Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tavoitteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tavoitteet. Näytä kaikki tekstit

torstai 14. toukokuuta 2015

Karu todellisuus

Joskus ihmisen pitää mennä "tunnelinsa" loppuun asti, että herää koomasta ja tajuaa tilanteen. Näin on käynyt mullakin. Vaikka koko ajan olen tiennyt, ettei tämä tie johda mihinkään. Tämä polku jolle hairahduin viime vuonna, ei johda sitä palkintoa kohti, jota tavoittelen. Ja kuitenkin olen vain jatkanut kulkemista yhä eteenpäin ja eteenpäin.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt jälleen taudin kourissa. Taas yksi ab-kuuri ja rtg-kuvia. Aina sama vastaus: tauti jyllää edelleen, ota iisisti. Ja mä olen ottanut. Kirjaimellisesti. Olen vain syönyt, maannut, tuskaillut ja pyörinyt itsesäälin aallokossa. Ei musta ole tähän, ei se riitä mitä teen, ei tästä tule valmista. Ja niin edelleen. Olen syyttänyt tautia kun hengästyttää. Mutta vaatekaappi on armoton mittari. Kun vuosi - puolitoista sitten pistin kaapin uusiksi, en hankkinut sinne enää yhtään venyvää vaatetta. Ei yhtään sellaista makkaroille armollista kudetta. Vaan kaikki hankinnat oli niitä, joista näkisi heti, että metsään ollaan menossa. Ja nyt ollaan tilanteessa että vain muutama on hyvän näköinen päällä eikä ahdista. Silti se ei ole riittänyt herätykseksi.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä mättää. Miksi juna menee väärillä raiteilla ja miksi sen vauhti on niin vaikea pysäyttää. Juuret kaikessa on pitkälti kelpaamattomuudessa. Siinä, ettei mikään riitä, mitä on. Tiedän, että riitän sellaisena mutta silti se palaute jota on vuosia saanut, elää syvällä sisällä. Kuinka paljon ihminen on valmis muuttumaan kelvatakseen muille?

Eilen päätin, että junan on pysähdyttävä. Se ei auta, että ajattelee aina vain jotta huomenna. Tai ensi viikolla. Tai kesällä. Tai sitten kun on taas vuorotyössä. Tai... Selityksiä ja tekosyitä, niitä riittää niin paljon kuin tahtoo. Niinpä päädyin pitämään eilen mässäyspäivän. Kuulostaa hassulta yhtälöltä. Kaappiin on hiipinyt pikkuhiljaa epäterveellisempää evästä, sellaista jota ei ole parin vuoden aikana mun kaapeista löytynyt. Niinpä päätin, että syön niin paljon herkkuja kuin napa vetää ja sitten se on siinä. Kaapit tyhjäksi sellaisesta, mikä ei sinne kuulu.

Tänään astuin peilin eteen. Olenhan mä siinä käynyt monesti päivän mittaan, mutta nyt tein sen ajatuksella. Katsoin mihin olen tullut, mietin mistä olen lähtenyt. Mietin, mihin olin jo päässyt. Kohtasin itseni ja melkein vesitetyt saavutukset. Kävin vaa'alla ja otin mitat. Eihän ne mieltä ylentänyt, mutta kohtasin lukemat ja päätin jälleen ettei koskaan enää. Nyt asioiden on muututtava. On pistettävä asiat jälleen tärkeysjärjestykseen ja siinä listan ykkösenä pitää lukea "minä". Kukaan, ei kukaan voi arvostaa sinua niin paljon kuin mitä itse voit. Niinpä on aloitettava siitä, että minä riitän ja kelpaan itselleni. Ja se riittää. Ei tarvitse riittää tai kelvata muille. Se on heidän ongelmansa, ei minun. Mutta itselleen pitää kelvata, itseään pitää rakastaa. Itselleen pitää olla armollinen ja rakastava. Ja tämä juna on ollut matkalla päin vastaiseen suuntaan. Miksi tuhoan sen työn, jonka tein. Miksei se riitä itselleni?

Paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Paljon asioita, jotka on kohdattava.

Tänään aloitin lääkärin ohjeen mukaisesti iisisti. Menin kuntosalille ja vietin siellä aikaa 1,5 tuntia. Tein sarjat loppuun ja keskityin liikkeeseen. Syke ei noussut korkealle, mikä oli tavoitekin. Mutta hiki tuli kyllä. Ja tärinä :) ei se hukkaan siis mennyt.

Salilla ollessa mietin, mikä oli pitänyt mut sieltä poissa niin kauan. Mikä oli nostanut kynnyksen palata niin korkeaksi. Joillekin kuntoilu on verrattavissa uskontoon. Sitä se oli mulle hetken aikaa, kunnes elämässä tuli suurempia kysymyksiä ja palaset menivät uusiksi. Nyt on aika rakentaa palat taas paikalleen, löytää se imu ja halu, joka kutsuu salille. Olin niin onnellinen tänään salille mennessäni, sillä se tunne tuli jälleen. Tulin kotiin. Ihania, rakkaita ihmisiä, jotka hyväksyvät sellaisena kuin on. Vaikka epäonnistuneena ryömit takaisin juoksumatolle ja vyöryt maton mukana eteenpäin, riität silti sellaisena. Kelpaat edelleen, olet edelleen yksi muiden joukossa. Et olekaan tipahtanut toiseen kastiin tai sisäpiiristä pois. Vaikka ei tuolla mitään sisäpiirejä ole (ainakaan mä en niihin ole koskaan kuulunut *wirn*). Mutta you got the point. Olet edelleen tervetullut, osa yhteisöä.

On siis aika kiillottaa taas se unelma kirkkaammaksi. Palata peruskysymysten äärelle, uskoa itseensä ja etsiä motivaatio. Tavoitteet on tehty saavutettaviksi, unelmat toteutettaviksi. Ja se kaikki on mahdollista jos itse uskoo siihen. Mulla on ympärillä ihmisiä, jotka rakastavat ja uskovat mun unelmiin. Kannustavat tekemään sen, mihin itse ei usko. Kannustavat ylittämään rajojaan ja rikkomaan ennakkoluuloja. Niitä ystäviä mun on ollut ikävä. 

Ja sinne mieli haluaa takaisin. Keitaalle, jossa on hyvä olla.


lauantai 3. toukokuuta 2014

Pakko laihtua

Kun on pakko laihtua. Vielä yksi kilo. Vielä muutama sentti. Vielä ainakin yksi vaatekoko. Vielä vähän.... On pakko. Pakko olla pienempi.

Mistä se pakko tulee? Kuka sen määrittelee? Miksi on pakko olla pienempi tai mahtua siihen vähän pienempään puseroon / housuihin? Miksi on pakko laihtua?

Nämä kysymykset on olleet mielessä viime päivinä päällimmäisenä. Miksi mun on pakko laihtua, kuka määrittelee sen pakon? Onko tämä prosessi itseäni varten, vai haluanko olla jotain mitä en ole? Luulenko olevani jotain muuta jos olen sen 5kg kevyempi tai mahdun kokoa pienempiin vaatteisiin?

Ravintovalmennuksessa mietittiin miksi paino ei laske. Olenko stressaantunut työstä tai ruoan miettimisestä. Jäin pohtimaan stressiä ja tajusin että olen stressaantunut. Mutten arjesta tai työstä. Vaan siitä että takaraivolla on tuo ajatus koko ajan. Pakko laihtua.

Kun ei ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä pitäisi jotta laihtuu, stressitaso nousee. Ei ehdi salille, ei ehdi jumppaan ei ehdi.... Ja kuitenkin mulla on ihan yhtä paljon tunteja vuorokaudessa kuin aiemminkin, miksi nyt yhtäkkiä en enää ehdi? Motivaatio ei ole kadonnut mihinkään, sitä on kyllä.

Kun edellinen ravintovalmennus loppui syksyllä, loin itselleni stressin siitä että nyt on pakko onnistua yksin. Pakko jatkaa samaa tahtia. Pakko päästä siihen tavoitteeseen nopeasti. Enkä edes tiedostanut sitä, se vain tuli itsekseen ja hiipi salaa takaraivolle. Mun on pakko onnistua.

Nyt mietin, miksi mun on pakko. Kyllä, elimistö voi paremmin ja nivelet tykkää kun on vähemmän kuormaa mukana. Mutta mikään pakko mun ei ole. Se, että saan kiloja pois, ei muuta sitä mitä mä olen. Kyllä se muuttaa ulkokuorta, tottakai, mutta ei sitä mikä siellä sisällä on.

Kukaan ei ole vaatinut mua muuttumaan. Kukaan ei vaadi mua olemaan 10kg kevyempi. Ei mun ole pakko. Nyt siis olen jälleen niiden peruskysmysten äärellä. Ties kuinka monennen kerran. Miksi lähdin tähän prosessiin, ketä varten teen tätä. Miksi haluan olla pienempi ja mitä sitten tapahtuu kun saavutan sen tavotteen? Teenkö itseäni varten, ehkä terveempää tulevaisuutta ajatellen ja siksi että mun olisi parempi olla. Vai siksi, että voin sanoa laihtuneeni XX määrän ja ylpeillä lukemilla? Siksi, että pystyn näyttämään muille (kenelle??) että mä pystyn tähän, kykenen muuttumaan.

Ei mulla ole vastauksia. Tällä hetkellä mulla on vain satoja kysymyksiä ilman vastauksia. Ne selviää kyllä, mutta olen onnellinen siitä, että mulla on edes nyt ne kysymykset joihin voin etsiä itsestäni vastauksia. Miettiä syitä ja seurauksia.

On siis se hetki, että on annettava aikaa. Unohtaa se pakko. Olla itselleen armollinen ja unohtaa stressi siitä että tänäänkään en ehdi salille. Huomenna on uusi päivä ja jos huomennakaan en ehdi, niin mitä sitten? Enkä tarkoita nyt välinpitämättömyyttä kuntoilua kohtaan, vaan sitä että asiasta ei pidä tehdä suurempaa numeroa kuin se on. Se on yksi osa elämää, välillä ehtii enemmän ja välillä vähemmän. Mutta jos ei ehdi, ei siitä saa tulla paniikinomainen asia joka on pakko suorittaa.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Tänään on hyvä päivä aloittaa

Ensimmäinen lomapäivä. Olen hemmotellut itseäni olan takaa, käynyt kasvohoidossa ja maannut nirvanan tuntumassa mömmöt poskilla. Ja rentoutunut. Huomenna aion pinkoa pyörän kumit savuten kampaajalle, korkea aika saada tästä peikosta taas vähän enemmän ihmisen näköinen... Keskiviikkona aion olla aamun ensimmäisten joukossa täydentämässä urheiluvaatevalikoimaani uuden XXL sports & outdoors - liikkeen avajaisissa. Ainakin mainoksissa on muutama houkutteleva juttu, kuten uusi pyörä.... Se todella tulisi tarpeeseen, joten se on numero ykkönen ostoslistalla. Ei se ehkä ihan tuonne urheiluvaatevalikoimaan kuulu, mutta lähelle kuitenkin ;)

Niin kuin olen monessa aiemmassa postissa jo sivunnut aihetta ravintovalmennus ja mahdollinen paluu takaisin oppien äärelle, niin viime päivinä olen päätynyt siihen että palattava on. Niinpä sitten sähköpostia ravintovalmentajalle, mä tahdon takaisin! Mä olen tyytyväinen siihen, mihin olen päässyt. Ja siihen, että olen saanut pidettyä kilot kurissa. Muutaman kilon heittelyt sinne tai tänne ei mun maailmaa kaada, olen todistanut itselleni että pystyn pitämään saavutetun painon. Mutta kun tässä kohtaa se ei vaan riitä. Ei tämä ole vielä se paino mihin haluan jäädä, koska ylikiloja on vielä turhan paljon. Villeimmät unelmat olisi, jos saisi pois vielä 20kg, mutta 15kg olisi ihan riittävä sekin... Ja lihas painaa enemmän, eli jos kuntoaan kohentaa ja sinnikkäästi kasvattaa lihaksia, niin toi 15kg riittää mainiosti.

Myönnän, että olin ajatellut että jos sitten toukokuussa alottaisi tai parin viikon  päästä. Mutta puhelu ravintovalmentajalta tuli jo tänään ja aloitus nyt saman tien. Wau! Nopeeta ja just sitä mitä mä tarviin. Hiukan syyllisenä katsoin juuri ostamaani lomapullaa, miksi ostin sen.... Myönnän, söin myös sen. Mutta siihen se sitten loppui. Nyt ei auta itku eikä tyhjät lupaukset siitä, että ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, ehkä loman jälkeen... ehkä tämä on se viimeinen pulla. Katin kontit, se päätös on tehtävä nyt ja tässä eikä siirtää sitä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Hassuinta oli, että heti puhelun loputtua mun iski kauhea veden jano. Puoli litraa vettä ja johan helpotti ;)

Tänään on siis hyvä päivä palata takaisin oppien äärelle ja aloittaa. Easyeat kutsuu täyttämään jälleen tyhjiä rivejään :) paluu on alkanut, joten tehdään se sitten kunnolla. Nyt lähtee se viimeinen rutistus jonka aikana todellakin hikoillaan vikat kilot pois! siitä en tingi!

Tämä katti on maannut liian kauan, nyt on aika laittaa se töihin. Täältä tullaan elämä!

ps. polkupyöräilyä takana tänään tunti.... Tarakka kipeenä, reidet tulessa, mutta yhtään ylämäkeä en taluttanut! Himputti, tää lusmuilu saa nyt luvan olla tässä!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Mihin katosi se taistelija?

On aika kiillottaa peili ja katsoa sinne pitkään. Käydä kunnon keskustelu peilikuvan kanssa, puhua itselleen siitä missä mennään ja miksi mitään ei tapahdu. On turha odottaa tuloksia, jos ei tee töitä niiden tulosten eteen. On turha itkeä ja vaikeroida kun ahistaa ja puristaa ja henkeen ottaa, jos ei kuitenkaan tee mitään sen eteen että voisi paremmin.

Olen viime viikkojen aikana viimein kokenut kantapään kautta sen tosiasian, että liikkumien todellakin vain tukee painonpudotusta. Ne tulokset tehdään siellä keittiössä. Olen syönyt vapaasti kaikkea, siis ihan kaikkea. en ole mittinyt yhtään, mitä suustani olen alas tunkenut ja silti olen liikkunut keskimäärin 14 tuntia viikossa. Ja mitä silmäni näkevätkään kun menen vaa'alle (ihan liian) pitkästä aikaa. Hälytysraja on rikki komeasti.

Mä olen pitänyt tässä tasapainottelun aikana itselläni ns. hälytysrajaa painossa. En reagoi kilon tai kahden heittelyihin, mutta olen pitänyt takaraivolla kuitenkin mielessä lukeman, johon pitää reagoida jos se pamahtaa ruutuun. Ja nyt se pamahti sitten komeasti. Olihan aamu katsella sitä lukemaa. Myönnän että viime päivinä olo on ollut ns. tukalampi. Vaatteet on ahdistaneet ja olo on ollut tunkkainen. Sellainen, kuin olisi tukkinut jokaisen huokosen kaikella roskalla ja elimistössä ei olisi yhtään tilaa ajatuksille.

On oikeastaan turha kirjoittaa itselleenkään, että huomenna mä aloitan ja uhota että mä vielä näytän mistä tämä kana pissii, jos kuitenkin odottaa vain ihmettä tapahtuvaksi. Kuten aikaisemmassa elämässä, jolloin en ollut valmis tekemään asian eteen itse töitä.

Viimeiset päivät kun olen ollut vapaalla, olen pistänyt ihan itse itseni seinää vasten. Käynyt keskustelua itseni kanssa siitä, haluanko palata lähtökuoppaan takaisin. Haluanko vajota siihen suohon, mahdollisesti jopa syvemmälle. Vai haluanko näyttää itselleni että mä pystyn tähän. Haluanko todistaa itselleni, ettei tarvita leikkauksia tai ihmelääkkeitä, joilla saa sen oikotien onneen? Mihin oikeastaan kadotin sen taistelijan, jota kannoin sisälläni pitkään ja hartaasti, josta en halunnut luopua?

Maaliskuun alku ja maanantai. Tänään olen ottanut härkää sarvista jälleen. Etsinyt sen pyyhkeen, jonka heitin kehään jo tovi sitten, vaikken sitä uskaltanut ääneen sanoakaan. Olen katsonut sinne peiliin ja asettanut tavoitteet. Olen kaivanut ihanan ravintovalmentajani opit silmien alle ja lukenut ne moneen kertaan läpi. Olen aloittanut uudelleen sen sisäisen taistelijan etsimisen, jonka kadotin syksyn tuiverruksessa. Luin uudelleen Raxun remppa - kirjan, josta löytyi jälleen se iso annos motivaatiota (onneksi seuraava osa ilmestyy jo huomenna :) ) ja ennen kaikkea tein uudelleen ne samat päätökset jotka tein aikanaan kun tälle tielle lähdin. Yksi etappi kerrallaan. Yksi askel eteenpäin. Enempää ei tarvitse. Se riittää että etenee, vauhdilla ei ole väliä. Aikaa on koko elämä, mutta se aika loppuu kyllä jos jää odottamaan sitä ihmettä.

Tänään on täytetty ruokapäiväkirjaa jälleen ja ihmetelty lukemia. Ja heti ensisilmäys kertoi jo monta korjattavaa ongelmaa. Mä olen niin kiitollinen rakkaalle ravintovalmentajalleni saamistani opeista! Ilman niitä olisin pulassa! Mutta kun hänen kanssaan on veivattu asioita moneen kertaan edes ja takas, on ne iskostuneet syvälle ja on oppinut löytämään itsekin niitä kompastuskiviä.

Missä mä olisinkaan, jos en olisi astunut aikanaan keitaan ovista sisään? Todennäköisesti olisin siellä, missä olin 2 vuotta sitten.... Parempi kun ei edes mieti tarkemmin. Mä tiedän että se taistelija ja fitnesskissa elää tuolla jossain. Kevätaurinko voisi herätellä kattia unesta, mutta mistä kaivaa se taistelija takaisin peliin mukaan?

Katse eteenpäin. Kevät tulee ja juhannuksena voi vetää taas kokoa pienemmät vaatteet päälle :) Eikä niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä mä ostin alesta kaksi takkia, joita oon himoinnut. Ja molemmat kokoa, jota en olisi uskonut koskaan vetäväni päälleni. Toinen kiristää ja puristaa vielä vähän, mutta toinen on sopiva jo nyt. Eiköhän se toinenkin ole kesän alkaessa juuri passeli ;)

On aika hyväksyä tosiasia ja myöntää itselleen tappio. Mutta vain yhden erän tappio. Peli ei voi olla kokonaan vielä menetetty, mutta on korkea aika löytää se taistelija ja draivi, jolla tämä käännetään taas voitoksi. Jos omat keinot ei riitä, on mietittävä uutta ravintovalmennussessiota tai pt:n ottamista. Ihan mitä tahansa. Kunhan tämä ottelu ei pääty näihin lukemiin. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä U-käännöstä ja palata takaisin siihen pisteeseen, jossa mopo karkasi käsistä. Aina on mahdollista tehdä muutoksia. Onneksi.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Jutta on the road

Kävin perjantaina kuuntelemassa Jutta on the road - luennon ja hakemassa uutta motivaatiobuustia tulevaan kevääseen. Oikeastaan voisin sanoa, etten saanut mitään uutta tietoa, mutta se vanha muistui mieleen jälleen ja sai uudet mittasuhteet. Päällimmäisenä mieleen jäi lepopäivien merkitys. Olenhan mä aina tiennyt että ne on tärkeitä ja niitä pitää olla, mutta vasta kun Bull kertoi esimerkin voimalla, miten lihakset katoaa jos ne ei saa lepoa, tajusin itsekin mitä olen tekemässä. Joskus se pitää vain vääntää rautalangasta.... Tässä joitakin juttuja tiivistetysti.

Tavoite. Aseta konkreettisia tavotteita. Ei mitään "haluan laihtua vähän" vaan selkeitä mitattavissa olevia tavotteita. Mulla on ollut omalla matkalla selkeä päämäärä, mihin suunnistan ja siinä välissä sitten niitä etappeja. Muutoin matka on liian rankka, jos mennään vain pelkän lopullisen päämäärän varassa ilman välipisteitä.

Alitajunta sai uuden merkityksen meikäläisen ajatusmaailmassa. Kuka tätä laivaa ohjaa? Alitajunta on se meidän laivan kapteeni, mitä sinne alitajuntaan sitten syötetään, minkälaisia koordinaatteja sille kapteenille annetaan. Se on meistä itsestämme kiinni.

Terveellinen ravinto, säännöllinen syöminen, riittävä juominen. Ne proteiinitankkaukset ennen nukkumaan menoa, hiilihydraattitietoinen ruokavalio (kiitos Tutta!!! ), elimistön riittävä polttoaine ympäri vuorokauden. Kaikki niin tuttua kauraa ja silti unohtunut ja hautautunut jonnekin mielen perälle. Jos tuntuu, että siellä kaapilla käy koko ajan, kannattaa miettiä miksi syö. Jutta puhui lyhenteestä H.A.L.T (Hungry, Angry, Lonely, Tired) ja se jäi mulle hyvin mieleen. Muutamaan kertaan olenkin miettinyt noita kohtia myös muissa tilanteissa kuin pelkästään ruoan parissa. Toimii moneen eri tilanteeseen ja pistää miettimään omia toimintatapojaan.

Vetovoimanlaki. Hyvä vetää puoleensa hyvää, paha vetää puoleensa pahaa. Jos ajattelet positiivisesti, imet puoleesi niitä hyviä juttuja. Jos taas aina ajattelet negatiivisesti, niin ihan varmana kuraa tulee ovista ja ikkunoista. Ja tämä kannattaa muistaa myös niiden ystävienkin kanssa. Mä olen heittänyt ystäväpiiristäni pois ne perusnegatiiviseti tyypit enkä aio katsoa sellaisia mun lähellä enää yhtään. Ikävä kyllä, en aio tartuttaa sitä itseeni enempää kuin on pakko. Mä en vain jaksa kuunnella sitä kun kaikki on aina huonosti ja elämässä ei ole ikinä koskaan mitään hyvää. *burb* ei kiitos.

Lisäravinteetkin pääsivät ihan uuteen valoon. Ei, en aio leikkiä hormonimömmöillä ;) eikä mun päivän ruoka-annokset koostu lisäravinteista. Mutta ne ovat oiva lisä, nimensä mukaisesti, monipuoliselle ruokavaliolle silloin kun tavoitteena on saada sitä lihas/rasva-massan suhdetta muutettua toiseen suuntaan. Ja niistä saa nopeasti sen, mitä tarvitsee. Mulla nämä on käytössä lähinnä palautusjuomina treenien jälkeen  ja aamusalille myös valmistavana koska siihen aikaan en todella kykene syömään rahkaa ja banaania...

Kuntosalitreeni sai uuden merkityksen. Mä olen pitänyt kuntosalia vähän toisarvoisena juttuna, vaikka olen tiennyt sen merkityksen. Nyt se on ihan uudessa arvossaan ja toivon että motivaatio riittää pitämään kiinni aamusaleista :) Ja moni väittää ettei salilla tule hiki.... no ihan varmana tulee, jos tekee riittävillä painoilla, toistoilla ja kunnolla ne liikkeet ;)

Ja lopulta se on todellakin niin, että minä päätän! I love me! Siitä on hyvä lähteä rakentamaan tulevaa kevättä, fitnesskissaa ja tähdätä korkealle! Tavoitteet pitää olla niin suuria, että ne vähän pelottaa. Ja ne välietapit siihen matkalle, niin tiedossa on loistava matka kohti tuntematonta!

Viikko on siis vierähtänyt viimeiseen iltaan. Olen ylpeä itsestäni, koska olen jo toisen viikon ajan saanut aamusalit ohjelmistoon. Herääminen on helpompaa joka kerralla ja himo päästä salin puolelle on ollut monena päivänä. Se on ollut uutta ja ihmeellistä, jotain ennen kokematonta. Tästä on hyvä jatkaa!

Tänään cx:ssä huomasin selkeän harppauksen omassa lihaskunnossa. Niitä extrataukoja ei tarvinnut niin montaa ja vaikka se sattui, pystyi puristamaan muutaman liikkeen enemmän kuin ennen. Ehkä se "en mä kuitenkaan pysty" - ajattelu alkaa vaipumaan taka-alalle. Askel kerrallaan!  Mä olin päättänyt ennen tunnille menoa, että kun tulee se olo että tarvii tauon, niin siitä jatketaan ainakin pari toistoa eteenpäin. Eihän sitä kehitystä muuten tule, jos ei puske vähän pidemmälle. Ja nyt kyllä huomasi, että vatsalihasten veivaamisesta on ollut hyötyä, koska niitä taukoja ei todella tarvinnut ollenkaan sitä määrää mitä aiemmin.

Fitballin toinen tunti takana. Oli ihana huomata että tasapaino löytyy paremmin ja ne viime sunnuntaina törkeän kipeäksi tulleet lihakset sai jälleen töitä. Ehkä mä vielä kaivan sen oman pallon tuolta jostain kaappien uumenista ja alan katselemaan telkkaa sen päältä. Harjottaen samalla syviä lihaksia ja sitä tasapainoa.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava viikko takana! Toivotaan samanmoista myös tulevasta viikosta :)

ps. tulihan se talvi vihdoin!!! Ihana, ihana lumi :)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Rakkaudesta vatsalihaksiin

"Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta ja huuda, huuda onnesta...." Voisinko lisätä tuohon vielä, että huuda endorfiinikännin riemusta :)

Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)

Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?

Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!

Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3

Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)

lauantai 14. syyskuuta 2013

Ravintoa, junnausta ja tekosyitä

Voi ruokavalio. Minne karkasit? Vai kadotinko minä sen muuten vain?

Periaatteessa voin sanoa ruokavalion olevan kunnossa. Pientä säätöä se kaipaa, mutta niinhän se on aina. Arkeen pitää mahtua vähän juhlaakin, kunhan se ei ole jokapäiväinen kahvipulla tms. herkku. Herkuttelu ei saa jäädä päälle, vaan arjen pitää jatkua siitä mihin se jäi.

Mä luulin että säännöllinen ruokarytmi on vaikeaa kolmivuorotyössä, mutta nyt virka-aikaa pari viikkoa tehneenä voin sanoa että se se vasta haaste onkin ollut. Treeneihin valmistautuminen ja palautuminen on mennyt ihan metsään, on päiviä jolloin lounasta ei ole. Puhumattakaan välipaloista. On päiviä, jolloin aamulla saat alas banaanin ja purkin rahkaa, juot litra tolkulla kahvia ja illalla kotiin päästyäsi haet pullan kaupasta pahimpaan huonoon oloon. Ja siis en puhu henkisestä huonosta olosta, jota hoitaisi sillä pullalla vaan ihan fyysisestä. Huonosta olosta, joka iskee kun elimistössä ei ole energiaa ja polttoaine on vääränlaista. Ja sitten sitä tukitaan vielä pullalla. Ei fiksua, mutta väsyneenä sitä näköjään alentuu mihin tahansa.

Henkinen niska-pers ote ja peilin eteen. Kaivamaan taas niitä ravintovalmennuksen ohjeita esiin. Kertaamaan välipaloja ja lounaita, suunnittelua. Oikeastaan sitä eniten. Suunnittelulla pääsee pitkälle. Jos on kiire, voi välipalat olla juotavia juomia tms. Eihän sen aina tarvitse olla se hitaiten kuorittava appelsiini, eikä sen lounaankaan tarvitse olla se kaikista vaikein töissä valmistettava.

Mä olen pyrkinyt käymään töissä ruokalassa syömässä lähes joka päivä. Ihan siksi, että tiedän saavani riittävän aterian (leipä ja jälkiruoka jää pois oikeastaan aina, joskus jälkkäriksi otan hedelmän jonka syön iltapäivällä), tarpeeksi proteiineja ja hiilareita. Ja niinä päivinä myöskin jaksan paremmin. Sekä uuden työn haasteita että sitten sitä muutakin. Myös niitä treenejä.

Parina päivänä oon suunnitellut ja tehnyt eväät mukaan sillä seurauksella että ne odottaa siellä jääkaapissa seuraavaa päivää. eli ei toimi. Tai eniten väittäisin että on vääränlaiset eväät mukana. Ja kiire, joka estää ottamasta aikaa lounaalle. Myöskin ruokarytmi / taukojen rytmittäminen tässä työssä on niin erilaista edelliseen verrattuna. Ehkäpä mun pitää alkaa harkitsemaan sen aamupalan syömistä jo kotona, ettei käy niin että aamupalan syöt vasta 10-11 välillä (ja töissähän on siis oltu jo klo 7:00 eli kello on soinut jo viiden jälkeen).

Haastetta siis riittää. Ei se mennytkään ihan niin, että olet kuukausia jonkun valvovan silmän alla ja sitten se olisi siinä. Ei ollenkaan. päin vastoin se alkaa siitä, kun valvonta loppuu. Joudut itse miettimään ja pähkäilemään, miten homma etenee.

Huonoista syömisistä johtuen olo on ollut kuin porsaalla. sormia myöten koko kroppa on niin nestelastissa että näkyihän se jo välillä vähän vaa'allakin. Nyt kuitenkin on syömisiä vähän katsellut uuteen uskoon, on turvotuskin vähentynyt ja samalla myös vaa'an lukemat inhimillisemmät. Kyllä se tästä. Mä jaksan uskoa siihen, että kaikki on mahdollista mihin itse lujasti uskoo. Silloinhan sitä tekee myös työtä sen unelmansa eteen :)

Nyt on siis aika ravistaa itsensä hereille, palata takaisin ruohonjuuritasolle ja miettiä, miksi tätä teen. Kenen vuoksi suunnittelen ruokailuja ja mitkä on ne perimmäiset syyt. Sillä monesti kun se motivaatio katoaa tai punainen lanka hukkuu, on helpompi saada itsensä takaisin raiteille kun palaa peruskysymysten ääreen. Ja minulla ne löytyy, kun katson peiliin ja vaatekaappiin.

Suuri ärsytys on ollut lähes joka aamu vaa'alla. Paino junnaa. Se todellakin vain junnaa. Viime keskiviikkona olisi ollut inbody mittaus tarjolla ja jätin menemättä. Ei siksi, etten olisi halunnut nähdä tarkempaa jaottelua tilanteesta, vaan siksi että muutos edelliseen mittaukseen ei olisi riittänyt mulle. Pudotusta olisi ollut liian vähän. Ja se korpeaa. Se ottaa päähän ja sieppaa syvältä. Miljoona kysymystä pyörii mielessä ja vaiennan ne samantien. Olen itse syypää siihen, että junnataan. Osittain voin ehkä syyttää muuttunutta rytmiä arjessa, mutta ei se selitä kuin hetkellisen heilahduksen. Ei sitä että viikko tolkulla mennään samoissa lukemissa. Toisaalta mun ei tarvii pudottamalla pudottaa, mutta matkaa on vielä jäljellä enkä halua alistua siihen, että se oli nyt tässä. Ehei, mä haluan pois vielä vähän. Toki nälkä kasvaa syödessä, mutta rehellisyyden nimissä vielä ei olla turvallisissa lukemissa. Kiirehän mulla ei ole mihinkään, mutta ei se hyvää tee että junnataan paikallaan ja samoissa lukemissa.

Voin siis vain ja ainoastaan jälleen mennä peilin eteen. Katsoa sinne ja kohdata sen katseen joka sieltä tuijottaa. En voi syyttää työpaikkaruokailua, en kiirettä enkä mitään muutakaan. Vain ja ainoastaan minä itse voin tehdä ne muutokset joilla homma pyörähtää käyntiin. Liikunta on vähentynyt, ihan pakon sanelemana koska aika on kortilla tällä hetkellä ja lepo on tullut tärkeäksi osaksi viikkoa. Mutta myöskään liikuntaa en voi syyttää siitä että junnataan. Ehei, ruokavalinnat ovat arvossa arvaamattomassa silloinkin. Liikuntahan vain tukee painonpudotusta, mutta se työ tapahtuu siellä keittiössä.

Lepopäiviä piti tulla tälle viikolle ensin vain se yksi. Sitten se muuttui kahdeksi, kolmeksi ja nyt on menossa jo neljäs lepopäivä. Ehkä tätä päivää ei voi enää laskea lepopäivän piikkiin, ei vain huvita. Ei jaksa, eikä kiinnosta. Mitä kauemmin olet poissa, sen vaikeampi on mennä. Vaikka tietää sen hyvän olon ja fiiliksen, jonka sieltä saa. Niin silti se kynnys kasvaa. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta niin mun oli tarkoitus mennä tänäänkin. Ja eilenkin iltasalille. Vaan toisin kävi... Palikat on ehkä hivenen kumollaan, mutta hukassa ne ei vielä ole. Mulla on kaikki tarvittava tieto ja toisaalta myös välineet tavotteiden saavuttamiseksi. Mutta se oma motivaatio ei tällä hetkellä ihan anna myöten. Siihenkin on syynsä, miksi motivaatio heittelehtii. Ehkä siihenkin löytyy ratkaisu tässä viikkojen kuluessa... Tuo ratkaisu mahdollistaisi salille / jumppiin menon suoraan töistä. Aika näyttää, vaikka päätös ei tulekaan olemaan helppo.

Täällä siis taistellaan asian puolesta joka päivä. Niin ruokavalion kuin motivaationkin. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Mutta toisaalta on helpompaa jatkaa kun tiedostaa omat kompastuskivet ja myöntää ne itselleen. Matka jatkuu ja kyllä se katti jossain lymyää ;) Mä olen päättänyt löytää sen! Ja sen eteen olen valmis tekemään työtä.

perjantai 30. elokuuta 2013

Rajoja ja uusia elämyksiä

Omia rajoja on hyvä rikkoa säännöllisen epäsäännöllisesti. Tänään pienen yllytyksen voimalla uskaltauduin Sh'bam tunnille. Minä, joka olen syntymässä saanut kaksi vasenta jalkaa (ja erään ystävän sanontaa lainaten, nekin on väärin päin takapuolessa kiinni), menin tunnille ilman odotuksia. Tai odotin mä että pääsen nauramaan ja sitä kyllä sain koko tunnin edestä :) En voi sanoa, ettei ikinä enää, sillä tunti oli kyllä hauska ja aika kului nopeasti. Ehkä mä vielä toisenkin kerran uskaltaudun ko. tunnille ;) ja ehkä pienen harjoittelun jälkeen saattaa se lantion keikutus ja ballerinahypyt löytyä ;)

Tässä menneinä päivinä olen jälleen kokenut useita ahaa-elämyksiä. Oon saanut ihanaa palautetta töihin paluun jälkeen työkavereilta ja kolleegoilta, nuo ihanat kannustavat sanat auttavat jaksamaan tällä tiellä. Ehkä ensimmäisen kerran elämäni aikana alan ymmärtämään että mä pystyn ja voin. Ei oikeasti ole paljon niitä asioita joita en voisi tehdä esim. ylipainon vuoksi. Tai siksi etten jaksa. Ja sen tajuaminen on ollut vapauttavaa! 

Olen vieläkin vähän ihmeissäni ettei kunto ole loppunut kesken potkunyrkkeilyssä, päin vastoin olen mm. joutunut tekemään sellaisia vatsalihasliikkeitä joita en ole kuuna päivänä ajatellutkaan pystyväni. Saati kuullut niistä. Tai jaksanut juosta porukan mukana siinä missä muutkin. Ja ehkä se suurin ihmetys on ollut, että pakon edessä ne miesten punnerruksetkin onnistuu :D 

Tänään ja huomenna olisi Helsinki Workout johon olin ilmottautunut ja lippukin on olemassa. Kuitenkin viikko on ollut rankka henkisesti ja fyysisestikin ja ensi viikolla alkaa uusi työ, joten päädyin jäämään kotiin. Toisaalta harmittaa että rahat menee hukkaan, mutta tapahtumia tulee vielä. Joskus pitää laittaa itsensä etusijalle. Me ollaan nyt juniorin kanssa opeteltu elämää kahdestaan kun vanhus on poissa. Sekin on tärkeää, niin mun stressaamisen kannalta kuin naapureidenkin vuoksi.

Mä olen tehnyt itseni kanssa nyt sopimuksen. Koska ranne alkaa viimein kestämään vähän jo jotain, on aika lisätä haastetta myös koko keholle. Niinpä himmailut ja muu "vähän sinne päin" - tekeminen saa jäädä ja nyt laitetaan kaikki peliin. Siis ihan kaikki. Pumpissa olenkin alkanut lisäämään joka biisissä painoja vähintään ne kilon kiekot lisää joka kappaleessa ja esim kyykkyjä ei enää tehdä alle 10kg painoilla. Eräs ohjaaja onkin monta kertaa sanonut että ne pienet painot on pahimmat koska siinä ehtii keskittymään lihaskipuun mutta isommilla painoilla kaikki keskittyminen menee tekniikkaan eikä kipua huomaa. Ja sen sain todeta tänään kyllä täysin todeksi. Oli kroppa ihan hapoilla kappaleen jälkeen, mutta kipu iski vasta kun lopetti. Se ihana kipu :) Samoin crossingissa, joka kerran kun käsky käy lisätä vastusta, sitä lisätään. Vaikka vain se pari milliä, mutta sitä lisätään. Sitä vartenhan sinne on menty, että kunto kasvaa ja tapahtuu edistymistä! 

Mä olen aikaisemmassa elämässä ollut irtokarkkien orja ja suurkuluttaja. Lupasin täksi perjantaiksi itselleni herkkupäivän ja kaupasta mukaan tarttui lemppari irtokarkkeja, sipsejä ja dippiä. Karkeista söin puolet (ehkä noin 120gr) ja sipseistä pari kourallista. Dippi on koskematta, koska noi ei maistu millekään. Tai ei ainakaan hyvälle. Niin se makuaisti muuttuu, kun et jotain syö vuoteen :D 

Tutkailin tässä viikolla tämän vuoden liikuntamäärää ja oli itselle kyllä positiivinen yllätys, että 8 kuukauden aikana on kertynyt 226 tuntia liikuntaa. Entiselle sohvaperunalle se on paljon ja iso muutos edelliseen. Kun kuitenkin niitä taukoja on ollut about 8 viikon verran. Ja vieläkään mulle ei ole tullut sitä tunnetta, että mun olisi pakko mennä jollekin tunnille. Ei, aina lähden sinne omasta vapaasta tahdosta. Joskus vähän yllytettynä tai väsyneenä, mutten koskaan ole joutunut väkipakolla menemään. Eikä vieläkään ole hiipinyt sitä ajatusta että taas tänään on pakko mennä kun kerran siitä maksaa joka kuukausi. Into ei ole siis laantunut, vieläkään.

Syksyksi on heitetty haaste. Mä olen kertänyt bootcampin ja gritin aika kaukaa koska en koe että mun kunto riittäisi sinne. Mutta nyt mut on epävirallisen virallisesti haastettu molempiin ennen joulua. Eikä auttanut vaikka koitin, jos ei määriteltäis sitä vuotta vielä ;) Kyllä se kuulemma tänä syksynä tapahtuu :D siitä on siis hyvä lähteä tavoittelemaan uusia rajoja joita voi rikkoa... Apua :D 

Mutta hei, jos sen fitnesskissan haluaa vapauttaa, on sen eteen tehtävä myös töitä ja kokeiltava uusia juttuja :) Eikös vain :)

lauantai 17. elokuuta 2013

pakko hehkuttaa :)

Ihan pakko tulla nyt hehkuttamaan tännekin yhtä saavutettua etappia :)

Mä oon odottanut että milloinkohan voisi töissä kokeilla taas pienempiä vaatteita. Eilen aamuvuorossa tuntui että L-koon paita on ihan hirveän iso ja pohdin uskaltaisiko sitä oikeasti kokeilla M:n vaatteita. Tänään töihin tullessa päädyin että otan riskin ja kokeilen. Ihan mahtava fiilis kun päälle solahti sekä M:n paita että housut!!!

En voi uskoa todeksi, kun ne näytti niin pieniltä. mutta totta se vaan on! Vuosi sitten tähän samaan aikaan hain xxl:n ja jopa kolmen X:n paitoja ja xxl:n housuja... Wau! Ihan mahtavaa! Ja en oikeasti ole koskaan uskaltanut edes unelmoida M:n vaatteista, joskus aattelin että kun edes joku päivä voisi käyttää L:n työvaatteita. Nyt nekin on historiaa ja liian isoja :) Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!

Nämä on niitä pieniä onnen hetkiä, joista pitää pitää kiinni ja jotka on pakko hehkuttaa kaikille :) Kyllä se fitnesskissa vaan on siellä jossain sisällä ja tulossa hiljalleen ulos kuorestaan ;)

torstai 8. elokuuta 2013

Yksi vuosi uutta elämää :)

Sanotaan, ettei ihmeitä ole olemassa. Sanotaan, että muutos on mahdotonta. Olen kuullut myös sanottavan, että yrittäminen on turhaa. Voin omasta puolestani sanoa kuitenkin, ettei mikään näistä pidä paikkaansa.

Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.

Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!

Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110%  parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!

Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.

Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)

Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.

Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.

Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.

Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm

Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.

Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.

Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!

Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!

Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!

Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)


lauantai 3. elokuuta 2013

Onnenmurusia!

Rakas päiväkirja, tämä on 100. kirjoitus jonka kirjoitan. Mahtava matka takana päin kun katselee mennyttä vuotta! Uskomatonta, mikä ero on lähtötilanteen ja tämän päivän välillä :)

Ihan vahingossa tuli sitten "juhlakirjoitus". Tämä ei ollut suunniteltua eikä laskettua, mutta joskus ne vain natsaa hyvin kohdilleen suunnittelematta. On ihan pakko hehkuttaa lyhyesti uutta kymppiä, alempaa sellaista!

Tänä aamuna vaaka näytti sellaista lukemaa, että hieroin silmiä enkä ymmärtänyt mitä siinä luki. Näin ne numerot ja mutta jotenkin ne ei mahtuneet mun ajatuksiin ollenkaan. Piti tulla vaa'alta pois, odottaa hetki ja yrittää sisäistää numerot ja kivuta sinne uudelleen. Ja taas. Samat numerot sieltä kajahti ilmoille.

Virallisesti siis 40kg pudotusta on nyt takana. Ihan mieletön olo! Toisaalta epäuskoinen, jos se vaaka vaikka olikin väärässä. ja silti niin 7. taivaassa! Ihanaa ihanaa ihanaa!!

Tällä siis korkataan uusi kuukausi ja uudet tekstit :) Ja matkahan jatkuu yhä edelleen :) Mutta tästä on hyvä jatkaa!

Oli ihan pakko tulla jakamaan tämä onnen tunne teidänkin kanssa :) Ja mikäpä olisikaan ollut parempi tapa juhlistaa tätä ihanaa lauantaita kuin brunssi ystävän kanssa ihanassa kahvilassa vanhan ruukin luona. Elämä on ihanaa ja ne pienet onnenmuruset on niitä kalleimpia!

Tämä fitnesskissa jatkaa kuoriutumistaan :)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Paluu arkeen alkaa

Haaste on lähtenyt käyntiin mukavasti. en malttanut pitää taukopäivää tänään, joten lisäsin 5 kyykkyä sarjaan. Seinäistuminen tuntuu mukavasti reisissä, ihana polte kun saa lihakset kipeiksi :)

Tänään oli myös mukava ylläri vaa'alla, paino on ottanut taas harppauksen alaspäin ja juhannuksen jälkeen kerrytetyt kilot on nyt poissa ja vähän sitä vanhempaakin kertymää taas saatu poistettua. Hyviä uutisia siis :)

Oli jännä huomata, että heti kun alkaa vähänkään tekemään jotain ja saa edes pientä liikuntaa mukaan arkeen, napsahtaa syömiset kohdalleen. Mä siis tarvitsen liikuntaa pysyäkseni raiteilla. Se kauhea makeanhimo ja mättäminen on mennyttä aikaa, ei tee mieli mitään herkkuja. Kaupassa on helppoa mennä herkkujen ohi koska ne ei enää huuda sieltä hyllystä "ota minut, ota minut" :D

Paluu arkeen on siis hiljalleen alkamassa. Eilen päätin, että ensi viikolla menen kokeilemaan combattia jälleen. Nyt alkaa ranteen liikkeet olemaan vähän paremmat ja kun olen kokeillut erilaisia iskuja kotona, on myös perus suoratkin onnistuneet lähes normaalisti. Silti pitää vielä olla varovainen, mutta jos aloittaisi siitä 30min combatista, jossa ei ole punneruksia eikä vatsoja... voi melkein mennä niin kuin muutkin :)

Täältä siis tullaan hiljalleen. Toivottavasti voin kohta hehkuttaa seuraavan kympin rikkoutumista niin painon numeroissa kuin pudotetuissa kiloissa... sinne ei ole matkaa enää kuin 200gr ;) ihan kohta siis...

maanantai 20. toukokuuta 2013

Pakkolepoa

Voi kirosanojen tulva. Muuta en nyt kykene sanomaan.

Kävin lääkärissä näyttämässä kättä, rtg-kuvat kertoi ettei murtumaa ole, mutta jotain on pahasti pielessä kun käsi ei toimi ollenkaan. Pari päivää lepuutellaan täyslevossa ja jos liikettä ei ilmesty torstaihin mennessä, niin lähete käsikirurgille lähtee.

Korpeaa kuin pientä sikaa. Ensin ehdin ajattelemaan, että no mikäs siinä mähän voin vetää saliohjelmia ihan rauhassa. No nii-in, jokainen salilla käyvä tietää että ne laitteet joissa ei käsiä tarvitse, on aika vähissä. Kutakuinkin askelkyykkyjä ja normi kyykkyjä ruhon painolla saa tehdä, ehkä joitakin reisiharjotteitakin. Mutta siinäpä ne on. Äkkiseltään muistelen, että ainakin yksi rintalihaslaite on, jossa käsi liikkuu kyllä, mutta ranne pysyy suorana. Sitä voisi kokeilla loppuviikosta.

Voi että! En olisi tätä halunnut tähän kohtaan mitenkään päin! Nyt sitten pakkolevossa kotona. Harmituksen määrää ei pysty sanoin kuvailemaan :(

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaaka humpsahti 1,3kg alaspäin viime viikosta. Taas tuli todistettua se, että kuntoilu tukee painonpudotusta, mutta tulokset tehdään siellä keittiössä.

torstai 9. toukokuuta 2013

9 kuukautta

Yhdeksän kuukautta. Siinä ajassa rakentuu uusi ihminen, jos biologian mukaan mennään. Mutta jos mennään elämäntaparemontin mukaan, siinä ajassa todellakin rakentuu uusi ihminen :) Niin ainakin itse koen.

Paljon on tapahtunut ja paljon pitää vielä tapahtua. Vaikka välillä tuntuu ettei homma etene, ei sitten mihinkään, niin silti jotain tapahtuu tuolla kuoren alla.

Vaaka napsahti tänä aamuna -36.1kg lukemiin, joista iloitsen ihan hirmuisen paljon! Tahti on rauhoittunut ja tasaantunut, välillä tulee niitä suvantoja ettei mikään liiku ja sitten taas mennään. Seuraava tasakymmen rikottavaksi on todella lähellä :) Ei puutu paljon!

Tuo kyseinen kymmenluku on ollut yksi välitavoitteista ja siihen olin aikatauluksi laittanut 1.6.13. Nyt se voi todellakin olla mahdollista, vaikka välillä meinasin jo ettei se tule toteutumaan ja että tavoitteet on vähän epärealistiset. Kuitenkin kaikki on mahdollista.

Vaatekoko on pienentynyt hirveästi. Nyt kun kesäiset ilmat on saapuneet, olen ihan paniikissa koska mulla ei ole mitään päälle pantavaa. Ja tällä kertaa se ei ole naisten yleisin voivottelunaihe, vaan ihan totinen tosi. Mulla kaappi huutaa tyhjyyttä kesävaatteiden kohdalla. Jotain tarvii tehdä :D Toisaalta se on ihanaa. Pelkkä ajatuskin siitä, että voit ostaa 6-7 vaatekokoa pienempiä vaatteita tänä kesänä, se laittaa hiljaiseksi mutta saa mielen todella iloiseksi! Happy happy me!

Ja kuten lupasin viime postauksessa, niin väliaikatietoja mitoista tulee tässä :)

Mittoja: (suluissa muutos 1,5kk takaiseen)
Rinta -25cm (+/-0)
Vyötärö -35cm (+/-0)
Lantio -26cm (-4cm)
Reisi -20cm (-3cm)
Allit -13cm (-0.5cm)

Selkeästi näkee, että on ollut alakropan vuoro luovuttaa ekstraa pois. Ja näinhän se menee. Vuoroin vieraissa :D Vaikka musta on hassua että alakropasta on lähtenyt enemmän kun tuntuu että kuitenkin ylävartalotreeniä oon tehnyt paljon enemmän :D Noh, pääasia että jostain lähtee jotain pois. ihan sama, mistä.

Näillä siis mennään. Uusi kuukausi edessä, uudet haasteet ja tietenkin ihana kesä. Kohta menee rikki 200 käyntiä/tuntia Keitaalla, siitä sitten tavoittelemaan seuraavaa viittäkymmentä. Yksi käynti kerrallaan :)

Aurinkoista ja ihanaa helatorstaita sinulle!

tiistai 7. toukokuuta 2013

Onnen murusia

Treeni Tiistai. Siis aivan ihana päivä :) mä olen vieläkin pienessä endorfiini-onnellisuus-kännissä :) Ensin aattelin, että en tänään päivittele tänne mitään, mutta pakkohan mun on johonkin hehkuttaa onnellisuuttani :D

Aamu alkoi Taistelulla. Siis BodyCombatilla. Viime sunnuntaina combatissa kai tein jotain eri tavalla kuin ennen tai sitten liikkeet on vähän jo kehittyneet, koska sain yläselän kipeäksi. Hyvällä tavalla siis. Eilinen pyörälenkki vetreytti sopivasti ja tänään taas ahertamaan. Iskuja ja potkuja. Voi että kun oli vain 45 ohjelma, eikä täyttä tuntia. Mä niin rakastan tuota tuntia, siitä ei pääse yli eikä ympäri! Mä voisin elää vain pelkän combatin voimalla :)

combatin perään oli ravintovalmennus ja siitä syystä cx jäi välistä. Normaalisti ne kulkee melkein käsikädessä, siis cx ja joku muu liikuntatunti. Ravintovalmennuksessa olin iloinen. Ja onnellinen. Paino on viimein kääntynyt laskuun ja saan hetken hengittää. Tämä onnistuu kuitenkin, pienin askelin kohti päämäärää. Palkinto on kirkkaana mielessä. Mittanauha kertoi mukavia uutisia, mutta kaivan mitat kuukausipäivityksen yhteyteen, nyt en lähde niitä autosta hakemaan.

Olin niin onnellinen kun ajelin salilta kotiin, että haukkasin välipalan ja käytin koirat ulkona, pakkasin puhtaat treenikamat kassiin ja suuntasin takaisin salille. Tuntui että jotain jäi puuttumaan kun cx:ssä ei ollut, joten kävin tekemässä yläkroppatreenin ja vatsoja kahvakuulalla. Nyt on selkä niitattu kunnolla, mutta voitko uskoa mikä onnellinen tunne on, kun tunnet pitkät selkälihakset! Siis ihan mieletön fiilis, siitä ei pääse mihinkään! Ja tämä on sitä positiivista kipua, jota olen hakenut useita viikkoja tuloksetta. Kunnes pari viikkoa sitten tehomuokkauksessa sain paikat kipeäksi ja sen jälkeen on tuntuma lihaksiin ollut toisen lainen.

Mä olen alkanut viimeikin katsomaan peiliin kun teen jotain. Combatissa en uskalla paljon vielä katsella, mutta saatan joskus vähän jopa vilkaista peiliä päin. Enkä säikähdä enää sitä ihmistä joka sieltä katsoo takaisin. Älä ymmärrä mua väärin, itserakasta musta ei saa tekemälläkään. Mutta olen hiljalleen alkanut tuijottamaan peiliin kunnolla, kuten esim tänään kun tein käsipainoilla erilaisia vipunostoja joka suuntaan. Ja olin aika iloinen siitä peilikuvasta. Paljon tarvitsee toki vieläkin tapahtua, matka on edelleen pitkä ja pelastusrengas turhan iso. Mutta pientä ylpeyttä tunnen itsestäni ja siitä mihin suuntaan kroppa on menossa. Olen siitä onnellinen!

Tuosta onnesta olin vissiin aika sekaisin, koska vapaaehtoisesti päätin vielä treenin lopuksi (lihakset tärisi ihan mukavasti jo siinä kohtaa) harjoitella lankkuja ja sivulankkuja. Viime sunnuntain cx:ssä ekan kerran pystyin pitämään oikean lankun yhdessä kappaleessa kaikki kolme kierrosta ja tunsin siitä hienoista voitonriemua. Sitähän ei siis sovi jättää siihen, joten harjoittelemaan vaan lisää. Niinpä sitten lankkuja useammassa erässä 30s kerrallaan. Sivulankkujen kohdalla aloitin kevennetystä versiosta, koska muutahan mä en ole osannut. Siinä kun sitten vaihdoin kyljeltä toiselle kolmatta tai neljättä kertaa, jostain sain päähänpiston kokeilla rankempaa versiota jalat suorana. Härregyyd kun se teki hyvää!! Ja se tunne, kun tajusin peilistä katsoen että hitto se asento on ihan mielettömän hyvä :D Siis vasta-alkajalle ainakin!

Se mikä on ollut mielenkiintoista huomata tuolla salin puolella, niin jotain on meikäläinenkin oppinut. Mulla on hyvät saliohjelmat ja saan tärinän aikaiseksi niillä loistavasti ja hiki valuu todella vuolaana. Mutta joskus huomaan että haluan tehdä enemmän käsiä tai enemmän jalkoja tai mitä milloinkin. Nyt on huomannut sen, että enää ei tarvitse kävellä katsomaan ohjelmasta mallia, vaan löytää vaihtoehtoja ilman ohjekirjaa. Osa liikkeistä tulee selkeästi pumpin puolelta, mutta oon ladannut sitten isompia painoja jotta lyhyemmät sarjat on riittänyt. Hyvin on siis ohjattu laitteiden käyttöön ja annettu vaihtoehtoja :) Iloitsin joissakin liikkeissä myös siitä, että pari kk sitten laitetut painot sai tuplata tai ainakin reilusti lisätä (hauiskäännössä sain triplata painot Whooo whoooop !!! ).

Mä olen niin onnellinen näistä pienistä onnenmurusista tänään :) Siitä että lihakset alkaa löytymään, siitä että peilikuva ei ole ihan niin paha mitä on kuvitellut, siitä että kehityksen huomaa jo itsekin, siitä että liikkeet löytyy paremmin ja ihan kaikkeen ei tarvitse kysellä neuvoja. Ja ennen kaikkea siitä, että mulla on ihan mahtavia ihmisiä tyrkkimässä eteenpäin!

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Pienet asiat merkitsevät paljon

Tämä viikonloppu on opettanut mulle paljon. Se on näyttänyt monista ihmisitä niitä todellisia puolia, osoittanut ketkä seisovat vierellä ja kannustavat hymyilemään. Ketkä jaksavat tsempata ja uskoa sinusta jotain sellaista, mitä vielä ei voi nähdä. Se on myös opettanut, että elämä todella voi heittää kaiken ympäri hetkessä. Ja siitäkin on vain jatkettava ja nostettava päätä pystympään. Se on myös opettanut, ettei elämä kaadu jos sen ei anna kaatua (vaikka se välillä todella tuntuu siltä).

Tänä aamuna olin jostain syystä sammuttanut puhelimen kun se soi ja siispä nukuin pommiin. Ja siitähän se sitten lähtikin... Kiireellä suihkuun ja puoli unisena räpelsin metallisen kulmikkaan shampoo pullon telineestä alas. Ja mun tuurilla tietenkin se kulma edellä suoraan keskelle jalkapöytää. Muutama uusi sana taisi tulla keksityksi siinä tohinassa, niin mukavasti se mäjähti. Yhdellä jalalla hypellen lenkki koirien kanssa ja töihin. Sinipunainen turvonnut kinttu ei tykkää kävelystä, joten töissä teippaamaan se kunnolla ja avot, johan pelitti!

Olin ilmottautunut illan tuplatunnille, mutta jo aamupäivän aikana peruin tunnit. Osittain jalan vuoksi, mutta osittain niiden kaapista kurkkivien kummitusten. Lopulta päätin jättää tunnit varaamatta ja totesin, että jos ne on täynnä kun salin ovista menen sisälle, jään salille. Pääsin kuitenkin tunnille.

Vaikka ihmisillä ei saisi olla suurta merkitystä meidän elämässä, siis meidän onnellisuus ei saisi olla toisesta ihmisestä riippuvaista, niin joskus ne toiset ihmiset saa aikaan ihmeitä. Niin kävi tänäänkin. Vaikka lähes itkua nieleskellen menin salin ovista sisään, ne pienet sanat merkitsee paljon. Silti silloin kun olet heikoimmillasi, imet jokaisen mukavan sanan itseesi sienen lailla.

Lopputuloksena arki unohtui 1,5 tunniksi täysin ja sain sen kaipaamani hengitysraon ja ajatusten nollauksen. Jossain vaiheessa huomasin itsekin jälleen sen, kuinka hyvä mun on olla näiden ihanien ihmisten keskellä. Kuinka sitä kokee olevansa tervetullut juuri sellaisena kuin on. Ja sen, että hymy ja nauru lähti jostain syvältä pakottamatta. Toiset ihmiset vain osavaat karsimallaan, hymyllään ja olemassa olollaan kaivaa sinusta sen hyvän esille. Silloinkin kun itse et koe pystyväsi siihen.

Ja kai sillä kannustuksella ja ryhmähengellä on jonkin sortin vaikutus, sillä tänään voin vetää sen punaisen ruksin seinään :D Mä meinaan lankutin cx:n "haastebiisin" kaikki lankut just niinko piti. Ei mitään kevennettyjä versioita. Kyllä, meinas usko jo loppua siihen, että se joskus loppuu, se kappale meinaan :D mutta tärinällä kohti hyvää oloa ;)

Ja kai joku iskukin meni combatissa vähän paremmin tai joku potku eri tavalla, koska kankut on kipeät ja selkä huutaa hoosiannaa lapaluiden luota, kylkiä unohtamatta... Vatsa on kipeä jokaisella syvään hengityksellä, eli jotain on tapahtunut. Ihan varmasti on!

Ne on ne pienet asiat, joilla on suuri merkitys. Joskus elämä heittää kohdalle ihania ihmisiä, olemaan esimerkkinä, vierellä kulkijana tai rinnalla seisojana. Joskus potkimaan sinua eteenpäin ja joskus taas näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa.

Mä olen iloinen tänään pienen pienistä asioista, kuten lankusta. Hyvästä taistelusta. Ihanista Taistelutovereista. Mahtavasta ja ammattitaitoisesta ohjaajaporukasta, joka meidän salilla on. Ja esikuvista sekä tsemppareista. Silloin kun itse ei näe metsää puilta, joku vähän ravistelee ja saa taas mittasuhteet kohdalleen.

Tästä jatketaan, kohti uutta viikkoa. Olkoon huominen vaa'an lukema ihan mitä tahansa, niin eespäin mennään :)

lauantai 4. toukokuuta 2013

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle

Elämä heittelee joskus niillä kylmillä ja kuumilla kivillä. Mutta elämä jatkuu silti. Välillä sitä kyllä miettii, että juuri kun kaikki on superhyvin, niin eikös jostain lennä lava-autollinen kiviä... No siinähän siis lentää, mähän en suostu antamaan periksi. Vaikka kyllä se salpaa hengityksen kun vähän väliä joudut aloittamaan puhtaalta pöydältä alusta.

Eilen olisi ollut potkunyrkkeilyn esittelytunti. Olin ilmottautunut ja menossa, kunnes tyhmä minä hain postin heti töiden jälkeen. Liian paksu kirjekuori joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Pakko se oli avata heti ja vaikka sitä kuinka luki edes ja takas, ei siitä tajunnut tuon taivaallista. Se iski ilmat pihalle tehokkaasti ja ajatukset tilttiin. Peruin tunnin, ei musta olisi ollut menijäksi. Ei, vaikka kuinka harmitti. Ja se pieni paholainen olkapäällä löysi kaikki ne sanat joita en halunnut kuulla. "ei susta ole siihen", "luovuta hyvän sään aikana ennen kuin menetät loputkin", "uskoisit jo että yrittäminen on turhaa", "et kai oikeasti luule osaavasi jotain" ja niin edelleen. Vain mielikuvitus on rajana...

Pakkasin karvakorvat autoon ja ajoin metsään. Toista tuntia kävelin ympyrää, selvittelin ajatuksia ja mietin miten tästä taas noustaan ja jatketaan. Mä tiedän, että on ihmisiä jotka oikeasti odottavat kieli pitkänä että sanon lopettavani. Antavani periksi. Ja sitä riemua mä en heille suo. Sorry kaiffarit jotka sitä odotatte, ette ole mun prioriteeteissä ykkösenä ;)

Linnunlaulu, tuulen humina ja se metsän hiljaisuus. Se saa aikaan ihmeitä. Taistelutahtoa on jäljellä, vaikka viime vuosi siitä veikin ison osan. Suunnittelin kovasti, että tänään menen heti aamusta salille korvaamaan eilisen treenin, mutta muistin onneksi että siellä on crossing-maraton ja väkeä normaalia enemmän, joten enpäs sitten mennytkään. Vielä tänään en jaksa hymyillä ja olla iloinen kun sisällä huutaa. Huomiseen on aikaa vielä tovi. Eikä aina tarvitsekaan jaksaa hymyillä, onneksi.

No niin. Nyt sitten se joukko joka kieli pitkänä odotti sitä, että joko se viimeinkin luovutti ja antoi periksi, voi vetää kielen suuhunsa takaisin. Sillä ei vieläkään. En ole antamassa periksi. Korkeintaan vauhti vähän hidastui mutta silti eteenpäin mennään. Sen tajuaminen, että homma ei vain etene samaa tahtia enää kuin syksyllä, kestää aikansa. Ja lähinnä se sopeutuminen siihen vie oman hetkensä. Musta on tuntunut viime viikot siltä, ettei oikeasti tapahdu yhtään mitään. Että kroppa ei suostu luovuttamaan enää yhtään senttiä, vaikka sillä todellakin on mistä antaa. Niinpä päätin tänään ihan vain ärsytyksen voimalla kokeilla tavoiteshortseja jalkaan ja olin sanalla sanoen järkyttynyt.

Nuo shortsit sain kaverilta viime kesänä kun sain paljon muutakin (silloin liian pientä) vaatetta kaappiini majailemaan. Muistan kun kokeilin niitä silloin viime heinäkuussa ja ne nousi hätäisesti polvien yläpuolelle (siis se vyötärönauha jämähti reisiin :D ). Silloin meinasin heittää ne pois, mutta aattelin että antaa olla kaapissa, ne on niin pienetkin ettei ne tilaa vie. Alkuvuodesta kokeilin niitä uudelleen ja järkytyin kun ne nousikin tahmaisesti ylös saakka, vaikka ei ne kiinni menneet. Ei lähellekään. Mutta iloitsin kun ne nousi oikeasti ihan ylös asti. Silloin aattelin että vuoden päästä kesällä ne on sopivat.

No tänään vedin nuo shortsit uudelleen jalkaan. Nousivat kepeästi ylös ja menivät kiinni !! Ihan järkyttävää! Siis oikeesti, mähän saatan voida (ja ehkä jopa kehdata) käyttää niitä tulevana kesänä! Ihan kamalaa ja silti niin ihanaa :) Vielä kun tämä pelastusrengas alkaisi tästä pienentymään, niin olisin tooooodella tyytyväinen!

Mä olen pitänyt pari päivää taukoa vaa'alla hyppäämisessä. Ihan siksi, että ei se siellä hyppiminen mitään muuta kun samoja lukemia seilataan ja mitään ei tapahdu. Tänään kuitenkin vanhasta tottumuksesta kävin ja vähän aikaa piti tuijotella numeroita. Maanantaina vasta on virallinen punnituspäivä, joten sitä ennen ei voi sanoa mitään, mitä oikeasti on tapahtunut. Mutta lukema sai hieraisemaan silmiä. Joko viimeinkin taas tapahtuu jotain?

Mutta palatakseni alkuun. Elämä ei ole kenelläkään helppoa ja se vain pitää ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Kriisejä, niitä tulee ja menee eikä kaikesta tarvitse tehdä kriisiä. Jos tänään ei naurata, niin huomenna on uusi päivä. Sen sijaan että painat leuan rintaan ja käyt kohti uusia vastoinkäymisiä, nosta pääsi pystyyn ja hymyile. Ajattele että jos elämä potkii koko ajan, sinun täytyy olla jotain todella erikoista että sinua koitetaan nujertaa jatkuvasti ;) Think positive! Mä kerään kappaleet ja nousen entistä vahvempana ;)

Joskus on hyvä mennä vähän kauemmas nähdäkseen lähelle. Mulle riittää tuo metsä ja sen suoma hiljaisuus, vähän välimatkaa asioihin ja mittasuhteet kuntoon. Lopulta se on kuitenkin ne omat ajatukset, jotka meitä jarruttaa.



Kuva Les Mills:n sivuilta.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kahdeksan kuukautta

Kahdeksan kuukautta sitten kävelin liikuntakeskuksen ovista sisälle ensimmäisen kerran. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Jopa se, mitä mulla oli päällä sinä päivänä, on piirtynyt mieleen. Muistan kuinka laitoin nimen paperiin ja ilmottauduin saman illan Bodycombat tunnille. Ensimmäistä kertaa 8 vuoden tauon jälkeen. Hämärä muistikuva oli vielä siitä, mitä se oli. Kuinka hauskaa se oli ja kuinka paljon se tuntui kropassa silloinkin. Samat odotukset, ne ajan kultaamat, oli mielessä kun ensimmäiselle tunnille suuntasin.

En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.

kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.

Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.

En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!

kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!

Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.

Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)

Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)

Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!

Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Haasteita

Pääsiäisen myötä on tullut liikuntaan automaattisesti pientä taukoa. Olen koittanut kovasti etsiä motivaatiota salille, mutta se on ollut tyystin hukassa. Niinpä olen antanut kropan levätä, vieläkin pieniä tuntemuksia on torstain pumpista, joka iski ihan uusiin lihaksiin.

Olin ilmottautunut normi sunnuntain tuplatunnille, niin kuin aina kun se on mahdollista. Kuitenkin päivällä huomasin että ohjaaja oli vaihtunut mulle täysin tuntemattomaan ja kävin kovaa kamppailua siitä, uskaltaudunko hänen tunnilleen vai jäänkö combatista pois. Pitkän itseni ripityksen jälkeen päädyin kuitenkin lähtemään, koska en halua välipäiviä liikaa ettei ne jää päälle.

Ja jälleen voin sanoa että kannatti mennä. Uusi combat kokonaisuudessaan vedetty nyt läpi ja voi hyvää päivää, mikä ohjelma... Ainahan se uusi tuntuu erilaiselta, mutta tässä on niin miljoona hyppyä että polvet tulee olemaan koetuksella. Hammasta purren päätin jo lämmittelyn aikana, että kevennetyt versiot ei ole tänään mun vaihtoehto, vaan joka ikinen hyppy hypitään ja jos se on vain mahdollista. Oikeasti saan olla aika ylpeä itsestäni että jaksoin kaikki haara- saksi yms. hypyt. Huomasin myös että jotkut potkut nousee yllättävän korkealle. Se, onko tekniikka oikea, siitä en uskalla sanoa mitään :D mutta ainakin jalka on alkanut nousemaan ;)

Cx:ssä oli myös uusi ohjelma ja se haastaa taas kroppaa eri tavalla. Osa liikkeistä yllätti mut, että pystyin tekemään, mutta osassa ristiselkä oli niin tulessa että tekniikka petti heti alkuunsa. Harjoituksella siitä pääsee eteenpäin. Tekemällä oppii, toivottavasti ;)

Ainoa pieni pettymys näiden kahden uuden ohjelman kohdalla on se, ettei niissä ole sivulankkuja :D Joo, niistä on tullut mulle pakkomielle ;) Voinhan mä harjoitella niitä ihan itsekseni, ei siinä mitään. Mutta kun sinne salille meno on muutenkin haasteellista, niin tuleeko mun oikeasti tehtyä niitä lankkujakaan.... Epäilen suuresti.

Tästä siis kohti uutta kuukautta. Maaliskuu on eletty ja uudet haasteet odottavat oven takana. Yhden kerran perusteella en Combattia lopeta, mutta voi olla että se vähenee seuraavien kuukausien aikana. Aika näyttää miten polvet kestää hyppelyn ;) Mutta cx, niin ihanan kamala laji, joka on koukuttanut mut täysin... Se pysyy ohjelmistossa jatkossakin!

Niin ja mun on pakko tähän loppuun kertoa vielä sekin, että mä olen alkanut himoitsemaan nyrkkeilyä :D ihan kauheeta :D Mutta joka päivä mulla käy mielessä, että se vois olla kivaa... siis ihan oikeasti iskeä säkkiä. Oon jo koittanut vähän ottaa selvää, missä vois päästä perehtymään asiaan enemmän. Mitähän seuraavaksi? Sitä tankotanssiako?

Aurinkoista viikkoa sinulle!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Kevätsiivousta ja kuntosaliharjoittelua

Jälleen takana useamman päivän liikuntatauko. Vastustuskyky on kokenut kolauksen viime kuukausina ja pienikin flunssa iskee voimalla päälle. Niinpä tohtoritädin käskystä on lepuuteltu kotona ja kasvatettu motivaatiota kuntosalia kohtaan.

Eilen suunnittelin kovasti vkl:n ryhmäliikuntatunteja, mille tyrkkäisin itseni mukaan. Eipä suunnittelun keskellä käynyt mielessäkään että vkl:na on myös yövuorot, jotka hiukan hidastaa osallistumista, suorastaan vähän haittaa...

Tänä aamuna heräsin ennen seitsemää virkeänä kuin mikä, tarkoituksena suunnata pumppiin ja cx:ään. Koirien kanssa käytiin lenkillä ja ihastelin jo puiden tasalle noussutta aurinkoa, kevät on jo ovella! Mutta tuo lenkki muistutti mieleen edessä olevat yövuorot, joten kipitin reipasta tahtia kotiin perumaan aamun jumpat. Aamukahvi sai siirtyä reippaasti puolen päivän tienoille, nukkumatin matkaan oli suunnattava ensin. Pitäisi opetella nuo päiväunien nukkumiset taas uudelleen, helpottaisi elämää ja varsinkin yövuorojen aloituspäiviä... Mutta tänään ei ollut vielä sen aika.

Kun viimein ryystin aamukahvia auringon lämmöstä nauttien, lähes säikähdin kun huomasin hinkuvani kuntosalille. Siis tuon raudan pariin, jota olen inhonnut ja välttänyt kaikin tavoin :D Niin se mieli muuttuu.

Kävin siis taistelemassa raudan kanssa lähes pari tuntisen. noh, aikaa meni kauan jo siksi että tavasin uusia ohjelmiani ja mietin, mitkä liikkeet teen ja mitkä jätän pois. Mulla on siis nyt uusi nelijakoinen ohjelma, aina yhtä lihasryhmää kohden. Tutut liikkeet jätin pois ja nuo uudet laitteet ja vähän vieraammat liikkeet kävin ajatuksen kera läpi. Ja loppuvenyttelyjen perään ihastuin uuteen laitteeseen, sitä pitää kokeilla uudelleen. Eikä mulla ole haisuakaan, mikä sen nimi on *wirn* mutta sivukankku sai kyytiä sen matkassa ;)

Ravintovalmennuksessa siirryttiin siis oikein kunnolla valmistavaan ja palauttavaan ateriointiin treenien kanssa. Tänään otin siis jauheet shakerissä mukaan ja join proteiini juomat ennen ja jälkeen treenin. Kieltämättä olo ei ole niin vetämätön, mitä se on ollut aikaisemmin. Ennen salitreenin jälkeen on ollut vetämätön fiilis, vaikka mieli onkin virkeä. Nyt tuntuu jotenkin erilaiselta.... Menin vain valitsemaan sitten mulle huonon maun palautusjuomasta, meinasi pyrkiä pois :D mutta ehkä siihen makuun tottuu tässä viikkojen varrella ;)

Tässä kun olen nyt pari päivää lepuutellut kotona, on ollut hyvää aikaa hiljalleen käydä läpi vaatekaappia ja siivota sieltä pois ne loputkin ylisuuret vaatteet. Mä olen aina valittanut ettei mulla ole mitään vaatteita, mutta 6 jätesäkillistä lähti kirppikselle ja kaappeissa kaikuu tyhjyyttään :D Että kai mulla jotain olikin... Auton takaboxi on vieläkin täynnä, koska perkasin kellarinkin saman tien, mutta ihan kaikkea ei voi kerralla viedä kirppikselle. Onneksi otin pöydän piiiiitkäksi aikaa ;)

koska kaapeissa on nyt taas tilaa reilusti, rohkaisin mieleni myös kevätvaatteiden suhteen ja ostin himoitsemani Torstain ulkoilutakin. Hypin tasajalkaa riemusta kun ei tarvinnut valita sitä isointa eikä D-mallistoa eikä mitään erityisjuttuja. Ihan tavallisesta rekistä sai valita ihan just sen, mikä silmää miellytti! arjen pieniä ja silti niin isoja iloja!! Se on jännä, miten paljon se vaikuttaa omaan olemukseen kun vedät päällesi pienemmät vaatteet. vaikka kanssaeläjät ei sitä tiedäkään, niin se huokuu itsestä läpi että on hyvä olla :) kai sitä jotenkin hymyilee enemmän ja kulkee vähän paremmassa ryhdissä ;)

Ja pakko mainita tähän loppuun vielä sekin, että järkytys oli suuri tänä aamuna vaa'alla, kun tiistaista on tipahtanut 1,2kg. ensimmäiseksi piti käydä läpi ruokapäiväkirjat ja syömiset... Noh, tuo noussee tuosta jonkin verran yövuorojen turvotusten myötä, mutta silti! Hitsin pimpulat, tää homma vaan toimii!!!