Kahdeksan kuukautta sitten kävelin liikuntakeskuksen ovista sisälle ensimmäisen kerran. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Jopa se, mitä mulla oli päällä sinä päivänä, on piirtynyt mieleen. Muistan kuinka laitoin nimen paperiin ja ilmottauduin saman illan Bodycombat tunnille. Ensimmäistä kertaa 8 vuoden tauon jälkeen. Hämärä muistikuva oli vielä siitä, mitä se oli. Kuinka hauskaa se oli ja kuinka paljon se tuntui kropassa silloinkin. Samat odotukset, ne ajan kultaamat, oli mielessä kun ensimmäiselle tunnille suuntasin.
En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.
kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.
Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.
En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!
kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!
Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.
Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)
Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)
Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!
Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti