Häpeä

Liikkuminen tuntuu jälleen mukavammalta kuin aikaisemmin, endorfiinikännit on lähes taattu tulos kunnon rääkin jälkeen. Mutta viime viikkoina mieleen on hiipinyt uusi tunne. Häpeä. Tai nolous. Tai miksi sitä sanoisi. En tiedä. Mutta se on vaikuttanut mm. tunneille menemiseen. Yhtäkkiä onkin helpompi mennä niille aamutunneille, jotka ei ole ihan niin täynnä ja taas ne aikaisemmin ihan parhaimmat iltatunnit onkin työn ja tuskan takana.

toisaalta on hassua, että tämä tunne tulee nyt. Luulisi että silloin 34kg sitten olisi ollut paljon suurempi kynnys lähteä ylipäätään liikkumaan täysin tuntemattomien ohjaajien tunneille. Mistä tämä nyt iskee? Myönnän että alusta asti on ollut suuri kynnys mennä uuden ohjaajan tunnille. On vain niin paljon helpompaa valita jo tutuiksi tulleiden muutaman ihanan ohjaajan tunnit. mutta joskus käy sitten niin, että ohjaaja vaihtuu ja silloin joudun moneen kertaan miettimään, menenkö tunnille. ja myönnän kyllä rehellisesti että on jäänyt menemättä. ilman sen parempaa syytä. Kerran olen jopa ottanut viikon varauskarenssin sen takia, etten saanut itseäni tuntemattoman ohjaajan tunnille.... Hullua sinänsä.

Aikaisemmin olen ollut enemmän sellainen ihminen, etten ole paljon välittänyt mitä muut ajattelee tai on mieltä. en mä oikeastaan vieläkään osaa ajatella toimivani sen mukaan, miten muut ajattelee. Olen aina tehnyt niin kuin olen parhaaksi nähnyt, riippumatta siitä mitä muut ajattelee. Nyt tilanne tuntuu erilaiseta. Kukaan ei ole sanonut mitään pahaa eikä tehnyt mitään sellaista, että tunnille meno olisi siksi vaikeaa. Mutta jostain on kuitenkin noussut se ajatus, että enhän mä voi tällaisena mennä tunneille.

Ehkä se helpottaa ajan kanssa, ehkä sitä pitää työstää vielä. Aika näyttää miten tässä käy. Toisaalta käy melkein sääliksi yhtä ohjaajaa, joka joutuu katsomaan 7 tuntia viikossa mun naamaani :D