tiistai 31. joulukuuta 2013

Tilinpäätös

Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen mielenkiintoinen. Ensin ajattelin että vain alkuvuosi meni aallokossa, mutta kyllä sitä aallokkoa on kestänyt ihan läpi koko vuoden.

Voisin käydä läpi kaikki ne huonot asiat joita on eteen tullut, mutta haluan keskittyä siihen hyvään. Koska sitä hyvää on ollut niin paljon enemmän. Kenenkään elämä ei ole murheetonta, jokaisella on ne omat vastoinkäymiset ja surut. Omat kompastuskivensä ja kantonsa. Elämä on kuitenkin sellaista, miksi sen itse teemme. Jos keskittyy niihin huonoihin asioihin, tuntuu ettei elämässä ole mitään hyvää. Siksi mä haluan keskittyä siihen hyvään, jota olen saanut. Ja mä olen saanut hyviä asioita paljon.

Vuosi sitten elämä uudessa kodissa oli asettunut omiin uriinsa. Kotona tallusteli kaksi karvaista kaveria, työn ja liikunnan tasapaino oli löytynyt. Elin ravintovalmennuksen tiukassa kurissa ja paino tippui. Rakastin liikuntaa, joka ei aikaisempaan elämään ollut kuulunut kuin hetkittäin. Nyt olin tekemässä siitä elämäntapaa. Tavoitteet oli korkealla ja pienikin lipsuminen laittoi kaivamaan ruoskan esiin.

Vuosi opetti kuitenkin paljon paljon muuta. Kesän alkaessa alkoi pakkotauko liikunnasta, vaikka käsi paketissa vähän yrittikin hypellä taistelun tuoksinassa. Lähes 7 viikon tauko pakotti pysähtymään ja ajattelemaan. Tajusin kuinka väsynyt olin, mutta oli vain pakko jatkaa. Syksy alkoi, samaan syssyyn käden kuntoutus, Repen kuolema, uusi työ, äidin sairastuminen ja huoli omasta terveydestä sekä raskas päätös koiraelämän loppumisesta. Lopulta joulun alla wäiskin muutto uuteen kotiin. Syksy on ollut siis melkoista myllerryksen aikaa. Ja kuitenkaan, en vaihtaisi yhtäkään päivää pois tuosta syksystä.

Syksyn alkaessa elämääni astui ystävä, joka täytti tietämättään sen tyhjän kolon, joka oli ollut olemassa. Tuo ystävä on syksyn ja alku talven aikana opettanut mulle paljon sellaista, mitä ei voi sanoilla opettaa. Sellaista, minkä vain esimerkin voima saa tulemaan todeksi. Olen saanut hengitystaukoja arjen keskelle, nauttia valmiista aamupalapöydästä, keskustelusta aamuyön tunneille, ystävyydestä ja saanut esimerkin siitä miten eri tavalla asioita voi hoitaa. Ensimmäisen kerran vuosiin olen viime syksyn aikana muutamana yönä saanut nukkua unetonta unta. Levätä ilman murheita tai huolia, ilman mietteitä huomisesta. Ilman huolta omasta terveydestä tuloksia odotellessa. Se on ollut uutta ja ihmeellistä. Joku muu on kantanut edes yhden illan ajan sitä taakkaa, jota itse raahaa joka päivä mukanaan. Tuo ystävä. Olen hänestä niin kiitollinen koko sydämeni pohjasta!

Jokainen myllerrys on ollut uuden alku. Ei ehkä sellaisen kaikille näkyvä ja konkreettisen, mutta monen uuden ajatuksen, tunteen, näkökulman ja uuden matkan minuun itseeni. Viime vuosi on opettanut mulle niin paljon musta itsestäni.

Elokuussa tuli täyteen vuosi uutta elämää. Käden kanssa ongelmat jatkuivat ja motivaatio oli hukassa. Ravintovalmennus loppui ja tuntui kuin olisin jäänyt täysin tyhjän päälle. Niinhän ei toki ollut, mutta kun puoli vuotta olet tiiviisti yhteydessä ja kirjoitat viikkoraportteja, tulee aika tyhjä olo kun se yhtäkkiä vain loppuu. Vaikka sen toki tiesikin että joskushan se on ohi. Päätin hiljentää tahtia liikunnan suhteen. Pudotettuja kiloja oli takana jo 45kg joten oli aika pysäyttää juna. Elokuusta vuoden loppuun olen siis tasapainoillut, etsinyt sitä normaalia arkea ilman että mietin syömisiä. Ja koittanut pitää painon kurissa.

Nyt kun katson syksyä taaksepäin, koko sitä härdelliä, olen ihmeissäni että paino on pysynyt samoissa lukemissa. En ole miettinyt syömisiä, en ole ehtinyt liikkumaan läheskään sitä määrää, jonka olisin halunnut. Ja silti vaatekoko on pienentynyt ja kutistunut vaikka paino on pysynyt samana.

Voisin siis sanoa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Monia asioita en olisi oppinut ilman niitä vastoinkäymisiä, joita vuosi toi tullessaan. Jos en olisi joutunut tekemään niin monta matkaa itseeni. En usko että seisoisin tässä kunnossa ja kuosissa nyt ilman monia tapahtumia menneen vuoden aikana.

Katson mennyttä vuotta siis mieli kiitollisena. Olen oppinut nauttimaan hetkestä, seisomaan omilla jaloilla tukevammin ja pysymään pystyssä myrskystä huolimatta. Olen saanut kiinni siitä elämänilosta, jonka hukkasin jo useampi vuosi takaperin, olen löytänyt jotain suunnattoman arvokasta. Olen löytänyt itseni.

Viime vuosi on tuonut elämääni paljon uusia ihania ystäviä ja tuttavuuksia, jokainen teistä on äärettömän tärkeä vaikka en sitä ehkä sanokaan usein :) Olen silti teistä jokaisesta kiitollinen ja voin täydestä sydämestäni sanoa olevani onnekas!

Olen oppinut loistavan taistelijan esimerkin voimalla, että elämä on nyt ja tässä. Ja se kaikki on juurikin sen vaivan arvoista. Juuri sinä olet arvokas ja se mitä sinulla on, siitä kannattaa olla kiitollinen. Elämä ei ole aina helppoa, mutta asenne ratkaisee. Sitä asennetta ei saa hukata, vaikka muu elämä myllertää siinä ympärillä. Hymy huuliin ja tissit pystyyn, katse kohti tulevaisuutta ja uutta vuotta! Sillä tulevalla vuodella on niin paljon tarjottavaa!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tasan 300

Tulipa se hetki. Yksi etappi jälleen tällä tiellä. 300. kirjautuminen Keitaalle :)

Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)

Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.

Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.

Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).

Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!

Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)

Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)

Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)

Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)

perjantai 27. joulukuuta 2013

Askel askeleelta

Mä olen haikaillut koko syksyn perjantai-illan steppiin. Kun tajusin jokin viikko sitten, että ihana ohjaajamme perjantai-illasta siirtyy vuoden vaihteessa muualle, iski pieni paniikki. Olen ollut tasan kerran stepissä, se oli huhtikuussa ja muistan sen tunteen kun tasapaino ei ollut ihan kohdallaan ja kuolema todellakin meinasi korjata mennen, tullen ja palatessa.

Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...

Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!

Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.

Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.

Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.

Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.

ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)

torstai 26. joulukuuta 2013

Kinkun sulattelua

Joulunpyhät ovat sisältäneen paljon pieniä ja suuria iloja. Tänään päädyin tapaninpäivän kunniaksi crossaamaan ja sulattelemaan kinkkua salille. Sali tuntui pitkästä aikaa hyvältä, kunhan muisti jättää olkapään rauhaan. Kiitettävä kuhina kävi salilla, moni muukin oli todennut kinkun kaipaavan vähän extraliikettä ;)

Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!

Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!

Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)

Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.

Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...

Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.

Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)

Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*


Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Aatonaaton ajatuksia

Heräsin tänä aamuna puoli seiskan pintaan siihen tunteeseen, että myöhästyn töistä ja pahasti. Hetken ehdin jo ihmetellä kunnes tajusin että olen lomalla. Siis ei kiire mihinkään ja lupa kääntää kylkeä uudelleen :)

Loma on siis alkanut ja vasta nyt pari päivää lomailtuani olen tajunnut kuinka sitä olenkaan tarvinnut. Rakastan työtäni, niin hassua kuin se onkin, mutta tämä muu arki on pistänyt selän seinää vasten. Välillä on todella tullut se tilanne että happi loppuu. Joulukuun viikot ovat olleet hektisiä ja tekemistä on ollut enemmän kuin vuorokaudessa tunteja. Niinpä nämä ensimmäiset lomapäivät olen vain nukkunut. Rakentanut joulua hiljalleen ja taas nukkunut. Haahuillut kotona yöpaita päällä ja syönyt liian hyvin...

Nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä syömisiä, ei kuntoilua, ei elämäntapamuutosta, ei haasteita. Nyt on aika miettiä itseä ja antaa sitä aikaa. Nauttia lomasta ja tasata hengitystä.

Lupasin ja vannoin pyhästi, että haaste grittiin ja bootcamppiin toteutetaan ennen joulua. Mutta toisin kävi. Ja tällä hetkellä se saa olla näin. Vielä olisin tänään ehtinyt grittiin, mutta jätin väliin erinäisistä syistä. Bootcamp.... Epäilen että se odottaa aikaansa seuraavassa elämässä. Asenneongelma sitä kohtaan ei ihan hevillä murene ja toisaalta tarvitseeko ihan kaikkea kokeillakaan?

Tässä viikolla olin ekan kerran kesän jälkeen vaatekaupassa. Tarvitsin kuumeisesti tähän ajanjaksoon sopivaa vaatetta, kesähepeneitä kun löytyy kaapin täydeltä. Sovittelin muutamia vaatteita ja yhden vaatteen kohdalla jäin tuijottamaan siihen sovituskopin peiliin. Ensimmäisenä mieleen nousi sanat "himputti sä näytät hyvältä, nainen!". En ole enää ihan niin yllättynyt siitä, ettei monet tunnista jos eivät ole nähneet vähään aikaan. En meinannut minäkään sitä peilikuvaa tunnistaa. Ja onhan se aika ihanaa valita vaatteita koko valikoimasta, eikä vain erikoismallistosta. Törmäsin samalla myös uuteen ilmiöön. Olin ostamassa samalla uusia housuja ja sovittaessa koko oli muuten hyvä, mutta jouduin ostamaan kokoa isommat koska siinä sopivassa koossa oli lahkeet liian lyhyet. Eipä ole koskaan ennen tullut tuo vastaan :) Eikä sillä ole mitään väliä, lukeeko kokolapussa M vai L.

Kolmas päivä ilman koiraa on alkanut. Juniori muutti perjantaina uuteen kotiin ja mä olen aloittanut opettelun siihen, ettei koiraa ole. Ensimmäiset pari päivää meni ihan siinä fiiliksessä, kuin se olisi jossain hoidossa. Mutta nyt se totuus alkaa viimein iskostua takaraivoon. Koira on poissa, uuden perheen ilona ja riemuna. Luopumistyötä on tehty koko syksy, joten luopumisen tuska ei ole niin suuri kuin yllättävässä luopumisessa. Suurempi totuttelu on siihen, ettei ketään ole kotona. Aamulla ensimmäiseksi ei tarvitse lähteä lenkille. Kaupassa ei tarvitse miettiä sitä, kuinka kauan koira on ollut yksin kotona. Töistä ei tarvitse ajaa suorinta tietä kotiin vaan voi mennä jumppaan /kauppaan / asioille ja tulla sieltä sitten kotiin. Totuttelua siis edessä. Juniori sai kuitenkin mielettömän hyvän kodin, joten sen suhteen olen levollisella mielellä.

Juttelin ystävän kanssa liikunnasta, sen merkityksestä ja arvosta elämässä, asenneongelmasta kuntosalia kohtaan sekä siitä mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Onko parempi mennä tuli hännän alla ja hengähtää vasta illalla myöhään, vai antaa sitä aikaa itselleen ja katsoa mihin rahkeet riittää. Mulla on selkeä syy, miksi en kuntosalille mene, sama syy liittyy mutkan kautta myös bootcamppiin. Toivon että aika helpottaa ja tasaa ajattelua. Nyt kun elän koiratonta elämää, koitan ottaa kuntosalin viikko-ohjelmaan muutamana aamuna ennen töihin menoa. Osaltaan korvaamaan aamulenkkien puutetta ja myöskin tuomaan hiukan monipuolisuutta viikon liikuntaan. Vaikka myönnän rehellisesti ettei hirveästi kiinnosta jyystää vanhaa kuntosaliohjelmaa, joka on tehty ennen kuin käden kanssa tuli ongelmia ja ennen kuin olkapää sanoi poks. Mutta korvaavia liikkeitä löytyy ja mielikuvitus on rajana. Kokeilemalla löytää uusia ulottuvuuksia.

Kohta on vuosi lopuillaan. Sitä ennen nautiskelen joulunrauhasta ja kiireettömyydestä, loman suomasta levosta ja ajasta itselle. Kohta on aika laittaa vuosi pakettiin, tehdä tilinpäätös itsensä kanssa ja miettiä tulevan vuoden haasteita.

Toivotan sinulle oikein ihanaa ja lämmintä joulunaikaa!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Levosta käsin

Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.

Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?

Viime viikolla vietin ruhtinaalisen  4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)

Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.

Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.

Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.

Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)

Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.

Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.

Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.

Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)

Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pieniä etappeja

Ehdin pitämään vajaan kahden viikon tauon liikunnasta ennen viime perjantaita. Työt on vienyt ajan niin hyvin, että aika ei oikeasti ole vain riittänyt. Ja sitten on koittanut kompensoida liikunnan puutetta pitkillä lenkeillä koiran kanssa.

Vaa'alla käymisessäkin on ollut tovin tauko. Oikeastaan ehti jo pieni paniikki iskeä, sillä syömiset ei ole olleet ollenkaan sitä, mitä olisi toivonut.... kakkua, piparia, pullaa, juustoja ja suolakeksejä, ihan kaikkea mahdollista mikä ei siihen ruokavalioon normaalisti kuulu. Kuitenkin positiivista on se, että kohtuus kaikessa on todella löytynyt. Eilen hyppäsin vaa'alle ja olin kyllä onnesta soikeana, koska lukema oli laskenut pikkaisen. Suunta elämäntapojen muutoksessa on edelleen siis oikea.

Perjantaina oli tarjolla pitkästä aikaa mun lempi tuplatunti. Ensin bodypump ja perään bodycombat. Voin vannoa, että tiukkaa teki! Jossain vaiheessa combatin aikana mietin oikeasti, miten vuosi sitten pystyin vetämään nuo molemmat tunnit ihan kivuttomasti läpi. Mutta tekniikka ei ollut sillon ihan sitä, mitä se nyt on. Enkä osannut laittaa peliin kaikkea silloin, nyt panos on paljon korkeampi ja tuskan hiki valuu pelkästä ajatuksesta. Nämä on niitä arjen pieniä muistutuksia siitä, mihin on päästy. Myöskin ne miestenpunnerrukset... Vaikka ne onkin vielä vain niitä puolikkaita, niin nyt meni jo vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Pikkuhiljaa!!

Talvi tekee tuloaan ja on ollut jälleen aika käydä vaatekaappia läpi. Löysin vanhan jemman liian pieniä vaatteita, jotka aikanaan olen saanut. Nyt kokeilin niitä läpi ja kauhukseni huomasin, että suurin osa oli liian isoja! Ihanaa!!! Voin laittaa nekin kiertoon :) Varsinkin eräs yöpuku, jonka olen saanut joululahjaksi vuonna keppi ja kivi, joka on aina roikkunut siististi hengarissa odottamassa sitä päivää, että se olisi sopiva. Nyt se on kuin teltta :) Ihanaa, ihanaa!! En ole edes lappuja siitä ehtinyt poistaa ja aikaa on oikeasti kulunut 4-5 vuotta ainakin....

pari päivää on veto ollut niin poissa kuin olla voi, perjantaina jumppien jälkeen palelin ja totesin ettei se ole ihan normaalia lihastärinää. Kuumemittari antoikin bingolukemat joten päätin rauhoittaa viikonlopun ihan vain itselle. En tiedä, oliko kyse vain univelasta ja väsymyksestä, huonosta tankkauksesta ja tuplatuntien aiheuttamasta elimistön vastareaktiosta. Lauantaina kuume ei enää noussut, mutta vietin koko päivän sohvalla leviten joka suuntaan. Tänään olo on ollut normaali ja energiaa on taas kuin pienessä kylässä.

Tänään on jalat olleet ihan kamalan kipeät. Varsinkin sisäreidet. Kiitos perjantain tuplatuntien. Ihana polte kun tietää että sen on ihan itse saanut aikaan! Koska energiaa on, päätin uskaltautua tämän illan tuplatunnille, combat + cx odottaa hikoilijaansa. Ehkä otan vähän kevyemmin (niin varmaan ja seli seli....) ettei kuume nouse uudelleen :) Mutta kun on ihan pakko päästä, niin minkäs teet :) Ja toisaalta myös se sivulankku, mä niin inhoan sitä ja kuitenkin mä haluan voittaa sen :D Sitä pääsen tänään taas harjottelemaan ihan urakalla.

Tästä siis katse kohti uutta viikkoa. Marraskuu lähenee loppuaan ja kohta on aika alkaa miettimään joulua. Perjantaina 20.12 mä aloitan ruhtinaalisen 4 viikon "kesäloman" koska en ehtinyt kesällä lomaa pitämään. Aika luksusta ja ajankohta on mitä parhain! Tammikuussa sitten hetkeksi afrikan auringon alle, sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa :)

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Puoliväliviikko

Huih! Mihin tää aika meni? Ei voi käsittää että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt aikaa näin paljon! Ihan kuin olisi pieni musta-aukko menneissä päivissä...

Viime viikko meni ilman liikuntaa, äksöniä riitti omasta takaa ja suunnitellut tavotteet jäi toteutumatta koska ohjaaja oli sairaana ja viikon ainoa ko. lajia oleva tunti peruuntui. Toisaalta olin hiukan onnellinen kyllä, koska vähän on epäilys oman kunnon riittämisestä... Huomenna olisi tuo tunti taas tarjolla, mutta en ole ihan varma antaako aikataulu myöten.

Viime viikkoon tai ehkä näihin menneisiin päiviin on sisältynyt paljon itsensä tutkimista ja matkaa minuuteen. Eräs ystävä on herätellyt uusia näkökulmia, antamatta vastauksia. Paljon olen miettinyt myös sitä, mitä on olla liian kiltti. Mitä tarkoittaa kun laitat kaikki muut aina edelle ja omat tarpeet peitetään ja omat ajatukset sammutetaan. Ei hyvä, ei ollenkaan. Mutta matkana tämä on ollut hyvä. On päässyt pohtimaan taas asioita joita ei ole tajunnut olevan olemassakaan. Ja kaikki tämä on sitä matkaa minuun, uuteen elämään ja siihen fitnesskatin löytymiseen.

Painorintamalla ei ole uutta. Tai no sikäli uutta, että paino on pysynyt samoissa lukemissa. Siitä olen iloinen. Toki se vaihtelee, mutta puhutaan kilosta tai puolestatoista. Ei kymmenestä tai pelkästä noususuhdanteesta. Oon oppinut siis todella pitämään jo saavutetut mitat ;) Vaikka vielä on matkaa siihen tavotteeseen. Kuitenkin on ihan hyvä, että pystyn pitämään painon tässä. Ettei se lähde heti nousemaan. Toisaalta hiukan harmittaa se, että syömiset on olleet vähän sitä sun tätä. Niillä murkinoilla ei voi olettaa kauheaa pudotusta. Mutta oon onnellinen siitä, että en ota enää paniikkia vaakalukemista ja elämä ei romahda siihen että paino junnaa. Tässä mennään ja tästä jatketaan :) Koko elämä on aikaa :) Motivaatio on siis tallella, mutta lepopäivien määrä on nyt vähän venähtänyt siitä, mikä oli tarkoitus.

Sellaista näin pikaisesti puoliväliviikon kunniaksi. Nämä pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan aika hektiset, joten liikunta saattaa jäädä vähälle. Mutta oon koittanut kompensoida pidemmillä kävelylenkeillä, hyötyliikunnalla ja sillä että ne kahvipullat ja kakut jää toisten riesaksi :)

Mukavaa viikonlopun odotusta ja kohtahan se on taas joulu :)

tiistai 12. marraskuuta 2013

Liikunnan nälkä

Nälkä kasvaa syödessä.... Varsinkin liikunnan nälkä :)

Mä olen nyt pohtinut ja stressannut ja osittain kai vähän panikoinutkin lupaustani mennä Grittiin ja bootcamppiin ennen joulua. Mutta viime vkl:na jokin vain napsahti vinoon ja nyt mun tekee ihan kauheasti mieli Grittiin. Olen sunnuntai-illasta lähtien katsonut Gritin eri videoita youtubesta ja himo päästä tunnille on joka kerran jälkeen suurempi.

Kyllä, olen täysin tietoinen siitä ettei kunto vielä riitä. Ettei punnerrukset onnistu kunnolla, että tuska iskee ja kuolema korjaa. Mutta entä sitten? Jos koskaan ei ylitä niitä omia rajojaan ei myöskään voi kehittyä. Tässä on mulle siis nyt oiva tilaisuus kokeilla itsensä kehittämistä. Ja se on kuitenkin vain 30min tunti (ja sitäkin rankempi :D ) että ehkä mä selviin... Ja toisaalta oon ajatellut myös niin päin, että jos mä selvisin hengissä +45 kiloisena combatista tunti tunnin perään, niin kyllähän kuntoa pitää olla jo sen verran että tuollakin pärjää. Tai ainakin selviää elossa ulos ;)

En olisi toisaalta uskonut että mulle voi käydä näin. Että himoitsen jotain tappotuntia...

Mun koiran muutto uuteen kotiin alkaa aikatauluttumaan ja sitä myöten myös muu arki alkaa hahmottumaan uuteen muotoonsa. Suunnitelmat on selkeät, aika näyttää miten mun käy. Tällä hetkellä en löydä aikaa salille, mutta kunhan tuo juniori on päässyt uuteen kotiin, pyrin aloittamaan päivän kahtena päivänä viikossa salin kautta. eihän siellä tarvii tuntitolkulla olla. Tekee ohjelman reippaasti läpi ja suihkun kautta töihin. Ehkä ensi keväänä mä viimein pääsen ajamaan tota työmatkaakin pyörällä... Toivotaan ettei jää suunnitelman tasolle ;)

Eilen ja tänään on liikuntapäivistä taukoa. Huomenna jatketaan taas kohti viikonloppua :)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Rakkaudesta vatsalihaksiin

"Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta ja huuda, huuda onnesta...." Voisinko lisätä tuohon vielä, että huuda endorfiinikännin riemusta :)

Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)

Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?

Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!

Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3

Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)

lauantai 9. marraskuuta 2013

Edistystä...

Jos omaa edistymistä ei muutoin huomaa, kannattaa leikkiä valokuvien kanssa.... Oon kyllä melko järkyttynyt kun katselen vanhoja kuvia. Mutta toisaalta pysyy motivaatio yllä ;)

Lauantai-illan ratoksi heitän kauhugalleriaan yhden kuvan lisää ;)



Tuossa kuvassa vasemman puoleinen kuva on vuodelta 2011, keskimmäinen 2009 tai 2010 ja oikean puoleinen tämän vuoden kesältä. Pitäis hommata kunnon kuvankäsittelyohjelma, jotta sais tehtyä ihan kunnollisia kollaaseja. mutta pääsee tuostakin jo vähän kärryille :)

Näillä mennään :)

Vatsalihakset kipeänä tämän aamun cx:stä ja crossingista, mutta fiilis on ihan loistava! tunnit oli mahtavat, jälleen kerran ja crossing feverissä tuntui jalat lähtevän irti! Siis ihan loistavalla tempolla tuli tunti poljettua :) omat mukavuusrajat ylitetty jälleen. Ja se sivulankku.... kyllä se tuntuu ihan kauhealta ja silti niin ihanalta...

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Tuplatunnin parhautta

Wuhuu!!! Endorfiinikänni on saapunut, leijun 7. taivaassa ja kaikki vain siksi että "selvisin hengissä" cx:n ja pumpin :) Tuplatunnit on jälleen korkattu ja ne saavat jäädä nyt ohjelmistoon. Ihan liian pitkän tauon jälkeen.

Kaksi kuukautta olen joutunut pitämään cx:stä taukoa erinäisistä syistä ja kesällä tauko johtui kädestä. Treenikiellon alkaessa kävin yrittämässä pari kertaa cx:ää mutta totesin ettei se ollut hyvä juttu. Niinpä uskoin ja pidin taukoa kunnes kroppa olisi taas juonessa mukana.

Nyt heltisi viimein lupa kunnon harjotteluun ja tietenkin piti päästä kokeilemaan miten cx taipuu. Pakko sanoa että tunneskaala oli melkoinen tuon puolituntisen aikana. Ensimmäisten tahtien aikana mieleen vyöryi se tunnetila, joka oli silloinkin kun ihan ensimmäisen kerran menin ko. tunnille. Ja kun silloin vuosi sitten tajusin että mun kunto ei vain riitä. Tuo tunne katosi nopeasti ja tilalle tuli epäusko siitä, että ne lihakset, ne olemattomat pienet vatsalihaksen alut oli kadonneet johonkin. Ihan kauheaa!

Liikkuvalankku. Sitä on pakko alkaa taas harjottelemaan salaa kotona. Ja sivulankku, tuo monesta aiemmastakin kirjoituksesta tuttu harmin aiheuttaja... Sitäkin siis harjoitusohjelmaan lisää... Sivulankussa asento löytyy yllättävän hyvin, en ole siis ihan kaikkea vieläkään unohtanut. Mutta asento pettää kyllä ihan liian pian... harjoituksen puutetta :D

Mutta nuo tunteet, ne tulee ja menee. On oikeasti hyvä kun ne ilmestyy ihan tyhjästä, sillä oli toisaalta ihana huomata itsessä kehitystä jälleen. Monta kertaa teki mieli ottaa ylimääräisiä lepotaukoja paljon aikaisemmin kuin mitä lopulta otti. Ja se tärinä ja vatsakipu... Oi se teki niin hyvää!!

Muistan kun aloin käymään cx:ssä useammin silloin joskus viime vuoden vaihteessa. Alkuun tein kuolemaa joka tunnilla, mutta pikku hiljaa aloin itsekin näkemään kehitystä. Ja muistan niin hyvin sen, mikä merkitys sillä oli mittanauhassa... Voin väittää että suuri tekijä kiinteytymisen kohdalla oli juuri cx. Niinpä siis tälläkin kertaa. Vaikka nyt tarvitsee niitä taukoja enemmän kuin ne jumppakamut, en jätä leikkiä kesken. Tiedän että tämä tulee helpommaksi ja lihakset tottuu / kehittyy. Ei siis huolta siitä ettei se nyt suju niin kuin toivoisi. Sinnikkäästi eteenpäin ja uudestaan tunnille. Siitä se taas lähtee sujumaan :)

Kieltämättä bodypump cx:n perään teki häijyä. Mutta hyvällä tavalla :) jokainen lihas oli valmiiksi möyhennetty ja tuntuma löytyi ihan toisella tavalla joka puolelta. Enpä muista, koska olisi olkapääbiisin liikkeet tuntuneet alaselässä ja vatsalihaksissa. Ihan parhautta tähän puoliväliviikkoon! Tuplatunnit ei ole siis aina paha asia. Mä olen niistä tykännyt aina mutta unohtanut vain välillä, miten hyvää ne tekee koko kropalle.

On ollut jännä ja toisaalta ajatuksia herättävää lueskella muiden blogeja, jotka koskettavat samaa aihetta. Elämäntapojen muutosta. Juuri tänään luin yhtä blogia, jossa tekstin kautta huomasin itse ajattelevani että olen käynyt tuon vaiheen jo läpi. Tuli pieni voittajafiilis, tajuta se että on oikeasti edistynyt omalla matkallaan.

Nyt siis tankkausta, venyttelyä ja lepoa. Mulla on joka ikinen lihas kipeä, siis ainoa mihin ei satu, on silmät :D Mutta tämä tunne, tämä tärinä ja lihaskrampit. Ne on todellakin hunajaa näiden menneiden treenittömien viikkojen jälkeen.

Fitnesskissa, se on elossa ja jatkaa matkaansa. Se ei ole antanut periksi, se on päättänyt että elämä jatkuu ja unelmat on tehty voitettavaksi! Ja katti jatkaa niiden kadotettujen pienten vatsalihasten metsästystä :)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Taistelija

Huh, mikä viikko. Elämän kaikki puolet on tulleet nenän eteen ja tunteet ovat vyöryneet ilosta itkuun, onnesta epätoivoon. Tässä kuitenkin mennään. Olen elossa ja huomenna on uusi päivä. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.

Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!

Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D

Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)

Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.

Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.

Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!

Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole  helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.

Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.

Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kuunnella ja tulla kuulluksi

Viikonloppu tuli ja meni. Yksi viikko vähemmän ja yksi maanantai vähemmän... Hyvää kannattaa odottaa ja tämä on todella sitä, mitä minä odotan :)

Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?

Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.

Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.

Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...

Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.

Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.

Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.

Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Pumpin parhautta!

uskaltauduin pari viikkoa sitten perjantain pumppiin. Ja kuten siitä silloin kirjoitinkin, vastaanotto oli niin ihana että se jäi mielen perälle ja hymyilyttää vieläkin.

Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!

Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.

Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D

Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.

Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)

Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.

En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.

Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!

Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!

maanantai 21. lokakuuta 2013

Peili on paras kaveri

Tänään koin hetkellisen ahaa-elämyksen ja otin äkkilähdön crossaamaan. Olin suunnitellut kyllä olevani siellä molemmat tunnit, mutta crossaaminen jäi nyt vain yhteen puolituntiseen. Olen antanut itselleni "luvan" lopettaa kun se on vielä hauskaa. Pakottamalla ei tule kuin paha mieli ja motivaatio karkaa taas kauas. Eilinen combat painoi kropassa ja hektinen päivä tänään ilman lounasta iski hapot jalkoihin niin hyvin että jätin suosiolla toisen tunnin pois.

olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei  tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.

Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.

Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.

Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.

Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.

Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Paluumatkalla kotiin

Ihan rikollisen kauan on mennyt aikaa taas edellisestä päivityksestä. Pahoittelut siitä! Täällä kuitenkin ollaan ja homma jatkuu. Hitaasti mutta varmasti :)

Töissä on menossa melkoinen myllerrys. Enempää en sitä julkisesti avaa, mutta se on vienyt voimat aika loistavasti. Jotenkin on ollut ihan veto pois kun on tullut kotiin, sitä on vain kävellyt ympäri kylää koiran kanssa ja antanut ajatuksen tuulettua. Ei ole ollut energiaa kuntoilla eikä kyllä päivittää tännekään kuulumisia. Arjessa tapahtuu myös isoja muutoksia, sillä mun ihana ja rakas juniori on saanut uuden kodin. Kun olet elänyt lähes 30 vuotta koiran kanssa, tulee elämä olemaan todella omituista kun sitä ainuttakaan ei ole. Mutta ratkaisuna tämä on oikeastaan ainoa oikea, vaikka helppo se ei ole ollut.

Edelleen on kynnys mennä ryhmäliikuntaan mukaan. Yksi syy on se, että tauko on venynyt niin pitkäksi että on sellainen tunne ettei kunto riitä. Tuosta sain kuitenkin tänään päinvastaisen kokemuksen. Ei se kunto ihan hevillä rapistu :)

Ihana ystävä ja jumppatoveri on jaksanut houkutella mua mukaan liikkumaan, siitä olen ihan sanattoman kiitollinen hänelle! Tänään aika extempore lähdin mukaan combattiin ja olen jälleen onnellinen että menin! Monestakin syystä :) Suuri syy on tietenkin se, että se oli loistavan Taistelijan tunti, takuuvarmasti siis hyvä tunti. Ja parhautta oli saada olla siellä ystävien seurassa. Kuinka paljon ne akut taas latautuivatkaan pelkästään niistä hymyistä ja siitä tunteesta kun olet kotona. Kun muistaisi tuon taas seuraavalla kerralla kun jättää menemättä...

Kropassa on tapahtunut paljon viime viikkojen aikana ja tällä hetkellä hyppiminen ei ole hyväksi, samoin cx:ään ei ole vielä mitään asiaa. Olin siis ajatellut aamulla, että menen combattiin mutta kyykkään hyppyjen tilalla. Niin varmaan.... Nälkä kasvaa syödessä ja pakko oli päästä hyppimään. Pelkästään jo hyppimisen riemusta mutta myös siksi, että halusin nähdä riittääkö kunto vai onko keuhkot lattialla ja henki pois. Eikä ollut kumpaakaan. Kunto kesti, ihme kyllä :) eka kosketus nykyiseen ohjelmaan ja hivenen olin kyllä pihalla. Mutta ei se ohjelma pahalta tunnu, vaikka haastetta riittää kyllä mulle. Kroppa rajoittaa vielä aika paljon tekemästä täysillä, mutta sopiva hiki tuli pintaan. Jossain kohtaa harmitti ettei voinut täysillä ladata, mutta maltti on valttia ja sekin päivä koittaa vielä :) Hyvää kannattaa odottaa.

Tänään vedin siis ensimmäistä kertaa päälle combat tunneille hankitut vaatteet. Mulla ei ole erikseen jumppa-asuja tietyille tunneille, mutta tällä hetkellä on vain yhdet housut jotka pysyy jalassa noilla liikkuvammilla tunneilla. Ja enää en rakasta telttamaisia paitoja joissa helmat liehuu... Oli yllätys ettei paita ollutkaan niin nakinkuori mitä se on ollut ja suuri positiivinen järkytys oli kesken tunnin kun nuokin housut meinasi tippua :D Mietin kyllä, että ehkä niissä on nyt jousto kadonnut tai jotain, mutta niin vähän ne on käytössä olleet että ei se sitäkään voi olla. Jotain siis tapahtuu koko ajan :)

Kunhan tämä elämä asettuu ja kroppa antaa merkkejä siitä, että voisi alkaa taas kunnolla liikkumaan, palaan salille ja ryhmäliikuntaan kunnolla. Tämä kerran viikossa ei ole mulle sopiva tahti ja huomaan kaipaavani enemmän. Mutta energia ei vain riitä. Pitää siis odotella että elämä tasottuu.

Viime viikot on menty hyvin pitkälti päivä kerrallaan ja hengitellen. Elämä on heittänyt aikamoisia kivenjärkäleitä eteen, mutta niistä on menty yli yksitellen. Iloitsen kuitenkin siitä, missä tänä päivänä olen. Mä olen hengissä ja saan olla terve, pystyn liikkumaan ja mulla on ihania ystäviä elämässäni.

Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä... Ei sentään :) Pää pystyssä kohti uusia seikkailuja, niin se on ja siitä pidetään kiinni! Se mikä ei tapa, se vahvistaa (vaikka sattuukin ihan hitsin paljon) ja nekin kokemukset muovaavat meistä jotain uutta. Jos mistään ei luovu, ei voi saada tilalle uutta.

Itse voisin sanoa, että tällä hetkellä olen paluumatkalla takaisin kotiin. Keidas, tuo paikka jossa koen olevani kotona, on siellä olemassa :) Riittää että avaan ovet ja astun sisään. On ihanaa kun voi luottaa siihen, että siellä se on. Matka takaisin ei aina ole niin helppo kuin toivoisi. Mutta kaikki ne mutkat ovat tarpeellisia tällä tiellä, sen olen oppinut huomaamaan. Myös kaikki kohtaamiset ovat jättäneet ajatuksen pureskeltavaksi ja saaneet näkemään asioissa erilaisia puolia. Myös sellaisia puolia, joita ei aina tahtoisi nähdä. Monesti se paluumatka tyssää omiin ajatuksiin ja ennakkoluuloihin. Ja voin vakuuttaa että niitä on läjäpäin myös minulla... Suurelta osin ne koskee kyllä vain ja ainoastaan minua itseäni, ei muita. Ei siis liity ohjaajiin tai jumppatovereihin millään tavalla. Sitä vain rakentaa itselleen korkean kynnyksen olemattomista asioista ja ihmettelee sitten, miten tässä näin kävi.

Mun onneni on olleet ystävät jotka ovat ravistelleet hereille ja purkaneet sitä mun rakentamaa kynnystä vähän matalammaksi. Onnea on tuollaiset aarteet ystävänä!

Aurinkoa tulevaan viikkoosi, rakasta itseäsi ja arvosta ihmisiä lähelläsi! Sen olen viime viikkoina oivaltanut kunnolla. You are worth it!

perjantai 11. lokakuuta 2013

Ystävät ovat henkireikä!

Perjantai. Viikonloppu edessä vihdoin. Nämä viimeiset 5 viikonloppua olen toivonut ajan kuluvan nopeasti. Seuraavat kahdeksan viikonloppua tulen toivomaan, että viikonloppu vain jatkuisi ja jatkuisi.... *huh*. On ollut rankka viikko. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan tuntemuksia. Päässä pyörii ja ajatukset kiertää. Voin siis vain todeta, että onneksi on viikonloppu.

Vaa'asta alkaa tulemaan jälleen kaveri. Ei vielä sydänystävä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä kamu. Tänä aamuna se suopeasti näytti pohjalukemat, sellaisia en olekaan nähnyt sitten teinivuosien :) Ihan mahtavaa, homma jatkuu siis hiljalleen :) Jotain olen tehnyt oikein, koska vaakakin tykkäsi. Pudotus pyörähti nyt 44kg paremmalle puolelle. Ei huono ollenkaan.

Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon ajatuksia ystävyydestä. Jos olet lukenut blogiani, olet ehkä huomannut että siellä on välillä putkahdellut ne huonot kokemukset esille. Mutta myös ne hyvät. Mutta erityisesti tällä viikolla olen miettinyt sitä, miten ystävyys syntyy. Toisten kanssa kemiat vain kohtaavat ja tulee sellainen olo, että toinen on ollut siinä aina. Ja toisten kanssa homma ei vain toimi. Ei vaikka tekisit mitä. Tiettyyn pisteeseen sitä jaksaa yrittää olla ystävällinen, mutta jossain tulee raja vastaan. Se ei siis tarkoita etteikö toista kohtelisi silti hyvin, mutta sitä lopettaa yrittämisen.

Tässä kuluneen viikon aikana olen saanut aivan ihanaa kannustusta ystäviltä ja erään ystävän kannustamana sain tänään viimeinkin keitaan oven auki. Myönnän rehellisesti ettei se ollut helppoa, mutta pidin kiinni lupauksestani hänelle, mutta myös itselleni. Ja voin vain sanoa että se kannatti. En muista, koska olisin saanut sellaisen vastaanoton kuin tänään. Ei ollut itku kaukana, niin ihania ihmisiä mun lähellä!! Ja kuinka hyvältä tuntui nähdä tuttuja, jo tärkeiksi tulleita ihmisiä siinä ihan lähellä. Edes vilaukselta. Viime viikolla olin kyllä salilla, mutta sieltä on niin helppo paeta pois heti kun vähänkin tuntuu siltä tai valvova silmä ei huomaa. Mutta ohjatulta tunnilta ei niin vain kadota maan nielaisemana pois. Enkä kyllä kehtaisikaan ;) Ja täytyy kyllä sanoa, etten mene sellaisten ohjaajien tunneille, joilta haluaisin kadota kesken kaiken pois. Ei keitaalla ole sellaisia ohjaajia!

Edelliseen postaukseen palatakseni. Eteenpäin mennään. Hitaasti hengitellen, mutta elossa. Ehkä ei ihan niin kauheassa endorfiinikännissä kuin aiemmin tänä vuonna, mutta jotain pientä liikettä on kuitenkin havaittavissa. Tänään bodypumpissa olo oli hyvä ja olin onnellinen että lähdin tunnille mukaan. Naureskelin jossain vaiheessa tuntia, kun olin pakannut kotona vanhat jumppahousut mukaan ja ne oli "hiukan" isot :D sai keriä ne vyötärölle.... Toisaalta se oli itselle jälleen se hyvä pieni muistutus siitä, miksi tässä mennään eteenpäin eikä taaksepäin. Paluuta menneisyyteen ei ole. Tämän päivän pumppipainoista en sano kyllä yhtään mitään... Useassa kohdassa tuli sellainen tunne, että olisi hyvin voinut ladata täydet painot, mutta toisaalta järki piipittää jossain syvällä, että ei rankkaa aloitusta. Se pienikin motivaatio kuolee jos aloittaa liian kovaa. Nyt jäi hyvä fiilis, sopiva lihastutina ja sellainen olo, että taidan uskaltaa ensi perjantaina uudelleen :) Ihan hiukan olisi halu mennä jokaisen ohjaajan tunnille, mutta vielä on liian aikaista. Nyt on maltettava ja edettävä se pieni hetki kerrallaan...

Multa on kysytty suoraan ja epäsuoraan, mitä tapahtui. Mihin motivaatio karkasi ja miksi homma pysähtyi kuin seinään. Joskus elämä vain heittelee niitä kapuloita rattaisiin ja joudut tarkistamaan kurssia. Joskus sen kurssin löytyminen kestää vähän kauemmin. Joskus pitää pohtia ne hyvät ja huonot asiat ja vielä kerran miettiä, mihin soppaan päänsä pistää. Mä olen joutunut viime viikkoina aika lailla niiden peruskysymysten äärelle ja huomannut, että asiat ei ehkä olekaan niin kuin on luullut. Ja joskus pitää vain pysähtyä hetkeksi hengittämään.

Tuollaisina hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. olen onnellinen jokaisesta teistä, ilman teitä en olisi tässä. Ilman ystäviä en ehkä olisi päässyt sen kynnyksen yli ja mennyt keitaan ovista sisään. Ja ilman erityistä ystävää, joka tuli ihan taivaan lahjana tässä muutamia viikkoja sitten, en pohtisi syntyjä syviä ja miettisi paluuta. Ei paluuta lähtötilanteeseen, no way!! Vaan paluuta herättämään henkiin jotain, minkä oli ajatellut olevan mahdotonta.

Toisin sanoen ja tiivistettynä, ehkä jotain uutta on luvassa ;) Vielä ei voi kertoa kuin ympäripyöreästi ;) Aika näyttää siis, mihin tämän laivan kurssi kääntyy.

Summa summarum. Ilman teitä ystävät rakkaat, tämä laiva olisi mennyt nurin. Kiitos kun olette!

maanantai 7. lokakuuta 2013

Se on sen arvoista

Vielä hengissä. Sellainen olo on. Tai oikeastaan enemmänkin tuntuu siltä, kun lapsena käveli katukivetyksen reunaa varoen putoamasta reunan yli ja samalla varoen koskemasta asfalttiin. Sellainen olo, että tasapainoilee kahden vaiheilla.

Paino on tipahtanut ihan pikkuisen alemmas. Olen iloinen siitä pienestä liikahduksesta, se kertoo että syömiset alkavat löytää jälleen paikalleen. jonkin laista rytmiä on jälleen löytynyt ruokailuun ja suurin apu siihen on ollut suunnittelu. En mä jaksa paneutua asiaan niin paljon, että suunnittelisin koko viikon kerralla, mutta edes se yksi päivä. Se pitää tiellä paremmin, pakko se on myöntää.

Diettityttö on luettu loppuun. Pakko sanoa, että 2/3 kirjan lukemisen jälkeen se alkoi helpottaa. Ehkä ne pahimmat ja itselle parhaiten kolahtavat asiat käsiteltiin alkupuolella. Raskasta luettavaa se oli, siitä ei pääse mihinkään, mutta hyvä kirja. Kyllä sieltä tsemppiä sai ja ehkä paras anti oli kuitenkin se, että se pakotti ajattelemaan. Käymään niitä asioita läpi ja elämään niitä tunteita uudelleen. Että ei se huono juttu ollut hakea kirjastosta lainaksi. Uskon että jonain päivänä luen sen uudelleen. Vielä en raaski palauttaa sitä, koska haluan muutamaan kohtaan palata vielä uudelleen.

Elämäntapamuutokset on aina isoja juttuja. Ei sitä itsekään tajua, mihin lähtee mukaan ja millaisen pyörän laittaa pyörimään. Itsekin tajusin vasta useamman kuukauden jälkeen, missä mentiin ja mitä olin tekemässä. Tai olenko kunnolla tajunnut vieläkään.... Epäilen suuresti. Kyse ei myöskään ole pelkästään siitä että liikut ja syöt oikein. Myös pääkopan pitää seurata mukana. Moniin isoihin muutoksiin liittyy paljon tunteita, myös niitä menneisyydestä tuttuja kummituksia. Ja siinä ei auta kuin käydä ne läpi yksitellen.

Syy viime aikaiseen matalalentoon löytyy parin vuoden takaa. Paljon asioita pienessä ajassa ja paljon päätöksiä. Päätöksiä, joita tehdessä tiesin tulevani katumaan niitä jonain päivänä mutta lapsellisesti ajattelin, että se on sitten joskus kun on aika istua keinutuolissa ja muistella. Toisin on käynyt.

Kuudes viikko uudessa työssä on alkanut. Pidän työstä joka päivä enemmän, jos vain mahdollista. Mulla on niin ihana työpari etten uskonut sellaista olevan olemassa. Ja tähän väliin on sanottava, että myös mun edellisen työpaikan ihmiset on ihan mielettömän ihania :) Mutta kun teet työtä pienessä yksikössä, se työparin merkitys korostuu. Enää ei olekaan 10-15 ihmistä töissä samaan aikaan eri ammattikunnan edustajia, on vain muutama ihminen. Kemioiden pitää vain kohdata, jotta homma toimii. Onneksi meillä se toimii :) Mä iloitsen joka päivä tuosta ihanasta työparista, jonka olen saanut! Jälleen kerran, ne pienet asiat on kuitenkin niin suunnattoman suuria!

Uusi työ toi mukanaan ihan uudenlaiset jutut ja herätti sisällä niitä muutaman vuoden takaisia asioita. Nyt olen päivä toisensa perään koittanut vain hengittää hitaasti sisään ja ulos, koittanut saada selvää ajatuksista ja jotain tolkkua tunnemyrskyyn joka iski liian aikaisin. Toisaalta mietin, kumpi oli ensin... muna vai kana? Laukaisiko työn vaihto tämän prosessin vai tuo kirjan lukeminen? vai molemmat... Uskoisin että molemmilla on ollut vaikutusta. Nähtäväksi jää, miten tarina päättyy meikäläisen kohdalla. Muutosprojekti, elämäntaparemontti, fitnesskissan etsintä... Ne eivät pääty. Sen pystyn sanomaan ja tiedän että voin seistä sanojeni takana. Mutta tuo kaikki muu.... Sitä ei voi oikeastaan edes ajatella.

Motivaatiota siis etsitään kovasti, mutta tällä kertaa antamalla itselle aikaa. Ihanat, Rakkaat ystävät keitaalta ovat pitäneet mut hengissä! Tsemppiviestit ja ajatukset, ne on kantaneet joka päivä :) kiitos Rakkaat! Mutta suunnattoman kiitollinen olen Taistelijalle, joka uhkasi hakea kotoa jos en lähde salille :) niinpä siis viime perjantaina kävin haistelemassa keitaan ilmapiiriä ja tuntemassa jälleen tuon tunteen, mikä tulee kun menet kotiin. Koko viikonlopun olinkin sitten ihan rikki lihaskivusta, jonka sain :) siunattu kipu :)

Silloin kun tuntuu ettei mistään tule mitään ja mikään ei ole mahdollista, istun tv:n eteen ja katson "tanssii tähtien kanssa" - ohjelmaa. Kun katson Raxun ja Janin tanssia, tajuan joka kerran, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki. Kun päätät, pystyt. Ja silloin se on mahdollista. Olen niin suunnattoman onnellinen siitä, mihin asti Raxu on päässyt. Se on vaatinut työtä, mutta on ihan varmasti ollut myös sen arvoista.

Vaikka musta ei tanssijaa tule, voin silti huokaista helpotuksesta. Tämä on sen kaiken arvoista, niiden ilojen ja surujen, ihan kaiken. Helppoa tämä ei ole, mutta se palkinto on jokaisen hikipisaran arvoinen. Tämä vaatii aikaa, ihan sitä oikeaa aikaa mutta myös aikaa itselle. Ja niitä lepotaukojakin. Ehkä en nyt näe kuin tämän hetken ja sen mitä olin. Mutta jonain päivänä näen myös sen, mikä merkitys tällä kaikella on ollut. Hyvää kannattaa odottaa :)

torstai 3. lokakuuta 2013

Askel kerrallaan takaisin päin

Tein sen tänään. Ihan vahingossa ja mitään ajattelematta, puoliksi unen pöpperössä. Kaivoin vaa'an esille ja hyppäsin siihen ihan vanhasta tottumuksesta. Numerotaulu alkoi hehkua punaisena juuri kun tajusin, mitä olin tekemässä. Ei auttanut kuin sulkea silmät, laskea kymmeneen ja hengittää syvään. Totuus on pakko kohdata jonain päivänä.

Lukemat eivät olleet niin pahat, mitä olin ajatellut. Pudotusta on edelleen se -43kg. Samoissa mennään siis. Jotain positiivista, näiden viikkojen aikana paino ei ole noussut vaikka olen vetänyt naama sinisenä kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti. joten jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ainakaan ihan kaikki oppi ei ole mennyt hukkaan, vaan pystyn pitämään painon aisoissa kaikesta mättämisestä huolimatta.

Voisiko siis sanoa, että paluu ruotuun on alkanut? ehkä ja kenties. Aika näyttää. Vieläkään en pysty lupaamaan kuuta taivaalta, en edes niitä tähtiä. En muille, mutta en myöskään itselleni.

Kuntoilu on edelleen jäissä. Ruokailut on pielessä. Pitäisi ja olisi hyvä. Niinpä niin. Sinne peiliin pitäisi katsoa ja olisi hyvä lukea vaikka tätä blogia vähän taaksepäin. Siis minunkin. Miettiä mikä työ on takana päin eikä vain katsoa sitä, mitä vielä tarvii tehdä. Kuljettua matkaa on niin paljon enemmän, kuin sitä edessä päin olevaa.

Diettitytön huimat seikkailut jatkuu. Siis kirja etenee ja ehkä sen lukeminen tulee vähän helpommaksi. Siis ihan loistava tsemppikirja se on, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kyllä se tulee liian lähelle. Toisaalta on hyvä, että edes joku asia saa ihmisen käymään asioita läpi, mutta silti... olikohan tämä ihan fiksu ajatus? Se käy mielessä joka kerralla kun kääntää sivua.

Kirjoja voi kirjoittaa niin monella tavalla... Onneksi hyllystä löytyy Raxun remppa - kirja, joka antaa joka ikinen kerta toivoa kun sen avaa. En voi olla hymyilemättä sitä lukiessa ja toisaalta se helpotus, mikä Raxun kirjan mukana tulee, se on jotain niin toisenlaista. Tämän kirjan äärellä voin huokaista helpotuksesta, vielä ei ole myöhäistä ja oikeasti kaikki on mahdollista. Sekin, mihin itse ei koskaan ole jaksanut uskoa.

Joka päivä perun ko. päivän jumpat. Haluaisin niin luvata että seuraavaan combattiin, seuraavaan pumppiin.... mutta se tunne ei katoa vaan kylmä rinki puristaa yhä tiukemmin. Mietin joka päivä, mistä se tunne tulee. Keitaalla ei ole tapahtunut mitään, mikä pitäisi mut sieltä poissa. päin vastoin ikävä on tuskaisen suuri rakkaita jumppakamuja ja aurinkoisia ohjaajia. Silti parkkipaikkaa pidemmälle en pääse. Tiedän, että kun saan itseni ovista sisään, se tunne tulee jälleen. Se tunne, että olen jälleen kotona. sitä tuo paikka minulle on. Keidas ja toinen koti. Paikka jossa on helppo hengittää. Ja silti on vaikea saada itsensä liikkeelle. Ehkä huomenna?

Tällä kertaa pakkaan kamat mukaan ja otan ne autoon. Jos sovin saleilun jonkun kanssa samaan aikaan, en voi perua. Ehkä siis huomenna todellakin joudun menemään ovista sisään pitääkseni lupaukseni. Mutta ei vielä ryhmäliikuntaa, ei vaikka mieli tekisi. Sen aika ei vain ole vielä. Ehkä sunnuntaina, ehkä ensi viikolla? kuka tietää....

konseptit ovat siis edelleen levällään, mutta ehkä pieniä merkkejä niiden järjestymisestä on jo olemassa. Hanskoja ei ole lyöty tiskiin edelleenkään, mutta ne on vain hivenen kohmeessa ja unohtuneet hyllyn perälle. Mä kaivan ne kyllä, sulatan ja otan käyttöön. Jonain päivänä. Vielä ei voi uhota asiasta, ettei tule luvanneeksi liikoja itselleen taikka muille. Mutta sen voin luvata, että Raxun kirja pysyy yöpöydällä ja sitä luen ahkerasti. Ehkä löydän sieltä sen kadonneen motivaation siemenenkin?

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Aikalisä

On selkeästi tullut se hetki, että on pakko ottaa aikalisä. Ihan kaikesta. Painonpudottamisesta, elämäntaparemontista, liikunnasta.... Motivaatio on ollut nolla. Melkein voisin sanoa pakkasen puolella viimeiset viikot. Mitään ei ole tapahtunut, mikä olisi motivaation syönyt, mutta se vain karkasi. Yritin hetken aikaa pakottaa itseäni tekemään ja lähtemään, mutta into loppui siihenkin. Miksi mennä, jos se tuntuu pahalta? Vaikka joka kerta kun olen lähtenyt, on se tehnyt hyvää.

Keidas, nuo ihanat ihmiset, ohjaajat ja jumppakamut. Ne on kaikki tulleet uniin. Siis hyvässä mielessä kylläkin, ei mitään painajaisia. Ikävä on kova, mutta kynnys lähteä kasvaa joka päivä suuremmaksi. Pari kertaa olen käynyt jo parkkipaikalla asti. Illan pimeydessä katsonut keitaan valoja ja nähnyt vilaukselta rakkaita ihmisiä. Mutta miksi se on niin vaikeaa mennä sisään, mennä joukkoon mukaan?

Tuo kirja, josta mainitsinkin aikaisemmassa postauksessa, lukeminen jatkuu. Ja se lukeminen sattuu joka kerralla ihan yhtä paljon. Nuo tunteet, joista tuo kirjoittaja puhuu niin avoimesti, ne on niitä samoja asioita joita itse on käynyt läpi. Ja käy edelleenkin.

Kun katsoo kuljettua matkaa, on takana hurja määrä muutosta. Mutta miksi sieltä peilistä katsoo se sama tyyppi edelleen? Miksei itse näe sitä valtavaa muutosta, vaikka joka päivä saa kuulla palautetta ettei enää tunnisteta. Se palaute on hunajaa korville ja sielulle, mutta miksi se on niin vaikea uskoa todeksi?

Olen kiertänyt vaa'an kaukaa toista viikkoa. Viimeksi kun kävin, oltiin samoissa numeroissa. Nyt en halua sille astua, en halua kohdata todellisuutta, joka sieltä huutaa punaisin numeroin takaisin. Tiedän liian hyvin, missä mennään. Vanhat tavat ja tottumukset ovat hiipineet arkeen ihan huomaamatta. Eikä ole ollut energiaa vastustaa niitä. Niihin on niin helppo vain lipsahtaa takaisin. Toisaalta ajatuksissa käy, onko sen niin väliäkään? Joku sanoo, että unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta vuosi toisensa jälkeen ei vain jaksa uskoa niihin samoihin unelmiin. Ei se kannata.

Ehkä mulla on menossa "kuka minä olen?" - kriisi. Välillä tulee ihan psykedeelinen olo, kun kuuntelen tappelua itseni kanssa. Toisaalta ajattelee, ettei minkään ole väliä ja toisaalta koittaa huutaa itselleen, että on sen väliä! Sitä sisäistä sotaa on ollut pakko lähteä pakoon, metsän rauhaan miettimään asioita. Siellä sielu lepää ja saa olla yksin. Vaikka yksinäisyyttä mun ei tarvitse hakea, se on muuttanut meille ihan pysyvästi.

Metsän hyvä puoli on ollut loistava suppilovahverosato. Itse en sieniä syö missään muodossa, mutta ystäväpiiristä löytyy monta ihmistä, jotka ovat olleet iloisia herkuista. Katsoin huvikseni heiaheian tämän viikon liikuntamäärää. 7 liikuntakertaa ja 20 tuntia. Ja ne kaikki ovat vain ja ainoastaan metsässä vietettyä aikaa. Saalis on ollut valtava, 14 ämpäriä :) Jos mitään muuta en kerran osaa, niin ainakin löydän suppiksia ja voin edes jollain tavalla ilahduttaa ihmisiä. Eipä tuolla pääse kehumaan, mutta edes jotain pientä josta itsekin voi iloita.

Niin. Voisin kiteyttää menneet viikot sillä, että mielialat vetää vuoristorataa kuin hengenhädässä. En voi luvata tällä hetkellä, että täältä mä tuun ja pois alta. En uskalla uhota, että huomenna palaan ruotuun. Jos paino junnaa / nousee, tiedän tasan tarkkaan mistä se johtuu. Ja tiedän paremmin kuin hyvin, mitä sille pitäisi tehdä. Ehkä tämä on vain niitä hetkiä, että toivoisi jonkun oikeasti hakevan mukaan että kierre katkeaisi. Mutta toisaalta valinnat ovat minun, eikä kukaan muu voi tehdä tätä mun puolesta.

Tämä nyt on tällaista. Ei oikeasti mitään sanottavaa ja kuitenkin ehkä jotain. On lohduttavaa lukea muiden blogeista, etten ole ainoa joka näitä asioita käy läpi. Mutta onko kaikki asiat aina tehtävä niin kuin muutkin tekee?

Laitan tähän loppuun muutaman kuvan viikon varrelta sienimetsän siimeksestä :) Kyllä siellä vaan mieli lepää. Voisin hyvin viettää siellä vaikka koko päivän, hiljaisuutta kuunnellen ja nauttien askelten äänettömyydestä. Ja samaistua niihin kaatuneisiin, sammaloituneisiin puunrunkoihin. Siihen mihin se kaatuu, siihen se maatuu. Vähän niin kuin minä.















maanantai 23. syyskuuta 2013

Menneisyys kummittelee

Joskus sitä pohtii, mikä saa ihmisen palaamaan menneisyyteen ja miettimään asioita jotka on jo käsitelty ja ehkä jopa unohdettu. Mikä saa repimään vanhoja haavoja auki ja päästää kivun vapaaksi. Aina siihen ei tarvita paljon, joskus riittää oikean laisen kirjan ottaminen käsiin ja lukemisen aloittaminen.

Jossakin blogissa oli tässä viikon parin sisään meneillään arvonta, jossa oli palkintona kirja nimeltä "Diettitytön huimat seikkailut". Mä tunnetusti perehdyn ennen kuin lähden sokeana ostamaan tai lainaamaan mitään kirjaa, vaikka tykkäänkin lukemisesta paljon. Niinpä etsin kirjasta tietoa ja pakko sanoa, että kirja koukutti mut jo ennen kuin sain sen käsiini. Pakko oli suunnata kirjaston antia katselemaan ja hakemaan tuo kirja viikonlopun iloksi.

Kirja on vielä kesken ja ahmin sitä hitaasti nauttien, mutta ensimmäisistä sivuista lähtien olin koukussa. Voin samaistua niin moneen kohtaan ihan täysillä. Toisaalta kirja on myös raskasta luettavaa. Ehkä oma projekti on liian paljon kesken ja matka on vielä niin vaiheessa, että aiheet ja asiat on liian lähellä. Välillä tuntuu että kirja tulee liian paljon iholle. Se nostattaa tunteita raivosta epätoivoon, naurusta kyyneliin. Toisaalta on ihana lukea kirjaa, jossa tietää, että loppu on onnellinen. Mutta samalla sitä miettii, miten käy oman matkan? Onko loppu yhtä onnellinen vai käykö pahimmat pelot toteen ja matka jääkin kesken.

Mä olen iloinen kirjoittajan puolesta, että hän tajusi niinkin nuorena lähteä muutokseen mukaan. Ja samalla koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että itse odotin liian kauan ennen kuin heräsin ja aloin oikeasti tekemään asioille jotain. Joissakin kohtaa tuntuu kuin lukisi omaa elämäänsä jonkun toisen kirjoittamana. Mitä on olla alle 30 vuotias, jolla ei ole elämää? Ja siitäkin on jo vierähtänyt tovi jos toinenkin aikaa...  Mitä on, kun katkaiset sosiaaliset kontaktit ja ystävyyssuhteet järjestäen toinen toisensa perään. Mitä on kun pakenet illanvietosta tekosyiden varjolla kotiin, ettei kavereiden tarvitse hävetä sua. Voi veljet, tunteiden kirjo on melkoinen.

Osa näistä tunteista ja ajatuksista on kuviteltuja, enhän mä lopulta tiedä mitä muiden päässä liikkuu. Mutta osa on täyttä totta. Kuinka monta keskustelua sitä itsekin on kuullut vahingossa, joita ei olisi tahtonut kuulla. Kuinka monta reissua ja sovittua menoa porukassa on ilmoitettu mulle perutuksi ja myöhemmin kuulet muiden menneen kuitenkin. Sitä kylmettää ja kovettaa itsensä, väistämättä. Kun kuitenkin halu on pysyä ehjänä edes ulkoisesti. 

Sitä sanotaan, ettei oikeat ystävät toimi noin. Ja sanotaan sitä niinkin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Ja kuitenkin pieni ihminen miettii... Ehkä sitä hyväksyy lähelleen kaikki joille kelpaa edes jossain roolissa, olkoon se mikä tahansa. Kunhan on edes joskus joku jonka kanssa tulee vaihdettua muutama sana. Mielellään joku muukin kuin se kaupan kanssa. Onneksi tilanne on korjaantunut edes hiukan, mutta suuri työ on vielä tehtävänä. Itseni kanssa.

Toisin kuin kirjan päähenkilö, mä en paennut elämääni koskaan syömiseen. Se ei ollut se lohtu ja turva. Mun elämässä on ollut paljon muutakin. Mutta ehkä syöminen on ollut kuitenkin asia jonka kanssa mun ei ole tarvinnut olla mitään muuta kuin olen. Tai ehkä se on ollut vain sitä elämänsisältöä. Kun ei ole muuta, niin aina voi syödä. Jos työpäivän jälkeen ei ole muuta tekemistä, aina voi tekosyyn varjolla lenkkeillä kauppaan ja hakea jotain herkkua tms. Olipa syy mikä tahansa, on suhtautuminen ruokaan ollut kuitenkin hyvin vääristynyttä.

