Lomalaisen arki on alkanut. Upeaakin upeammilla keleillä.
Mä olen jäänyt pyöräilyyn koukkuun. Ihan käsittämätöntä. Pari vuotta sitten en voinut kuvitella, että ajelisin enempää kuin pakolliset pyörällä. Ja enhän mä ajanutkaan. Ja nyt nälkä kasvaa syödessä, jokaisen ajon jälkeen on sellainen olo että olisi voinut ajaa vielä vähän lisää. Hassua...
Pääsiäisen vietin rauhaiseloa pidellen, sunnuntaina pohdittiin jälleen ruokavalion muutoksia ja heitettiin koko sabluuna uusiksi. Nyt sitten ihmettelen syömisiä ihan uudesta vinkkelistä. Toisaalta erittäin hyvä ravistella niitä totuttuja tapoja. Toivotaan että tämä puree ja kolauttaa rytmin kuntoon... Ruokavalion lisäksi lauantaina ja sunnuntaina kävin rääkkäämässä vatsalihaksia oikein olan takaa ja sen tunnen vielä tänäänkin. Kyllä mun omaohjaaja on tehnyt loistavan ohjelman, kun se sattuu useammankin päivän päästä. Sunnuntaina tyrkkäsin itseni myös extempore crossingtunnille, mikä tuntui ihanalta pitkästä aikaa. Kyllä noilla ohjatuilla tunneilla vaan saa hyvän mielen aikaiseksi!
Maanantain polkaisin Helsingin rajalle ja poikkesin ystävän luo kahville. Kahvi venyi sitten iltapäiväajeluksi, grillaukseksi ja mukavaksi jutusteluksi auringon paahteessa. Monta tuntia myöhemmin ja useita kokemuksia rikkaampana poljin kiertotietä kotiin. Että voi ihminen nauttia laskevan auringon kajosta, hiljaa heräävästä luonnosta, hiirenkorvista, valkovuokoista teiden varsilla. Ja se tuoksu, se heräävän luonnon huumaava tuoksu! Olin onnesta lähes juovuksissa kun pääsin kotiin. Nenä parka, otti hiukan nokkiinsa kevätauringosta ja nyt sitten punanenäisenä kuljen pari päivää.
Kuulin pääsiäisenä suru-uutisen, jonka toivoin olevan väärä. Tänään menin lomalla käymään töissä, koska tuosta temppuilevasta kädestä otettiin vähän lisätutkimuksia. Kun astuin työpaikan pihalle ja näin lipun puolitangossa, iski se tieto tajuntaan. Ei tuo uutinen huhua ollut. Iso menetys koko työpaikalle, vaikkei hän ollutkaan mulle lähimpiä työtovereita. Siinä lippua katsellessa sitä tajusi jälleen ihmisen pienuuden. Ei kukaan meistä tiedä päiviensä määrää, ei lähdön hetkeä.
Vaikka muistutus tulikin ihan väärällä tavalla, toivon että jälleen kerran muistaisin arvostaa ihmisiä joita lähelläni on. Arvostaa heitä nyt kun he vielä ovat täällä. Kritiikin ja negatiivisen palautteen voi antaa ensi kerrallakin, mutta se kiitos ja ne hyvät asiat, ne pitäisi sanoa nyt. Ei jättää siihen seuraavaan kertaan. Kun koskaan ei tiedä, tuleeko sitä seuraavaa kertaa enää.
Tällaisten tapahtumien jälkeen huomaan miettiväni omaa elämääni. Sen sisältöä ja niitä omia valintojakin. Joskus on hyvä pysähtyä peruskysymysten äärelle. Tehdä itsensä kanssa välit selviksi.
Elämä kuitenkin jatkuu. Mä tiedän missä menen ja mitä kohti kuljen. Mun päämäärä on selvä ja kristallin kirkas. Pyöräilyn nälkä on edelleen kasvava. Yhtäjaksoisesti olen nyt polkenut 30km, päivämatkana 35km, seuraava etappi näyttäisi olevan 50km (siis päivämatka, yhtäjaksoisesti 25km). Mistähän mä vielä löydän itseni... Mua houkuteltiin jo lomalla polkemaan hiukan pidempää matkaa, siinä olisi istumista 150km verran. Saas nähdä, olenko yllytyshullu ja otan haasteen vastaan ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti