Epätoivo ja epäusko

Kun se iskee, siihen ei auta mikään. Se vie hetkellisesti mennessään ja sumentaa näkökyvyn. Se tiputtaa korkealta ja upottaa syvälle. Tunnelin päässä ollut valo sammuu ja sumu syvenee. Ehkä sitä voisi kutsua epätoivoksi ja epäuskoksi.

Viime viikot on mennyt taas kovaa ja korkealla, olen liidellyt 7. taivaassa, saanut mieletöntä tukea joka suunnasta ja sellaista palautetta, jota en koskaan uskonut saavani. En edes niissä syvimmissä toiveissa ja unelmissa. Silti lähes päivittäin saan fb:n kautta viestejä, kuinka olen toiminut tsempparina ja motivaattorina toiselle. Kuinka minusta, rumasta ankanpoikasesta on alkanut kuoriutumaan jotain kaunista. Se pysäyttää hetkeksi vaikka vauhti olisi kova. Mutta kun se jysähtää tuonne tajunnan perälle, hiipii epäusko perässä.

Koskaan. Siis ei koskaan. Kukaan ei ole sanonut mua kauniiksi (no tottakai mun vanhemmat on sanonut :) ). Ja kun yhtäkkiä joku sanoo kuulumisten vaihdon yhteydessä "että susta on tullut kaunis!", se pysäyttää. Toisaalta mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki on. Se mitä olin vuosi sitten, sitä ei ole enää. Ja se mitä olen vuoden päästä, sitä ei tiedä vielä.

Moni on sanonut, että olen nykyisin iloisempi kuin ennen. Nauran enemmän. Maailma murjoo, mutta vastustuskyky on kasvanut paremmaksi. Vastoinkäymiset ei lyö maihin samalla lailla kuin ennen. Kestävyys on siis lisääntynyt. Mutta silti sanotaan, että vahvimpia ovat ne joiden taisteluista emme  tiedä mitään. Moni on myös sanonut sitä, kuinka helppoa on laihduttaa. Ja silti ylipaino on kasvava ongelma, ota voisi kutsua kansantaudiksi. Jos se on niin helppoa, miksi se onkin ongelma.

Kolmivuorotyö antaa silloin tällöin mahdollisuuden itsetutkiskelulle yöaikaan ja jostain syystä ne "viisaat" ajatukset tulevat aina yöllä... tai niinhän sitä itse luulee ;) Viimeiset kolme yötä olen siis yrittänyt tasata tilejä itseni kanssa, hyvällä ja huonolla menestyksellä. Olen koittanut tsempata itseäni eteenpäin, lempeästi mutta päättäväisesti. Olen koittanut haudata ruoskan, jolla olen piiskannut itseäni monta kuukautta. Ja silti epätoivo kaivaa sen aina uudelleen esille.

Vuorotyö tekee myös sen, että kuntoiluun tulee pakostakin taukoja. aamu- ja iltavuoropäivinä pääsen kuntoilun pariin jos vain haluan. Mutta yövuorojen väliin jäävä hereilläoloaika on niin lyhyt, ettei siinä paljon ehdi tekemään mitään. Siksi nämä mun rakastamat yövuorot on pahasta kuntoilulle. Pääkoppa kaipaa selvästi tekemistä, mieli haluaa endorfiineja, lihakset kaipaa kuormitusta ja itse kaipaan sosiaalisia kontakteja.

Ehkäpä tuossa tulikin se tärkein. Sosiaaliset kontaktit. Tai oikeastaan niiden puute. Kun vuosikausia olet ollut se, jota ei haluta mukaan kuvioihin, välttämätön paha, joka on pakko kutsua mukaan, tai riippakivi, on elinpiiri kaventunut. Elämänsisältö on ollut kutakuinkin työ ja koirat, muuri muiden ihmisten pariin on vain kasvanut kasvamistaan. Ja nyt kun yhtäkkiä olenkin se, jolle voi puhua kuin ihmiselle, jonka seurassa kehtaa näyttäytyä julkisella paikalla, jolla saattaakin olla jotain ajatuksia pääkopassa.

Kun on oppinut elämään ilman ystäviä, on ristiriita aika suuri kun ihmisiä onkin vierellä ihan yllättäen. Tähän väliin on pakko sanoa, että iloitsen jokaisesta teistä vilpittömästi koko sydämestäni! Omassa mielessä käy kuitenkin aika ajoin kysymys, miksi yhtäkkiä juuri nyt kelpaankin? Miksen kelvannut sellaisena kuin olen? miksi vaaditaan isoja muutoksia ennen kuin se riittää, mitä olen.

En ehkä osaa pukea sanoiksi sitä tunnetilaa, mikä mieltä kaihertaa tällä hetkellä. Tai ristiriitaa, epäuskoa, ja vähän sitä epätoivoakin. Jos joku kysyisi minulta nyt, miten menee ja kuinka projekti etenee, vastaisin varmasti että luovuttaminen on sentin päässä. Mutta ei se ole. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin. Periksi ei anneta. Tämä tunteiden myräkkä helpottaa hyvien unien jälkeen. Ja kun pääsen taas liikunnan pariin. Tiedän sen.. Mutta yksinään on niin helppo pyöritellä asioita ja itsensä kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Ehkä pitäisi joskus puhua asioita ääneen, mutta kuuleeko kukaan... Siinäpä vasta kysymys.

Epätoivoon ei saa vaipua eikä epäuskolle antaa tilaa. Itseensä pitää uskoa ja itseään rakastaa, huolimatta siitä mitä muut sanovat ja ajattelevat! Vaikka minulla ei olisikaan sitä ihmistä, joka kuulee ja kuuntelee, toivon että sinulla on joku joka rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet!

Maailma pyörii radallaan, se valo siellä tunnelin päässä kirkastuu kyllä ja sumu hälvenee :) Jaksa uskoa itseesi silloinkin kun kukaan muu ei sitä tee!