Toisaalta kirja kolahti hyvään aikaan käsiini. Motivaatio on ollut karkuteillä, treenaaminen on maistunut puulta ja intoa ei vain ole riittänyt. Ok, myönnän että työ vie edelleenkin mehut mutta se ei ole mikään syy enkä halua alkaa käyttämään sitä tekosyynä. Arjessa on tällä hetkellä liian monta muuttujaa vailla oikeaa osoitetta ja odotan lähes kauhun sekaisin tuntein koska tämä konsepti keikahtaa jälleen nurin. Toisaalta tiedän sen olevan tulossa, mutta ennemmin vai myöhemmin... Tuo kirja kyllä ravistelee meikäläistä jälleen hereille. Saa tajuamaan asioiden hyvät puolet (niiden huonojen puolien lisäksi) ja antaa sitä toivoa jaksaa jatkaa silloin kun siltä ei todellakaan tunnu. 

Aina voi jossitella. Aina voi miettiä, entäs jos olisikin elänyt toisin. Entäs jos... Ja kuitenkaan ei ole hyvä lähteä tuolle itsensä huijaamisen polulle. Kun ei voi tietää, mitkä ongelmat ja vastoinkäymiset olisi elämässä ollut, jos se olisi mennyt toisin. Mä toivon, että kukaan ei joutuisi käymään läpi samaa helvettiä, jonka itse olen käynyt ja jonka tiedän vielä olevan edessä. Mutta jos elät siellä parhaillaan, haluan sanoa että sieltä on mahdollista päästä pois. 

Mä menetin ison osan elämääni, kun en tajunnut aloittaa aikaisemmin. On monia asioita joiden kohdalla voin haudata unelmat ja ajatukset, koska on liian myöhäistä. Mutta haluan pitää kiinni elämänilosta ja jaksaa uskoa, että jotain muuta on kuitenkin mahdollista vielä saada. Jos ei juuri sitä, mistä unelmoi, niin jotain lähes yhtä arvokasta kuitenkin. Se syyllisyys ja itsensä ruoskiminen. Se ei ihan hevillä helpotu, mutta ehkä se ajan kanssa asettuu?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Lihaksia, mulla on lihaksia!!!

En voi uskoa tätä todeksi, mutta totta se on :) Mä löysin pari päivää sitten ensimmäisen näkyvän lihaksen. Siis sellaisen, että siitä voi sanoa että se on oikeasti muokkautumassa joksikin mitä sen kuuluukin olla. Ihan käsittämätöntä :) Sieltä niitä alkaa viimein pulpahdella, kovan työn tuloksena, mutta sieltä ne tulee :) Kuin suppilovahverot, joita kävin juuri keräämässä.

Suppiksia oli metsässä mutta ne oli niin kamalan pieniä, että jätin ne vielä kasvamaan. Jotenkin siellä kyykkiessä tuli juuri sellainen olo, että täähän on kuin mun lihakset. Siellä ne on, ne suppikset. Sammalen alla ja sitten ne alkaa viimein tulemaan näkyviin. Ensin ihan vähän ja vaikeasti havaittavissa olevina, mutta hiljalleen ne sieltä kasvaa. Ihan varmasti kasvaa kun saavat oikean laista ravintoa. Ja kohta niitä on joka paikassa ja ne kukoistaa :)

Sama se on meikäläisen lihasten kanssa. Siellä ne on, hiljalleen ne kehittyy tuolla jossain kaiken alla. Ja kun aika on oikea, ne alkaa näkymään. Ensin ihan vain vähän, mutta sitten hiljalleen enemmän ja näkyvämpinä. Vielä en uskalla ajatella että ne kukoistaisi jonain päivänä, mutta kyllä ne sieltä tulee. Ihan varmana tulee!

Ei näitä lihaksia vielä pääse esittelemään julkisesti, ei pelkoa siis että alkaisin pullistelemaan hauista jota en omista ;) mutta pienet asiat saavat aikaan ison ilon :) Tässä taannoin ihmettelin kovaa kohtaa vatsassa ja mietin jo, mikä se on, ennen kuin tajusin että sielläkin vatsamakkaran alla on lihas joka on jo palpoitavissa. whuup whuup! Siihen, että toi vatsalihas johonkin näkyisi, on vielä ihan tajuttoman pitkä matka, mutta siellä sekin kehittyy ;) että en mä ihan heti vielä heitä paitaa pois ja esittele sikspäkkiä ;) sitäkin joutuu tovin odottamaan.

Olin tänään CX:ssä ihan liian pitkästä aikaa ja jälleen sain kokea sen, ettei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Elokuussa kävin pari kertaa kokeilemassa, mutta kättä joutui varomaan vielä niin paljon ettei kunnolla päässyt tekemisen makuun. Eli oikeastaan keväällä viimeksi kävin säännöllisesti cx:ssä. Ja mikä onkaan ollut se ajatus, johon olen tuudittautunut... Tänään sai kyllä todella todistaa itselleen, että joka ikisen gramman eteen on tehtävä töitä vaikka se sattuisi kuinka paljon tahansa. Ja kyllähän se sattui. Siis sillä hyvällä tavalla... Toisaalta tuli sellainen turhautunut fiilis, että onko kesän ja sairasloman aikana kadonnut kaikki se, minkä keväällä saavutti. Toisaalta lihasmuisti palautuu kyllä, kun säännöllisesti jatkaa harjottelua.

Sivulankku, tuo murheenkryyni. Se ei sujunut jälleen, ei sitten mitenkään päin. Tärisytti, sattui, oli pakko vaihtaa kevyempään ja silti 5 sekuntia tais olla ennätys... jep jep. Mitä teen jälleen kuntosalin puolella? Harjoittelen sivulankkua :D Mä olen viime viikot keskittynyt ranteen kuntoutumiseen ja tavalliseen lankkuun polvet ilmassa sekä punnerruksiin, että koko sivulankku on jäänyt ihan unholaan. Mutta tästä voi jälleen oppia. Kehosta pitää pitää huolta ja sitä täytyy kuormittaa sopivasti ja monipuolisesti. Eli ei pelkkää nyrkkeilyä tai combattia, ei pelkkää crossingia. Kuntosalia ja rautaa, vatsalihastreeniä core-harjoittelua. Joskus tämä tuntuu sellaiselta sillisalaatilta jossa ei ole mitään tolkkua... ehkä mä vielä jonain päivänä osaan yhdistellä sopivasti monipuolisen harjoitusohjelman itselleni :D

Cx:n perään pumppiin ja lihasrääkkäys jatkukoon. Maanantain kuntosaleilu tuntuu vieläkin kropassa ihanasti ja lähdin hakemaan siihen lisää tuntumaa. Ja sitä myös sain. Muutamassa kappaleessa teki mieli vähentää painot lähes olemattomiksi, mutta pidin pintani enkä luovuttanut. Uuden pumpin selkäbiisi on mulle jotenkin haaste. Siinä tempo on ehkä asteen liian nopea mulle, joten siihen vähensin painoja suosiolla normaalista. Edellisellä kerralla ei tuntunut hyvältä kun liike meni pieleen ja painot oli normaalit, joten nyt sitten keskittymään siihen tekniikkaan. Yksi kappale on mulle ns. kompastuskivi ohjelmasta toiseen. On ollut aina ja edelleenkin on. Nimittäin olkapäät. vaikka mä tekisin pelkällä tangolla ilman painoja, voimat loppuu ihan täysillä kesken ja saan toisen olkapään pirun kipeäksi. Ja se ei ole sitä mukavaa kipua. Joskus sitä miettii, että pitäskö sitä näyttää jollekin, mutta mitä se asiaa muuttaa? jokaiseltahan löytyy jotain "korjattavaa" mitä enemmän tutkitaan. Ja paljolti uskon johtuvan ihan siitä, että siellä ne lihakset on ihan olemattomat ja tarvitsevat sitä kuntosalitreeniä... Jos sieltä hakisin nyt kuitenkin sen avun ensin.

Mutta niin. Lihaksia alkaa viimein löytymään :) Se on kuulkaas aika mahtifiilis, kun tajuat ettei työ ole mennyt hukkaan vaikka siellä metsässä onkin oltu ihan kunnolla ;) ja jotain on kuitenkin kropassa tapahtunut, koska treenivaatteet jotka keväällä ostin, tippuu nyt päältä ja kuukausi sitten ostetut treenivaatteet alkaa tuntumaan löysiltä ;)

ps. syömiset on ruodussa paremmin ja sen tuntee olossakin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä. Painohan otti rivakan nousun kunnon syömisistä, mutta tiedän sen laskevan ja tasoittuvan kunhan ravintoa tulee tasaisesti päivän aikana joka päivä...

Näiden kuvien myötä toivotan tsemppiä juuri sinun viikkoosi! Usko itseesi, sillä kaikki on mahdollista ja muista että moni asia on oikeasti vain sinusta itsestäsi kiinni :)



tiistai 17. syyskuuta 2013

Kipinästä roihuksi

Joskus yksi sana riittää, yksi katse tai yksi ele. Mikä kenellekin toimii kipinän aiheuttajana ja saa reaktion aikaan. Toisilla reaktio on huono, toisilla hyvä. Riippuu ihmisestä ja asiasta. Mulla se reaktio oli juuri toivotunlainen, erittäin hyvä siis :) Monesti se lähes sammunut kipinä kaipaa jotain sytykettä palaakseen jälleen suuremmalla roihulla.

Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.

ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.

Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.

Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)

Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.

Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.

Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.

Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.

Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.