Liikuntatauko jatkuu. Päivä numero 7 valkenee hiljalleen ulkona ja tänäänkään en pääse liikkumaan. Voin selittää itselleni uudelleen ja uudelleen, miksi en voi mennä salille. Tai miksi ohjattu liikunta jää tänäänkin välistä. Mä olen loistava keksimään syitä, varsinkin niitä tekosyitä. Selän kipu on hellittänyt ja uskoisin sen hellittävän kun vain lähtisi tekemään, nousisi takaisin hevosen selkään, niin kuin sanonta kuuluu. Mutta ei.
Viime päivinä tajuntaan on iskenyt se totuus siitä omasta rajallisuudesta ja kykenemättömyydestä. Ehkä riittämättömyydestäkin. Siitä ettei vain pysty eikä kykene. Oma rapakunto on iskenyt vasten kasvoja niin kovalla voimalla että se salpaa hengityksen. Iso ihminen kokee itsensä aika pieneksi sen tunteen edessä. Ja nostaa omaa kynnystään lähteä ryhmään mukaan.
Sitä miettii, olisiko helpompi mennä yksin vai yhdessä. Ison lauman keskellä vai huomaamattomasti seinäruusuna pois katseiden alta. Ja päätyy samaan ajatukseen, jos olen kuitenkin vielä yhden päivän kotona. Se yksi päivä vaan venyy äkkiä kahdeksi, kolmeksi jne. Kohta se on viikko ja kaksi. Ja taas on vaikeampi lähteä. Mulla on ystäviä jotka käy samalla salilla, tiedän että milloin tahansa saan sieltä taustatukea ja seuraa tunneille. Ja tiedän, että kun vain kysyn, saan ohjaajilta apua / tsemppausta. Mutta monesti se kynnys kysyä on liian korkea.
Eilen oli ravintovalmennuksen tapaaminen joten mun oli pakko mennä salin ovista sisälle. Eikä siinä mitään. Oli ihana nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia siellä pukukopin perällä. Kun odottelin valmentajaani saapuvaksi, istuin ja kuuntelin salin ääniä. En mitään erityisesti ja kuitenkin aistit avoinna jokaista pienintäkin risahdusta ja juoksumaton rahinaa. Siinä mieleen hiipi hiljaa ajatus, tätäkö todella haluat. Pysähdyin miettimään ja kelasin jälleen alkuun. Ne äänet, tuoksut, ilmapiiri, ihmiset. Kyllä, sitä todella haluan. Ja toisaalta, olenhan saavuttanut paljon...
Mun täytyy sanoa, että mä tulen olemaan sanalla sanoen pulassa kun ravintovalmennus loppuu! Mulla on niin loistava johtotähti jonka ohjauksessa on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä vähän päätä seinään iskien. Aina löytyy jotain hyvää ja hän jaksaa kannustaa. Vaikka viime viikko olikin syömispuolelta aika pohjanoteeraus, niin silti sieltä löytyi hyviä asioita. Ja vaikka itsestä tuntuu että paino junnaa, niin plussaviikkoja ei ole tullut. Päin vastoin miinuksilla mennään edelleen. Kaikesta huolimatta.
Tuo ihana ihminen ja viisas nainen. Joka löytää hyviä asioita sielläkin missä niitä mun mielestä ei ole, on saanut mut jälleen ajattelemaan asioita eri kantilta. Ja kuitenkin, kysehän ei edelleenkään ole laihdutuskuurista, dietistä tai projektista. Kyse on siitä uudesta elämäntavasta. Koko elämän uusiksi laittamisesta. Ei se käy viikossa, eikä kahdessa eikä kuukaudessa. Paljon on tapahtunut muutoksia, isoja asioita ja isoja muutoksia. Sitä itse näkee vain sen kuinka paljon työtä on vielä edessä, mutta unohtaa sen kuinka iso matka on jo takana päin.
Onnea on tällaiset aarteet jotka auttavat näkemään sen metsän puilta.
Ees päin mennään. Katsotaan kuinka pitkäksi tauko muodostuu tällä kertaa. joka päivä olen orjallisesti käynyt perumassa seuraavan päivän tunnit. Osittain ottaa päähän, osittain huokaisen helpotuksesta. Huomennakaan ei vielä ole pakko jos ei tahdo. Eipähän ole pelkoa ylikunnosta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti