Se on sen arvoista

Vielä hengissä. Sellainen olo on. Tai oikeastaan enemmänkin tuntuu siltä, kun lapsena käveli katukivetyksen reunaa varoen putoamasta reunan yli ja samalla varoen koskemasta asfalttiin. Sellainen olo, että tasapainoilee kahden vaiheilla.

Paino on tipahtanut ihan pikkuisen alemmas. Olen iloinen siitä pienestä liikahduksesta, se kertoo että syömiset alkavat löytää jälleen paikalleen. jonkin laista rytmiä on jälleen löytynyt ruokailuun ja suurin apu siihen on ollut suunnittelu. En mä jaksa paneutua asiaan niin paljon, että suunnittelisin koko viikon kerralla, mutta edes se yksi päivä. Se pitää tiellä paremmin, pakko se on myöntää.

Diettityttö on luettu loppuun. Pakko sanoa, että 2/3 kirjan lukemisen jälkeen se alkoi helpottaa. Ehkä ne pahimmat ja itselle parhaiten kolahtavat asiat käsiteltiin alkupuolella. Raskasta luettavaa se oli, siitä ei pääse mihinkään, mutta hyvä kirja. Kyllä sieltä tsemppiä sai ja ehkä paras anti oli kuitenkin se, että se pakotti ajattelemaan. Käymään niitä asioita läpi ja elämään niitä tunteita uudelleen. Että ei se huono juttu ollut hakea kirjastosta lainaksi. Uskon että jonain päivänä luen sen uudelleen. Vielä en raaski palauttaa sitä, koska haluan muutamaan kohtaan palata vielä uudelleen.

Elämäntapamuutokset on aina isoja juttuja. Ei sitä itsekään tajua, mihin lähtee mukaan ja millaisen pyörän laittaa pyörimään. Itsekin tajusin vasta useamman kuukauden jälkeen, missä mentiin ja mitä olin tekemässä. Tai olenko kunnolla tajunnut vieläkään.... Epäilen suuresti. Kyse ei myöskään ole pelkästään siitä että liikut ja syöt oikein. Myös pääkopan pitää seurata mukana. Moniin isoihin muutoksiin liittyy paljon tunteita, myös niitä menneisyydestä tuttuja kummituksia. Ja siinä ei auta kuin käydä ne läpi yksitellen.

Syy viime aikaiseen matalalentoon löytyy parin vuoden takaa. Paljon asioita pienessä ajassa ja paljon päätöksiä. Päätöksiä, joita tehdessä tiesin tulevani katumaan niitä jonain päivänä mutta lapsellisesti ajattelin, että se on sitten joskus kun on aika istua keinutuolissa ja muistella. Toisin on käynyt.

Kuudes viikko uudessa työssä on alkanut. Pidän työstä joka päivä enemmän, jos vain mahdollista. Mulla on niin ihana työpari etten uskonut sellaista olevan olemassa. Ja tähän väliin on sanottava, että myös mun edellisen työpaikan ihmiset on ihan mielettömän ihania :) Mutta kun teet työtä pienessä yksikössä, se työparin merkitys korostuu. Enää ei olekaan 10-15 ihmistä töissä samaan aikaan eri ammattikunnan edustajia, on vain muutama ihminen. Kemioiden pitää vain kohdata, jotta homma toimii. Onneksi meillä se toimii :) Mä iloitsen joka päivä tuosta ihanasta työparista, jonka olen saanut! Jälleen kerran, ne pienet asiat on kuitenkin niin suunnattoman suuria!

Uusi työ toi mukanaan ihan uudenlaiset jutut ja herätti sisällä niitä muutaman vuoden takaisia asioita. Nyt olen päivä toisensa perään koittanut vain hengittää hitaasti sisään ja ulos, koittanut saada selvää ajatuksista ja jotain tolkkua tunnemyrskyyn joka iski liian aikaisin. Toisaalta mietin, kumpi oli ensin... muna vai kana? Laukaisiko työn vaihto tämän prosessin vai tuo kirjan lukeminen? vai molemmat... Uskoisin että molemmilla on ollut vaikutusta. Nähtäväksi jää, miten tarina päättyy meikäläisen kohdalla. Muutosprojekti, elämäntaparemontti, fitnesskissan etsintä... Ne eivät pääty. Sen pystyn sanomaan ja tiedän että voin seistä sanojeni takana. Mutta tuo kaikki muu.... Sitä ei voi oikeastaan edes ajatella.

Motivaatiota siis etsitään kovasti, mutta tällä kertaa antamalla itselle aikaa. Ihanat, Rakkaat ystävät keitaalta ovat pitäneet mut hengissä! Tsemppiviestit ja ajatukset, ne on kantaneet joka päivä :) kiitos Rakkaat! Mutta suunnattoman kiitollinen olen Taistelijalle, joka uhkasi hakea kotoa jos en lähde salille :) niinpä siis viime perjantaina kävin haistelemassa keitaan ilmapiiriä ja tuntemassa jälleen tuon tunteen, mikä tulee kun menet kotiin. Koko viikonlopun olinkin sitten ihan rikki lihaskivusta, jonka sain :) siunattu kipu :)

Silloin kun tuntuu ettei mistään tule mitään ja mikään ei ole mahdollista, istun tv:n eteen ja katson "tanssii tähtien kanssa" - ohjelmaa. Kun katson Raxun ja Janin tanssia, tajuan joka kerran, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki. Kun päätät, pystyt. Ja silloin se on mahdollista. Olen niin suunnattoman onnellinen siitä, mihin asti Raxu on päässyt. Se on vaatinut työtä, mutta on ihan varmasti ollut myös sen arvoista.

Vaikka musta ei tanssijaa tule, voin silti huokaista helpotuksesta. Tämä on sen kaiken arvoista, niiden ilojen ja surujen, ihan kaiken. Helppoa tämä ei ole, mutta se palkinto on jokaisen hikipisaran arvoinen. Tämä vaatii aikaa, ihan sitä oikeaa aikaa mutta myös aikaa itselle. Ja niitä lepotaukojakin. Ehkä en nyt näe kuin tämän hetken ja sen mitä olin. Mutta jonain päivänä näen myös sen, mikä merkitys tällä kaikella on ollut. Hyvää kannattaa odottaa :)