Viime päivinä oon havahtunut ensimmäisen kerran tänä keväänä siihen, että olen todellakin elossa! Ja että se voikin tuntua hyvältä!
Sunnuntain endorfiinihumala on laantunut, mutta mieli on iloinen ja virkeä. Ihana kevätaurinko paistaa ja olo on mitä parhain! Ainoastaan keuhkot eikä kroppakaan ihan vielä ole palautuneet rankasta keväästä, mutta ees päin! Nyt on aika kuntouttaa niitä hiljalleen. Tarjota säännöllisesti niille työtä ja muistutella mieliin sitä, mistä se kuitenkin lopulta tykkää.
Maanantaiaamu kun valkeni, oli jokaisella askeleella säestyksenä pieni "au au au" kun joka paikkaan sattui. Mutta kipu ei tuntunut kuitenkaan pahalta, se vain kertoi että nyt on tehty taas jotain. Mieli halusi lisää.
Maanantaina kaivoin pyörän talviteloilta ja polkaisin 11km lenkin. Se teki hyvää ja keuhkotkaan ei ihan sanoneet sopimustaan irti. Suunta on siis todellakin oikea!
Eilen pidin lepopäivän, vaikka mieli olisikin tehnyt lähteä johonkin hikoilemaan. Saada tuota hyvääoloa lisää. Tänään oli kuitenkin tiedossa keinukallion mäkiä ja portaita, joten lepopäivät todellakin kunniaan!
Keinukalliossa todellakin hikoiltiin ja hengästyttiin. Vaikka taukoja joutui pitämään hiukan enemmän ja välillä himmaamaan tahtia, ei olo ollut ihan kuollut treenien päätteeksi. Päin vastoin, mieleen nousi jälleen ajatus ettei peli ole menetetty! Ja Mulla oli ihan mahtavat tsempparit mukana, ihana pt ja nelijalkainen kannustin, joiden voimalla jaksoi lyllertää niitä mäkiä ja portaita :)
Vaikka aina sanotaan, että liikunta on sivuseikka jos haluaa painoa pudottaa. Se pudottaminen tehdään oikeasti keittiössä, syömällä oikein, säännöllisesti ja monipuolisesti. Mulla liikunta sanelee kuitenkin paljon syömisiä. Opin silloin kun aktiivisesti painoa tiputin, että kun liikunta on kohdallaan, myös ruokailut asettuvat kohdalleen. Ja näin se on mennyt tälläkin kerralla. Heti kun liikunta on lisääntynyt, on syömiset monipuolistuneet ja rytmi tasoittunut. Myös ne valinnat on parantuneet. Eilen kun kävin jokaviikkoisella kahvila- käynnillä Fazerilla, katsoin kelloa ja totesin, että lounasaika on mennyt ilman lounasta. Joten valitsin pullan sijaan lämpimän ruoan. Pari viikkoa sitten olisin ajatellut, ettei yksi pulla maailmaa kaada. Ja eihän se kaadakaan. Jos se muu ruokailussa on kohdallaan. Mutta jos päivä menee parilla leivällä, litra tolkulla kahvia ja niillä pullilla, ollaan metsässä.
Nyt on kropassa mukava tunne. Mihinkään ei satu, mutta tuntee että jotain on tehnyt. Hiukan tuo auringonpaiste kutsuu ulos ja pohdinkin, pitäisikö rykäistä ja polkea naapurikuntaan uimahalliin uimaan muutama veto. Ei ehkä huono vaihtoehto sekään :)
Aurinkoa päivääsi ja puoliväliviikkoon! Se on kuulkaas kevät nyt! Nautitaan siitä, että ollaan elossa ja voidaan iloita kevätauringon paisteesta!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kipu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kipu. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
torstai 24. syyskuuta 2015
Keskeneräinen
Mikset sä enää kirjoita blogiin? Mikset kerro enää täällä kuulumisia? Ootko lopettanut liikunnan? Ai, sun "projekti" jäi kesken vai?
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Tunnisteet:
Elämää,
Kipu,
Motivaatio,
Taistelija,
Takapakkia,
Tulevaisuus,
Tunteet
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Loma!
"Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin....". Se alkoi vihdoin. Loma. Ja olen todellakin tämän tarpeessa!
Lupasin, että kirjoittelen paremmin kun olen nukkunut kunnon yöunet. Viime yönä vetäsin viimeinkin 9h unet! Ja olo on sen mukainen. Levännyt, virkeä ja iloinen. Edelliset kaksi yötä nukuin 4-5.5h useammalla heräämisellä. Viime yönä heräsin vain kaksi kertaa. Ihan loistavaa!! Ehkä mä alan vain tulemaan vanhaksi, kun yöuni ei ole yhtenäistä. Mutta ei se haittaa menoa, jos saa nukuttua sen perään kuitenkin taas.
Viimeiset kolme viikkoa on mennyt melkoisessa koomassa ja mitään en ole tehnyt itseni eteen. En siis kertakaikkiaan mitään. Kevätauringon valossa olen vain uupuneena katsonut nurkissa pyöriviä pölyjä ja tekemättömiä töitä. Ja todennut, että en jaksa. Pidetään verhot kiinni, niin ei tarvitse katsella niin tarkkaan.
Eilen lomani alkajaisiksi hain rakkaan karvaisen ystävän viikoksi kylään "kotiin". Se on kotiutunut hyvin uuteen kotiin ja en olisi parempaa kotia voinut sille löytää. Mutta koiran kanssa aina eläneenä, huomasin itsekin virkistyväni koiraseurasta. Oma allergia ei hyvää tykkää, joten koiraelämä ei tule alkamaan uudelleen, mutta näitä lyhyitä jaksoja otan mielelläni junioria hoitoon.
osittain siis koiran läsnäolosta ja osittain lomasta johtuen viime yö meni niin loistavasti. Hyvin levänneenä virtaa on taas riittänyt eritavalla tänään. Aamu alkoi ennen seitsemää pitkällä lenkillä lintujen laulua kuunnellessa ja ihastellessa keväistä metsää joka on heräämässä uuteen loistoon. Nautin jokaisesta askeleesta, hiljaisuudesta ja tuoksuista jotka huumaavat meikäläisen joka vuosi uudelleen ja uudelleen!
Jotenkin energiaa on riittänyt tälle aamulle, joten pistin heti tuulemaan. Matot ulos, imurointi, lattioiden pesu, pölyjen pyyhkimistä. Verhotkin kaipasivat pesua, joten viimeiset pyörivät jo koneessa, meninpä samalla vaihtamaan järjestystäkin kun siirtelin sohvaa ja hyllyjä imurin tieltä. Jouluvalotkin sain viimein otettua pois tuolta ulkoa.... Hyvin ehdin ennen juhannusta :D Vielä ajattelin pestä ikkunat ja saunan tänään. Sitten voinkin ihmetellä, mitä seuraavaksi tekisin :D Ehkä mä käyn noita kaappeja taas läpi tai siivoan kellarinkin... Hihittelen itsekseni täällä, että onko mulla vihdoin lääkitys kohdallaan :D
Aloitin eilen viimeinkin sen kipulääkityksen jonka tohtori ehdotti aloitettavaksi kuukausi sitten. Ja pakko sanoa, että noin pienellä annoksella on jo iso vaikutus, sillä käsi on ollut selkeästi parempi tänään. Ehkä sekin on vaikuttanut siihen, että on saanut tehtyä enemmän kuin normaalisti täällä kotonakin.
Ensi viikolla on suunnitteilla liikuntaa sopivassa määrin. Aamu ja iltatunteja, kuntosalia ja jälleen kerran sitä juoksua. Unohtamatta pyöräilyä, jonka aloitin varovasti jo tässä kuluneella viikolla... Eilen kävin totuttelemassa itseäni juoksun saloihin puolen tunnin intervallijuoksulla koiran kanssa. Se teki kyllä hyvää!!
Tästä tämä loma siis käynnistyy, tehokkaasti kotia puunaten ja liikkuen. Ja nauttien sitä ettei ole kiire mihinkään! Aurinkoa keväiseen lauantaihin juuri sinulle!!
Lupasin, että kirjoittelen paremmin kun olen nukkunut kunnon yöunet. Viime yönä vetäsin viimeinkin 9h unet! Ja olo on sen mukainen. Levännyt, virkeä ja iloinen. Edelliset kaksi yötä nukuin 4-5.5h useammalla heräämisellä. Viime yönä heräsin vain kaksi kertaa. Ihan loistavaa!! Ehkä mä alan vain tulemaan vanhaksi, kun yöuni ei ole yhtenäistä. Mutta ei se haittaa menoa, jos saa nukuttua sen perään kuitenkin taas.
Viimeiset kolme viikkoa on mennyt melkoisessa koomassa ja mitään en ole tehnyt itseni eteen. En siis kertakaikkiaan mitään. Kevätauringon valossa olen vain uupuneena katsonut nurkissa pyöriviä pölyjä ja tekemättömiä töitä. Ja todennut, että en jaksa. Pidetään verhot kiinni, niin ei tarvitse katsella niin tarkkaan.
Eilen lomani alkajaisiksi hain rakkaan karvaisen ystävän viikoksi kylään "kotiin". Se on kotiutunut hyvin uuteen kotiin ja en olisi parempaa kotia voinut sille löytää. Mutta koiran kanssa aina eläneenä, huomasin itsekin virkistyväni koiraseurasta. Oma allergia ei hyvää tykkää, joten koiraelämä ei tule alkamaan uudelleen, mutta näitä lyhyitä jaksoja otan mielelläni junioria hoitoon.
osittain siis koiran läsnäolosta ja osittain lomasta johtuen viime yö meni niin loistavasti. Hyvin levänneenä virtaa on taas riittänyt eritavalla tänään. Aamu alkoi ennen seitsemää pitkällä lenkillä lintujen laulua kuunnellessa ja ihastellessa keväistä metsää joka on heräämässä uuteen loistoon. Nautin jokaisesta askeleesta, hiljaisuudesta ja tuoksuista jotka huumaavat meikäläisen joka vuosi uudelleen ja uudelleen!
Jotenkin energiaa on riittänyt tälle aamulle, joten pistin heti tuulemaan. Matot ulos, imurointi, lattioiden pesu, pölyjen pyyhkimistä. Verhotkin kaipasivat pesua, joten viimeiset pyörivät jo koneessa, meninpä samalla vaihtamaan järjestystäkin kun siirtelin sohvaa ja hyllyjä imurin tieltä. Jouluvalotkin sain viimein otettua pois tuolta ulkoa.... Hyvin ehdin ennen juhannusta :D Vielä ajattelin pestä ikkunat ja saunan tänään. Sitten voinkin ihmetellä, mitä seuraavaksi tekisin :D Ehkä mä käyn noita kaappeja taas läpi tai siivoan kellarinkin... Hihittelen itsekseni täällä, että onko mulla vihdoin lääkitys kohdallaan :D
Aloitin eilen viimeinkin sen kipulääkityksen jonka tohtori ehdotti aloitettavaksi kuukausi sitten. Ja pakko sanoa, että noin pienellä annoksella on jo iso vaikutus, sillä käsi on ollut selkeästi parempi tänään. Ehkä sekin on vaikuttanut siihen, että on saanut tehtyä enemmän kuin normaalisti täällä kotonakin.
Ensi viikolla on suunnitteilla liikuntaa sopivassa määrin. Aamu ja iltatunteja, kuntosalia ja jälleen kerran sitä juoksua. Unohtamatta pyöräilyä, jonka aloitin varovasti jo tässä kuluneella viikolla... Eilen kävin totuttelemassa itseäni juoksun saloihin puolen tunnin intervallijuoksulla koiran kanssa. Se teki kyllä hyvää!!
Tästä tämä loma siis käynnistyy, tehokkaasti kotia puunaten ja liikkuen. Ja nauttien sitä ettei ole kiire mihinkään! Aurinkoa keväiseen lauantaihin juuri sinulle!!
Tunnisteet:
Aamutunnit,
Elämää,
Hyötyliikunta,
Juoksu,
Kipu
perjantai 21. helmikuuta 2014
Tautia pukkaa
Viikonloppu. Viimeinkin! Tämä viikko on menty aika äärirajoilla oman ammattitaidon ja osaamisen kanssa. Mutta selvisin, voin onnitella itseäni siitä, että selvisin.
Tauti rantautui sitten tännekin. Viime viikolla se koitti jo tulla, mutta katosi kuitenkin yhden päivän kuumeen jälkeen. Nyt se on ottanut uuden yrityksen ja taisi voittaa tämän erän. Päivä päivältä olo on ollut tukkoisempi ja aamulla kurkku niin tulessa, ettei nieleminen ole tehnyt hyvää. Eilen töistä lähtiessä kurkistin peiliin, kun sattui hengittäminenkin ja kurkussa komeili kunnon pilkut. Lääkärin kautta kotiin ab-kuurin kera. Tänään siis jo vähän parempi olo, alkoi puremaan tuo droppi heti. Onneksi. Jos töissä olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin lepuuttanut kotona. Mutta aina ei voi voittaa, joten on vain koittanut pinnistellä kaiken keskittymiskykynsä siihen ettei tekisi pahoja mokia ja muistaisi asiat. Ehkä mä olen jotain muistanutkin.... Tai sitten löydän kivan pommin sieltä kun menen töihin maanantaina :D
Viime sunnuntain megaliikunta veti koko kropan hapoille. Maanantaina päätin poikkeuksellisesti vaihtaa musiikin liikuntaan ja menin tyhmänä vetämään cross+pumpin sekä combatin. Kaikki putkeen, tietenkin. Jatkossa toivottavasti muistan, ettei noita kahta vedetä peräkkäin. Ei ainakaan jos edellisenä päivänä on vedetty 7-8 tuntia liikuntaa. Olin sanalla sanoen kuollut tiistai aamuna. Kyllä, sain mielettömät kiksit noista tunneista, oli mahtavaa päästä kokeilemaan rajojaan. Mutta ne rajat kyllä löytyi... Tankkauskaan ei osunut kohdalleen, ei sunnuntaina eikä maanantaina joten elimistö on ollut todella kovilla ja toipuminen tuosta setistä on ottanut veronsa. Ehkä syytän tuota settiä myös vähän siitä, että tauti palaili takaisin.
Nyt siis mennään hyvin rauhallisesti. Kävellään ja otetaan iisisti. Niin, kävelyä onkin tiedossa enemmän jatkossa. Sain autosta loistavan tarjouksen ja menin näyttämään sitä tänään. Ja sehän jäi sitten sille tielleen. Hiukan naureskelin itselleni kun menin HSL:n palvelupisteeseen hakemaan matkakorttia ja koitin opetella niitä vyöhykkeitä ja painikkeita.... Edellisestä kerrasta kun on jo tovi aikaa :D Selvisin kuitenkin kotiin reissun päältä. Ja nyt sitten ihmettelen, miten tässä näin kävi. Eihän tämä ole mikään kiveen kirjoitettu juttu. Jos elämä käy hankalaksi, niin autoja saa uusia taas. Mutta otetaan tämä uutena mahdollisuutena ja seikkailuna. Asenne ratkaisee.
Huomisen liikunnat on peruttu mun osalta. Juurikin taudin vuoksi. Otan todellakin iisisti. Korkeintaan lähden kävelylle, paitsi jos se vesisade iskee jota ne vähän niin kuin lupailee saapuvaksi. Musta on tainnut tulla aika lailla mukavuuden haluinen. Tai sitten mä olen viimein oppinut antamaan itsellen myös luvan olla ja nauttia. Tänään sorruin ja vein itseni "ulos syömään", eli pakko oli päästä syömään burger kingiin. En tajunnut että aseman ravintola oli avannut ovensa tänään vain pari tuntia aiemmin, ennen kuin menin sinne. Jono eteni kyllä ripeästi, olivat varautuneet ruuhkaan. Ja olihan se hyvää. Voin jatkossakin sallia itselleni tuon herkun kerran - kaksi vuodessa :) Sen useammin ei tarvitse eikä kyllä tee mielikään. Mietin siellä istuessa, etten ole hampurilaiseen koskenut yli 2 vuoteen, jos omatekemiä ei lasketa. Aika kuluu ihan kauheaa kyytiä...
Kevät tekee tuloaan, mä olen iloinnut mustarastaan liverryksestä joka aamu ja kyllä mä olen kevätauringonkin nähnyt. Voisin vannoa että haistan kevään tulon jo, mutta oon niin tukossa ettei hajuaisti oikein pelitä just nyt. Mutta sieltä se tulee! Kohta voi siis kaivaa fillarin esille ja miettiä, josko polkee töihin tulevaisuudessa :) Ei huono vaihtoehto sekään. Enpä olisi uskonut vuosi - kaksi sitten että teen tällaisen ratkaisun. Vaikka enpä mä olisi uskonut pääseväni tähänkään tilanteeseen.
Paljon on tapahtunut ja hyvä niin :)
Tauti rantautui sitten tännekin. Viime viikolla se koitti jo tulla, mutta katosi kuitenkin yhden päivän kuumeen jälkeen. Nyt se on ottanut uuden yrityksen ja taisi voittaa tämän erän. Päivä päivältä olo on ollut tukkoisempi ja aamulla kurkku niin tulessa, ettei nieleminen ole tehnyt hyvää. Eilen töistä lähtiessä kurkistin peiliin, kun sattui hengittäminenkin ja kurkussa komeili kunnon pilkut. Lääkärin kautta kotiin ab-kuurin kera. Tänään siis jo vähän parempi olo, alkoi puremaan tuo droppi heti. Onneksi. Jos töissä olisi ollut toisenlainen tilanne, olisin lepuuttanut kotona. Mutta aina ei voi voittaa, joten on vain koittanut pinnistellä kaiken keskittymiskykynsä siihen ettei tekisi pahoja mokia ja muistaisi asiat. Ehkä mä olen jotain muistanutkin.... Tai sitten löydän kivan pommin sieltä kun menen töihin maanantaina :D
Viime sunnuntain megaliikunta veti koko kropan hapoille. Maanantaina päätin poikkeuksellisesti vaihtaa musiikin liikuntaan ja menin tyhmänä vetämään cross+pumpin sekä combatin. Kaikki putkeen, tietenkin. Jatkossa toivottavasti muistan, ettei noita kahta vedetä peräkkäin. Ei ainakaan jos edellisenä päivänä on vedetty 7-8 tuntia liikuntaa. Olin sanalla sanoen kuollut tiistai aamuna. Kyllä, sain mielettömät kiksit noista tunneista, oli mahtavaa päästä kokeilemaan rajojaan. Mutta ne rajat kyllä löytyi... Tankkauskaan ei osunut kohdalleen, ei sunnuntaina eikä maanantaina joten elimistö on ollut todella kovilla ja toipuminen tuosta setistä on ottanut veronsa. Ehkä syytän tuota settiä myös vähän siitä, että tauti palaili takaisin.
Nyt siis mennään hyvin rauhallisesti. Kävellään ja otetaan iisisti. Niin, kävelyä onkin tiedossa enemmän jatkossa. Sain autosta loistavan tarjouksen ja menin näyttämään sitä tänään. Ja sehän jäi sitten sille tielleen. Hiukan naureskelin itselleni kun menin HSL:n palvelupisteeseen hakemaan matkakorttia ja koitin opetella niitä vyöhykkeitä ja painikkeita.... Edellisestä kerrasta kun on jo tovi aikaa :D Selvisin kuitenkin kotiin reissun päältä. Ja nyt sitten ihmettelen, miten tässä näin kävi. Eihän tämä ole mikään kiveen kirjoitettu juttu. Jos elämä käy hankalaksi, niin autoja saa uusia taas. Mutta otetaan tämä uutena mahdollisuutena ja seikkailuna. Asenne ratkaisee.
Huomisen liikunnat on peruttu mun osalta. Juurikin taudin vuoksi. Otan todellakin iisisti. Korkeintaan lähden kävelylle, paitsi jos se vesisade iskee jota ne vähän niin kuin lupailee saapuvaksi. Musta on tainnut tulla aika lailla mukavuuden haluinen. Tai sitten mä olen viimein oppinut antamaan itsellen myös luvan olla ja nauttia. Tänään sorruin ja vein itseni "ulos syömään", eli pakko oli päästä syömään burger kingiin. En tajunnut että aseman ravintola oli avannut ovensa tänään vain pari tuntia aiemmin, ennen kuin menin sinne. Jono eteni kyllä ripeästi, olivat varautuneet ruuhkaan. Ja olihan se hyvää. Voin jatkossakin sallia itselleni tuon herkun kerran - kaksi vuodessa :) Sen useammin ei tarvitse eikä kyllä tee mielikään. Mietin siellä istuessa, etten ole hampurilaiseen koskenut yli 2 vuoteen, jos omatekemiä ei lasketa. Aika kuluu ihan kauheaa kyytiä...
Kevät tekee tuloaan, mä olen iloinnut mustarastaan liverryksestä joka aamu ja kyllä mä olen kevätauringonkin nähnyt. Voisin vannoa että haistan kevään tulon jo, mutta oon niin tukossa ettei hajuaisti oikein pelitä just nyt. Mutta sieltä se tulee! Kohta voi siis kaivaa fillarin esille ja miettiä, josko polkee töihin tulevaisuudessa :) Ei huono vaihtoehto sekään. Enpä olisi uskonut vuosi - kaksi sitten että teen tällaisen ratkaisun. Vaikka enpä mä olisi uskonut pääseväni tähänkään tilanteeseen.
Paljon on tapahtunut ja hyvä niin :)
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
Kipu,
Lepopäivä
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Sunnuntain mietteitä
Jestas! Enpä muista, koska viimeksi olen ollut näin kipeänä liikunnasta! Lihaskipua on toki ollut sillä lailla sopivasti. Mutta nyt olen tainnut siirtyä jonkun rajan yli omissa liikuntasuorituksissa, kun saan itseni näin mielettömän kipeäksi. Vai onko sitä oppinut laittamaan peliin vielä vähän enemmän? Tajunnut ettei ne omat rajat ole todellakaan siellä, missä niiden luulee olevan?
Tämä viikonloppu on sisältänyt liikuntaa. Paljon liikuntaa. Ohjattua sopivasti, mutta siihen päälle sitten hyötyliikuntaa ja lenkkeilyä. Hyötyliikunta on ollut pääosin lumitöitä. Niin omia, naapurin kuin ystävänkin. Mä oikeasti rakastan lunta ja lumitöitä :) Niin hassua kuin se onkin. Eilen vietin yhteensä reilun kolmituntisen lapion ja kolan kanssa. Mukavaa hommaa, siitä ei pääse mihinkään! Ja myös aika tehokastakin.
Pitkästä aikaa pääsin eilen lauantaiaamun cx:ään ja crossingiin. Mä tykkään tuosta setistä, mutta monesti se jää välistä siksi että lauantai on viikon ainoa päivä kun saan nukkua pitkään. Kyllä, hyvin itsekkäistä syistä se on siis jäänyt välistä.... Tämä virka-aika on opettanut arvostamaan entistä enemmän niitä aamuja kun saa nukkua ilman kellonsoiton pelkoa. Eilen kuitenkin menin tuolle tuplatunnille ja oli ihan todella mahtava tunti! Oli jännä huomata, miten cx:ssä liikkeet tuntuvat niin erilaisilta kun teetkin ne painoilla etkä tuubilla. Pitää varmaan kokeilla uudelleenkin painoja tuubin tilalle. Pienillä muutoksilla voi näköjään saada ison eron treeniin. Ja tuo lauantaiaamun crossing.... Jösses!! Se on aina ollut hyvä, mutta nyt se ohjelma on ihan tappavan hyvä! Niittaa todella ketoon, halusi tai ei. Lauantai siis sujui palautellessa kroppaa aamun urheilusta lumitöitä tehden.
Fb:ssä moni sadatteli eilen lumen määrää. Minä joka todella rakastan niitä lumitöitä, oon tarjoutunut tekemään niitä. Siitä sitten lähti käyntiin extempore kyläilyreissu, joka kantaa jälleen pitkälle arjen keskellä. En voi sanoa muuta kuin että ystävät ovat henkireikä ja saavat näkemään asioita ihan uudelta kantilta. Ja toisaalta sitä oppii arvostamaan itsessäänkin ihan uusia piirteitä, niitäkin joita on ehkä inhonnut aiemmin.
Tänään annoin itselleni luvan levätä. Nukkua univelkaa pois. Kuluneen viikon valvotut yöt ja stressi, ajatusten myllerrys ja uudet elämäntavat ovat saaneet rytmit sekaisin. Siis oikeasti tuon sydämen rytmin. Mulla on joskus aikanaan ollut pahoja rytmihäiriöitä yövuoroista johtuen, mutta nyt vuosiin niitä ei ole näkynyt. Kuluneella viikolla niitä on kuitenkin ollut säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vain muljuu vähän, välillä sitten senkin edestä. Viime yönä meni vähän hurjempaa tahtia nuo rytmit, joten aamun suunnitelmat laitoin uusiksi ja lepäsin. Tai niinhän mä kuvittelin....
Oikeastaan tuo aamun lepo oli vain pientä tekohengitystä, koska tiesin että illalla on edessä taas kunnon tunnit. Ne lempitunnit! Neljän tunnin putkesta tiputin yhden pois, mutta kolme ohjattua on paljon. Aamun ihana auringonpaiste houkutteli ulos ja kävin kävelyllä. Tai niin mä olin päättänyt, mutta kyllä siellä muutamia pätkiä tuli taas juostua... Välillä mä kyllä oikeasti mietin, että mä vien itseltäni hengen jos jatkan tätä rataa tämän liikkumisen kanssa. Toisaalta kun intoa ja motivaatiota on, niin onhan se hyvä mennä ja tehdä. Mutta miksei sitä voisi itselleen suoda sellaista kultaista keskitietä. Miksi pitää vetää laidasta laitaan?
Lenkin päätteksi hyvä tankkaus, kamojen vaihto ja taas liikenteeseen. Combat, tuo niin rakas tunti! Ihan loistavaa tänäänkin! Johtuiko näyttämisen halusta itselleni, pettymyksistä vaiko mistä, mutta lempikappaleet vei mennessään! Mä niin tykkään kun ohjelmaa aletaan miksaamaan ja ne omat ihan lempparibiisit löytävät takaisin tunnin ohjelmistoon :) Eräs kaveri olikin ehtinyt pyytämään Drummer boyn (ihan best of the best) ja lenkillä ollessani tänään harmittelin itsekseni etten tajunnut pyytää Jackia (The black pearl) yhdeksi biisiksi. Mutta hyvin nuo meidän ohjaajat tuntee meidät tai sitten ohjuksella on kristallipallo, koska tuokin lemppari oli mukana tänään. Ihan paras tunti aikoihin! Vaikka combatit on aina lähellä mun sydäntä, niin jotkut niistä vain menee toisten ohi :) Ja tämän päivän tunti oli juurikin sitä parhautta!
sunnuntaitriplan keskimmäisenä jälleen cx. Eilisen jälkeen liikkeet tuntui pahalta. Korsetissa ei ollut mitään hallintaa ja taukoja tuli niin paljon että turhautti. Joskus sitä miettii, että pitäisi vain poistua tunnilta jos ei pysty tekemään kunnolla. Mutta sitten sitä miettii, että onko kuitenkin parempi yrittää edes vähän kuin luovuttaa ja lähteä pois. Koska itseni tuntien se kynnys seuraavalle samanlaiselle tunnille kasvaa. Tai sitten ko. tunti jää pois valikoimista juurikin sen ajatuksen vuoksi, ettei pysty tekemään. Toistaiseksi siis pysyn tunnilla ja yritän edes vähän. Eihän se ihan turhaa voi kuitenkaan olla?
Triplan viimeinen tunti piti olla fitball. Tuo tunti on edelleenkin todella täynnä ja mun kävi ohrasesti. Joku pölli mun pallon. Niinpä sitten pikamuutos suunnitelmiin, onneksi crossingissa oli tilaa. Sain siis loistavan sunnuntaitriplan vaikka suunnitelmat vähän muuttuikin matkalla :) Ei ollenkaan paha muutos :) Olisin toki päässyt palloilemaan jos olisin halunnut, mutta tämä meni ihan hyvin näin. Ja tuo crossing oli aivan mielettömän hyvä! En voi sanoa, että lihaskipu lähtee sillä millä se tulikin. Koska se ei kadonnut tämän päivän cx:n ja crossingin jälkeen :D päin vastoin, sattuu entistä enemmän....
Huomenna on siis ansaitusti lepopäivä ja musiikille pyhitettyä aikaa.
Kaiken kaikkiaan olen tänä vkl:na miettinyt ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Olen 4-5 päivää tekemättä lähes mitään ja sitten viikonloppuun vedän 9-10 tuntia liikuntaa. Vaikkei se kaikki olekaan ohjattua, vaan mukana on myös ns. leppoista kävelyä niin ei se ole viisasta. On turha itkeä että kroppa on kipeä tai että rytmit on pielessä ja joudut tasoittelemaan niitä päivystyksessä. Onneksi ensi viikolla on omaohjaajan aika, jos samalla saisin jotain tolkkua tähän epätoivoiseen viikkoon. Ja saisin rakennettua hyvän kokonaisuuden tästä liikkumisesta. Siinäpä haastetta minulle.
Tämä viikko on siis ollut melkoinen. Ja myös mielenkiintoinen. Myllerrystä omassa mielessä, asioiden pyörittelyä ja pähkäilyä. Tällä viikolla olen miettinyt kuntoilua paljon ja myös paikan merkitystä kuntoilulle. Olen miettinyt sitä, olenko valmis luopumaan keitaastani, tuosta henkireiästä jossa koen olevani kotona. Mutta sillä paikalla, niillä ihmisillä ja ohjaajilla, sillä kaikella on suuri merkitys. Vaikka tämä matka onkin minun, teen työni itse tai olen tekemättä. Kukaan ei voi pakottaa syömään oikein tai liikkumaan tarpeeksi. Mutta jos ympärillä on oikeanlaisia tsemppareita, ihmisiä joiden seuraan lähdet mielelläsi, on sillä iso merkitys myös mun matkalle. Niin monta kertaa aiemmin olen koittanut päästä alkuun tämän matkan kanssa mutta aina se on kaatunut siihen, etten ole viihtynyt valitsemassani kuntokeskuksessa. Ja nyt tilanne on toisin. En siis ole valmis luopumaan keitaasta vielä. Elokuu on pian, silloin pitää tehdä päätöksiä. Mutta jos nyt tarvitsee päättää, ei kuntokeskus ole vaihtumassa toiseen. Ja miksi ihmisen pitäisi vaihtaa, jos kerran viihtyy?
Helmikuu on siis alkanut, kevät on ihan kohta oven takana ja aurinkoiset päivät lupailevat jo varovasti lähestyvää juhannusta. Ihan oikeasti, se on kohta :) Kirmaus - joukkuekisa on myös lähtenyt käyntiin ja olen ylpeä itsestäni että kahdessa päivässä olen saanut syöttää ohjelmaan yli 9 tuntia liikuntaa. Hetken verran kyllä mietin, että olenko mä sittenkin hiukan kilpailuhenkinen... Ei saa kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa... 2 päivää takana, 26 edessä :) Mutta pakko se on hiukan rintaa röyhistää, TOP-listalla henkilöittäin meitsi vetäs suoraan kärkeen :D ja on meidän joukkuekin jo 12. sijalla! Ja mä tiedän ettei siellä ole vielä muiden kirjauksia kuin mun, joten tilanne kohenee heti kun muut lataavat omansa järjestelmään ;) eli joo, taidan mä olla kilpailuhenkinen.
Tämä viikonloppu on sisältänyt liikuntaa. Paljon liikuntaa. Ohjattua sopivasti, mutta siihen päälle sitten hyötyliikuntaa ja lenkkeilyä. Hyötyliikunta on ollut pääosin lumitöitä. Niin omia, naapurin kuin ystävänkin. Mä oikeasti rakastan lunta ja lumitöitä :) Niin hassua kuin se onkin. Eilen vietin yhteensä reilun kolmituntisen lapion ja kolan kanssa. Mukavaa hommaa, siitä ei pääse mihinkään! Ja myös aika tehokastakin.
Pitkästä aikaa pääsin eilen lauantaiaamun cx:ään ja crossingiin. Mä tykkään tuosta setistä, mutta monesti se jää välistä siksi että lauantai on viikon ainoa päivä kun saan nukkua pitkään. Kyllä, hyvin itsekkäistä syistä se on siis jäänyt välistä.... Tämä virka-aika on opettanut arvostamaan entistä enemmän niitä aamuja kun saa nukkua ilman kellonsoiton pelkoa. Eilen kuitenkin menin tuolle tuplatunnille ja oli ihan todella mahtava tunti! Oli jännä huomata, miten cx:ssä liikkeet tuntuvat niin erilaisilta kun teetkin ne painoilla etkä tuubilla. Pitää varmaan kokeilla uudelleenkin painoja tuubin tilalle. Pienillä muutoksilla voi näköjään saada ison eron treeniin. Ja tuo lauantaiaamun crossing.... Jösses!! Se on aina ollut hyvä, mutta nyt se ohjelma on ihan tappavan hyvä! Niittaa todella ketoon, halusi tai ei. Lauantai siis sujui palautellessa kroppaa aamun urheilusta lumitöitä tehden.
Fb:ssä moni sadatteli eilen lumen määrää. Minä joka todella rakastan niitä lumitöitä, oon tarjoutunut tekemään niitä. Siitä sitten lähti käyntiin extempore kyläilyreissu, joka kantaa jälleen pitkälle arjen keskellä. En voi sanoa muuta kuin että ystävät ovat henkireikä ja saavat näkemään asioita ihan uudelta kantilta. Ja toisaalta sitä oppii arvostamaan itsessäänkin ihan uusia piirteitä, niitäkin joita on ehkä inhonnut aiemmin.
Tänään annoin itselleni luvan levätä. Nukkua univelkaa pois. Kuluneen viikon valvotut yöt ja stressi, ajatusten myllerrys ja uudet elämäntavat ovat saaneet rytmit sekaisin. Siis oikeasti tuon sydämen rytmin. Mulla on joskus aikanaan ollut pahoja rytmihäiriöitä yövuoroista johtuen, mutta nyt vuosiin niitä ei ole näkynyt. Kuluneella viikolla niitä on kuitenkin ollut säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vain muljuu vähän, välillä sitten senkin edestä. Viime yönä meni vähän hurjempaa tahtia nuo rytmit, joten aamun suunnitelmat laitoin uusiksi ja lepäsin. Tai niinhän mä kuvittelin....
Oikeastaan tuo aamun lepo oli vain pientä tekohengitystä, koska tiesin että illalla on edessä taas kunnon tunnit. Ne lempitunnit! Neljän tunnin putkesta tiputin yhden pois, mutta kolme ohjattua on paljon. Aamun ihana auringonpaiste houkutteli ulos ja kävin kävelyllä. Tai niin mä olin päättänyt, mutta kyllä siellä muutamia pätkiä tuli taas juostua... Välillä mä kyllä oikeasti mietin, että mä vien itseltäni hengen jos jatkan tätä rataa tämän liikkumisen kanssa. Toisaalta kun intoa ja motivaatiota on, niin onhan se hyvä mennä ja tehdä. Mutta miksei sitä voisi itselleen suoda sellaista kultaista keskitietä. Miksi pitää vetää laidasta laitaan?
Lenkin päätteksi hyvä tankkaus, kamojen vaihto ja taas liikenteeseen. Combat, tuo niin rakas tunti! Ihan loistavaa tänäänkin! Johtuiko näyttämisen halusta itselleni, pettymyksistä vaiko mistä, mutta lempikappaleet vei mennessään! Mä niin tykkään kun ohjelmaa aletaan miksaamaan ja ne omat ihan lempparibiisit löytävät takaisin tunnin ohjelmistoon :) Eräs kaveri olikin ehtinyt pyytämään Drummer boyn (ihan best of the best) ja lenkillä ollessani tänään harmittelin itsekseni etten tajunnut pyytää Jackia (The black pearl) yhdeksi biisiksi. Mutta hyvin nuo meidän ohjaajat tuntee meidät tai sitten ohjuksella on kristallipallo, koska tuokin lemppari oli mukana tänään. Ihan paras tunti aikoihin! Vaikka combatit on aina lähellä mun sydäntä, niin jotkut niistä vain menee toisten ohi :) Ja tämän päivän tunti oli juurikin sitä parhautta!
sunnuntaitriplan keskimmäisenä jälleen cx. Eilisen jälkeen liikkeet tuntui pahalta. Korsetissa ei ollut mitään hallintaa ja taukoja tuli niin paljon että turhautti. Joskus sitä miettii, että pitäisi vain poistua tunnilta jos ei pysty tekemään kunnolla. Mutta sitten sitä miettii, että onko kuitenkin parempi yrittää edes vähän kuin luovuttaa ja lähteä pois. Koska itseni tuntien se kynnys seuraavalle samanlaiselle tunnille kasvaa. Tai sitten ko. tunti jää pois valikoimista juurikin sen ajatuksen vuoksi, ettei pysty tekemään. Toistaiseksi siis pysyn tunnilla ja yritän edes vähän. Eihän se ihan turhaa voi kuitenkaan olla?
Triplan viimeinen tunti piti olla fitball. Tuo tunti on edelleenkin todella täynnä ja mun kävi ohrasesti. Joku pölli mun pallon. Niinpä sitten pikamuutos suunnitelmiin, onneksi crossingissa oli tilaa. Sain siis loistavan sunnuntaitriplan vaikka suunnitelmat vähän muuttuikin matkalla :) Ei ollenkaan paha muutos :) Olisin toki päässyt palloilemaan jos olisin halunnut, mutta tämä meni ihan hyvin näin. Ja tuo crossing oli aivan mielettömän hyvä! En voi sanoa, että lihaskipu lähtee sillä millä se tulikin. Koska se ei kadonnut tämän päivän cx:n ja crossingin jälkeen :D päin vastoin, sattuu entistä enemmän....
Huomenna on siis ansaitusti lepopäivä ja musiikille pyhitettyä aikaa.
Kaiken kaikkiaan olen tänä vkl:na miettinyt ettei tässä oikeasti ole mitään järkeä. Olen 4-5 päivää tekemättä lähes mitään ja sitten viikonloppuun vedän 9-10 tuntia liikuntaa. Vaikkei se kaikki olekaan ohjattua, vaan mukana on myös ns. leppoista kävelyä niin ei se ole viisasta. On turha itkeä että kroppa on kipeä tai että rytmit on pielessä ja joudut tasoittelemaan niitä päivystyksessä. Onneksi ensi viikolla on omaohjaajan aika, jos samalla saisin jotain tolkkua tähän epätoivoiseen viikkoon. Ja saisin rakennettua hyvän kokonaisuuden tästä liikkumisesta. Siinäpä haastetta minulle.
Tämä viikko on siis ollut melkoinen. Ja myös mielenkiintoinen. Myllerrystä omassa mielessä, asioiden pyörittelyä ja pähkäilyä. Tällä viikolla olen miettinyt kuntoilua paljon ja myös paikan merkitystä kuntoilulle. Olen miettinyt sitä, olenko valmis luopumaan keitaastani, tuosta henkireiästä jossa koen olevani kotona. Mutta sillä paikalla, niillä ihmisillä ja ohjaajilla, sillä kaikella on suuri merkitys. Vaikka tämä matka onkin minun, teen työni itse tai olen tekemättä. Kukaan ei voi pakottaa syömään oikein tai liikkumaan tarpeeksi. Mutta jos ympärillä on oikeanlaisia tsemppareita, ihmisiä joiden seuraan lähdet mielelläsi, on sillä iso merkitys myös mun matkalle. Niin monta kertaa aiemmin olen koittanut päästä alkuun tämän matkan kanssa mutta aina se on kaatunut siihen, etten ole viihtynyt valitsemassani kuntokeskuksessa. Ja nyt tilanne on toisin. En siis ole valmis luopumaan keitaasta vielä. Elokuu on pian, silloin pitää tehdä päätöksiä. Mutta jos nyt tarvitsee päättää, ei kuntokeskus ole vaihtumassa toiseen. Ja miksi ihmisen pitäisi vaihtaa, jos kerran viihtyy?
Helmikuu on siis alkanut, kevät on ihan kohta oven takana ja aurinkoiset päivät lupailevat jo varovasti lähestyvää juhannusta. Ihan oikeasti, se on kohta :) Kirmaus - joukkuekisa on myös lähtenyt käyntiin ja olen ylpeä itsestäni että kahdessa päivässä olen saanut syöttää ohjelmaan yli 9 tuntia liikuntaa. Hetken verran kyllä mietin, että olenko mä sittenkin hiukan kilpailuhenkinen... Ei saa kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa... 2 päivää takana, 26 edessä :) Mutta pakko se on hiukan rintaa röyhistää, TOP-listalla henkilöittäin meitsi vetäs suoraan kärkeen :D ja on meidän joukkuekin jo 12. sijalla! Ja mä tiedän ettei siellä ole vielä muiden kirjauksia kuin mun, joten tilanne kohenee heti kun muut lataavat omansa järjestelmään ;) eli joo, taidan mä olla kilpailuhenkinen.
Tunnisteet:
Bodycombat,
Crossing,
CX,
FitBall,
Hyötyliikunta,
Juoksu,
Keidas,
Kipu,
Kirmaus,
Lepopäivä,
Motivaatio,
omaohjaaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)