Askel kerrallaan takaisin päin

Tein sen tänään. Ihan vahingossa ja mitään ajattelematta, puoliksi unen pöpperössä. Kaivoin vaa'an esille ja hyppäsin siihen ihan vanhasta tottumuksesta. Numerotaulu alkoi hehkua punaisena juuri kun tajusin, mitä olin tekemässä. Ei auttanut kuin sulkea silmät, laskea kymmeneen ja hengittää syvään. Totuus on pakko kohdata jonain päivänä.

Lukemat eivät olleet niin pahat, mitä olin ajatellut. Pudotusta on edelleen se -43kg. Samoissa mennään siis. Jotain positiivista, näiden viikkojen aikana paino ei ole noussut vaikka olen vetänyt naama sinisenä kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti. joten jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ainakaan ihan kaikki oppi ei ole mennyt hukkaan, vaan pystyn pitämään painon aisoissa kaikesta mättämisestä huolimatta.

Voisiko siis sanoa, että paluu ruotuun on alkanut? ehkä ja kenties. Aika näyttää. Vieläkään en pysty lupaamaan kuuta taivaalta, en edes niitä tähtiä. En muille, mutta en myöskään itselleni.

Kuntoilu on edelleen jäissä. Ruokailut on pielessä. Pitäisi ja olisi hyvä. Niinpä niin. Sinne peiliin pitäisi katsoa ja olisi hyvä lukea vaikka tätä blogia vähän taaksepäin. Siis minunkin. Miettiä mikä työ on takana päin eikä vain katsoa sitä, mitä vielä tarvii tehdä. Kuljettua matkaa on niin paljon enemmän, kuin sitä edessä päin olevaa.

Diettitytön huimat seikkailut jatkuu. Siis kirja etenee ja ehkä sen lukeminen tulee vähän helpommaksi. Siis ihan loistava tsemppikirja se on, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kyllä se tulee liian lähelle. Toisaalta on hyvä, että edes joku asia saa ihmisen käymään asioita läpi, mutta silti... olikohan tämä ihan fiksu ajatus? Se käy mielessä joka kerralla kun kääntää sivua.

Kirjoja voi kirjoittaa niin monella tavalla... Onneksi hyllystä löytyy Raxun remppa - kirja, joka antaa joka ikinen kerta toivoa kun sen avaa. En voi olla hymyilemättä sitä lukiessa ja toisaalta se helpotus, mikä Raxun kirjan mukana tulee, se on jotain niin toisenlaista. Tämän kirjan äärellä voin huokaista helpotuksesta, vielä ei ole myöhäistä ja oikeasti kaikki on mahdollista. Sekin, mihin itse ei koskaan ole jaksanut uskoa.

Joka päivä perun ko. päivän jumpat. Haluaisin niin luvata että seuraavaan combattiin, seuraavaan pumppiin.... mutta se tunne ei katoa vaan kylmä rinki puristaa yhä tiukemmin. Mietin joka päivä, mistä se tunne tulee. Keitaalla ei ole tapahtunut mitään, mikä pitäisi mut sieltä poissa. päin vastoin ikävä on tuskaisen suuri rakkaita jumppakamuja ja aurinkoisia ohjaajia. Silti parkkipaikkaa pidemmälle en pääse. Tiedän, että kun saan itseni ovista sisään, se tunne tulee jälleen. Se tunne, että olen jälleen kotona. sitä tuo paikka minulle on. Keidas ja toinen koti. Paikka jossa on helppo hengittää. Ja silti on vaikea saada itsensä liikkeelle. Ehkä huomenna?

Tällä kertaa pakkaan kamat mukaan ja otan ne autoon. Jos sovin saleilun jonkun kanssa samaan aikaan, en voi perua. Ehkä siis huomenna todellakin joudun menemään ovista sisään pitääkseni lupaukseni. Mutta ei vielä ryhmäliikuntaa, ei vaikka mieli tekisi. Sen aika ei vain ole vielä. Ehkä sunnuntaina, ehkä ensi viikolla? kuka tietää....

konseptit ovat siis edelleen levällään, mutta ehkä pieniä merkkejä niiden järjestymisestä on jo olemassa. Hanskoja ei ole lyöty tiskiin edelleenkään, mutta ne on vain hivenen kohmeessa ja unohtuneet hyllyn perälle. Mä kaivan ne kyllä, sulatan ja otan käyttöön. Jonain päivänä. Vielä ei voi uhota asiasta, ettei tule luvanneeksi liikoja itselleen taikka muille. Mutta sen voin luvata, että Raxun kirja pysyy yöpöydällä ja sitä luen ahkerasti. Ehkä löydän sieltä sen kadonneen motivaation siemenenkin?