 31. tammikuuta 2014
Viimeinen päivä
Tammikuun viimeinen päivä ja perjantai-ilta. Ja mä olen ihan sanaton. Tämä viikko on ollut melkoista myrskyä meikäläisen mielessä. Tämä viikko iski ilmat pihalle ja laittoi jälleen peilin eteen. Sitä monesti tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on hyvin ja sitten huomaatkin tekeväsi asiat juuri niin kuin ei pitäisi ja koko konsepti leviää käsiin. Mutta siitäkin voi nousta, voihan?
Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....
Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.
Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.
Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.
No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...
Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.
Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)
Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...
Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)
Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.
Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....
Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.
Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.
Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.
No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...
Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.
Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)
Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...
Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)
Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.
Tunnisteet:
Balance,
Blogi,
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
CX,
FitBall,
Historiaa,
Kirmaus,
Kuntosali,
Lajit,
Motivaatio,
Takapakkia,
Tulevaisuus,
Uinti
lauantai 18. tammikuuta 2014
Kirmaus läpi menneen viikon
Tapahtumarikas ja hyvin tiivis viikko takana päin. Tämän viikon urheilut ovat olleet mitättömän pieniä pyrähdyksiä, mutta toisaalta nythän vasta etsin sitä tasapainoa työn ja liikunnan välille. Aamusaleja oli suunnitteilla ne kaksi tällekin viikolle, mutta lopulta oli pakko antaa itselle aikaa nukkua se tunti enemmän niinäkin aamuina kuin salit oli alustavasti suunniteltu. Väsymyksen määrää oli torstaina vaikea kuvailla, mutta reilut 3h päikkärit töiden jälkeen ja kunnon 12h yöunet siihen perään teki ihmeitä. Taas jaksoi painaltaa.
keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran vesijuoksemassa ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Taitaa olla vuosi (?) edellisestä kerrasta... Mutta se oli ihanaa, hauskaa ja toisaalta niin erilaista muihin liikuntamuotoihin nähden. Vesijuoksusta suoraan ystävän luo parantamaan maailmaa. Ja kuinka onnellinen voikaan ihminen olla niin pienestä asiasta kuin valmiiseen ruokapöytään käymisestä ja toisen tekemästä ruoasta. Se on niin harvinaista herkkua. Ja kaiken lisäksi se ruoka oli taivallisen hyvää!!! Pieni hengähdystauko arjen kiireen keskellä.
Töissä tuli sähköpostilla haaste KIRmaus - kamppanjaan viikko pari sitten. Keräsimme joukkueen meidän yksiköstä ja olemme mukana. Haaste kestää helmikuun ajan ja tarkoituksena on kerryttää liikuntapisteitä. Mukavaa touhua siis tiedossa ja erittäin liikunnallinen helmikuu ;)
Vaikka painossa ei ole tapahtunut jälleen mitään, on jotain kuitenkin taas kerran havaittavissa. Ostin uuden vuoden jälkeen uudet lasketteluhousut, koska tarve on olemassa ja kaapista ei jostain kumman syystä sellaisia enää löydy.... No nuo housut saapuivat (kiitos kaikkien nettikauppojen ;) ) ja totesin että ne ei mene kiinni ja reisistä ottaa tiukkaan kiinni. Jätin housut kaappiin ja kuluneella viikolla tuli äkillinen tarve saada lämmintä ylle -20 pakkasessa tehdylle lenkille, joten kokeilemaan housuja uudelleen. Nyt ne olivat juuri sopivat ja alle mahtui lämpökerrasto. Ja vaa'alla ei ole siis tapahtunut mitään. Eli jonkin sortin kiinteytymistä taas kerran havaittavissa!! Tästä oon niin iloinen! Mutta täytyy sanoa, ettei mikään voita sitä onnen tunnetta kun kävelet lenkkiä metsäss ystävän kanssa kovassa pakkasessa täysikuun loisteessa! Luksusta!
Haastoin itseni kokeilemaan uusia lajeja tänä vuonna. Nyt on jo muutama uusi kokeilukerta takana ja olen onnellinen. Rajoja on ylitetty ja rikottu urakalla! Sieltä mukavuusvyöhykkeeltä on lähdetty pois. Sain ystävältäni kokeiluviikon toiseen kuntokeskukseen, kuin missä nyt käyn. Käytän tuon viikon mielelläni, sillä vaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa. Ja tuolla valikoimassa on hiukan toisenlaiset tunnit kuin meillä. Niitä oikeastaan lähden hakemaan ja kokeilemaan :) Ja toisaalta vaihtoehtoja on hyvä katsella hyvissä ajoin, elokuu on pian ja silloin pitää miettiä, mihin päin matkani jatkuu nykyisestä keitaasta. Vai jatkuuko... Aika näyttää. Tällä hetkellä myönnän että saliohjelma korpeaa kovaa, teen edelleenkin kohta 8 kk vanhaa kesäohjelmaa. Mutta ehkä se istuu noihin lihaksiin kun sitä jyystää vuoden? Mutta katsotaan, käyn kokeilemassa ja sitten olen taas astetta viisaampi.
Eilen tapahtui harvinainen tilanne mulle. Bodystep ei ole koskaan ollut mun lempituntini koska minä ja lauta ei olla kauhean hyviä kavereita.... Extempore mut saatiin houkuteltua steppiin ja olin kyllä ihan onnessani! No ne kädet, ne voin unohtaa vieläkin.... heti kun koitin saada käsiä mukaan niin eikös se lauta alkanut temppuilemaan... Mutta muutoin tunti oli loistava, hyppyjä oli havaittavissa ja en joutunut katsomaan sitä lautaa ollenkaan siinä määrin kuin aiemmin! Ja meinasin vain kerran tippua laudalta ja pari kertaa kompastua siihen. Eli kehitys jatkuu, koordinaatio alkanee löytymään pikku hiljaa! Kaiken lisäksi huomasin nauttivani tunnista, mä kun olen luullut inhoavani steppiä :D En mä sitten näköjään inhoakaan. Ja olen ilmottautunut jo seuraavalle steppitunnille. Tästä ne uusien lajien valloitukset jatkuu!
Tänään olin kuuntelemassa Päivi Räsäsen puhetta "elä ja vaikuta rohkeasti". Vaikka aihe ei nyt liittynytkään elämäntaparemontin tekemiseen, niin sieltä sai paljon työkaluja myös tälle matkalle. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että aina kun elämään tulee jotain uutta, jää vanha elämä menneisyyteen. Ne vanhan elämän ystävät katoavat osittain tai kokonaan. Se vain on osa prosessia. Ja toisaalta on hyväkin että ne jotka eivät pysty käsittelemään muutosta, katoavat. Yleensä juuri nuo edellä mainitut toimivat jarruna niihin meidän muutoksiin. Mielelläni mäkin olisin pitänyt kaikki vanhat ystävät vierellä, mutta en ollut valmis maksamaan sitä hintaa mikä multa vaadittiin. Jos vaakakupissa on oma elämänlaatu ja sisältö vs. ystävyys, valitsen itseni ja oman elämäni toisen ihmisen sijaan. Päivi puhui paljon hyvää ja sain itselleni paljon uusia eväitä tulevien päivien varalle. Paljon pureskeltavaa, paljon ajateltavaa ja niitä työkaluja arjen keskelle. Ja myönnän, että mulla on ollut mielenkiintoinen kuva Räsäsestä ja ainakin osittain mun on muutettava sitä tämän päivän jälkeen. Positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.
Ensi viikko siintää jo tuolla edessä päin. Ensi viikolla taas kerran tavoitteena se kaksi aamusalia, yksi vesijuoksu, 1-2 combattia, yksi steppi, yksi pumppi ja toivottavasti yksi crossing sekä 1-2 cx:ää. Lopputulos voi olla kaikkea muuta :D Paitsi vesijuoksu, sen tiedän että se on todellakin siellä. Se on aikataulutettu niin hyvin työn perään ystävän kanssa, että sitä laatuaikaa en anna pois mistään hinnasta!!
keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran vesijuoksemassa ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Taitaa olla vuosi (?) edellisestä kerrasta... Mutta se oli ihanaa, hauskaa ja toisaalta niin erilaista muihin liikuntamuotoihin nähden. Vesijuoksusta suoraan ystävän luo parantamaan maailmaa. Ja kuinka onnellinen voikaan ihminen olla niin pienestä asiasta kuin valmiiseen ruokapöytään käymisestä ja toisen tekemästä ruoasta. Se on niin harvinaista herkkua. Ja kaiken lisäksi se ruoka oli taivallisen hyvää!!! Pieni hengähdystauko arjen kiireen keskellä.
Töissä tuli sähköpostilla haaste KIRmaus - kamppanjaan viikko pari sitten. Keräsimme joukkueen meidän yksiköstä ja olemme mukana. Haaste kestää helmikuun ajan ja tarkoituksena on kerryttää liikuntapisteitä. Mukavaa touhua siis tiedossa ja erittäin liikunnallinen helmikuu ;)
Vaikka painossa ei ole tapahtunut jälleen mitään, on jotain kuitenkin taas kerran havaittavissa. Ostin uuden vuoden jälkeen uudet lasketteluhousut, koska tarve on olemassa ja kaapista ei jostain kumman syystä sellaisia enää löydy.... No nuo housut saapuivat (kiitos kaikkien nettikauppojen ;) ) ja totesin että ne ei mene kiinni ja reisistä ottaa tiukkaan kiinni. Jätin housut kaappiin ja kuluneella viikolla tuli äkillinen tarve saada lämmintä ylle -20 pakkasessa tehdylle lenkille, joten kokeilemaan housuja uudelleen. Nyt ne olivat juuri sopivat ja alle mahtui lämpökerrasto. Ja vaa'alla ei ole siis tapahtunut mitään. Eli jonkin sortin kiinteytymistä taas kerran havaittavissa!! Tästä oon niin iloinen! Mutta täytyy sanoa, ettei mikään voita sitä onnen tunnetta kun kävelet lenkkiä metsäss ystävän kanssa kovassa pakkasessa täysikuun loisteessa! Luksusta!
Haastoin itseni kokeilemaan uusia lajeja tänä vuonna. Nyt on jo muutama uusi kokeilukerta takana ja olen onnellinen. Rajoja on ylitetty ja rikottu urakalla! Sieltä mukavuusvyöhykkeeltä on lähdetty pois. Sain ystävältäni kokeiluviikon toiseen kuntokeskukseen, kuin missä nyt käyn. Käytän tuon viikon mielelläni, sillä vaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa. Ja tuolla valikoimassa on hiukan toisenlaiset tunnit kuin meillä. Niitä oikeastaan lähden hakemaan ja kokeilemaan :) Ja toisaalta vaihtoehtoja on hyvä katsella hyvissä ajoin, elokuu on pian ja silloin pitää miettiä, mihin päin matkani jatkuu nykyisestä keitaasta. Vai jatkuuko... Aika näyttää. Tällä hetkellä myönnän että saliohjelma korpeaa kovaa, teen edelleenkin kohta 8 kk vanhaa kesäohjelmaa. Mutta ehkä se istuu noihin lihaksiin kun sitä jyystää vuoden? Mutta katsotaan, käyn kokeilemassa ja sitten olen taas astetta viisaampi.
Eilen tapahtui harvinainen tilanne mulle. Bodystep ei ole koskaan ollut mun lempituntini koska minä ja lauta ei olla kauhean hyviä kavereita.... Extempore mut saatiin houkuteltua steppiin ja olin kyllä ihan onnessani! No ne kädet, ne voin unohtaa vieläkin.... heti kun koitin saada käsiä mukaan niin eikös se lauta alkanut temppuilemaan... Mutta muutoin tunti oli loistava, hyppyjä oli havaittavissa ja en joutunut katsomaan sitä lautaa ollenkaan siinä määrin kuin aiemmin! Ja meinasin vain kerran tippua laudalta ja pari kertaa kompastua siihen. Eli kehitys jatkuu, koordinaatio alkanee löytymään pikku hiljaa! Kaiken lisäksi huomasin nauttivani tunnista, mä kun olen luullut inhoavani steppiä :D En mä sitten näköjään inhoakaan. Ja olen ilmottautunut jo seuraavalle steppitunnille. Tästä ne uusien lajien valloitukset jatkuu!
Tänään olin kuuntelemassa Päivi Räsäsen puhetta "elä ja vaikuta rohkeasti". Vaikka aihe ei nyt liittynytkään elämäntaparemontin tekemiseen, niin sieltä sai paljon työkaluja myös tälle matkalle. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että aina kun elämään tulee jotain uutta, jää vanha elämä menneisyyteen. Ne vanhan elämän ystävät katoavat osittain tai kokonaan. Se vain on osa prosessia. Ja toisaalta on hyväkin että ne jotka eivät pysty käsittelemään muutosta, katoavat. Yleensä juuri nuo edellä mainitut toimivat jarruna niihin meidän muutoksiin. Mielelläni mäkin olisin pitänyt kaikki vanhat ystävät vierellä, mutta en ollut valmis maksamaan sitä hintaa mikä multa vaadittiin. Jos vaakakupissa on oma elämänlaatu ja sisältö vs. ystävyys, valitsen itseni ja oman elämäni toisen ihmisen sijaan. Päivi puhui paljon hyvää ja sain itselleni paljon uusia eväitä tulevien päivien varalle. Paljon pureskeltavaa, paljon ajateltavaa ja niitä työkaluja arjen keskelle. Ja myönnän, että mulla on ollut mielenkiintoinen kuva Räsäsestä ja ainakin osittain mun on muutettava sitä tämän päivän jälkeen. Positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.
Ensi viikko siintää jo tuolla edessä päin. Ensi viikolla taas kerran tavoitteena se kaksi aamusalia, yksi vesijuoksu, 1-2 combattia, yksi steppi, yksi pumppi ja toivottavasti yksi crossing sekä 1-2 cx:ää. Lopputulos voi olla kaikkea muuta :D Paitsi vesijuoksu, sen tiedän että se on todellakin siellä. Se on aikataulutettu niin hyvin työn perään ystävän kanssa, että sitä laatuaikaa en anna pois mistään hinnasta!!
tiistai 7. tammikuuta 2014
Kipu kuolee huutamalla...
....Tai sitten ei....
Päivän tunnuslaulu on ollut "kipu kuolee huutamalla". Sillä tänään on todellakin tehnyt mieli huutaa ja kovaa. Töissä se ei vain oikein onnistu ja pitää koittaa hymyillä asiakkaille ja toimia kuten missään ei ole mitään tuntemuksia. Irvistää voi sitten sen jälkeen kun asiakas on poistunut näköpiiristä ja tuskasta voi ehkä ähistä kun se asiakas ei ole enää kuulemassa.
Silti olen onnellinen. Onnellinen tästä kivusta!
Jotain on todellakin kai napsahtanut kohdalleen meikäläisen pääkopassa ja tässä koko kropassa. Olin eilen crossing + pumpissa, yhdistelmätunnilla jossa hikilammikko on taattua, lihaskipua unohtamatta. Edellisestä samanlaisesta yhdistelmästä on tovi aikaa ja jo crossingissa vastus taisi kääntyä liian kovalle. Ainakin jos sitä mittaa hengästymisen ja hikoilun mukaan. Koska takana oli aika monta päivää erinäistä liikuntaa, olin jo päättänyt himmata painoja alemmas pumpissa. Muuten ihan hyvä valinta, mutta nuo valitutkin painot oli ihan liian isoja :D
Pitkästä aikaa voin sanoa, että liikkeet tuntui siellä mihin ne oli tarkoituskin mennä. Ja polte oli ihan hirveä ja samalla niin taivaallisen ihana. Jokaisen biisin aikana jollakin tavalla tajusin, että oman kehon hallinta on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Syksyn pitkät taukoviikot ja himmailu on tehnyt tehtävänsä, kroppa on saanut levätä ja toipua, kerätä voimia tulevia viikkoja varten. Ja nyt on aika lunastaa se lepopäivien aikana kerätty voima. Joko annetut ohjeet ovat viimeinkin iskeneet tajuntaan tai sitten todellakin on oppinut eristämään liikkeen oikein. Jo tunnilla ryhmän imu vei mennessään, vaikka lihakset rukoili armoa. Muutama ylimääräinen lepotauko oli pakko pitää, mutta se tärinä, joka kehossa oli vielä pitkälle alkuyöhön, se oli jotain uskomatonta. Alan myös ymmärtämään, miksi useammat ohjaajat sanovat että pumpissa ei kannata tehdä niillä kaikista pienimmillä painoilla. Koska todellakin sen kivun ehtii tuntemaan paljon paremmin kuin niiden astetta isompien painojen kanssa. Mitä tästä siis opin.... Painoja lisää tankoon!!
Selkeästi vatsalihaksia on tullut rääkättyä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään pumpin vatsabiisi saa melkein oksentamaan, niin mojovasti se tuntuu siellä missä pitikin. Ja uskokaa tai älkää, tuolla maggaroiden alla jossain on vatsalihaksia koska mä tunnen ne jo ;) Ei ne vaan vielä näy... Jonain päivänä ehkä vähän paremmin :)
Selkeä tavoite tuleville kuukausille on tuo selkä/vatsa osion lihaskunnon kohentaminen. Ne on olleet niin pitkään hunningolla, että ne on ihan ykköskohteet seuraavien viikkojen aikana. Joten pahoittelut jos tulen puhumaan vain ja ainoastaan vatsalihaksista enemmän kuin muusta ;)
Olin suunnitellut että tänään koittaa jälleen arki ja samalla myös aamusali. Kello herätti 04:40, eikä siinä mitään. Virkeänä pomppasin ylös ja epämääräinen mölähdys pääsi suusta. Ensimmäisenä ajatuksiin iski kysymys "mitä ihmettä mulle on tapahtunut yöllä??". Unenhäivenet katosi nopeasti, sillä se kipu joka yöllä oli hiipinyt kaveriksi oli jotain uudenlaista. Osa varmasti vielä sunnuntain triplasta johtuvaa, osa eilisestä yhdistelmästä ja pitkästä lenkistä. Ei auttanut kuin uskoa suosiolla, ettei aamusalille ole asiaa.
Illaksi olin suunnitellut palauttavaa crossingia ja venyttelyn, mutta niin ne suunnitelmat päivän aikana muuttui. Ei olisi tästä mimmistä ollut crossarin selkään vielä tänään, tuskin vielä huomennakaan. Kaikella rakkaudella olen muistanut eilistä ohjaajaa tänään moneen kertaan :D Mitä ihmettä siellä tunnilla oikein tapahtui???? Vai vedinkö tosiaan sen crossarin vastuksen aavistuksen liian lujalle ja laitoin kehon tekemään töitä mukavuusalueen ulkopuolella...
Vaikka päivä onkin ollut kipua täynnä (sanan jokaisessa merkityksessä), on se ollut silti positiivista kipua. Tätähän mä pyysin, tätähän mä olen hakenut. Niitä rajoja, sitä tuntumaa omaan kehoon ja sitä tunnetta kun tiedät todellakin tehneesi jotain sen kivun eteen ja ansainneesi jokaisen tuntemuksen.
Mukavuusalue. Sieltä on todellakin mentävä pois. Se elämä alkaa sen oman pikkuympyrän ulkopuolelta. Sen olen todennut monta kertaa ja totean jälleen kerran. Ihan loistavaa!!
Uusi päivä ja uudet suunnitelmat, sitä on huomenna tiedossa. Jos suunnitelmat menevät paremmin kuin tänään, alkaa päivä sieltä aamusalilta. Yksi lepopäivä tähän väliin ei prosessia kaada, sillä keho tarvitsee sitä lepoakin. Jos vain itse malttaa kuunnella sitä kehoaan...
Tästä jatketaan, huomenna ei satu enää yhtään niin paljon kuin tänään ;)
Päivän tunnuslaulu on ollut "kipu kuolee huutamalla". Sillä tänään on todellakin tehnyt mieli huutaa ja kovaa. Töissä se ei vain oikein onnistu ja pitää koittaa hymyillä asiakkaille ja toimia kuten missään ei ole mitään tuntemuksia. Irvistää voi sitten sen jälkeen kun asiakas on poistunut näköpiiristä ja tuskasta voi ehkä ähistä kun se asiakas ei ole enää kuulemassa.
Silti olen onnellinen. Onnellinen tästä kivusta!
Jotain on todellakin kai napsahtanut kohdalleen meikäläisen pääkopassa ja tässä koko kropassa. Olin eilen crossing + pumpissa, yhdistelmätunnilla jossa hikilammikko on taattua, lihaskipua unohtamatta. Edellisestä samanlaisesta yhdistelmästä on tovi aikaa ja jo crossingissa vastus taisi kääntyä liian kovalle. Ainakin jos sitä mittaa hengästymisen ja hikoilun mukaan. Koska takana oli aika monta päivää erinäistä liikuntaa, olin jo päättänyt himmata painoja alemmas pumpissa. Muuten ihan hyvä valinta, mutta nuo valitutkin painot oli ihan liian isoja :D
Pitkästä aikaa voin sanoa, että liikkeet tuntui siellä mihin ne oli tarkoituskin mennä. Ja polte oli ihan hirveä ja samalla niin taivaallisen ihana. Jokaisen biisin aikana jollakin tavalla tajusin, että oman kehon hallinta on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Syksyn pitkät taukoviikot ja himmailu on tehnyt tehtävänsä, kroppa on saanut levätä ja toipua, kerätä voimia tulevia viikkoja varten. Ja nyt on aika lunastaa se lepopäivien aikana kerätty voima. Joko annetut ohjeet ovat viimeinkin iskeneet tajuntaan tai sitten todellakin on oppinut eristämään liikkeen oikein. Jo tunnilla ryhmän imu vei mennessään, vaikka lihakset rukoili armoa. Muutama ylimääräinen lepotauko oli pakko pitää, mutta se tärinä, joka kehossa oli vielä pitkälle alkuyöhön, se oli jotain uskomatonta. Alan myös ymmärtämään, miksi useammat ohjaajat sanovat että pumpissa ei kannata tehdä niillä kaikista pienimmillä painoilla. Koska todellakin sen kivun ehtii tuntemaan paljon paremmin kuin niiden astetta isompien painojen kanssa. Mitä tästä siis opin.... Painoja lisää tankoon!!
Selkeästi vatsalihaksia on tullut rääkättyä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään pumpin vatsabiisi saa melkein oksentamaan, niin mojovasti se tuntuu siellä missä pitikin. Ja uskokaa tai älkää, tuolla maggaroiden alla jossain on vatsalihaksia koska mä tunnen ne jo ;) Ei ne vaan vielä näy... Jonain päivänä ehkä vähän paremmin :)
Selkeä tavoite tuleville kuukausille on tuo selkä/vatsa osion lihaskunnon kohentaminen. Ne on olleet niin pitkään hunningolla, että ne on ihan ykköskohteet seuraavien viikkojen aikana. Joten pahoittelut jos tulen puhumaan vain ja ainoastaan vatsalihaksista enemmän kuin muusta ;)
Olin suunnitellut että tänään koittaa jälleen arki ja samalla myös aamusali. Kello herätti 04:40, eikä siinä mitään. Virkeänä pomppasin ylös ja epämääräinen mölähdys pääsi suusta. Ensimmäisenä ajatuksiin iski kysymys "mitä ihmettä mulle on tapahtunut yöllä??". Unenhäivenet katosi nopeasti, sillä se kipu joka yöllä oli hiipinyt kaveriksi oli jotain uudenlaista. Osa varmasti vielä sunnuntain triplasta johtuvaa, osa eilisestä yhdistelmästä ja pitkästä lenkistä. Ei auttanut kuin uskoa suosiolla, ettei aamusalille ole asiaa.
Illaksi olin suunnitellut palauttavaa crossingia ja venyttelyn, mutta niin ne suunnitelmat päivän aikana muuttui. Ei olisi tästä mimmistä ollut crossarin selkään vielä tänään, tuskin vielä huomennakaan. Kaikella rakkaudella olen muistanut eilistä ohjaajaa tänään moneen kertaan :D Mitä ihmettä siellä tunnilla oikein tapahtui???? Vai vedinkö tosiaan sen crossarin vastuksen aavistuksen liian lujalle ja laitoin kehon tekemään töitä mukavuusalueen ulkopuolella...
Vaikka päivä onkin ollut kipua täynnä (sanan jokaisessa merkityksessä), on se ollut silti positiivista kipua. Tätähän mä pyysin, tätähän mä olen hakenut. Niitä rajoja, sitä tuntumaa omaan kehoon ja sitä tunnetta kun tiedät todellakin tehneesi jotain sen kivun eteen ja ansainneesi jokaisen tuntemuksen.
Mukavuusalue. Sieltä on todellakin mentävä pois. Se elämä alkaa sen oman pikkuympyrän ulkopuolelta. Sen olen todennut monta kertaa ja totean jälleen kerran. Ihan loistavaa!!
Uusi päivä ja uudet suunnitelmat, sitä on huomenna tiedossa. Jos suunnitelmat menevät paremmin kuin tänään, alkaa päivä sieltä aamusalilta. Yksi lepopäivä tähän väliin ei prosessia kaada, sillä keho tarvitsee sitä lepoakin. Jos vain itse malttaa kuunnella sitä kehoaan...
Tästä jatketaan, huomenna ei satu enää yhtään niin paljon kuin tänään ;)
torstai 26. joulukuuta 2013
Kinkun sulattelua
Joulunpyhät ovat sisältäneen paljon pieniä ja suuria iloja. Tänään päädyin tapaninpäivän kunniaksi crossaamaan ja sulattelemaan kinkkua salille. Sali tuntui pitkästä aikaa hyvältä, kunhan muisti jättää olkapään rauhaan. Kiitettävä kuhina kävi salilla, moni muukin oli todennut kinkun kaipaavan vähän extraliikettä ;)
Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!
Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!
Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)
Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.
Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...
Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.
Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)
Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*
Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.
Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!
Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!
Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)
Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.
Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...
Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.
Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)
Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*
Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Edistystä...
Jos omaa edistymistä ei muutoin huomaa, kannattaa leikkiä valokuvien kanssa.... Oon kyllä melko järkyttynyt kun katselen vanhoja kuvia. Mutta toisaalta pysyy motivaatio yllä ;)
Lauantai-illan ratoksi heitän kauhugalleriaan yhden kuvan lisää ;)
Tuossa kuvassa vasemman puoleinen kuva on vuodelta 2011, keskimmäinen 2009 tai 2010 ja oikean puoleinen tämän vuoden kesältä. Pitäis hommata kunnon kuvankäsittelyohjelma, jotta sais tehtyä ihan kunnollisia kollaaseja. mutta pääsee tuostakin jo vähän kärryille :)
Näillä mennään :)
Vatsalihakset kipeänä tämän aamun cx:stä ja crossingista, mutta fiilis on ihan loistava! tunnit oli mahtavat, jälleen kerran ja crossing feverissä tuntui jalat lähtevän irti! Siis ihan loistavalla tempolla tuli tunti poljettua :) omat mukavuusrajat ylitetty jälleen. Ja se sivulankku.... kyllä se tuntuu ihan kauhealta ja silti niin ihanalta...
Lauantai-illan ratoksi heitän kauhugalleriaan yhden kuvan lisää ;)
Näillä mennään :)
Vatsalihakset kipeänä tämän aamun cx:stä ja crossingista, mutta fiilis on ihan loistava! tunnit oli mahtavat, jälleen kerran ja crossing feverissä tuntui jalat lähtevän irti! Siis ihan loistavalla tempolla tuli tunti poljettua :) omat mukavuusrajat ylitetty jälleen. Ja se sivulankku.... kyllä se tuntuu ihan kauhealta ja silti niin ihanalta...
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Taistelija
Huh, mikä viikko. Elämän kaikki puolet on tulleet nenän eteen ja tunteet ovat vyöryneet ilosta itkuun, onnesta epätoivoon. Tässä kuitenkin mennään. Olen elossa ja huomenna on uusi päivä. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.
Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!
Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D
Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)
Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.
Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.
Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!
Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.
Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.
Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.
Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.
Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!
Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D
Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)
Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.
Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.
Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!
Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.
Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.
Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
Elämää,
Motivaatio,
Ohjaajat,
omaohjaaja,
Taistelija,
Unelmia
maanantai 21. lokakuuta 2013
Peili on paras kaveri
Tänään koin hetkellisen ahaa-elämyksen ja otin äkkilähdön crossaamaan. Olin suunnitellut kyllä olevani siellä molemmat tunnit, mutta crossaaminen jäi nyt vain yhteen puolituntiseen. Olen antanut itselleni "luvan" lopettaa kun se on vielä hauskaa. Pakottamalla ei tule kuin paha mieli ja motivaatio karkaa taas kauas. Eilinen combat painoi kropassa ja hektinen päivä tänään ilman lounasta iski hapot jalkoihin niin hyvin että jätin suosiolla toisen tunnin pois.
olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.
Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.
Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.
Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.
Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!
olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.
Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.
Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.
Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.
Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!
tiistai 17. syyskuuta 2013
Kipinästä roihuksi
Joskus yksi sana riittää, yksi katse tai yksi ele. Mikä kenellekin toimii kipinän aiheuttajana ja saa reaktion aikaan. Toisilla reaktio on huono, toisilla hyvä. Riippuu ihmisestä ja asiasta. Mulla se reaktio oli juuri toivotunlainen, erittäin hyvä siis :) Monesti se lähes sammunut kipinä kaipaa jotain sytykettä palaakseen jälleen suuremmalla roihulla.
Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.
ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.
Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.
Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)
Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.
Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.
Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.
Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.
Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.
Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.
ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.
Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.
Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)
Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.
Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.
Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.
Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.
Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.
Tunnisteet:
Crossing,
Lajit,
Lepopäivä,
Ohjaajat,
ruokavalio
perjantai 30. elokuuta 2013
Rajoja ja uusia elämyksiä
Omia rajoja on hyvä rikkoa säännöllisen epäsäännöllisesti. Tänään pienen yllytyksen voimalla uskaltauduin Sh'bam tunnille. Minä, joka olen syntymässä saanut kaksi vasenta jalkaa (ja erään ystävän sanontaa lainaten, nekin on väärin päin takapuolessa kiinni), menin tunnille ilman odotuksia. Tai odotin mä että pääsen nauramaan ja sitä kyllä sain koko tunnin edestä :) En voi sanoa, ettei ikinä enää, sillä tunti oli kyllä hauska ja aika kului nopeasti. Ehkä mä vielä toisenkin kerran uskaltaudun ko. tunnille ;) ja ehkä pienen harjoittelun jälkeen saattaa se lantion keikutus ja ballerinahypyt löytyä ;)
Tässä menneinä päivinä olen jälleen kokenut useita ahaa-elämyksiä. Oon saanut ihanaa palautetta töihin paluun jälkeen työkavereilta ja kolleegoilta, nuo ihanat kannustavat sanat auttavat jaksamaan tällä tiellä. Ehkä ensimmäisen kerran elämäni aikana alan ymmärtämään että mä pystyn ja voin. Ei oikeasti ole paljon niitä asioita joita en voisi tehdä esim. ylipainon vuoksi. Tai siksi etten jaksa. Ja sen tajuaminen on ollut vapauttavaa!
Olen vieläkin vähän ihmeissäni ettei kunto ole loppunut kesken potkunyrkkeilyssä, päin vastoin olen mm. joutunut tekemään sellaisia vatsalihasliikkeitä joita en ole kuuna päivänä ajatellutkaan pystyväni. Saati kuullut niistä. Tai jaksanut juosta porukan mukana siinä missä muutkin. Ja ehkä se suurin ihmetys on ollut, että pakon edessä ne miesten punnerruksetkin onnistuu :D
Tänään ja huomenna olisi Helsinki Workout johon olin ilmottautunut ja lippukin on olemassa. Kuitenkin viikko on ollut rankka henkisesti ja fyysisestikin ja ensi viikolla alkaa uusi työ, joten päädyin jäämään kotiin. Toisaalta harmittaa että rahat menee hukkaan, mutta tapahtumia tulee vielä. Joskus pitää laittaa itsensä etusijalle. Me ollaan nyt juniorin kanssa opeteltu elämää kahdestaan kun vanhus on poissa. Sekin on tärkeää, niin mun stressaamisen kannalta kuin naapureidenkin vuoksi.
Mä olen tehnyt itseni kanssa nyt sopimuksen. Koska ranne alkaa viimein kestämään vähän jo jotain, on aika lisätä haastetta myös koko keholle. Niinpä himmailut ja muu "vähän sinne päin" - tekeminen saa jäädä ja nyt laitetaan kaikki peliin. Siis ihan kaikki. Pumpissa olenkin alkanut lisäämään joka biisissä painoja vähintään ne kilon kiekot lisää joka kappaleessa ja esim kyykkyjä ei enää tehdä alle 10kg painoilla. Eräs ohjaaja onkin monta kertaa sanonut että ne pienet painot on pahimmat koska siinä ehtii keskittymään lihaskipuun mutta isommilla painoilla kaikki keskittyminen menee tekniikkaan eikä kipua huomaa. Ja sen sain todeta tänään kyllä täysin todeksi. Oli kroppa ihan hapoilla kappaleen jälkeen, mutta kipu iski vasta kun lopetti. Se ihana kipu :) Samoin crossingissa, joka kerran kun käsky käy lisätä vastusta, sitä lisätään. Vaikka vain se pari milliä, mutta sitä lisätään. Sitä vartenhan sinne on menty, että kunto kasvaa ja tapahtuu edistymistä!
Mä olen aikaisemmassa elämässä ollut irtokarkkien orja ja suurkuluttaja. Lupasin täksi perjantaiksi itselleni herkkupäivän ja kaupasta mukaan tarttui lemppari irtokarkkeja, sipsejä ja dippiä. Karkeista söin puolet (ehkä noin 120gr) ja sipseistä pari kourallista. Dippi on koskematta, koska noi ei maistu millekään. Tai ei ainakaan hyvälle. Niin se makuaisti muuttuu, kun et jotain syö vuoteen :D
Tutkailin tässä viikolla tämän vuoden liikuntamäärää ja oli itselle kyllä positiivinen yllätys, että 8 kuukauden aikana on kertynyt 226 tuntia liikuntaa. Entiselle sohvaperunalle se on paljon ja iso muutos edelliseen. Kun kuitenkin niitä taukoja on ollut about 8 viikon verran. Ja vieläkään mulle ei ole tullut sitä tunnetta, että mun olisi pakko mennä jollekin tunnille. Ei, aina lähden sinne omasta vapaasta tahdosta. Joskus vähän yllytettynä tai väsyneenä, mutten koskaan ole joutunut väkipakolla menemään. Eikä vieläkään ole hiipinyt sitä ajatusta että taas tänään on pakko mennä kun kerran siitä maksaa joka kuukausi. Into ei ole siis laantunut, vieläkään.
Syksyksi on heitetty haaste. Mä olen kertänyt bootcampin ja gritin aika kaukaa koska en koe että mun kunto riittäisi sinne. Mutta nyt mut on epävirallisen virallisesti haastettu molempiin ennen joulua. Eikä auttanut vaikka koitin, jos ei määriteltäis sitä vuotta vielä ;) Kyllä se kuulemma tänä syksynä tapahtuu :D siitä on siis hyvä lähteä tavoittelemaan uusia rajoja joita voi rikkoa... Apua :D
Mutta hei, jos sen fitnesskissan haluaa vapauttaa, on sen eteen tehtävä myös töitä ja kokeiltava uusia juttuja :) Eikös vain :)
maanantai 5. elokuuta 2013
Ahaa - elämyksiä
Vähän pelottaa tämä pilvissä liitely... sillä jossain kohtaahan sieltä on tapana rysähtää alas. Niin ei onneksi käynyt vaikka vähän pelkäsinkin. Eilen menin combattiin ja päätin että kokeilen myös cx:ää pitkästä aikaa. No eihän se mennyt ollenkaan niin kuin suunnitteli... Combat kyllä, voi sitä taistelun riemua ja endorfiinien makua. Mutta cx:ssä sain todeta heti että ei toimi käsi eikä liikkeet käy ollenkaan. Viisas ihminen olisi jättänyt tunnin kesken, mutta jos on yhtä tyhmä kuin minä, sitä vetää loppuun saakka vaikka sisulla ja hammasta purren :D
Tänään on sitten nuoltu haavoja ja palauteltu kuntosalin puolella mieleen nykyistä ohjelmaa myös käsien osalta ja korkattu viimein crossailukin.
Olen tässä viime päivien aikana saanut kymmeniä ahaa-elämyksiä. Yksi iso sellainen tuli juurikin eilen cx:ssä kun tajusin, kuinka tarpeeseen nuo sairaslomaviikot tuli koska oli pakko pitää enemmän lepoa kuntoilusta. Sitä on jotenkin alkanut tajuamaan pidempienkin taukojen merkityksen kropalle. Ja on ollut ihana huomata ettei kroppa olekaan taantunut kuukausien takaiselle tasolle vaan päin vastoin. Melkein voisin väittää että kunto on kasvanut lepäilystä huolimatta.
Paljon on siis tapahtunut sellaista, minkä tajuaminen vie aikansa ja varmasti tässä lähi viikkoina tulee paljon näitä ahaa-elämyksiä lisää. Tervetuloa vain :)
Meillä on tuolla keitaalla ihan mahtavat ohjaajat, siitä ei pääse mihinkään! mutta erityisesti yksi on kuukausi tolkulla jaksanut toitottaa mulle (ja muillekin ;) ) että katso sinne peiliin, se näyttää hyvältä! mutta jostain syystä se peiliin katsominen on vain niin kauheaa. Tänään jouduin vahingossa eturiviin crossingissa ja peilihän se siellä oli. Pitkän aikaa katselin muualle, mutta jossain kohtaa katse harhautui peiliin ja se näky kyllä pysäytti. Positiivisesti. Ja nyt voin kyllä itsekin myöntää, että se taisi näyttää ihan siedettävältä, melkein jopa hyvältä ;) en mä edelleenkään lupaa tuijotella sinne peiliin, mutta enää ei tarvitse ehkä niin kovin säikähtää jos katse sinne osuu. Ja viimeinkin sain crossingissa myös vatsalihakset kipeäksi! whoohoo! Mä olen niin odottanut tätä hetkeä :)
Viime päivät olen täyttänyt jälleen ruokapäiväkirjaa. Ihan siksi, että olen halunnut nähdä missä mennään ja kuinka hyvin mun luulot päivän syömisistä kohtaa todellisuuden. Ja pakko kyllä taputella itseään olkapäälle, sillä ei ne ole niin retuperällä kuin luulin. Kyllä, ne oli todella hukassa tässä kesän ja loman mittaan, mutta heti kun liikunta lisääntyi, napsahti syömisetkin paremmin kohdalleen. Ja ihmettelen eniten sitä että niin pienillä kaloreilla saan kaikki proteiinit, rasvat, kuidut ja hiilarit niin nappiin! Ja siis pienet kalorit ei tarkoita että vajetta jätettäisiin. Ei, kaloritkin on tulleet täyteen juuri sopivassa määrin. Hitsiläinen, en mä vissiin olekaan ihan niin hukassa kuin luulin :)
Voittajan on helppo hymyillä ja sitä se todella on! kohta tulee täyteen vuosi keitaan jäsenenä enkä antaisi päivääkään pois! Niin paljon olen saanut sieltä hyvää elämääni ja kuten monesti olen todennut, siellä tehdään uusia ihmisiä. Kirjaimellisesti!
Tänään on sitten nuoltu haavoja ja palauteltu kuntosalin puolella mieleen nykyistä ohjelmaa myös käsien osalta ja korkattu viimein crossailukin.
Olen tässä viime päivien aikana saanut kymmeniä ahaa-elämyksiä. Yksi iso sellainen tuli juurikin eilen cx:ssä kun tajusin, kuinka tarpeeseen nuo sairaslomaviikot tuli koska oli pakko pitää enemmän lepoa kuntoilusta. Sitä on jotenkin alkanut tajuamaan pidempienkin taukojen merkityksen kropalle. Ja on ollut ihana huomata ettei kroppa olekaan taantunut kuukausien takaiselle tasolle vaan päin vastoin. Melkein voisin väittää että kunto on kasvanut lepäilystä huolimatta.
Paljon on siis tapahtunut sellaista, minkä tajuaminen vie aikansa ja varmasti tässä lähi viikkoina tulee paljon näitä ahaa-elämyksiä lisää. Tervetuloa vain :)
Meillä on tuolla keitaalla ihan mahtavat ohjaajat, siitä ei pääse mihinkään! mutta erityisesti yksi on kuukausi tolkulla jaksanut toitottaa mulle (ja muillekin ;) ) että katso sinne peiliin, se näyttää hyvältä! mutta jostain syystä se peiliin katsominen on vain niin kauheaa. Tänään jouduin vahingossa eturiviin crossingissa ja peilihän se siellä oli. Pitkän aikaa katselin muualle, mutta jossain kohtaa katse harhautui peiliin ja se näky kyllä pysäytti. Positiivisesti. Ja nyt voin kyllä itsekin myöntää, että se taisi näyttää ihan siedettävältä, melkein jopa hyvältä ;) en mä edelleenkään lupaa tuijotella sinne peiliin, mutta enää ei tarvitse ehkä niin kovin säikähtää jos katse sinne osuu. Ja viimeinkin sain crossingissa myös vatsalihakset kipeäksi! whoohoo! Mä olen niin odottanut tätä hetkeä :)
Viime päivät olen täyttänyt jälleen ruokapäiväkirjaa. Ihan siksi, että olen halunnut nähdä missä mennään ja kuinka hyvin mun luulot päivän syömisistä kohtaa todellisuuden. Ja pakko kyllä taputella itseään olkapäälle, sillä ei ne ole niin retuperällä kuin luulin. Kyllä, ne oli todella hukassa tässä kesän ja loman mittaan, mutta heti kun liikunta lisääntyi, napsahti syömisetkin paremmin kohdalleen. Ja ihmettelen eniten sitä että niin pienillä kaloreilla saan kaikki proteiinit, rasvat, kuidut ja hiilarit niin nappiin! Ja siis pienet kalorit ei tarkoita että vajetta jätettäisiin. Ei, kaloritkin on tulleet täyteen juuri sopivassa määrin. Hitsiläinen, en mä vissiin olekaan ihan niin hukassa kuin luulin :)
Voittajan on helppo hymyillä ja sitä se todella on! kohta tulee täyteen vuosi keitaan jäsenenä enkä antaisi päivääkään pois! Niin paljon olen saanut sieltä hyvää elämääni ja kuten monesti olen todennut, siellä tehdään uusia ihmisiä. Kirjaimellisesti!
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Luovuttaja?
Tänään on sellainen olo. Luovuttaja.
Odotin kieli pitkänä tämän illan crossingia loistavassa seurassa ja ihan mahtavan ohjaajan vetämänä. Mutta kuinkas kävikään. Ensimmäinen puolituntinen näytti jälleen närhen munat ja koti kutsui. Onneksi olin yksin liikenteessä, en taas muistanut että mulla on niin hyvä sanavarasto... voi elämä!
Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat väittää. Mä olin laskenut sen varaan että voin crossailla tulevien viikkojen aikana huoletta. Enpä siis ilmeisesti voi. Ainakaan vielä. Toivotaan että tuo leikkaus pistää käden siihen kuosiin, että sillä pystyy tekemään jotain edes vähän. Ettei ihan tarvitse olla 6 viikkoa käyttämättä sitä ollenkaan. Lähtee ne vähätkin lihakset lomille, jos mitään ei voi tehdä.
Harmin määrää ei voi sanoin kuvata. Tiedän, ettei tunteiden mukana pidä mennä. Tunteita tulee ja menee, semmoista se on. Mutta fiiliksellä ei todellakaan voi hehkuttaa.
mun viimeinen toivoni on combat ilman punnerruksia. Viime viikolla se vielä onnistui kohtalaisen hyvin, kun laitoin wrapit niin tiukalle että todellakin tuki rannetta. Ei hetkunut yhtään. Siihen on luottaminen.
höh ja pöh. mä inhoan valittaa, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Ei aina voi vain olla kaikki niin hyvin ja ihanasti ja liidellä jossain korkeuksissa.
Luovuttaja? ehkä tänään, mutta en kokonaan. En suostu, en!!!
Odotin kieli pitkänä tämän illan crossingia loistavassa seurassa ja ihan mahtavan ohjaajan vetämänä. Mutta kuinkas kävikään. Ensimmäinen puolituntinen näytti jälleen närhen munat ja koti kutsui. Onneksi olin yksin liikenteessä, en taas muistanut että mulla on niin hyvä sanavarasto... voi elämä!
Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat väittää. Mä olin laskenut sen varaan että voin crossailla tulevien viikkojen aikana huoletta. Enpä siis ilmeisesti voi. Ainakaan vielä. Toivotaan että tuo leikkaus pistää käden siihen kuosiin, että sillä pystyy tekemään jotain edes vähän. Ettei ihan tarvitse olla 6 viikkoa käyttämättä sitä ollenkaan. Lähtee ne vähätkin lihakset lomille, jos mitään ei voi tehdä.
Harmin määrää ei voi sanoin kuvata. Tiedän, ettei tunteiden mukana pidä mennä. Tunteita tulee ja menee, semmoista se on. Mutta fiiliksellä ei todellakaan voi hehkuttaa.
mun viimeinen toivoni on combat ilman punnerruksia. Viime viikolla se vielä onnistui kohtalaisen hyvin, kun laitoin wrapit niin tiukalle että todellakin tuki rannetta. Ei hetkunut yhtään. Siihen on luottaminen.
höh ja pöh. mä inhoan valittaa, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Ei aina voi vain olla kaikki niin hyvin ja ihanasti ja liidellä jossain korkeuksissa.
Luovuttaja? ehkä tänään, mutta en kokonaan. En suostu, en!!!
torstai 6. kesäkuuta 2013
Kuntosali kutsuu
Fysiikan lakien mukaan kaikille voimille on olemassa vastavoima. Niin on myös pilvessä liitelyllekin olemassa vastavoima, joka rysäyttää takaisin todellisuuteen. Olenkin odotellut jo, koska tämä 7. taivaassa liitely loppuu. Pari viikkoa meni lähes euforiassa, mutta tänään se todellisuus sitten rysähti. Tai ei, ei se rysähtänyt :) mutta sitä taas tajusi jälleen, kuinka pitkä matka on vielä kuljettavana. Ehkä se jonkin lainen kuherruskuukausi liikunnan suhteen alkaa viimein taittumaan normaaliin arkeen. Kauan sitä onkin kestänyt, enkä usko että se ihan kokonaan on vieläkään ohi.
Tänään oli vuorossa ns. kesäohjelman teko salille. Mä en koskaan ole rakastanut salilla käymistä, sen sijaan olen kyllä liidellyt ryhmäliikuntatunnilta toiselle ja painanut samalla salilla käymisen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tänään tajusin, että sen on oltava numero ykkönen. Ja ryhmäliikunnan vasta kakkosena. Kiitos ihanan omaohjaajani :) Mun vanhalla salilla omaohjaajani huusi naama punaisena, että "et sä pysty kuitenkaan" ja "miksi sä käyt jos et saa mitään aikaiseksi". No jokainen varmaan arvaa, ettei se paljon motivaatiota kasvata.
Mutta nykyinen omaohjaajani tuolla keitaalla. Se sanoo rehellisesti asiat, mutta osaa sanoa ne niin että motivaatio kasvaa eikä kuole. Ja kuitenkin niin, että tajuat itse missä mennään ja että jotain on nyt tehtävä. Niin paljon kuin salia inhoan, on se oikeasti laitettava vain etusijalle. Aika ei riitä kaikkeen, joten jostain muusta on luovuttava. Combatista, tuosta taistelujen taistelusta, siitä mä en luovu. Enkä crossingista tai cx:stä. Jäljelle jää vain pump, joten ehkä mä käyn vain aika ajoin fiilistelemässä siellä. Mutta se saa väistyä vakituisesta liikuntaohjelmistosta mun kohdallani ainakin kesäksi. Syksy on sitten eri asia, aika näyttää mitä silloin pystyy ja kykenee ja mihin kaikkeen on mahdollisuudet revetä.
Näillä mennään siis eteenpäin. Joskus on vain katsottava sinne peiliin ja kuunneltava mitä toiset sanoo. Varsinkin ne ammattilaiset, jotka näkevät asiat vähän eri vinkkelistä kuin itse. Toisaalta olen hurjan iloinen siitä, että mulla on loistava omaohjaaja joka pitää mun jalat sopivasti maassa, vaikka pää liitelisi pilvissä. Ja kuitenkin osaa ylläpitää motivaatiota.
Vaikka itselle ehkä hetkellisesti tulikin sellainen olo, että hitto enhän mä ole kehittynyt mihinkään, niin niin ei suinkaan ole. Moni asia on kehittynyt kuukausien mittaan hurjan pajon, mutta nyt on pari lihasryhmää pahasti muita jäljessä. Niihin on keskityttävä ihan kunnolla. Ei se fitnesskissa kuoriudu ilman raakaa työtä ;)
Tässä kohtaa on pakko huokaista raskaasti :D Mutta toisaalta, mitään ei saa jos jostain ei luovu ja omalta mukavuusalueelta on pakko lähteä pois jos haluaa kehittyä. Siksipä otan neuvoista vaarin ja keskityn lisäämään kuntosalin puolta. Pitäkää varanne raudat ja tangot, mä olen kohta tulossa taivuttamaan teitä ;) Onneksi on Helmiä jotka pitää huolta ettei tämän laivan kurssi muutu sivuun alkuperäisestä! Onneksi on Keidas!
Tänään oli vuorossa ns. kesäohjelman teko salille. Mä en koskaan ole rakastanut salilla käymistä, sen sijaan olen kyllä liidellyt ryhmäliikuntatunnilta toiselle ja painanut samalla salilla käymisen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tänään tajusin, että sen on oltava numero ykkönen. Ja ryhmäliikunnan vasta kakkosena. Kiitos ihanan omaohjaajani :) Mun vanhalla salilla omaohjaajani huusi naama punaisena, että "et sä pysty kuitenkaan" ja "miksi sä käyt jos et saa mitään aikaiseksi". No jokainen varmaan arvaa, ettei se paljon motivaatiota kasvata.
Mutta nykyinen omaohjaajani tuolla keitaalla. Se sanoo rehellisesti asiat, mutta osaa sanoa ne niin että motivaatio kasvaa eikä kuole. Ja kuitenkin niin, että tajuat itse missä mennään ja että jotain on nyt tehtävä. Niin paljon kuin salia inhoan, on se oikeasti laitettava vain etusijalle. Aika ei riitä kaikkeen, joten jostain muusta on luovuttava. Combatista, tuosta taistelujen taistelusta, siitä mä en luovu. Enkä crossingista tai cx:stä. Jäljelle jää vain pump, joten ehkä mä käyn vain aika ajoin fiilistelemässä siellä. Mutta se saa väistyä vakituisesta liikuntaohjelmistosta mun kohdallani ainakin kesäksi. Syksy on sitten eri asia, aika näyttää mitä silloin pystyy ja kykenee ja mihin kaikkeen on mahdollisuudet revetä.
Näillä mennään siis eteenpäin. Joskus on vain katsottava sinne peiliin ja kuunneltava mitä toiset sanoo. Varsinkin ne ammattilaiset, jotka näkevät asiat vähän eri vinkkelistä kuin itse. Toisaalta olen hurjan iloinen siitä, että mulla on loistava omaohjaaja joka pitää mun jalat sopivasti maassa, vaikka pää liitelisi pilvissä. Ja kuitenkin osaa ylläpitää motivaatiota.
Vaikka itselle ehkä hetkellisesti tulikin sellainen olo, että hitto enhän mä ole kehittynyt mihinkään, niin niin ei suinkaan ole. Moni asia on kehittynyt kuukausien mittaan hurjan pajon, mutta nyt on pari lihasryhmää pahasti muita jäljessä. Niihin on keskityttävä ihan kunnolla. Ei se fitnesskissa kuoriudu ilman raakaa työtä ;)
Tässä kohtaa on pakko huokaista raskaasti :D Mutta toisaalta, mitään ei saa jos jostain ei luovu ja omalta mukavuusalueelta on pakko lähteä pois jos haluaa kehittyä. Siksipä otan neuvoista vaarin ja keskityn lisäämään kuntosalin puolta. Pitäkää varanne raudat ja tangot, mä olen kohta tulossa taivuttamaan teitä ;) Onneksi on Helmiä jotka pitää huolta ettei tämän laivan kurssi muutu sivuun alkuperäisestä! Onneksi on Keidas!
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
CX,
Fitnesskissa,
omaohjaaja
maanantai 27. toukokuuta 2013
Mahtava maanantai!
Niin loistava viikon aloitus!! Endorfiinikänni jatkuu, taitaa olla joku kestopuudute päällä, kun hymyilyttää vain koko ajan :D
Tänään tapasin uuden tulevan esimieheni ja työtovereita myös. Työtoverit ovat tuttuja, mutta esimies on ihan uusi tuttavuus. Oli mukava aamupäivä heidän kanssaan, on ihana aloittaa syksyllä uusien haasteiden keskellä joukossa, joka kyselee jo nyt, koska mä tulen :) Ihania ihmisiä! Nyt kun nimet ovat papereissa, voi asiasta enemmän jo puhua. eihän se mikään salaisuus sikäli ole. En ole vaihtamassa työpaikkaa lopullisesti mutta lähden vuodeksi toiseen yksikköön töihin. Se tuo omat uudet haasteet niin arkeen kuin työhönkin. Suurin muutos on päivätyö. Nykyisin teen vuorotyötä joten arkivapaiden puuttumiseen on vain totutteleminen. Odotan innolla sinne pääsyä, sillä työ on sellaista josta todella pidän.
Tuon tapaamisen jälkeen ajoin aivan fiiliksissä salille ja päätin heti kokeilla juoksumattoa. Mulla on nyt pari päivää ollut ihan mieletön halu juosta, joten ei muuta kuin askel rullaamaan ja lähes 10 minuuttia hölkkäsin. Olin iloinen, että jaksoin ja polvet ei valittaneet yhtään. Tuon "lämmittelyn" perään sain vedettyä melkein kokonaan saliohjelman läpi, ainoastaan käsien kanssa piti olla varovainen, koska toi ranne ei vieläkään tykkää toimia kunnolla. koska kaikki liikkeet ei sopineet, kokeilin ihan uusia laitetuttavuuksia ja löysin uuden lempilaitteen joka kohdistuu selän lihaksiin. Sain mä sillä tuntuman hyvin myös hauikseenkin, mutta ekan kerran voin sanoa että selkälihakset on kipeät kunnolla.
Mun liikunnan piti olla siinä tältä päivältä, mutta fiilis oli niin loistava että päädyin illalla crossailemaan 90 minuutin setin. Ja se oli kuulkaas niin loistava setti, että oksat pois! En malta odottaa seuraavaa yhdistelmää! Ennen crossingia lämmittelin jälleen juoksumatolla ja otin uudelleen vajaa 10 minuutin juoksusetin. Endorfiineistä johtuen, kenties, kotiin päästyäni totesin että mun on päästävä juoksemaan. Siis ihan oikeasti ulos ja antaa tien viedä. Oli meidän karvakorvilla ihmeteltävää, kun ne joutui narunperässä juoksemaan. Mutta niin uskomatonta kuin se onkin, niin mä juoksin!!! 33minuuttia ja 2.7km! Vain muutaman tolpan pätkän kävelin alussa, about puolivälissä ja lopussa. Edes aikanaan armeijassa en suostunut juoksemaan, vaikka sinne muuten vapaaehtoisesti meninkin. Ja nyt mä juoksin ihan omasta vapaasta tahdostani!
Voit kuvitella, että tunnelma on katossa, jos asuisin kerrostalossa niin se olis jo yläkerrassa asti! niin iloinen mä olen :)
Ja ei se riemu siihenkään vielä loppunut, tämän päivän kruunasi 200. kirjautumiskerta salin järjestelmään. En voi uskoa, että mä olen todella päässyt näin pitkälle. Liikkunut yli 200 kertaa alle 10 kuukauden aikana. Juossut elämäni ensimmäisen lenkin. Ja paljon paljon muuta!
Oikeasti, se missä päätät onnistua, siinä onnistut! Mä olen ainakin omalla kohdallani saanut todeta, että se pitää paikkansa. Pitää uskaltaa unelmoida suuria, sillä ne unelmat kyllä toteutuu! Mun unelmani siitä Fitnesskissasta on taas askelta lähempänä!
Tänään tapasin uuden tulevan esimieheni ja työtovereita myös. Työtoverit ovat tuttuja, mutta esimies on ihan uusi tuttavuus. Oli mukava aamupäivä heidän kanssaan, on ihana aloittaa syksyllä uusien haasteiden keskellä joukossa, joka kyselee jo nyt, koska mä tulen :) Ihania ihmisiä! Nyt kun nimet ovat papereissa, voi asiasta enemmän jo puhua. eihän se mikään salaisuus sikäli ole. En ole vaihtamassa työpaikkaa lopullisesti mutta lähden vuodeksi toiseen yksikköön töihin. Se tuo omat uudet haasteet niin arkeen kuin työhönkin. Suurin muutos on päivätyö. Nykyisin teen vuorotyötä joten arkivapaiden puuttumiseen on vain totutteleminen. Odotan innolla sinne pääsyä, sillä työ on sellaista josta todella pidän.
Tuon tapaamisen jälkeen ajoin aivan fiiliksissä salille ja päätin heti kokeilla juoksumattoa. Mulla on nyt pari päivää ollut ihan mieletön halu juosta, joten ei muuta kuin askel rullaamaan ja lähes 10 minuuttia hölkkäsin. Olin iloinen, että jaksoin ja polvet ei valittaneet yhtään. Tuon "lämmittelyn" perään sain vedettyä melkein kokonaan saliohjelman läpi, ainoastaan käsien kanssa piti olla varovainen, koska toi ranne ei vieläkään tykkää toimia kunnolla. koska kaikki liikkeet ei sopineet, kokeilin ihan uusia laitetuttavuuksia ja löysin uuden lempilaitteen joka kohdistuu selän lihaksiin. Sain mä sillä tuntuman hyvin myös hauikseenkin, mutta ekan kerran voin sanoa että selkälihakset on kipeät kunnolla.
Mun liikunnan piti olla siinä tältä päivältä, mutta fiilis oli niin loistava että päädyin illalla crossailemaan 90 minuutin setin. Ja se oli kuulkaas niin loistava setti, että oksat pois! En malta odottaa seuraavaa yhdistelmää! Ennen crossingia lämmittelin jälleen juoksumatolla ja otin uudelleen vajaa 10 minuutin juoksusetin. Endorfiineistä johtuen, kenties, kotiin päästyäni totesin että mun on päästävä juoksemaan. Siis ihan oikeasti ulos ja antaa tien viedä. Oli meidän karvakorvilla ihmeteltävää, kun ne joutui narunperässä juoksemaan. Mutta niin uskomatonta kuin se onkin, niin mä juoksin!!! 33minuuttia ja 2.7km! Vain muutaman tolpan pätkän kävelin alussa, about puolivälissä ja lopussa. Edes aikanaan armeijassa en suostunut juoksemaan, vaikka sinne muuten vapaaehtoisesti meninkin. Ja nyt mä juoksin ihan omasta vapaasta tahdostani!
Voit kuvitella, että tunnelma on katossa, jos asuisin kerrostalossa niin se olis jo yläkerrassa asti! niin iloinen mä olen :)
Ja ei se riemu siihenkään vielä loppunut, tämän päivän kruunasi 200. kirjautumiskerta salin järjestelmään. En voi uskoa, että mä olen todella päässyt näin pitkälle. Liikkunut yli 200 kertaa alle 10 kuukauden aikana. Juossut elämäni ensimmäisen lenkin. Ja paljon paljon muuta!
Oikeasti, se missä päätät onnistua, siinä onnistut! Mä olen ainakin omalla kohdallani saanut todeta, että se pitää paikkansa. Pitää uskaltaa unelmoida suuria, sillä ne unelmat kyllä toteutuu! Mun unelmani siitä Fitnesskissasta on taas askelta lähempänä!
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Maanantain murheita
Uusi viikko jälleen käsillä.... Mä en ole koskaan tietääkseni valittanut maanantaipäivistä. Kun on vuorotyössä, ei maanantailla ole sellaista merkitystä, mikä sillä on niille joilla on automaattisesti aina vapaa viikonloppu. Itsellä kun ne parin päivän vapaat voi osua mihin kohtaan tahansa ja välillä sitten taas vedetään päivätolkulla töitä putkeen.
Mutta tänään, tämä maanantai on ollut todellakin nimensä veroinen. olin viime yön töissä ja kun pääsin kotiin, alkoi sataa kuraa. Jouduin perumaan myös aamun pumpin, tunnin jonka olin itse tähän aamuun toivonut. Se veti mielen entistä matalammalle. Ajattelin, että kyllä se kirkastuu kun herään "yöunilta". Vaan eipä niitä unia näkynyt kuin parin tunnin verran. Sen jälkeen olenkin toivonut koko päivän, että tiistai koittaisi.
Aikaisempi pelko eilistä combattia kohtaan oli turha, polvissa ei tuntunut yhtään miltään. Tai no miltään on väärä sana, hyvältä se tuntui :D Ja hyppypolvet (edelleenkään en ole varma, siksikö niitä kutsutaan...) tuli hypättyä kahta lukuun ottamatta. Happy me :)
Viime viikolla tuli vedettyä melkein pohjat liikunnan suhteen. 14 tuntia ja päälle hyötyliikunta tietenkin. Piti katsella heiaheiasta tarkemmin, niin helmikuussa olen vetänyt yhden viikon aikana 16 tuntia, että vielä on "ennätykseen" vähän matkaa. Samalla jäin katselemaan heiaheian kuukausittaista tuntimäärää ja koin hetken verran pientä riemua omasta työstäni. Aikaisemmin sohvaperuna, joka saattoi kerran pari vuodessa käydä uimassa ja ehkä pari kertaa kesässä pyöräillä kaupaan, onkin innostunut liikkumaan. Joka kuukausi tuntimäärä on nousujohteinen. Tammikuun tunnit on aika matalat influenssan vuoksi, mutta sen jälkeisiä tilastoja on mukava katsoa. On osunut työvuorot sopivasti että on päässyt liikkumaan. Vastakohta näkyykin sitten tulevalla viikolla. Jos kolmena päivänä pääsen, on se jo saavutus...
Tänään kun heräsin ja tajusin ettei kello ole vielä mitään, suunnittelin kovasti taukopäivän pitoa. Suurin syy siihen oli vaa'an lukema. Eihän se paljon ole noussut, mutta se pari sataa grammaa ottaa päähän hikoiluviikon jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin crossaamaan iltatunneille ja huomaamatta se 1,5h menikin hikoillessa hyvän musiikin tahdissa. Onnea oli se, ettei polvet valittaneet yhtään ja selkäkin oli aika hiljaa. Viime aikoina cx-tunneilla ristiselkä on ollut hitsin kipeä. Mä tiedän, että teen useamman liikkeen väärin ja päästän selän tuen pois. Mutta ehkä se siitä jonain päivänä taas helpottuu ja korjaantuu... Harjoittelun puutetta.
Mutta tämä maanantai. Toivotaan että se äkkiä vaihtuu tiistaiksi ja vähän kirkastuu... Ja tarkemmin ajatellen, eihän tätä päivää ole jäljellä enää juuri mitään.
Toivottavasti huominen päivä alkaa vähän paremmin ja pääsen aamutunneille kuten suunnittelinkin... Ei elämä kaadu yhteen päivään eikä vielä kahteen :)
Mutta tänään, tämä maanantai on ollut todellakin nimensä veroinen. olin viime yön töissä ja kun pääsin kotiin, alkoi sataa kuraa. Jouduin perumaan myös aamun pumpin, tunnin jonka olin itse tähän aamuun toivonut. Se veti mielen entistä matalammalle. Ajattelin, että kyllä se kirkastuu kun herään "yöunilta". Vaan eipä niitä unia näkynyt kuin parin tunnin verran. Sen jälkeen olenkin toivonut koko päivän, että tiistai koittaisi.
Aikaisempi pelko eilistä combattia kohtaan oli turha, polvissa ei tuntunut yhtään miltään. Tai no miltään on väärä sana, hyvältä se tuntui :D Ja hyppypolvet (edelleenkään en ole varma, siksikö niitä kutsutaan...) tuli hypättyä kahta lukuun ottamatta. Happy me :)
Viime viikolla tuli vedettyä melkein pohjat liikunnan suhteen. 14 tuntia ja päälle hyötyliikunta tietenkin. Piti katsella heiaheiasta tarkemmin, niin helmikuussa olen vetänyt yhden viikon aikana 16 tuntia, että vielä on "ennätykseen" vähän matkaa. Samalla jäin katselemaan heiaheian kuukausittaista tuntimäärää ja koin hetken verran pientä riemua omasta työstäni. Aikaisemmin sohvaperuna, joka saattoi kerran pari vuodessa käydä uimassa ja ehkä pari kertaa kesässä pyöräillä kaupaan, onkin innostunut liikkumaan. Joka kuukausi tuntimäärä on nousujohteinen. Tammikuun tunnit on aika matalat influenssan vuoksi, mutta sen jälkeisiä tilastoja on mukava katsoa. On osunut työvuorot sopivasti että on päässyt liikkumaan. Vastakohta näkyykin sitten tulevalla viikolla. Jos kolmena päivänä pääsen, on se jo saavutus...
Tänään kun heräsin ja tajusin ettei kello ole vielä mitään, suunnittelin kovasti taukopäivän pitoa. Suurin syy siihen oli vaa'an lukema. Eihän se paljon ole noussut, mutta se pari sataa grammaa ottaa päähän hikoiluviikon jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin crossaamaan iltatunneille ja huomaamatta se 1,5h menikin hikoillessa hyvän musiikin tahdissa. Onnea oli se, ettei polvet valittaneet yhtään ja selkäkin oli aika hiljaa. Viime aikoina cx-tunneilla ristiselkä on ollut hitsin kipeä. Mä tiedän, että teen useamman liikkeen väärin ja päästän selän tuen pois. Mutta ehkä se siitä jonain päivänä taas helpottuu ja korjaantuu... Harjoittelun puutetta.
Mutta tämä maanantai. Toivotaan että se äkkiä vaihtuu tiistaiksi ja vähän kirkastuu... Ja tarkemmin ajatellen, eihän tätä päivää ole jäljellä enää juuri mitään.
Toivottavasti huominen päivä alkaa vähän paremmin ja pääsen aamutunneille kuten suunnittelinkin... Ei elämä kaadu yhteen päivään eikä vielä kahteen :)
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
CX,
Elämää,
Lepopäivä,
Takapakkia
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Pieniä onnen hetkiä liikunnan parissa!
Uusi viikko ja uudet haasteet.
Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!
Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....
Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)
Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!
Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)
Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!
Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)
vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!
Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!
Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....
Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)
Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!
Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)
Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!
Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)
vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!
torstai 14. helmikuuta 2013
Pienen sydämen iso ilo
Pienestä voi ihmislapsen sydän olla sykkyrällään, pienistä asioista se onni lopulta koostuu! Tiedäthän sen tunteen, kun sydän melkein pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta?
Maanantain tuntien keskeytys harmitti ihan vietävästi ja tiistain pidin selkeästi lepopäivänä. Myönnän rehellisesti, että korpesi ja kovaa, tiistaina olisin halunnut tehdä vaikka mitä ja mennä jos jonkin näköiseen jumppaan. Mutta ei, kehoa on kuunneltava joten lepoa ja ravintoa sydänlihaksellekin.
Keskiviikkona koitti sitten jännitysten päivä. Monen monta asiaa :) Ensinnäkin paljon hyviä jumppia tiedossa, ravintovalmennuksen osa 1 loppuisi ja edessä olisi viimeinen tapaaminen. Lisäksi inbody-mittaus ja loma loppui, eli yövuorot olisi edessä, miten ihmeessä sitä osaa taas syödä oikein kun se syöminen on koko loman ajan ollut vähän hukassa....
Aamu alkoi siis loistavalla jumppasessiolla, ensin cx ja perään 45min crossing. Sitähän sanotaan, että jos tippuu hevosen selästä, on sinne kivuttava pikimmiten takaisin. Kieltämättä vähän jännitti, miten mun kävisi crossingissa, alkaisiko taas tykyttää ja joutuisin jättämään leikin kesken. Otin siis vähän varovaisemmin ja kevyemmällä tahdilla / vastuksella. Lopputulos oli hyvä, lihakset kertoi että jotain oli tehty, hiki virtasi ja kuitenkin olo oli loistava! Hieno aloitus keskiviikkoon :)
Olin suunnitellut selkeän ohjelman päiväksi, jumppien jälkeen ruokaa ja nukkumaan. Nukkumatti vain oli karannut muualle, joten ei tullut uni. Yövuoro koittaisi siis 5 tunnin yöunilla edelliseltä yöltä.
Ilta koitti ja Inbody mittaus. Tuo mittaus, johon mulla on suloisen katkera suhtautuminen :D Toisaalta mua harmittaa hirveästi etten viime elokuussa, projektin alussa, uskaltanut mennä mittaukseen koska nyt olisi nähnyt jo tulosten suunnan. Se olisi siis ensimmäinen kerta tuon laitteen päällä... Ja mun täytyy sanoa, että vaikka tulos ei monien mielestä ole ollenkaan hyvä, päin vastoin, niin mulle se oli loistava! Mä olin niin onnessani tuosta tuloksesta ja mukaan saamastani raportista! Ihanaa!! Ja suunta on niin loistava, että tästä on todellakin hyvä jatkaa matkaa :)
Inbodyn perään ravintovalmennukseen. Tapaaminen olisi tällä erää viimeinen. Mutta. Sieltä tulee aina se mutta. Pari viikkoa sitten päätin, että ravintovalmennus jatkuisi vielä toiset 3 kuukautta, koska se pitää mut ruodussa ja oikealla tiellä. Niinpä siis eka ravintovalmennus laitettiin pakettiin ja samalla käynnistettiin seuraava. Nyt kun tätä kirjoitan, ei ole mahdollista laittaa väliaika mittoja, mutta laitan lähipäivinä vähän päivitystä mittojenkin suhteen.
Ja mikäpä kruunaisi täydellisen päivän paremmin, kuin BodyPump ja ihana aurinkoinen ohjaaja sitä vetämässä :) Sieltä oli ihana hakea virtaa yövuoroihin ja nautiskella lihasten huudosta. Perskankku on kyllä iloinen jumpista, siihen sattuu vieläkin :D
Pienessä on ne ihmisen ilot. Mä olen viime päivien aikana taas kerran saanut todeta, kuinka onnellinen olen. Mulla ei ehkä ole kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut, mutta mulla on paljon muita asioita joista iloitsen. Jotka tuovat elämääni sisältöä ja auttavat jaksamaan arjessa eteenpäin.
Suurin asia, mistä pieni sydämeni iloitsee tänään, on ihmiset, eritoten nuo kolme, joihin olen saanut tutustua viimeisen 6 kuukauden aikana. Tämän matkan aikana! Ilman heitä, tämä matka olisi pysähtynyt jo kauan sitten.
Ja koska Ystävänpäivän puolelle meni tämäkin päivitys toivotan oikein ihanaa ystävänpäivää jokaiselle blogissa vierailevalle! Toivon että sinulla on ihmisiä ympärilläsi, iloitsethan heistä :)
Maanantain tuntien keskeytys harmitti ihan vietävästi ja tiistain pidin selkeästi lepopäivänä. Myönnän rehellisesti, että korpesi ja kovaa, tiistaina olisin halunnut tehdä vaikka mitä ja mennä jos jonkin näköiseen jumppaan. Mutta ei, kehoa on kuunneltava joten lepoa ja ravintoa sydänlihaksellekin.
Keskiviikkona koitti sitten jännitysten päivä. Monen monta asiaa :) Ensinnäkin paljon hyviä jumppia tiedossa, ravintovalmennuksen osa 1 loppuisi ja edessä olisi viimeinen tapaaminen. Lisäksi inbody-mittaus ja loma loppui, eli yövuorot olisi edessä, miten ihmeessä sitä osaa taas syödä oikein kun se syöminen on koko loman ajan ollut vähän hukassa....
Aamu alkoi siis loistavalla jumppasessiolla, ensin cx ja perään 45min crossing. Sitähän sanotaan, että jos tippuu hevosen selästä, on sinne kivuttava pikimmiten takaisin. Kieltämättä vähän jännitti, miten mun kävisi crossingissa, alkaisiko taas tykyttää ja joutuisin jättämään leikin kesken. Otin siis vähän varovaisemmin ja kevyemmällä tahdilla / vastuksella. Lopputulos oli hyvä, lihakset kertoi että jotain oli tehty, hiki virtasi ja kuitenkin olo oli loistava! Hieno aloitus keskiviikkoon :)
Olin suunnitellut selkeän ohjelman päiväksi, jumppien jälkeen ruokaa ja nukkumaan. Nukkumatti vain oli karannut muualle, joten ei tullut uni. Yövuoro koittaisi siis 5 tunnin yöunilla edelliseltä yöltä.
Ilta koitti ja Inbody mittaus. Tuo mittaus, johon mulla on suloisen katkera suhtautuminen :D Toisaalta mua harmittaa hirveästi etten viime elokuussa, projektin alussa, uskaltanut mennä mittaukseen koska nyt olisi nähnyt jo tulosten suunnan. Se olisi siis ensimmäinen kerta tuon laitteen päällä... Ja mun täytyy sanoa, että vaikka tulos ei monien mielestä ole ollenkaan hyvä, päin vastoin, niin mulle se oli loistava! Mä olin niin onnessani tuosta tuloksesta ja mukaan saamastani raportista! Ihanaa!! Ja suunta on niin loistava, että tästä on todellakin hyvä jatkaa matkaa :)
Inbodyn perään ravintovalmennukseen. Tapaaminen olisi tällä erää viimeinen. Mutta. Sieltä tulee aina se mutta. Pari viikkoa sitten päätin, että ravintovalmennus jatkuisi vielä toiset 3 kuukautta, koska se pitää mut ruodussa ja oikealla tiellä. Niinpä siis eka ravintovalmennus laitettiin pakettiin ja samalla käynnistettiin seuraava. Nyt kun tätä kirjoitan, ei ole mahdollista laittaa väliaika mittoja, mutta laitan lähipäivinä vähän päivitystä mittojenkin suhteen.
Ja mikäpä kruunaisi täydellisen päivän paremmin, kuin BodyPump ja ihana aurinkoinen ohjaaja sitä vetämässä :) Sieltä oli ihana hakea virtaa yövuoroihin ja nautiskella lihasten huudosta. Perskankku on kyllä iloinen jumpista, siihen sattuu vieläkin :D
Pienessä on ne ihmisen ilot. Mä olen viime päivien aikana taas kerran saanut todeta, kuinka onnellinen olen. Mulla ei ehkä ole kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut, mutta mulla on paljon muita asioita joista iloitsen. Jotka tuovat elämääni sisältöä ja auttavat jaksamaan arjessa eteenpäin.
Suurin asia, mistä pieni sydämeni iloitsee tänään, on ihmiset, eritoten nuo kolme, joihin olen saanut tutustua viimeisen 6 kuukauden aikana. Tämän matkan aikana! Ilman heitä, tämä matka olisi pysähtynyt jo kauan sitten.
Ja koska Ystävänpäivän puolelle meni tämäkin päivitys toivotan oikein ihanaa ystävänpäivää jokaiselle blogissa vierailevalle! Toivon että sinulla on ihmisiä ympärilläsi, iloitsethan heistä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

