keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Epätoivo ja epäusko

Kun se iskee, siihen ei auta mikään. Se vie hetkellisesti mennessään ja sumentaa näkökyvyn. Se tiputtaa korkealta ja upottaa syvälle. Tunnelin päässä ollut valo sammuu ja sumu syvenee. Ehkä sitä voisi kutsua epätoivoksi ja epäuskoksi.

Viime viikot on mennyt taas kovaa ja korkealla, olen liidellyt 7. taivaassa, saanut mieletöntä tukea joka suunnasta ja sellaista palautetta, jota en koskaan uskonut saavani. En edes niissä syvimmissä toiveissa ja unelmissa. Silti lähes päivittäin saan fb:n kautta viestejä, kuinka olen toiminut tsempparina ja motivaattorina toiselle. Kuinka minusta, rumasta ankanpoikasesta on alkanut kuoriutumaan jotain kaunista. Se pysäyttää hetkeksi vaikka vauhti olisi kova. Mutta kun se jysähtää tuonne tajunnan perälle, hiipii epäusko perässä.

Koskaan. Siis ei koskaan. Kukaan ei ole sanonut mua kauniiksi (no tottakai mun vanhemmat on sanonut :) ). Ja kun yhtäkkiä joku sanoo kuulumisten vaihdon yhteydessä "että susta on tullut kaunis!", se pysäyttää. Toisaalta mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki on. Se mitä olin vuosi sitten, sitä ei ole enää. Ja se mitä olen vuoden päästä, sitä ei tiedä vielä.

Moni on sanonut, että olen nykyisin iloisempi kuin ennen. Nauran enemmän. Maailma murjoo, mutta vastustuskyky on kasvanut paremmaksi. Vastoinkäymiset ei lyö maihin samalla lailla kuin ennen. Kestävyys on siis lisääntynyt. Mutta silti sanotaan, että vahvimpia ovat ne joiden taisteluista emme  tiedä mitään. Moni on myös sanonut sitä, kuinka helppoa on laihduttaa. Ja silti ylipaino on kasvava ongelma, ota voisi kutsua kansantaudiksi. Jos se on niin helppoa, miksi se onkin ongelma.

Kolmivuorotyö antaa silloin tällöin mahdollisuuden itsetutkiskelulle yöaikaan ja jostain syystä ne "viisaat" ajatukset tulevat aina yöllä... tai niinhän sitä itse luulee ;) Viimeiset kolme yötä olen siis yrittänyt tasata tilejä itseni kanssa, hyvällä ja huonolla menestyksellä. Olen koittanut tsempata itseäni eteenpäin, lempeästi mutta päättäväisesti. Olen koittanut haudata ruoskan, jolla olen piiskannut itseäni monta kuukautta. Ja silti epätoivo kaivaa sen aina uudelleen esille.

Vuorotyö tekee myös sen, että kuntoiluun tulee pakostakin taukoja. aamu- ja iltavuoropäivinä pääsen kuntoilun pariin jos vain haluan. Mutta yövuorojen väliin jäävä hereilläoloaika on niin lyhyt, ettei siinä paljon ehdi tekemään mitään. Siksi nämä mun rakastamat yövuorot on pahasta kuntoilulle. Pääkoppa kaipaa selvästi tekemistä, mieli haluaa endorfiineja, lihakset kaipaa kuormitusta ja itse kaipaan sosiaalisia kontakteja.

Ehkäpä tuossa tulikin se tärkein. Sosiaaliset kontaktit. Tai oikeastaan niiden puute. Kun vuosikausia olet ollut se, jota ei haluta mukaan kuvioihin, välttämätön paha, joka on pakko kutsua mukaan, tai riippakivi, on elinpiiri kaventunut. Elämänsisältö on ollut kutakuinkin työ ja koirat, muuri muiden ihmisten pariin on vain kasvanut kasvamistaan. Ja nyt kun yhtäkkiä olenkin se, jolle voi puhua kuin ihmiselle, jonka seurassa kehtaa näyttäytyä julkisella paikalla, jolla saattaakin olla jotain ajatuksia pääkopassa.

Kun on oppinut elämään ilman ystäviä, on ristiriita aika suuri kun ihmisiä onkin vierellä ihan yllättäen. Tähän väliin on pakko sanoa, että iloitsen jokaisesta teistä vilpittömästi koko sydämestäni! Omassa mielessä käy kuitenkin aika ajoin kysymys, miksi yhtäkkiä juuri nyt kelpaankin? Miksen kelvannut sellaisena kuin olen? miksi vaaditaan isoja muutoksia ennen kuin se riittää, mitä olen.

En ehkä osaa pukea sanoiksi sitä tunnetilaa, mikä mieltä kaihertaa tällä hetkellä. Tai ristiriitaa, epäuskoa, ja vähän sitä epätoivoakin. Jos joku kysyisi minulta nyt, miten menee ja kuinka projekti etenee, vastaisin varmasti että luovuttaminen on sentin päässä. Mutta ei se ole. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin. Periksi ei anneta. Tämä tunteiden myräkkä helpottaa hyvien unien jälkeen. Ja kun pääsen taas liikunnan pariin. Tiedän sen.. Mutta yksinään on niin helppo pyöritellä asioita ja itsensä kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Ehkä pitäisi joskus puhua asioita ääneen, mutta kuuleeko kukaan... Siinäpä vasta kysymys.

Epätoivoon ei saa vaipua eikä epäuskolle antaa tilaa. Itseensä pitää uskoa ja itseään rakastaa, huolimatta siitä mitä muut sanovat ja ajattelevat! Vaikka minulla ei olisikaan sitä ihmistä, joka kuulee ja kuuntelee, toivon että sinulla on joku joka rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet!

Maailma pyörii radallaan, se valo siellä tunnelin päässä kirkastuu kyllä ja sumu hälvenee :) Jaksa uskoa itseesi silloinkin kun kukaan muu ei sitä tee!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pieniä onnistumisen hetkiä

Taas kerran tänään sain konkreettisen todistuksen siitä, että välipäivien pito kannattaa. Eihän se kivaa ole, kun mieli ja kroppa huutaa endorfiinien puutteesta, mutta on se itsensä henkinen kiduttaminen näinkin päin todella tarpeellista.

Kolmen välipäivän jälkeen päätin, että tänään menen pumppiin, olipa siellä kuka hyvänsä ohjaamassa. Ohjaajaksi sattui oikein mukava ja erittäin hyvä vetäjä, jonka combatissa olen pari kertaa käynyt. Olin päättänyt jo päivällä, että tänään on painojen noston vuoro. Ettei enää mennä niillä samoilla pikkupainoilla. Lupasin kyllä itselleni, että ihan jokaiseen sarjaan ei tarvitse ympätä lisää rautaa, riittää jos suurimpaan osaan laittaa lisäystä. Edes sen kilon.

No niinpä aloitin suvereenisti tuplaamalla lämmittelyn painot, joten ennen lämmittelybiisin puolta väliä kroppa tärisi ja tutisi. Ja tiesin, että sitä olisi edessä koko tunti. Pidin kuitenkin kiinni siitä, että painoja ei himmata yhtään alaspäin, päin vastoin. Suorastaan voisin sanoa olevani ylpeä itsestäni.

Mutta painojen lisääminen ei ollut tämän jumpan kohokohta. Ehei, vaan sivulankut ja lankut. Nuo ihanan kauheat keskikropan kiduttajat, jotka on tuottaneet mulle ainakin sata harmaata karvaa päähän ja tuskan hikeä otsalle kerta toisensa jälkeen. Tänään, ensimmäisen kerran mun "historian" aikana, sivulankku kesti niin kauan kuin sen pitikin kestää ja tavallinen lankku samoin! Tuo tavallinen lankku ei ole ollut mulle ihan niin suuri haaste kuin sivulankut, mutta niitä olen treenannut enemmän. Tähän asti sivulankun asennon löytymiseen on mennyt aikaa ja kun muut kääntää rintamasuuntaa lattiaa kohti, mä vajoan matolle ja aloitan alusta. Tänään niin ei känyt!! Mä olen niin iloinen tuosta pienestä onnistumisesta jota olen odottanut! Tänään jaksoin molemmin puolin sivulankut alusta loppuun asti, asento löytyi heti eikä olkapäät huutaneet vääränlaisesta kivusta.

Nyt on siis aika pistää äkkiä tavoitteita lisää, ettei juurru tähän. Seuraavaksi sivulankut alkaa kääntymään muiden mukana ja tavallisen lankun askellus käsien varassa onnistuu. Tuo jälkimmäinen on onnistunut vahingossa kerran ja melkein säikähdin sitä itsekin :D Nyt siitä tulee tavoite, että se onnistuu aina.

Kropassa tuntuu vieläkin heikkoa tärinää, monta tuntia pumpin jälkeen. Mutta tietää tehneensä jälleen jotain enemmän kuin viimeksi, olevansa vähän lähempänä tavoitettaan. Ja ennen kaikkea se endorfiinien aiheuttama hyvä olo on jälleen täällä :)

torstai 21. helmikuuta 2013

Välipäivä

Mieli kaipaa liikuntaa, kroppa huutaa rasitusta, lihakset kaipaa kuormitusta. Mutta vuorotyön ikävä puoli on se, ettei aina pääse kun tahtoisi. Eletään jo torstaita ja viimeksi pääsin rääkkäämään itseäni maanantaina. Siis jo kolmas taukopäivä edessä.

Toisaalta on ollut hyvä myös opetella näihin taukopäiviin, sillä niitä todella tarvitaan. Itselleni oli lievä järkytys katsoa tänään vaa'an lukemaa, joka oli humpsahtanut taas reippaasti alaspäin. Kiitos taukopäivien ja kropalle annetun levon. Se tarvitsee sitä voidakseen paremmin ja palautuakseen rääkistä.

Tämä viikko on ollut jotenkin erityinen. Tietenkin jo omassa mielessä sen vuoksi, että puoliväli on ylitetty. Mutta se palaute, mitä olen saanut niin monelta taholta, on ollut ihan käsittämätöntä. Ihan tuntemattomilta ihmisiltä, samasta työpaikasta (meitä on useita satoja, joten en tunne kaikkia :) ). Mutta suurin yllätys on ollut oman työyksikön ihmisten tuki ja kannustus. Myönnän, etten osannut odottaa sitä.

Näin taukopäivinä on hyvä kuitenkin pitää tavoite kirkkaasti mielessä ja suunnitella seuraavia treenejä ja kokonaisuuksia. Viimeiset viikot olen mennyt täysin ryhmäliikunnan imussa, nyt pitäisi ehkä tehdä muutos ja siirtyä kovan raudan pariin. Tiedän että lihakset tarvitsevat sitä oikeasti ja mulla on hyvä ohjelma, jolla saan koko kropan ihan varmana kipeäksi.

Mutta miksi se on niin vaikeaa lähteä sinne salille hikoilemaan yksin? Ryhmäliikunnassa on juuri se etu, että hyvä ohjaaja vie koko joukon mennessään ja saa ylittämään itsensä. Ja kun olet yksin kyykkäämässä voit tehdä vähän sinne päin jos et jaksa. Itsehän siinä kärsii, sehän on selvä. Mutta mistä saisi sen saman imun myös salin puolelle.

Muutenkin huomaan, että käyn vain muutaman ohjaajan ohjaamilla tunneilla. Vaikka tiedän muutkin ohjaajat erittäin hyviksi niin silti kynnys mennä heidän tunneilleen on jostain syystä korkea. Pitäisi opetella siitä pois. Mutta esimerkiksi eilen olisin loistavasti ehtinyt iltatunnille, mutta kun siellä oli eri ohjaaja, ajattelin että voin pitää taukopäivän. Ei ole sitä samaa intoa ja paloa lähteä. Toisaalta ne on niitä omia ajatusten haamuja ja pelkoja, jotka pitää vain kohdata.

Siinäpä siis haastetta tälle keväälle. Laajentaa ohjaajarepertuaaria ja etsiä intohimoa raudan kanssa taistelemiseen :)

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Urakan puoliväli on virallisesti saavutettu

Eilen se viimein tapahtui. Vaaka napsahti miinuskilojen kohdalla lukemiin -30.2kg. Hypin ja pompin, olin niin riemuissani tuosta lukemasta! Aikaa siihen meni 6 kuukautta ja 1 viikko.

Pari viikkoa on haettu tuota lukemaa, vaaka on seilannut edes takas ja on junnattu samoissa lukemissa. Epätoivo ehti hiukan jo hiipiä ajatuksiin ja usko onnistumiseen heikkeni päivä päivältä. Mutta missään vaiheessa se ei kadonnut. Onneksi :)

En kuitenkaan uskaltanut vielä eilen hehkuttaa asiasta täällä, koska pieni pelko oli mittavirheestä. Niinpä päätin odottaa tähän aamuun ja katsoa mitä vaaka nyt näyttää. Ja kappas, samoissa lukemissa ollaan! Ihan loistavaa!

Keskiviikon ravintovalmennuksessa tehtiin taas hiukan muutoksia syömisiin. Kalorit laitettiin vastaamaan tämän hetken kroppaa ja samalla käytiin läpi myös ravintosisältöä. Tällä hetkellä hiilarit ja rasvat on epätasapainossa ja ne pitäisi saada kohdilleen.

Niinpä heti torstaina pistin päivän ruoat uusiksi ja nyt myönnän olevani vähän ylpeä itsestäni, sillä päivien sisällöt on huomattavasti parempaa katseltavaa kuin aiemmin. Hyvä minä :) Haluan lapsellisesti uskoa, että nuo muutokset ruoan sisällössä vaikuttivat heti ja paino lähti jälleen laskuun junnaamisen jälkeen.

Tänään aion nauttia tästä tuloksesta,puolivälin saavuttamisesta. Ja illalla Combattiin taistelemaan!

Ihanaa sunnuntaita juuri sinulle!

perjantai 15. helmikuuta 2013

Välimittoja

Lupasin edellisessä postauksessa laittaa lähipäivinä väliaikatietoja mittojen suhteen. Otinpa siis tuon mittanauhan käteen ja kävin kropan läpi. Aika mukavaa katseltavaa nuo sentit jotka ovat matkalle jääneet. Ilmankos vaatteet tuntuu aina vaan isommilta :)

Rinta -20 cm
vyötärö -26 cm
lantio - 21 cm
Reisi -14 cm
Hauis/allit -10 cm

Kieltämättä on aika uskomaton fiilis!

Ihanaa viikonloppua :)

torstai 14. helmikuuta 2013

Pienen sydämen iso ilo

Pienestä voi ihmislapsen sydän olla sykkyrällään, pienistä asioista se onni lopulta koostuu! Tiedäthän sen tunteen, kun sydän melkein pakahtuu onnesta ja kiitollisuudesta?

Maanantain tuntien keskeytys harmitti ihan vietävästi ja tiistain pidin selkeästi lepopäivänä. Myönnän rehellisesti, että korpesi ja kovaa, tiistaina olisin halunnut tehdä vaikka mitä ja mennä jos jonkin näköiseen jumppaan. Mutta ei, kehoa on kuunneltava joten lepoa ja ravintoa sydänlihaksellekin.

Keskiviikkona koitti sitten jännitysten päivä. Monen monta asiaa :) Ensinnäkin paljon hyviä jumppia tiedossa, ravintovalmennuksen osa 1 loppuisi ja edessä olisi viimeinen tapaaminen. Lisäksi inbody-mittaus ja loma loppui, eli yövuorot olisi edessä, miten ihmeessä sitä osaa taas syödä oikein kun se syöminen on koko loman ajan ollut vähän hukassa....

Aamu alkoi siis loistavalla jumppasessiolla, ensin cx ja perään 45min crossing. Sitähän sanotaan, että jos tippuu hevosen selästä, on sinne kivuttava pikimmiten takaisin. Kieltämättä vähän jännitti, miten mun kävisi crossingissa, alkaisiko taas tykyttää ja joutuisin jättämään leikin kesken. Otin siis vähän varovaisemmin ja kevyemmällä tahdilla / vastuksella. Lopputulos oli hyvä, lihakset kertoi että jotain oli tehty, hiki virtasi ja kuitenkin olo oli loistava! Hieno aloitus keskiviikkoon :)

Olin suunnitellut selkeän ohjelman päiväksi, jumppien jälkeen ruokaa ja nukkumaan. Nukkumatti vain oli karannut muualle, joten ei tullut uni. Yövuoro koittaisi siis 5 tunnin yöunilla edelliseltä yöltä.

Ilta koitti ja Inbody mittaus. Tuo mittaus, johon mulla on suloisen katkera suhtautuminen :D Toisaalta mua harmittaa hirveästi etten viime elokuussa, projektin alussa, uskaltanut mennä mittaukseen koska nyt olisi nähnyt jo tulosten suunnan. Se olisi siis ensimmäinen kerta tuon laitteen päällä... Ja mun täytyy sanoa, että vaikka tulos ei monien mielestä ole ollenkaan hyvä, päin vastoin, niin mulle se oli loistava! Mä olin niin onnessani tuosta tuloksesta ja mukaan saamastani raportista! Ihanaa!! Ja suunta on niin loistava, että tästä on todellakin hyvä jatkaa matkaa :)

Inbodyn perään ravintovalmennukseen. Tapaaminen olisi tällä erää viimeinen. Mutta. Sieltä tulee aina se mutta. Pari viikkoa sitten päätin, että ravintovalmennus jatkuisi vielä toiset 3 kuukautta, koska se pitää mut ruodussa ja oikealla tiellä. Niinpä siis eka ravintovalmennus laitettiin pakettiin ja samalla käynnistettiin seuraava. Nyt kun tätä kirjoitan, ei ole mahdollista laittaa väliaika mittoja, mutta laitan lähipäivinä vähän päivitystä mittojenkin suhteen.

Ja mikäpä kruunaisi täydellisen päivän paremmin, kuin BodyPump ja ihana aurinkoinen ohjaaja sitä vetämässä :) Sieltä oli ihana hakea virtaa yövuoroihin ja nautiskella lihasten huudosta. Perskankku on kyllä iloinen jumpista, siihen sattuu vieläkin :D

Pienessä on ne ihmisen ilot. Mä olen viime päivien aikana taas kerran saanut todeta, kuinka onnellinen olen. Mulla ei ehkä ole kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut, mutta mulla on paljon muita asioita joista iloitsen. Jotka tuovat elämääni sisältöä ja auttavat jaksamaan arjessa eteenpäin.

Suurin asia, mistä pieni sydämeni iloitsee tänään, on ihmiset, eritoten nuo kolme, joihin olen saanut tutustua viimeisen 6 kuukauden aikana. Tämän matkan aikana! Ilman heitä, tämä matka olisi pysähtynyt jo kauan sitten.

Ja koska Ystävänpäivän puolelle meni tämäkin päivitys toivotan oikein ihanaa ystävänpäivää jokaiselle blogissa vierailevalle! Toivon että sinulla on ihmisiä ympärilläsi, iloitsethan heistä :)

maanantai 11. helmikuuta 2013

Kun kroppa sanoo seis

Tänään se sitten iski. kroppa sanoi seis eikä siinä auttanut itku, keskeytettävä oli. Rytmihäiriöt sai silmissä sumentumaan ja vatsan kääntymään ylösalaisin. Ei auttanut. Ei vaikka mitä olisi tehnyt. Pois oli lähdettävä.

Vanha vaiva, joka ei ole ilmoittanut olemassa olostaan vuosiin. Olisiko siitä ehkä 4-5 vuotta ainakin, kun viimeksi on moisia tuntemuksia ollut ja silloinkin ne ilmestyi yövuoroissa aamuyön pikkutunneilla. Mutta nyt, kun kroppaa on jo rasitettu kunnolla kuukausia, mistä ne nyt keksi ilmestyä?

Myönnän, että eilinen triplatunti illalla painoi kropassa mutta jätin suosiolla tämän aamun tuplatunnin pois, koska halusin antaa lepoa lihaksille (ja nukkua pitkään, loma loppuu juuri). Mutta ajattelin, että kyllähän sitä jo tänään illalla vedetään neljä ohjattua tuntia perätysten. Ennen kuin kahvit menee väärään kurkkuun, niin tunneista kolme oli 30min sessioita ja vain yksi 60min. Eli ajallisesti ei mitään sellaista, mitä en olisi tehnyt aiemminkin.

Cx meni hyvin, iloitsin itsekseni takarivissä sivulankusta ja lankusta. combatissa huomasin että meno hyytyy ja olo on nihkeä, ajoittain silmissä sumeni, mutta ajattelin sen olevan nesteen puutetta. Combatin jälkeen 10min tauko, jolloin puoli litraa vettä ja proteiinijuoma, jotta jaksaisi 1,5h crossingin. Mutta toisin kävi. Crossingissa ensimmäiset 10 minuuttia oli tuskaa, huimaa ja heikottaa eikä katsetta pysty kohdistamaan. Hittolainen, sieltä se sitten tuli. ja rytmit meni sekaisin, kirjaimellisesti.

Pakko oli siis luovuttaa. ei todellakaan ole voittajafiilis tänään. Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Tänään se pitää paikkansa.

lauantai 9. helmikuuta 2013

tasan 6 kuukautta uutta elämää takana





Kuinka monta kertaa olenkaan menneiden vuosien aikana päätynyt yllä olevaan ajatukseen. Toivoisinpa että olisin aloittanut jo viime vuonna / kuukausi sitten / puoli vuotta sitten. Mikä se ajanmääre milloinkin oli. I wish... On helppoa toivoa ja tuudittautua siihen ajatukseen, että kyllähän minäkin jos joku toinenkin. On helppoa vähätellä työnmäärää ja vuodatettujen hikikarpaloiden lukua. On helppoa sanoa, kuinka helppo homma se on kadottaa "muutama" kilo ja jatkaa elämää. Mutta kun itse aloitat, karisee ne sanatkin mielestä hyvin äkkiä. Sitä tajuaa työnmäärän ihan toisella tavalla, kun itse on tekemässä sitä muutosta.

Tänään on siis tasan kuusi kuukautta siitä, kun kävelin sovittuun tapaamiseen Feeniksille, kun istuin vastaanotossa ja mietin, että mitä minä teen. Kävin kovaa kamppailua itseni kanssa, onko minusta siihen, meneekö rahat hukkaan, entäs jos... Kuitenkin halu muutokseen oli niin kova, että laitoin nimeni kahden vuoden sopimukseen. En halunnut helppoa toistaiseksi voimassaolevaa sopimusta, sillä siitä olisi päässyt liian helposti eroon. Halusin sitouttaa itseni pidemmäksi ajaksi kuin pariksi kuukaudeksi. Halusin selkeän ajanjakson, jonka sitoutuisin tähän hommaan ja sitten katsottaisiin, miten eteenpäin.

Muistan tuon torstain 9.8.12 erittäin hyvin. Se on piirtynyt aivokalvoille niin voimakkaasti, etten varmaan ihan äkkiä sitä unohda. muistan kun silloin ajattelin, että  katsotaan puolen vuoden päästä, onko mitään tapahtunut.

Ja nyt on se puoli vuotta mennyt. Ihan itsestään. Kun ajattelen tästä eteenpäin puoli vuotta, se tuntuu niin kaukaiselta ajalta. Mutta taaksepäin ajatellen, sehän oli ihan juuri tuossa. Se puoli vuotta sitten. Ja mitä kaikkea siihen mahtuukaan! Niin paljon iloa ja onnea, myös monta aallonpohjaa niin kuntoilussa, painonlaskussa kuin henkilökohtaisessakin elämässä.

Kaiken kaikkiaan viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet raskaat. Asuntojen myyntiä, ostoa, taas kerran myyntiä ja ostoa. Liian monta muuttoa, laiton irtisanominen, suhteen kariutuminen jne jne jne. Kohta on vuosi mennyt kun osoite ei olekaan muuttunut ja irtisanomisen oikeudenkäynnin päättymisestäkin on kohta jo kaksi kuukautta aikaa. Elämä on päässyt tasoittumaan takaisin arjen rauhoittavaan sykkeeseen.

Ja siinä rauhoittavassa sykkeessä on nyt ihan uusi tahti ja rytmi :)

Kiloja on karissut matkalle se lähes 30kg, kroppa hakee edelleen sitä viimeistä rutistusta, jotta voin sanoa olevani puolivälissä. Mutta se tulee sieltä. Jos ei ensi viikolla niin ehkä seuraavalla. Kiirehän tässä ei ole, koska tämä ei ole projekti joka pitää saada valmiiksi äkkiä. Kyse on uusista elämäntavoista. Senttejä on karissut myös mukavasti. Ennen koon 52-54 vaatteet on muuttuneet kokoon 44 ja itsekin on alkanut huomaamaan kropan kehityksen ja muutokset.

Tästä on siis hyvä jatkaa eteenpäin. Puolivuotta on kulunut hujauksessa ja siihen on mahtunut paljon. Mitä onkaan seuraavilla kuudella kuukaudella tarjottavanaan :)

torstai 7. helmikuuta 2013

Tuskaa, hikeä ja kyyneliä

Sitä se tänään todella oli. Tuskaa, tuskanhikeä ja niitä kyyneliäkin. Jostain syystä yksin kuntosalille meneminen on ollut tahmeaa joulun jälkeen. Toki influenssa vei pitkän tovin, ettei päässyt salille mutta toipumisen jälkeen nuo ryhmäliikuntatunnit on vain imeneet mukanaan. Mistä se johtuukaan, että on niin hankalaa saada takamuksensa sinne juoksumatolle lämmittelemään tai vääntämään niitä kyykkyjä kahvakuulien kera?

Olin suunnitellut eiliselle vaikka mitä, mutta jumpat jäi muista syistä. Tuli siis se ns. pakollinen lepopäivä ihan vahingossa. Olin ajatellut että tänä aamuna rykäsen itseni combattiin ja pumppiin heti ysiltä, vaan valvotun yön jäljiltä mehut oli niin poissa, ettei tullut mieleenkään lähteä yrittämään moista yhdistelmää. Niinpä sitten tovin jos toisenkin pohdin aamukahvia hörppiessä, että olisiko tänään salipäivä. Kun tietää, miten tarpeellista se on, että lihaksia kuormittaa hallitusti ja suunnitelmallisesti, eikä vain käy riehumassa tunneilla "vähän sinne päin" meiningillä. Mutta se lähteminen, kuinka tuskaa se voikaan olla.

Sainhan mä itseni sinne, tottakai. Jos jotain päätän, sen teen. Takapuoli tulessa on kankkuja rääkätty ja rintalihas kiittää ihanaa omaohjaajaani loistavista punnerruksista. Jösses, kun voikin tehdä kipeää mutta silti niin positiivisella tavalla.

Tällä viikolla on menty kirjaimellisesti virran mukana. useampana päivänä on ollut tahmeaa eteenpäin jyräämistä, siitäkin huolimatta että on ihana olla lomalla. Osittain mielen on vetänyt matalaksi ravintovalmennus ja omat syömiset. Siis itse valmennuksessa ei ole mitään pahaa, päin vastoin. Mutta harmittaa se oma tahmeus oppia uutta ja sisäistää toimintamalleja. Tuntuu että junnaan samojen juttujen kanssa päivästä toiseen ja viikosta toiseen raporttiin kirjoittelen ne samat asiat, kalorit ei täyty, pitäisi syödä enemmän, kuituja ei tule, rasvojen saantikin on vähän niin ja näin. Miksi tämä on taas näin vaikeaa. Ainoa asia, mistä olen voinut olla ylpeä ja iloinen, on proteiinit. Ne on joka päivä täyttyneet hyvin, vaikka välillä niitä onkin avitettu proteiinijuomilla. Lihaksilla on siis edes jotain, mistä ottaa. Mutta kun tietää, ettei se silti riitä. *Raskas huokaus*

Mä tiesin jo valmiiksi että nämä kaksi viikkoa lomailua tulee olemaan ne haasteelliset viikot mulle. normaalisti työ kun rytmittää syömistä aika kivasti ja töissä on jotenkin muka helpompi pitää kiinni ruoka-ajoista. Kotona sitä tulee tehtyä kaikenmoista ja mentyä siihen tahtiin, että syömiset vain jää ja unohtuu. eikä se ole ihan itsetarkoitus syödä iltapalaksi yli puolia päivän kaloreista paniikin omaisella vauhdilla, että voisi todeta kaloreiden täyttyvän. Eihän siinä ole järkeä.

Ennen kuin tämä ajatusten virta vie mennessään, on tarpeen ottaa henkisesti niska-pers-ote itsestä ja ravistella. Itseäni varten tätä teen, elämänmuutosta, omaa kroppaa ja jaksamista varten. Ei kenenkään muun takia. Olen onnellisessa asemassa, kun olen tajunnut aloittaa ja päässyt näin pitkälle. Tätä ei vesitetä siksi, että mieli sanoo ettei minusta ole tähän. Eikä siksi, että joku kaveri kysyy, menikö liikunta jo liian pitkälle. Ei, kyllä tämä on vain ja ainoastaan peilikuvasta katsovan tyypin vuoksi tehtävä. Minun itseni.

Kyllä se fitnesskissa siellä jossain on, sitä pitää vain edelleen etsiä :)

tiistai 5. helmikuuta 2013

Rajojen ylitystä ja vatsalihaksien metsästystä

Jälleen on tultu siihen kohtaan projektissa, että omia rajojaan pitää taas kokeilla. Mihin kroppa taipuu, mistä hyvä olo syntyy ja mihin kykenee ilman että liikunnasta katoaa ilo ja riemu. Eilen liikunnan suhteen suunnitelmat muuttui ja aamutunti peruuntui. Hetken miettimisen jälkeen laitoin iltatunnit uusiksi ja otin kunnon urakan itselleni. Combat + CX + 40 min vatsoja ja loppuun tunnin crossing. Voin sanoa että lihakset oli niin maitohapoilla ja hengittäminen sattui, mutta fiilis oli korkealla!

Eilen tuntien lomassa mietin paljon sitä jälleen, mikä oma kunto oli kun aloitin. Kuinka crossingissa en voinut kuvitellakaan päästäväni käsiä tangosta irti, kun heti tasapaino tuntui katoavan ja olin tippumassa kyydistä pois. Ja nyt pystyy jo hiukan reippaammassakin tahdissa hölkkäämään crossingissa ja pitämään kädet sivuilla vapaana. keskivartalossa on tapahtunut paljon :) tasapaino on alkanut löytymään ja siitä saa todella kiittää kaikkia tunteja yhteensä. Monilla tunneilla on myös oppinut harjoittelun jälkeen kohdistamaan liikkeen oikeaan paikkaan. Ja olihan yllätys eilen kun tajusin, että mullahan on hauis :) Kroppa alkaa muovautua, hitaasti mutta varmasti!

Tästä lomasta on kuntoilun puolella tullut todellinen vatsatreeni, mutta ei siitä ole ollut yhtään haittaa. Päin vastoin. Sivulankku alkaa löytymään pikkuhiljaa ja peruslankkukin pysyy jo pidempään kasassa. Ja mikä parasta, ristiselkä ei tule enää niin kipeäksi kuin pari kuukautta sitten! Lisäksi mun täytyy hehkuttaa, että sunnuntaina Combatissa onnistuin ekan kerran kunnolla hyppypotkussa!! Jesh! Se mahtava fiilis, mikä tuli onnistumisen myötä :) On myös ollut ihana huomata sekin, että ennen kun katsoi peiliin saleissa, niin aina löysi itsensä nopeasti, koska se oli se isoin "läiskä" siellä peilissä. Mutta niin hassua kuin se onkin, enää se ei ole niin. Joskus joutuu vähän etsimään itseään ja siirtymään, että näkyy peilistä. Nämä on näitä matkan pieniä kohokohtia :)

Joku kysyi tässä taannoin minulta, miten olen onnistunut koukuttamaan itseni näin pahasti. Vastasin että aika oli oikea. Jäin kuitenkin miettimään, mitkä kaikki asiat vaikuttivat tämän muutoksen alkuun laittamiseen. Olenhan ennenkin käynyt kuntosalilla tai jumpissa, mutta miksi ne eivät koskaan ole koukuttaneet niin kuin nyt?

Vastaus on lopulta aika yksinkertainen. Sitä on mielellään sellaisessa paikassa, jossa olet hyväksytty sellaisena kuin olet. Jonne olet aina tervetullut. Ja vaikka menisit sinne kuinka maasi myyneenä tahansa, tulet aina hymyillen pois. Tottahan sitä tahtoo lisää. Myönnän, että aluksi jaksoin käydä vain tietyissä jumpissa koska tiesin ohjaajan loistavaksi ja kannustavaksi. Se, meninkö jumppaan, oli täysin kiinni vetäjästä. Kun itse ei nähnyt omaa kehitystä eikä huomannut, että esim. punnerrukset sujuu jo paremmin, sai sen kannustuksen ohjaajalta. Tottahan se virkistää ja toisaalta saa yrittämään enemmän. Vasta kuukauden parin käymisen jälkeen huomasin meneväni tunneille siksi, että saisin taas sen hyvän olon, mikä tunnin jälkeen valtaa kropan.

Nyt siis vatsalihakset kiittävät tästä urakasta, mutta ennen kaikkea vaatekaappini kiittää :) se on nimittäin tyhjentynyt hurjaa vauhtia. Onneksi on noita ihania nettikirppareita, joista voi ostella vähän edullisemmin vaatetta tähän hetkeen ja myydä pois kun ne kohta jäävät liian suuriksi. Itseään pitää hemmotella, mikäs sen kivempaa kuin odotella postista isoja ja pieniä paketteja saapuvaksi :)

Vaikka niitä rajoja pitää kokeilla, niin ylettömästi ei kannata kroppaansa hajottaa. Vaikka mieli tekisikin kerätä tuntikalenterista kaikki ihanuudet ja vetää useamman tunnin treenit päivittäin, niin niitä lepopäiviäkin pitää olla. Unohtamatta sitä monipuolista ruokavaliota ja riittävää nesteytystä.

Ja jotta tekisin itsekin, niin kuin sanon, siirryn nauttimaan talvisesta tiistaista kahvikupin ääreen :)

lauantai 2. helmikuuta 2013

Ajoitus, sillä on merkitystä

Viikko on melkein vierähtänyt ja uutta kohti mennään. Kaiken kaikkiaan viikko on ollut todella mielenkiintoinen.

Tiistaina elämä pysähtyi hetkeksi kun olin palaamassa koirien kanssa kotiin ystäväni luota Humppilasta ja jouduin pimeällä Lopen tiellä silmätysten kolmen hirven kanssa. Mukana oli paljon varjelusta, muutoin olisi voinut käydä todella huonosti. Onneksi sitä on oppinut todellakin katsomaan niitä aurausmerkkejä pimeällä tiellä ja jos merkit välkkyy tai lopettavat heijastamasta, on syytä jarruttaa. Niin kävi nytkin. Merkit välkkyivät kaukana kovasti ja iskin jarrut pohjaan. Onneksi olin tiellä yksin ettei kukaan ajanut perään... Lopulta auto penkkaan, kun hirvet eivät liikahtaneet tieltä mihinkään ja sinne se vauhti sitten pysähtyi. Pienillä naarmuilla selvisi auto, henkisillä naarmuilla minä itse. Hirvet jatkoivat matkaa, kun koirani tajusivat ne siinä tiellä ja nostivat sellaisen metelin, että oksat pois. kädet täristen ajelin loppumatkan kotiin miettien elämää ja itsensä arvostamista.

Monesti sitä ajaa niin kaasu pohjassa, ettei ehdi näkemään ja nauttimaan maisemista. Ja kuitenkaan ei pitäisi olla niin kamala kiire.

Samoin se on elämäntapojen muutoksen syövereissä, sitä on niin kiire päästä siihen lopputulokseen ettei tajua nauttia siitä itse matkasta. Tällä viikolla olenkin huomannut itsessäni ihan uusia ajatuksia, uuden laista arvostusta itseäni kohtaan. Erilaista, mitä ennen on ollut. tottakai olen arvostanut itseäni ennenkin, mutten ehkä riittävästi. Sitä helposti vähättelee, mitä osaa tai mihin kykenee. Ja jos joku kehuu, niin sitä saattaa helposti ajatella että ne oli vain sanoja. Mutta ei se aina niinkään ole. Itseään pitäisi arvostaa paljon enemmän, nauttia jokaisesta päivästä ja siitä matkasta.

Huomasin joku päivä sitten, että viime aikoina mieleen on noussut uudenlaisia ajatuksia myös itsestä naisena. Kyllä mä kai jonkin sortin nainen olen tähänkin asti ollut :D mutta se on ollut enemmän sitä, että on puhdas ja on puhtaat vaatteet jne. ei juurikaan sellaista naisellista ajattelua kuitenkaan. Nyt hiljalleen on hiipinyt ajatusten perältä vahvemmin esiin toisenlainen itsestä huolehtiminen. Se, että treenaat kroppaasi ja koitat saada sen ihmismäisemmän näköiseksi, ei enää riitäkään. Hiljalleen alkaa olemaan tärkeämpää myös se, että on henkistä hyvääoloa ja itsensä hemmottelua. Vaatteissa pitää olla edes joskus vähän bling blingiä, hierojalla käymistä, kosmetologilla piipahtamista, ehkä jalkahoitoa ja nyt mieli tekisi kauheasti laittaa geelikynnet. hah, minä joka aina olen pitänyt kaikkea tuollaista niin toisarvoisena roskana, alan arvostamaan entistä enemmän sen tuomaa hyvää oloa. Ja naisellista tunnetta.

Onko se aikaisemmin sitten ollut sitä, että ulkonäkö on sanellut niin täysin sen, mitä olet, ettei ole halunnut edes yrittää muilla keinoin paikata omia puutteitaan? Vai onko se sitten ollut sitä, että on tyytynyt vain siihen ajatukseen ettet kelpaa kenellekään, ettei ole halunnut edes nähdä pientä vaivaa ollakseen kauniimpi. kauneus kuitenkin lähtee sisältä päin, jos ihmisellä ei ole hyvä olla omassa kropassaan, se näkyy ulos päin. Jos taas sisällä on hyvä olla, rakastat itseäsi (terveellä tavalla) niin se näkyy ulos päin ja tekee ihmisestä kauniin. Riippumatta siitä, mikä se ulkonäkö on.

Ehkä mä olen siis myöhässä, kasvamassa siksi naiseksi joka olen. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. En ikimaailmassa osannut aavistaa, mitä kaikkea tämä elämänmuutos toisi tullessaan. En näitä tunteita, uusia ajatuksia enkä varsinkaan sitä että jotain oikeasti voisi tapahtua.

Voinen sanoa vain sen, että tällä kertaa elämänmuutoksen aloittaminen osui aikataulullisesti juuri oikeaan kohtaan ja löysin oikeat ihmiset tukemaan muutosta. sillä on merkitystä, mikä oma motivaatio on ja että on ne oikeat ihmiset edesauttamassa muutoksen syntymistä.

Saan jälleen tänään olla iloinen siitä, että palapelin palaset loksahtivat kohdalleen juuri oikeaan aikaan minun elämässäni :) Tästä on hyvä jatkaa kohti uutta viikkoa ja tietenkin, kasvua naiseksi, fitnesskissaksi ;)

Ensimmäinen välietappi lähenee

Fb:ssä ihmiset ovat innostuneet pyytämään kuvia edistymisestä. Ensin ajattelin, etten varmana laita yhtä ainutta kuvaa sinne, mutta tuli se nyt sitten ladattua sinne... Kamalaa mutta toisaalta aika silmiä avaavaa. Varsinkin kun katson, mitä on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Ei sitä tajua itse vain vaakaa tuijottamalla, peili ja valokuvat on aika hyvä apu siihen. Tai ainakin se valokuva.

Pahoittelen kuvien huonoa laatua, kännykällä peilin kautta salamalla otetut kuvat ei ole niitä parhaimpia, mutta kyllä ne kertoo silti paljon. Ainakin itselle :)


vertailukuva on otettu marraskuussa ja toiset kuvat tänään. Paljon on tapahtunut....