tiistai 31. joulukuuta 2013

Tilinpäätös

Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen mielenkiintoinen. Ensin ajattelin että vain alkuvuosi meni aallokossa, mutta kyllä sitä aallokkoa on kestänyt ihan läpi koko vuoden.

Voisin käydä läpi kaikki ne huonot asiat joita on eteen tullut, mutta haluan keskittyä siihen hyvään. Koska sitä hyvää on ollut niin paljon enemmän. Kenenkään elämä ei ole murheetonta, jokaisella on ne omat vastoinkäymiset ja surut. Omat kompastuskivensä ja kantonsa. Elämä on kuitenkin sellaista, miksi sen itse teemme. Jos keskittyy niihin huonoihin asioihin, tuntuu ettei elämässä ole mitään hyvää. Siksi mä haluan keskittyä siihen hyvään, jota olen saanut. Ja mä olen saanut hyviä asioita paljon.

Vuosi sitten elämä uudessa kodissa oli asettunut omiin uriinsa. Kotona tallusteli kaksi karvaista kaveria, työn ja liikunnan tasapaino oli löytynyt. Elin ravintovalmennuksen tiukassa kurissa ja paino tippui. Rakastin liikuntaa, joka ei aikaisempaan elämään ollut kuulunut kuin hetkittäin. Nyt olin tekemässä siitä elämäntapaa. Tavoitteet oli korkealla ja pienikin lipsuminen laittoi kaivamaan ruoskan esiin.

Vuosi opetti kuitenkin paljon paljon muuta. Kesän alkaessa alkoi pakkotauko liikunnasta, vaikka käsi paketissa vähän yrittikin hypellä taistelun tuoksinassa. Lähes 7 viikon tauko pakotti pysähtymään ja ajattelemaan. Tajusin kuinka väsynyt olin, mutta oli vain pakko jatkaa. Syksy alkoi, samaan syssyyn käden kuntoutus, Repen kuolema, uusi työ, äidin sairastuminen ja huoli omasta terveydestä sekä raskas päätös koiraelämän loppumisesta. Lopulta joulun alla wäiskin muutto uuteen kotiin. Syksy on ollut siis melkoista myllerryksen aikaa. Ja kuitenkaan, en vaihtaisi yhtäkään päivää pois tuosta syksystä.

Syksyn alkaessa elämääni astui ystävä, joka täytti tietämättään sen tyhjän kolon, joka oli ollut olemassa. Tuo ystävä on syksyn ja alku talven aikana opettanut mulle paljon sellaista, mitä ei voi sanoilla opettaa. Sellaista, minkä vain esimerkin voima saa tulemaan todeksi. Olen saanut hengitystaukoja arjen keskelle, nauttia valmiista aamupalapöydästä, keskustelusta aamuyön tunneille, ystävyydestä ja saanut esimerkin siitä miten eri tavalla asioita voi hoitaa. Ensimmäisen kerran vuosiin olen viime syksyn aikana muutamana yönä saanut nukkua unetonta unta. Levätä ilman murheita tai huolia, ilman mietteitä huomisesta. Ilman huolta omasta terveydestä tuloksia odotellessa. Se on ollut uutta ja ihmeellistä. Joku muu on kantanut edes yhden illan ajan sitä taakkaa, jota itse raahaa joka päivä mukanaan. Tuo ystävä. Olen hänestä niin kiitollinen koko sydämeni pohjasta!

Jokainen myllerrys on ollut uuden alku. Ei ehkä sellaisen kaikille näkyvä ja konkreettisen, mutta monen uuden ajatuksen, tunteen, näkökulman ja uuden matkan minuun itseeni. Viime vuosi on opettanut mulle niin paljon musta itsestäni.

Elokuussa tuli täyteen vuosi uutta elämää. Käden kanssa ongelmat jatkuivat ja motivaatio oli hukassa. Ravintovalmennus loppui ja tuntui kuin olisin jäänyt täysin tyhjän päälle. Niinhän ei toki ollut, mutta kun puoli vuotta olet tiiviisti yhteydessä ja kirjoitat viikkoraportteja, tulee aika tyhjä olo kun se yhtäkkiä vain loppuu. Vaikka sen toki tiesikin että joskushan se on ohi. Päätin hiljentää tahtia liikunnan suhteen. Pudotettuja kiloja oli takana jo 45kg joten oli aika pysäyttää juna. Elokuusta vuoden loppuun olen siis tasapainoillut, etsinyt sitä normaalia arkea ilman että mietin syömisiä. Ja koittanut pitää painon kurissa.

Nyt kun katson syksyä taaksepäin, koko sitä härdelliä, olen ihmeissäni että paino on pysynyt samoissa lukemissa. En ole miettinyt syömisiä, en ole ehtinyt liikkumaan läheskään sitä määrää, jonka olisin halunnut. Ja silti vaatekoko on pienentynyt ja kutistunut vaikka paino on pysynyt samana.

Voisin siis sanoa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Monia asioita en olisi oppinut ilman niitä vastoinkäymisiä, joita vuosi toi tullessaan. Jos en olisi joutunut tekemään niin monta matkaa itseeni. En usko että seisoisin tässä kunnossa ja kuosissa nyt ilman monia tapahtumia menneen vuoden aikana.

Katson mennyttä vuotta siis mieli kiitollisena. Olen oppinut nauttimaan hetkestä, seisomaan omilla jaloilla tukevammin ja pysymään pystyssä myrskystä huolimatta. Olen saanut kiinni siitä elämänilosta, jonka hukkasin jo useampi vuosi takaperin, olen löytänyt jotain suunnattoman arvokasta. Olen löytänyt itseni.

Viime vuosi on tuonut elämääni paljon uusia ihania ystäviä ja tuttavuuksia, jokainen teistä on äärettömän tärkeä vaikka en sitä ehkä sanokaan usein :) Olen silti teistä jokaisesta kiitollinen ja voin täydestä sydämestäni sanoa olevani onnekas!

Olen oppinut loistavan taistelijan esimerkin voimalla, että elämä on nyt ja tässä. Ja se kaikki on juurikin sen vaivan arvoista. Juuri sinä olet arvokas ja se mitä sinulla on, siitä kannattaa olla kiitollinen. Elämä ei ole aina helppoa, mutta asenne ratkaisee. Sitä asennetta ei saa hukata, vaikka muu elämä myllertää siinä ympärillä. Hymy huuliin ja tissit pystyyn, katse kohti tulevaisuutta ja uutta vuotta! Sillä tulevalla vuodella on niin paljon tarjottavaa!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Tasan 300

Tulipa se hetki. Yksi etappi jälleen tällä tiellä. 300. kirjautuminen Keitaalle :)

Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)

Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.

Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.

Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).

Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!

Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)

Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)

Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)

Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)

perjantai 27. joulukuuta 2013

Askel askeleelta

Mä olen haikaillut koko syksyn perjantai-illan steppiin. Kun tajusin jokin viikko sitten, että ihana ohjaajamme perjantai-illasta siirtyy vuoden vaihteessa muualle, iski pieni paniikki. Olen ollut tasan kerran stepissä, se oli huhtikuussa ja muistan sen tunteen kun tasapaino ei ollut ihan kohdallaan ja kuolema todellakin meinasi korjata mennen, tullen ja palatessa.

Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...

Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!

Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.

Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.

Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.

Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.

ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)

torstai 26. joulukuuta 2013

Kinkun sulattelua

Joulunpyhät ovat sisältäneen paljon pieniä ja suuria iloja. Tänään päädyin tapaninpäivän kunniaksi crossaamaan ja sulattelemaan kinkkua salille. Sali tuntui pitkästä aikaa hyvältä, kunhan muisti jättää olkapään rauhaan. Kiitettävä kuhina kävi salilla, moni muukin oli todennut kinkun kaipaavan vähän extraliikettä ;)

Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!

Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!

Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)

Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.

Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...

Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.

Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)

Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*


Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Aatonaaton ajatuksia

Heräsin tänä aamuna puoli seiskan pintaan siihen tunteeseen, että myöhästyn töistä ja pahasti. Hetken ehdin jo ihmetellä kunnes tajusin että olen lomalla. Siis ei kiire mihinkään ja lupa kääntää kylkeä uudelleen :)

Loma on siis alkanut ja vasta nyt pari päivää lomailtuani olen tajunnut kuinka sitä olenkaan tarvinnut. Rakastan työtäni, niin hassua kuin se onkin, mutta tämä muu arki on pistänyt selän seinää vasten. Välillä on todella tullut se tilanne että happi loppuu. Joulukuun viikot ovat olleet hektisiä ja tekemistä on ollut enemmän kuin vuorokaudessa tunteja. Niinpä nämä ensimmäiset lomapäivät olen vain nukkunut. Rakentanut joulua hiljalleen ja taas nukkunut. Haahuillut kotona yöpaita päällä ja syönyt liian hyvin...

Nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä syömisiä, ei kuntoilua, ei elämäntapamuutosta, ei haasteita. Nyt on aika miettiä itseä ja antaa sitä aikaa. Nauttia lomasta ja tasata hengitystä.

Lupasin ja vannoin pyhästi, että haaste grittiin ja bootcamppiin toteutetaan ennen joulua. Mutta toisin kävi. Ja tällä hetkellä se saa olla näin. Vielä olisin tänään ehtinyt grittiin, mutta jätin väliin erinäisistä syistä. Bootcamp.... Epäilen että se odottaa aikaansa seuraavassa elämässä. Asenneongelma sitä kohtaan ei ihan hevillä murene ja toisaalta tarvitseeko ihan kaikkea kokeillakaan?

Tässä viikolla olin ekan kerran kesän jälkeen vaatekaupassa. Tarvitsin kuumeisesti tähän ajanjaksoon sopivaa vaatetta, kesähepeneitä kun löytyy kaapin täydeltä. Sovittelin muutamia vaatteita ja yhden vaatteen kohdalla jäin tuijottamaan siihen sovituskopin peiliin. Ensimmäisenä mieleen nousi sanat "himputti sä näytät hyvältä, nainen!". En ole enää ihan niin yllättynyt siitä, ettei monet tunnista jos eivät ole nähneet vähään aikaan. En meinannut minäkään sitä peilikuvaa tunnistaa. Ja onhan se aika ihanaa valita vaatteita koko valikoimasta, eikä vain erikoismallistosta. Törmäsin samalla myös uuteen ilmiöön. Olin ostamassa samalla uusia housuja ja sovittaessa koko oli muuten hyvä, mutta jouduin ostamaan kokoa isommat koska siinä sopivassa koossa oli lahkeet liian lyhyet. Eipä ole koskaan ennen tullut tuo vastaan :) Eikä sillä ole mitään väliä, lukeeko kokolapussa M vai L.

Kolmas päivä ilman koiraa on alkanut. Juniori muutti perjantaina uuteen kotiin ja mä olen aloittanut opettelun siihen, ettei koiraa ole. Ensimmäiset pari päivää meni ihan siinä fiiliksessä, kuin se olisi jossain hoidossa. Mutta nyt se totuus alkaa viimein iskostua takaraivoon. Koira on poissa, uuden perheen ilona ja riemuna. Luopumistyötä on tehty koko syksy, joten luopumisen tuska ei ole niin suuri kuin yllättävässä luopumisessa. Suurempi totuttelu on siihen, ettei ketään ole kotona. Aamulla ensimmäiseksi ei tarvitse lähteä lenkille. Kaupassa ei tarvitse miettiä sitä, kuinka kauan koira on ollut yksin kotona. Töistä ei tarvitse ajaa suorinta tietä kotiin vaan voi mennä jumppaan /kauppaan / asioille ja tulla sieltä sitten kotiin. Totuttelua siis edessä. Juniori sai kuitenkin mielettömän hyvän kodin, joten sen suhteen olen levollisella mielellä.

Juttelin ystävän kanssa liikunnasta, sen merkityksestä ja arvosta elämässä, asenneongelmasta kuntosalia kohtaan sekä siitä mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Onko parempi mennä tuli hännän alla ja hengähtää vasta illalla myöhään, vai antaa sitä aikaa itselleen ja katsoa mihin rahkeet riittää. Mulla on selkeä syy, miksi en kuntosalille mene, sama syy liittyy mutkan kautta myös bootcamppiin. Toivon että aika helpottaa ja tasaa ajattelua. Nyt kun elän koiratonta elämää, koitan ottaa kuntosalin viikko-ohjelmaan muutamana aamuna ennen töihin menoa. Osaltaan korvaamaan aamulenkkien puutetta ja myöskin tuomaan hiukan monipuolisuutta viikon liikuntaan. Vaikka myönnän rehellisesti ettei hirveästi kiinnosta jyystää vanhaa kuntosaliohjelmaa, joka on tehty ennen kuin käden kanssa tuli ongelmia ja ennen kuin olkapää sanoi poks. Mutta korvaavia liikkeitä löytyy ja mielikuvitus on rajana. Kokeilemalla löytää uusia ulottuvuuksia.

Kohta on vuosi lopuillaan. Sitä ennen nautiskelen joulunrauhasta ja kiireettömyydestä, loman suomasta levosta ja ajasta itselle. Kohta on aika laittaa vuosi pakettiin, tehdä tilinpäätös itsensä kanssa ja miettiä tulevan vuoden haasteita.

Toivotan sinulle oikein ihanaa ja lämmintä joulunaikaa!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Levosta käsin

Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.

Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?

Viime viikolla vietin ruhtinaalisen  4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)

Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.

Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.

Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.

Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)

Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.

Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.

Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.

Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)

Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)