Ihan rikollisen kauan on mennyt aikaa taas edellisestä päivityksestä. Pahoittelut siitä! Täällä kuitenkin ollaan ja homma jatkuu. Hitaasti mutta varmasti :)
Töissä on menossa melkoinen myllerrys. Enempää en sitä julkisesti avaa, mutta se on vienyt voimat aika loistavasti. Jotenkin on ollut ihan veto pois kun on tullut kotiin, sitä on vain kävellyt ympäri kylää koiran kanssa ja antanut ajatuksen tuulettua. Ei ole ollut energiaa kuntoilla eikä kyllä päivittää tännekään kuulumisia. Arjessa tapahtuu myös isoja muutoksia, sillä mun ihana ja rakas juniori on saanut uuden kodin. Kun olet elänyt lähes 30 vuotta koiran kanssa, tulee elämä olemaan todella omituista kun sitä ainuttakaan ei ole. Mutta ratkaisuna tämä on oikeastaan ainoa oikea, vaikka helppo se ei ole ollut.
Edelleen on kynnys mennä ryhmäliikuntaan mukaan. Yksi syy on se, että tauko on venynyt niin pitkäksi että on sellainen tunne ettei kunto riitä. Tuosta sain kuitenkin tänään päinvastaisen kokemuksen. Ei se kunto ihan hevillä rapistu :)
Ihana ystävä ja jumppatoveri on jaksanut houkutella mua mukaan liikkumaan, siitä olen ihan sanattoman kiitollinen hänelle! Tänään aika extempore lähdin mukaan combattiin ja olen jälleen onnellinen että menin! Monestakin syystä :) Suuri syy on tietenkin se, että se oli loistavan Taistelijan tunti, takuuvarmasti siis hyvä tunti. Ja parhautta oli saada olla siellä ystävien seurassa. Kuinka paljon ne akut taas latautuivatkaan pelkästään niistä hymyistä ja siitä tunteesta kun olet kotona. Kun muistaisi tuon taas seuraavalla kerralla kun jättää menemättä...
Kropassa on tapahtunut paljon viime viikkojen aikana ja tällä hetkellä hyppiminen ei ole hyväksi, samoin cx:ään ei ole vielä mitään asiaa. Olin siis ajatellut aamulla, että menen combattiin mutta kyykkään hyppyjen tilalla. Niin varmaan.... Nälkä kasvaa syödessä ja pakko oli päästä hyppimään. Pelkästään jo hyppimisen riemusta mutta myös siksi, että halusin nähdä riittääkö kunto vai onko keuhkot lattialla ja henki pois. Eikä ollut kumpaakaan. Kunto kesti, ihme kyllä :) eka kosketus nykyiseen ohjelmaan ja hivenen olin kyllä pihalla. Mutta ei se ohjelma pahalta tunnu, vaikka haastetta riittää kyllä mulle. Kroppa rajoittaa vielä aika paljon tekemästä täysillä, mutta sopiva hiki tuli pintaan. Jossain kohtaa harmitti ettei voinut täysillä ladata, mutta maltti on valttia ja sekin päivä koittaa vielä :) Hyvää kannattaa odottaa.
Tänään vedin siis ensimmäistä kertaa päälle combat tunneille hankitut vaatteet. Mulla ei ole erikseen jumppa-asuja tietyille tunneille, mutta tällä hetkellä on vain yhdet housut jotka pysyy jalassa noilla liikkuvammilla tunneilla. Ja enää en rakasta telttamaisia paitoja joissa helmat liehuu... Oli yllätys ettei paita ollutkaan niin nakinkuori mitä se on ollut ja suuri positiivinen järkytys oli kesken tunnin kun nuokin housut meinasi tippua :D Mietin kyllä, että ehkä niissä on nyt jousto kadonnut tai jotain, mutta niin vähän ne on käytössä olleet että ei se sitäkään voi olla. Jotain siis tapahtuu koko ajan :)
Kunhan tämä elämä asettuu ja kroppa antaa merkkejä siitä, että voisi alkaa taas kunnolla liikkumaan, palaan salille ja ryhmäliikuntaan kunnolla. Tämä kerran viikossa ei ole mulle sopiva tahti ja huomaan kaipaavani enemmän. Mutta energia ei vain riitä. Pitää siis odotella että elämä tasottuu.
Viime viikot on menty hyvin pitkälti päivä kerrallaan ja hengitellen. Elämä on heittänyt aikamoisia kivenjärkäleitä eteen, mutta niistä on menty yli yksitellen. Iloitsen kuitenkin siitä, missä tänä päivänä olen. Mä olen hengissä ja saan olla terve, pystyn liikkumaan ja mulla on ihania ystäviä elämässäni.
Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä... Ei sentään :) Pää pystyssä kohti uusia seikkailuja, niin se on ja siitä pidetään kiinni! Se mikä ei tapa, se vahvistaa (vaikka sattuukin ihan hitsin paljon) ja nekin kokemukset muovaavat meistä jotain uutta. Jos mistään ei luovu, ei voi saada tilalle uutta.
Itse voisin sanoa, että tällä hetkellä olen paluumatkalla takaisin kotiin. Keidas, tuo paikka jossa koen olevani kotona, on siellä olemassa :) Riittää että avaan ovet ja astun sisään. On ihanaa kun voi luottaa siihen, että siellä se on. Matka takaisin ei aina ole niin helppo kuin toivoisi. Mutta kaikki ne mutkat ovat tarpeellisia tällä tiellä, sen olen oppinut huomaamaan. Myös kaikki kohtaamiset ovat jättäneet ajatuksen pureskeltavaksi ja saaneet näkemään asioissa erilaisia puolia. Myös sellaisia puolia, joita ei aina tahtoisi nähdä. Monesti se paluumatka tyssää omiin ajatuksiin ja ennakkoluuloihin. Ja voin vakuuttaa että niitä on läjäpäin myös minulla... Suurelta osin ne koskee kyllä vain ja ainoastaan minua itseäni, ei muita. Ei siis liity ohjaajiin tai jumppatovereihin millään tavalla. Sitä vain rakentaa itselleen korkean kynnyksen olemattomista asioista ja ihmettelee sitten, miten tässä näin kävi.
Mun onneni on olleet ystävät jotka ovat ravistelleet hereille ja purkaneet sitä mun rakentamaa kynnystä vähän matalammaksi. Onnea on tuollaiset aarteet ystävänä!
Aurinkoa tulevaan viikkoosi, rakasta itseäsi ja arvosta ihmisiä lähelläsi! Sen olen viime viikkoina oivaltanut kunnolla. You are worth it!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti