Mä olen haikaillut koko syksyn perjantai-illan steppiin. Kun tajusin jokin viikko sitten, että ihana ohjaajamme perjantai-illasta siirtyy vuoden vaihteessa muualle, iski pieni paniikki. Olen ollut tasan kerran stepissä, se oli huhtikuussa ja muistan sen tunteen kun tasapaino ei ollut ihan kohdallaan ja kuolema todellakin meinasi korjata mennen, tullen ja palatessa.
Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...
Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!
Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.
Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.
Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.
Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.
ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti