Viikonloppu tuli ja meni. Yksi viikko vähemmän ja yksi maanantai vähemmän... Hyvää kannattaa odottaa ja tämä on todella sitä, mitä minä odotan :)
Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?
Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.
Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.
Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...
Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.
Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.
Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.
Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?
tiistai 29. lokakuuta 2013
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Pumpin parhautta!
uskaltauduin pari viikkoa sitten perjantain pumppiin. Ja kuten siitä silloin kirjoitinkin, vastaanotto oli niin ihana että se jäi mielen perälle ja hymyilyttää vieläkin.
Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!
Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.
Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D
Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.
Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)
Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.
En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.
Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!
Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!
Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!
Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.
Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D
Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.
Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)
Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.
En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.
Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!
Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!
Tunnisteet:
Bodypump,
Endorfiinikännit,
Lajit,
Ohjaajat,
Tunteet
maanantai 21. lokakuuta 2013
Peili on paras kaveri
Tänään koin hetkellisen ahaa-elämyksen ja otin äkkilähdön crossaamaan. Olin suunnitellut kyllä olevani siellä molemmat tunnit, mutta crossaaminen jäi nyt vain yhteen puolituntiseen. Olen antanut itselleni "luvan" lopettaa kun se on vielä hauskaa. Pakottamalla ei tule kuin paha mieli ja motivaatio karkaa taas kauas. Eilinen combat painoi kropassa ja hektinen päivä tänään ilman lounasta iski hapot jalkoihin niin hyvin että jätin suosiolla toisen tunnin pois.
olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.
Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.
Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.
Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.
Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!
olin odottanut, että pettymys itseen iskee kuin tauti. Odotin koska aloitan syyllistämään itseäni luovuttamisesta ja leikin kesken jättämisestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Tottahan se harmitti, mutta jotain olen viimeinkin oppinut tässä viime aikoina. Anna itsellesi aikaa. Kuuntele kehoasi. Älä pakota itseäsi toimimaan.
Tuo puolen tunnin crossing sai mielen iloiseksi. Ihana ohjaaja, ihania ystäviä, hyvä fiilis ja ilo siitä että lähdin. Monen asian summa. Ihan kaikkea en voi sanoa laittaneeni peliin tänään, mutta paljon enemmän kuitenkin kuin olin ajatellut.
Jossain kohtaa tuntia tuijottelin tiiviisti peiliin. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, että meinaanko todella heittää hanskat tiskiin, haluanko luopua saavutetusta ja ennen kaikkea huomasin ajattelevani että tyydynkö tähän? Toisaalta tämä paino on ihan ok, tämä vaatekoko on ihan passeli. eihän mulla ole sellaista tarvetta enää kutistua. Kiinteytyä kyllä, muttei välttämättä pudottaa painoa. Mutta pitkästä aikaa se kipinä alkoi heräilemään sisällä. En todellakaan halua tyytyä vähempään kuin mahdollista, en suostu antamaan periksi ja jäämään johonkin lukuun vain siksi ettei ollut tarpeeksi itsekuria viedä itseään pidemmälle. Ei, se ei vain ole vaihtoehto.
Tuijotin peiliin ja mietin, mistä lähdin ja mihin olen päässyt. Minkä hinnan olen siitä maksanut ja mitä olen valmis siihen vielä uhraamaan. Ja voin sanoa miettimättä hetkeäkään että olen valmis laittamaan peliin kaiken. Edelleenkin. Tuo peili. En todellakaan rakasta sinne katsomista, mutta kyllä se on silti aika ihana asia olla olemassa. Moneen asiaan löytyy syyllinen sieltä peilistä... Ja joskus se peilikuvakin pitää kohdata.
Tälle viikolle siis muutama jumppa jo varattuna. Liikuntasuunnitelmaa käynnistelemään. Tavoitteeksi se 4 ohjattua tuntia / viikko. Ja ehkä mä saan itseni sinne kuntosalillekin jyystämään sitä samaa ohjelmaan taas kerran... Vaikka onneksi mulla on useita ohjelmia siellä, joten vaihtaa voi heti kun tuntuu puuduttavalta.
Ensimmäisen kerran moneen viikkoon voin sanoa että kyllä tämä tästä taitaa kuitenkin käynnistyä :) ihan varmasti!
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Paluumatkalla kotiin
Ihan rikollisen kauan on mennyt aikaa taas edellisestä päivityksestä. Pahoittelut siitä! Täällä kuitenkin ollaan ja homma jatkuu. Hitaasti mutta varmasti :)
Töissä on menossa melkoinen myllerrys. Enempää en sitä julkisesti avaa, mutta se on vienyt voimat aika loistavasti. Jotenkin on ollut ihan veto pois kun on tullut kotiin, sitä on vain kävellyt ympäri kylää koiran kanssa ja antanut ajatuksen tuulettua. Ei ole ollut energiaa kuntoilla eikä kyllä päivittää tännekään kuulumisia. Arjessa tapahtuu myös isoja muutoksia, sillä mun ihana ja rakas juniori on saanut uuden kodin. Kun olet elänyt lähes 30 vuotta koiran kanssa, tulee elämä olemaan todella omituista kun sitä ainuttakaan ei ole. Mutta ratkaisuna tämä on oikeastaan ainoa oikea, vaikka helppo se ei ole ollut.
Edelleen on kynnys mennä ryhmäliikuntaan mukaan. Yksi syy on se, että tauko on venynyt niin pitkäksi että on sellainen tunne ettei kunto riitä. Tuosta sain kuitenkin tänään päinvastaisen kokemuksen. Ei se kunto ihan hevillä rapistu :)
Ihana ystävä ja jumppatoveri on jaksanut houkutella mua mukaan liikkumaan, siitä olen ihan sanattoman kiitollinen hänelle! Tänään aika extempore lähdin mukaan combattiin ja olen jälleen onnellinen että menin! Monestakin syystä :) Suuri syy on tietenkin se, että se oli loistavan Taistelijan tunti, takuuvarmasti siis hyvä tunti. Ja parhautta oli saada olla siellä ystävien seurassa. Kuinka paljon ne akut taas latautuivatkaan pelkästään niistä hymyistä ja siitä tunteesta kun olet kotona. Kun muistaisi tuon taas seuraavalla kerralla kun jättää menemättä...
Kropassa on tapahtunut paljon viime viikkojen aikana ja tällä hetkellä hyppiminen ei ole hyväksi, samoin cx:ään ei ole vielä mitään asiaa. Olin siis ajatellut aamulla, että menen combattiin mutta kyykkään hyppyjen tilalla. Niin varmaan.... Nälkä kasvaa syödessä ja pakko oli päästä hyppimään. Pelkästään jo hyppimisen riemusta mutta myös siksi, että halusin nähdä riittääkö kunto vai onko keuhkot lattialla ja henki pois. Eikä ollut kumpaakaan. Kunto kesti, ihme kyllä :) eka kosketus nykyiseen ohjelmaan ja hivenen olin kyllä pihalla. Mutta ei se ohjelma pahalta tunnu, vaikka haastetta riittää kyllä mulle. Kroppa rajoittaa vielä aika paljon tekemästä täysillä, mutta sopiva hiki tuli pintaan. Jossain kohtaa harmitti ettei voinut täysillä ladata, mutta maltti on valttia ja sekin päivä koittaa vielä :) Hyvää kannattaa odottaa.
Tänään vedin siis ensimmäistä kertaa päälle combat tunneille hankitut vaatteet. Mulla ei ole erikseen jumppa-asuja tietyille tunneille, mutta tällä hetkellä on vain yhdet housut jotka pysyy jalassa noilla liikkuvammilla tunneilla. Ja enää en rakasta telttamaisia paitoja joissa helmat liehuu... Oli yllätys ettei paita ollutkaan niin nakinkuori mitä se on ollut ja suuri positiivinen järkytys oli kesken tunnin kun nuokin housut meinasi tippua :D Mietin kyllä, että ehkä niissä on nyt jousto kadonnut tai jotain, mutta niin vähän ne on käytössä olleet että ei se sitäkään voi olla. Jotain siis tapahtuu koko ajan :)
Kunhan tämä elämä asettuu ja kroppa antaa merkkejä siitä, että voisi alkaa taas kunnolla liikkumaan, palaan salille ja ryhmäliikuntaan kunnolla. Tämä kerran viikossa ei ole mulle sopiva tahti ja huomaan kaipaavani enemmän. Mutta energia ei vain riitä. Pitää siis odotella että elämä tasottuu.
Viime viikot on menty hyvin pitkälti päivä kerrallaan ja hengitellen. Elämä on heittänyt aikamoisia kivenjärkäleitä eteen, mutta niistä on menty yli yksitellen. Iloitsen kuitenkin siitä, missä tänä päivänä olen. Mä olen hengissä ja saan olla terve, pystyn liikkumaan ja mulla on ihania ystäviä elämässäni.
Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä... Ei sentään :) Pää pystyssä kohti uusia seikkailuja, niin se on ja siitä pidetään kiinni! Se mikä ei tapa, se vahvistaa (vaikka sattuukin ihan hitsin paljon) ja nekin kokemukset muovaavat meistä jotain uutta. Jos mistään ei luovu, ei voi saada tilalle uutta.
Itse voisin sanoa, että tällä hetkellä olen paluumatkalla takaisin kotiin. Keidas, tuo paikka jossa koen olevani kotona, on siellä olemassa :) Riittää että avaan ovet ja astun sisään. On ihanaa kun voi luottaa siihen, että siellä se on. Matka takaisin ei aina ole niin helppo kuin toivoisi. Mutta kaikki ne mutkat ovat tarpeellisia tällä tiellä, sen olen oppinut huomaamaan. Myös kaikki kohtaamiset ovat jättäneet ajatuksen pureskeltavaksi ja saaneet näkemään asioissa erilaisia puolia. Myös sellaisia puolia, joita ei aina tahtoisi nähdä. Monesti se paluumatka tyssää omiin ajatuksiin ja ennakkoluuloihin. Ja voin vakuuttaa että niitä on läjäpäin myös minulla... Suurelta osin ne koskee kyllä vain ja ainoastaan minua itseäni, ei muita. Ei siis liity ohjaajiin tai jumppatovereihin millään tavalla. Sitä vain rakentaa itselleen korkean kynnyksen olemattomista asioista ja ihmettelee sitten, miten tässä näin kävi.
Mun onneni on olleet ystävät jotka ovat ravistelleet hereille ja purkaneet sitä mun rakentamaa kynnystä vähän matalammaksi. Onnea on tuollaiset aarteet ystävänä!
Aurinkoa tulevaan viikkoosi, rakasta itseäsi ja arvosta ihmisiä lähelläsi! Sen olen viime viikkoina oivaltanut kunnolla. You are worth it!
Töissä on menossa melkoinen myllerrys. Enempää en sitä julkisesti avaa, mutta se on vienyt voimat aika loistavasti. Jotenkin on ollut ihan veto pois kun on tullut kotiin, sitä on vain kävellyt ympäri kylää koiran kanssa ja antanut ajatuksen tuulettua. Ei ole ollut energiaa kuntoilla eikä kyllä päivittää tännekään kuulumisia. Arjessa tapahtuu myös isoja muutoksia, sillä mun ihana ja rakas juniori on saanut uuden kodin. Kun olet elänyt lähes 30 vuotta koiran kanssa, tulee elämä olemaan todella omituista kun sitä ainuttakaan ei ole. Mutta ratkaisuna tämä on oikeastaan ainoa oikea, vaikka helppo se ei ole ollut.
Edelleen on kynnys mennä ryhmäliikuntaan mukaan. Yksi syy on se, että tauko on venynyt niin pitkäksi että on sellainen tunne ettei kunto riitä. Tuosta sain kuitenkin tänään päinvastaisen kokemuksen. Ei se kunto ihan hevillä rapistu :)
Ihana ystävä ja jumppatoveri on jaksanut houkutella mua mukaan liikkumaan, siitä olen ihan sanattoman kiitollinen hänelle! Tänään aika extempore lähdin mukaan combattiin ja olen jälleen onnellinen että menin! Monestakin syystä :) Suuri syy on tietenkin se, että se oli loistavan Taistelijan tunti, takuuvarmasti siis hyvä tunti. Ja parhautta oli saada olla siellä ystävien seurassa. Kuinka paljon ne akut taas latautuivatkaan pelkästään niistä hymyistä ja siitä tunteesta kun olet kotona. Kun muistaisi tuon taas seuraavalla kerralla kun jättää menemättä...
Kropassa on tapahtunut paljon viime viikkojen aikana ja tällä hetkellä hyppiminen ei ole hyväksi, samoin cx:ään ei ole vielä mitään asiaa. Olin siis ajatellut aamulla, että menen combattiin mutta kyykkään hyppyjen tilalla. Niin varmaan.... Nälkä kasvaa syödessä ja pakko oli päästä hyppimään. Pelkästään jo hyppimisen riemusta mutta myös siksi, että halusin nähdä riittääkö kunto vai onko keuhkot lattialla ja henki pois. Eikä ollut kumpaakaan. Kunto kesti, ihme kyllä :) eka kosketus nykyiseen ohjelmaan ja hivenen olin kyllä pihalla. Mutta ei se ohjelma pahalta tunnu, vaikka haastetta riittää kyllä mulle. Kroppa rajoittaa vielä aika paljon tekemästä täysillä, mutta sopiva hiki tuli pintaan. Jossain kohtaa harmitti ettei voinut täysillä ladata, mutta maltti on valttia ja sekin päivä koittaa vielä :) Hyvää kannattaa odottaa.
Tänään vedin siis ensimmäistä kertaa päälle combat tunneille hankitut vaatteet. Mulla ei ole erikseen jumppa-asuja tietyille tunneille, mutta tällä hetkellä on vain yhdet housut jotka pysyy jalassa noilla liikkuvammilla tunneilla. Ja enää en rakasta telttamaisia paitoja joissa helmat liehuu... Oli yllätys ettei paita ollutkaan niin nakinkuori mitä se on ollut ja suuri positiivinen järkytys oli kesken tunnin kun nuokin housut meinasi tippua :D Mietin kyllä, että ehkä niissä on nyt jousto kadonnut tai jotain, mutta niin vähän ne on käytössä olleet että ei se sitäkään voi olla. Jotain siis tapahtuu koko ajan :)
Kunhan tämä elämä asettuu ja kroppa antaa merkkejä siitä, että voisi alkaa taas kunnolla liikkumaan, palaan salille ja ryhmäliikuntaan kunnolla. Tämä kerran viikossa ei ole mulle sopiva tahti ja huomaan kaipaavani enemmän. Mutta energia ei vain riitä. Pitää siis odotella että elämä tasottuu.
Viime viikot on menty hyvin pitkälti päivä kerrallaan ja hengitellen. Elämä on heittänyt aikamoisia kivenjärkäleitä eteen, mutta niistä on menty yli yksitellen. Iloitsen kuitenkin siitä, missä tänä päivänä olen. Mä olen hengissä ja saan olla terve, pystyn liikkumaan ja mulla on ihania ystäviä elämässäni.
Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä... Ei sentään :) Pää pystyssä kohti uusia seikkailuja, niin se on ja siitä pidetään kiinni! Se mikä ei tapa, se vahvistaa (vaikka sattuukin ihan hitsin paljon) ja nekin kokemukset muovaavat meistä jotain uutta. Jos mistään ei luovu, ei voi saada tilalle uutta.
Itse voisin sanoa, että tällä hetkellä olen paluumatkalla takaisin kotiin. Keidas, tuo paikka jossa koen olevani kotona, on siellä olemassa :) Riittää että avaan ovet ja astun sisään. On ihanaa kun voi luottaa siihen, että siellä se on. Matka takaisin ei aina ole niin helppo kuin toivoisi. Mutta kaikki ne mutkat ovat tarpeellisia tällä tiellä, sen olen oppinut huomaamaan. Myös kaikki kohtaamiset ovat jättäneet ajatuksen pureskeltavaksi ja saaneet näkemään asioissa erilaisia puolia. Myös sellaisia puolia, joita ei aina tahtoisi nähdä. Monesti se paluumatka tyssää omiin ajatuksiin ja ennakkoluuloihin. Ja voin vakuuttaa että niitä on läjäpäin myös minulla... Suurelta osin ne koskee kyllä vain ja ainoastaan minua itseäni, ei muita. Ei siis liity ohjaajiin tai jumppatovereihin millään tavalla. Sitä vain rakentaa itselleen korkean kynnyksen olemattomista asioista ja ihmettelee sitten, miten tässä näin kävi.
Mun onneni on olleet ystävät jotka ovat ravistelleet hereille ja purkaneet sitä mun rakentamaa kynnystä vähän matalammaksi. Onnea on tuollaiset aarteet ystävänä!
Aurinkoa tulevaan viikkoosi, rakasta itseäsi ja arvosta ihmisiä lähelläsi! Sen olen viime viikkoina oivaltanut kunnolla. You are worth it!
perjantai 11. lokakuuta 2013
Ystävät ovat henkireikä!
Perjantai. Viikonloppu edessä vihdoin. Nämä viimeiset 5 viikonloppua olen toivonut ajan kuluvan nopeasti. Seuraavat kahdeksan viikonloppua tulen toivomaan, että viikonloppu vain jatkuisi ja jatkuisi.... *huh*. On ollut rankka viikko. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan tuntemuksia. Päässä pyörii ja ajatukset kiertää. Voin siis vain todeta, että onneksi on viikonloppu.
Vaa'asta alkaa tulemaan jälleen kaveri. Ei vielä sydänystävä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä kamu. Tänä aamuna se suopeasti näytti pohjalukemat, sellaisia en olekaan nähnyt sitten teinivuosien :) Ihan mahtavaa, homma jatkuu siis hiljalleen :) Jotain olen tehnyt oikein, koska vaakakin tykkäsi. Pudotus pyörähti nyt 44kg paremmalle puolelle. Ei huono ollenkaan.
Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon ajatuksia ystävyydestä. Jos olet lukenut blogiani, olet ehkä huomannut että siellä on välillä putkahdellut ne huonot kokemukset esille. Mutta myös ne hyvät. Mutta erityisesti tällä viikolla olen miettinyt sitä, miten ystävyys syntyy. Toisten kanssa kemiat vain kohtaavat ja tulee sellainen olo, että toinen on ollut siinä aina. Ja toisten kanssa homma ei vain toimi. Ei vaikka tekisit mitä. Tiettyyn pisteeseen sitä jaksaa yrittää olla ystävällinen, mutta jossain tulee raja vastaan. Se ei siis tarkoita etteikö toista kohtelisi silti hyvin, mutta sitä lopettaa yrittämisen.
Tässä kuluneen viikon aikana olen saanut aivan ihanaa kannustusta ystäviltä ja erään ystävän kannustamana sain tänään viimeinkin keitaan oven auki. Myönnän rehellisesti ettei se ollut helppoa, mutta pidin kiinni lupauksestani hänelle, mutta myös itselleni. Ja voin vain sanoa että se kannatti. En muista, koska olisin saanut sellaisen vastaanoton kuin tänään. Ei ollut itku kaukana, niin ihania ihmisiä mun lähellä!! Ja kuinka hyvältä tuntui nähdä tuttuja, jo tärkeiksi tulleita ihmisiä siinä ihan lähellä. Edes vilaukselta. Viime viikolla olin kyllä salilla, mutta sieltä on niin helppo paeta pois heti kun vähänkin tuntuu siltä tai valvova silmä ei huomaa. Mutta ohjatulta tunnilta ei niin vain kadota maan nielaisemana pois. Enkä kyllä kehtaisikaan ;) Ja täytyy kyllä sanoa, etten mene sellaisten ohjaajien tunneille, joilta haluaisin kadota kesken kaiken pois. Ei keitaalla ole sellaisia ohjaajia!
Edelliseen postaukseen palatakseni. Eteenpäin mennään. Hitaasti hengitellen, mutta elossa. Ehkä ei ihan niin kauheassa endorfiinikännissä kuin aiemmin tänä vuonna, mutta jotain pientä liikettä on kuitenkin havaittavissa. Tänään bodypumpissa olo oli hyvä ja olin onnellinen että lähdin tunnille mukaan. Naureskelin jossain vaiheessa tuntia, kun olin pakannut kotona vanhat jumppahousut mukaan ja ne oli "hiukan" isot :D sai keriä ne vyötärölle.... Toisaalta se oli itselle jälleen se hyvä pieni muistutus siitä, miksi tässä mennään eteenpäin eikä taaksepäin. Paluuta menneisyyteen ei ole. Tämän päivän pumppipainoista en sano kyllä yhtään mitään... Useassa kohdassa tuli sellainen tunne, että olisi hyvin voinut ladata täydet painot, mutta toisaalta järki piipittää jossain syvällä, että ei rankkaa aloitusta. Se pienikin motivaatio kuolee jos aloittaa liian kovaa. Nyt jäi hyvä fiilis, sopiva lihastutina ja sellainen olo, että taidan uskaltaa ensi perjantaina uudelleen :) Ihan hiukan olisi halu mennä jokaisen ohjaajan tunnille, mutta vielä on liian aikaista. Nyt on maltettava ja edettävä se pieni hetki kerrallaan...
Multa on kysytty suoraan ja epäsuoraan, mitä tapahtui. Mihin motivaatio karkasi ja miksi homma pysähtyi kuin seinään. Joskus elämä vain heittelee niitä kapuloita rattaisiin ja joudut tarkistamaan kurssia. Joskus sen kurssin löytyminen kestää vähän kauemmin. Joskus pitää pohtia ne hyvät ja huonot asiat ja vielä kerran miettiä, mihin soppaan päänsä pistää. Mä olen joutunut viime viikkoina aika lailla niiden peruskysymysten äärelle ja huomannut, että asiat ei ehkä olekaan niin kuin on luullut. Ja joskus pitää vain pysähtyä hetkeksi hengittämään.
Tuollaisina hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. olen onnellinen jokaisesta teistä, ilman teitä en olisi tässä. Ilman ystäviä en ehkä olisi päässyt sen kynnyksen yli ja mennyt keitaan ovista sisään. Ja ilman erityistä ystävää, joka tuli ihan taivaan lahjana tässä muutamia viikkoja sitten, en pohtisi syntyjä syviä ja miettisi paluuta. Ei paluuta lähtötilanteeseen, no way!! Vaan paluuta herättämään henkiin jotain, minkä oli ajatellut olevan mahdotonta.
Toisin sanoen ja tiivistettynä, ehkä jotain uutta on luvassa ;) Vielä ei voi kertoa kuin ympäripyöreästi ;) Aika näyttää siis, mihin tämän laivan kurssi kääntyy.
Summa summarum. Ilman teitä ystävät rakkaat, tämä laiva olisi mennyt nurin. Kiitos kun olette!
Vaa'asta alkaa tulemaan jälleen kaveri. Ei vielä sydänystävä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä kamu. Tänä aamuna se suopeasti näytti pohjalukemat, sellaisia en olekaan nähnyt sitten teinivuosien :) Ihan mahtavaa, homma jatkuu siis hiljalleen :) Jotain olen tehnyt oikein, koska vaakakin tykkäsi. Pudotus pyörähti nyt 44kg paremmalle puolelle. Ei huono ollenkaan.
Viime päivinä päässä on pyörinyt paljon ajatuksia ystävyydestä. Jos olet lukenut blogiani, olet ehkä huomannut että siellä on välillä putkahdellut ne huonot kokemukset esille. Mutta myös ne hyvät. Mutta erityisesti tällä viikolla olen miettinyt sitä, miten ystävyys syntyy. Toisten kanssa kemiat vain kohtaavat ja tulee sellainen olo, että toinen on ollut siinä aina. Ja toisten kanssa homma ei vain toimi. Ei vaikka tekisit mitä. Tiettyyn pisteeseen sitä jaksaa yrittää olla ystävällinen, mutta jossain tulee raja vastaan. Se ei siis tarkoita etteikö toista kohtelisi silti hyvin, mutta sitä lopettaa yrittämisen.
Tässä kuluneen viikon aikana olen saanut aivan ihanaa kannustusta ystäviltä ja erään ystävän kannustamana sain tänään viimeinkin keitaan oven auki. Myönnän rehellisesti ettei se ollut helppoa, mutta pidin kiinni lupauksestani hänelle, mutta myös itselleni. Ja voin vain sanoa että se kannatti. En muista, koska olisin saanut sellaisen vastaanoton kuin tänään. Ei ollut itku kaukana, niin ihania ihmisiä mun lähellä!! Ja kuinka hyvältä tuntui nähdä tuttuja, jo tärkeiksi tulleita ihmisiä siinä ihan lähellä. Edes vilaukselta. Viime viikolla olin kyllä salilla, mutta sieltä on niin helppo paeta pois heti kun vähänkin tuntuu siltä tai valvova silmä ei huomaa. Mutta ohjatulta tunnilta ei niin vain kadota maan nielaisemana pois. Enkä kyllä kehtaisikaan ;) Ja täytyy kyllä sanoa, etten mene sellaisten ohjaajien tunneille, joilta haluaisin kadota kesken kaiken pois. Ei keitaalla ole sellaisia ohjaajia!
Edelliseen postaukseen palatakseni. Eteenpäin mennään. Hitaasti hengitellen, mutta elossa. Ehkä ei ihan niin kauheassa endorfiinikännissä kuin aiemmin tänä vuonna, mutta jotain pientä liikettä on kuitenkin havaittavissa. Tänään bodypumpissa olo oli hyvä ja olin onnellinen että lähdin tunnille mukaan. Naureskelin jossain vaiheessa tuntia, kun olin pakannut kotona vanhat jumppahousut mukaan ja ne oli "hiukan" isot :D sai keriä ne vyötärölle.... Toisaalta se oli itselle jälleen se hyvä pieni muistutus siitä, miksi tässä mennään eteenpäin eikä taaksepäin. Paluuta menneisyyteen ei ole. Tämän päivän pumppipainoista en sano kyllä yhtään mitään... Useassa kohdassa tuli sellainen tunne, että olisi hyvin voinut ladata täydet painot, mutta toisaalta järki piipittää jossain syvällä, että ei rankkaa aloitusta. Se pienikin motivaatio kuolee jos aloittaa liian kovaa. Nyt jäi hyvä fiilis, sopiva lihastutina ja sellainen olo, että taidan uskaltaa ensi perjantaina uudelleen :) Ihan hiukan olisi halu mennä jokaisen ohjaajan tunnille, mutta vielä on liian aikaista. Nyt on maltettava ja edettävä se pieni hetki kerrallaan...
Multa on kysytty suoraan ja epäsuoraan, mitä tapahtui. Mihin motivaatio karkasi ja miksi homma pysähtyi kuin seinään. Joskus elämä vain heittelee niitä kapuloita rattaisiin ja joudut tarkistamaan kurssia. Joskus sen kurssin löytyminen kestää vähän kauemmin. Joskus pitää pohtia ne hyvät ja huonot asiat ja vielä kerran miettiä, mihin soppaan päänsä pistää. Mä olen joutunut viime viikkoina aika lailla niiden peruskysymysten äärelle ja huomannut, että asiat ei ehkä olekaan niin kuin on luullut. Ja joskus pitää vain pysähtyä hetkeksi hengittämään.
Tuollaisina hetkinä ystävät ovat kultaakin arvokkaampia. olen onnellinen jokaisesta teistä, ilman teitä en olisi tässä. Ilman ystäviä en ehkä olisi päässyt sen kynnyksen yli ja mennyt keitaan ovista sisään. Ja ilman erityistä ystävää, joka tuli ihan taivaan lahjana tässä muutamia viikkoja sitten, en pohtisi syntyjä syviä ja miettisi paluuta. Ei paluuta lähtötilanteeseen, no way!! Vaan paluuta herättämään henkiin jotain, minkä oli ajatellut olevan mahdotonta.
Toisin sanoen ja tiivistettynä, ehkä jotain uutta on luvassa ;) Vielä ei voi kertoa kuin ympäripyöreästi ;) Aika näyttää siis, mihin tämän laivan kurssi kääntyy.
Summa summarum. Ilman teitä ystävät rakkaat, tämä laiva olisi mennyt nurin. Kiitos kun olette!
maanantai 7. lokakuuta 2013
Se on sen arvoista
Vielä hengissä. Sellainen olo on. Tai oikeastaan enemmänkin tuntuu siltä, kun lapsena käveli katukivetyksen reunaa varoen putoamasta reunan yli ja samalla varoen koskemasta asfalttiin. Sellainen olo, että tasapainoilee kahden vaiheilla.
Paino on tipahtanut ihan pikkuisen alemmas. Olen iloinen siitä pienestä liikahduksesta, se kertoo että syömiset alkavat löytää jälleen paikalleen. jonkin laista rytmiä on jälleen löytynyt ruokailuun ja suurin apu siihen on ollut suunnittelu. En mä jaksa paneutua asiaan niin paljon, että suunnittelisin koko viikon kerralla, mutta edes se yksi päivä. Se pitää tiellä paremmin, pakko se on myöntää.
Diettityttö on luettu loppuun. Pakko sanoa, että 2/3 kirjan lukemisen jälkeen se alkoi helpottaa. Ehkä ne pahimmat ja itselle parhaiten kolahtavat asiat käsiteltiin alkupuolella. Raskasta luettavaa se oli, siitä ei pääse mihinkään, mutta hyvä kirja. Kyllä sieltä tsemppiä sai ja ehkä paras anti oli kuitenkin se, että se pakotti ajattelemaan. Käymään niitä asioita läpi ja elämään niitä tunteita uudelleen. Että ei se huono juttu ollut hakea kirjastosta lainaksi. Uskon että jonain päivänä luen sen uudelleen. Vielä en raaski palauttaa sitä, koska haluan muutamaan kohtaan palata vielä uudelleen.
Elämäntapamuutokset on aina isoja juttuja. Ei sitä itsekään tajua, mihin lähtee mukaan ja millaisen pyörän laittaa pyörimään. Itsekin tajusin vasta useamman kuukauden jälkeen, missä mentiin ja mitä olin tekemässä. Tai olenko kunnolla tajunnut vieläkään.... Epäilen suuresti. Kyse ei myöskään ole pelkästään siitä että liikut ja syöt oikein. Myös pääkopan pitää seurata mukana. Moniin isoihin muutoksiin liittyy paljon tunteita, myös niitä menneisyydestä tuttuja kummituksia. Ja siinä ei auta kuin käydä ne läpi yksitellen.
Syy viime aikaiseen matalalentoon löytyy parin vuoden takaa. Paljon asioita pienessä ajassa ja paljon päätöksiä. Päätöksiä, joita tehdessä tiesin tulevani katumaan niitä jonain päivänä mutta lapsellisesti ajattelin, että se on sitten joskus kun on aika istua keinutuolissa ja muistella. Toisin on käynyt.
Kuudes viikko uudessa työssä on alkanut. Pidän työstä joka päivä enemmän, jos vain mahdollista. Mulla on niin ihana työpari etten uskonut sellaista olevan olemassa. Ja tähän väliin on sanottava, että myös mun edellisen työpaikan ihmiset on ihan mielettömän ihania :) Mutta kun teet työtä pienessä yksikössä, se työparin merkitys korostuu. Enää ei olekaan 10-15 ihmistä töissä samaan aikaan eri ammattikunnan edustajia, on vain muutama ihminen. Kemioiden pitää vain kohdata, jotta homma toimii. Onneksi meillä se toimii :) Mä iloitsen joka päivä tuosta ihanasta työparista, jonka olen saanut! Jälleen kerran, ne pienet asiat on kuitenkin niin suunnattoman suuria!
Uusi työ toi mukanaan ihan uudenlaiset jutut ja herätti sisällä niitä muutaman vuoden takaisia asioita. Nyt olen päivä toisensa perään koittanut vain hengittää hitaasti sisään ja ulos, koittanut saada selvää ajatuksista ja jotain tolkkua tunnemyrskyyn joka iski liian aikaisin. Toisaalta mietin, kumpi oli ensin... muna vai kana? Laukaisiko työn vaihto tämän prosessin vai tuo kirjan lukeminen? vai molemmat... Uskoisin että molemmilla on ollut vaikutusta. Nähtäväksi jää, miten tarina päättyy meikäläisen kohdalla. Muutosprojekti, elämäntaparemontti, fitnesskissan etsintä... Ne eivät pääty. Sen pystyn sanomaan ja tiedän että voin seistä sanojeni takana. Mutta tuo kaikki muu.... Sitä ei voi oikeastaan edes ajatella.
Motivaatiota siis etsitään kovasti, mutta tällä kertaa antamalla itselle aikaa. Ihanat, Rakkaat ystävät keitaalta ovat pitäneet mut hengissä! Tsemppiviestit ja ajatukset, ne on kantaneet joka päivä :) kiitos Rakkaat! Mutta suunnattoman kiitollinen olen Taistelijalle, joka uhkasi hakea kotoa jos en lähde salille :) niinpä siis viime perjantaina kävin haistelemassa keitaan ilmapiiriä ja tuntemassa jälleen tuon tunteen, mikä tulee kun menet kotiin. Koko viikonlopun olinkin sitten ihan rikki lihaskivusta, jonka sain :) siunattu kipu :)
Silloin kun tuntuu ettei mistään tule mitään ja mikään ei ole mahdollista, istun tv:n eteen ja katson "tanssii tähtien kanssa" - ohjelmaa. Kun katson Raxun ja Janin tanssia, tajuan joka kerran, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki. Kun päätät, pystyt. Ja silloin se on mahdollista. Olen niin suunnattoman onnellinen siitä, mihin asti Raxu on päässyt. Se on vaatinut työtä, mutta on ihan varmasti ollut myös sen arvoista.
Vaikka musta ei tanssijaa tule, voin silti huokaista helpotuksesta. Tämä on sen kaiken arvoista, niiden ilojen ja surujen, ihan kaiken. Helppoa tämä ei ole, mutta se palkinto on jokaisen hikipisaran arvoinen. Tämä vaatii aikaa, ihan sitä oikeaa aikaa mutta myös aikaa itselle. Ja niitä lepotaukojakin. Ehkä en nyt näe kuin tämän hetken ja sen mitä olin. Mutta jonain päivänä näen myös sen, mikä merkitys tällä kaikella on ollut. Hyvää kannattaa odottaa :)
Paino on tipahtanut ihan pikkuisen alemmas. Olen iloinen siitä pienestä liikahduksesta, se kertoo että syömiset alkavat löytää jälleen paikalleen. jonkin laista rytmiä on jälleen löytynyt ruokailuun ja suurin apu siihen on ollut suunnittelu. En mä jaksa paneutua asiaan niin paljon, että suunnittelisin koko viikon kerralla, mutta edes se yksi päivä. Se pitää tiellä paremmin, pakko se on myöntää.
Diettityttö on luettu loppuun. Pakko sanoa, että 2/3 kirjan lukemisen jälkeen se alkoi helpottaa. Ehkä ne pahimmat ja itselle parhaiten kolahtavat asiat käsiteltiin alkupuolella. Raskasta luettavaa se oli, siitä ei pääse mihinkään, mutta hyvä kirja. Kyllä sieltä tsemppiä sai ja ehkä paras anti oli kuitenkin se, että se pakotti ajattelemaan. Käymään niitä asioita läpi ja elämään niitä tunteita uudelleen. Että ei se huono juttu ollut hakea kirjastosta lainaksi. Uskon että jonain päivänä luen sen uudelleen. Vielä en raaski palauttaa sitä, koska haluan muutamaan kohtaan palata vielä uudelleen.
Elämäntapamuutokset on aina isoja juttuja. Ei sitä itsekään tajua, mihin lähtee mukaan ja millaisen pyörän laittaa pyörimään. Itsekin tajusin vasta useamman kuukauden jälkeen, missä mentiin ja mitä olin tekemässä. Tai olenko kunnolla tajunnut vieläkään.... Epäilen suuresti. Kyse ei myöskään ole pelkästään siitä että liikut ja syöt oikein. Myös pääkopan pitää seurata mukana. Moniin isoihin muutoksiin liittyy paljon tunteita, myös niitä menneisyydestä tuttuja kummituksia. Ja siinä ei auta kuin käydä ne läpi yksitellen.
Syy viime aikaiseen matalalentoon löytyy parin vuoden takaa. Paljon asioita pienessä ajassa ja paljon päätöksiä. Päätöksiä, joita tehdessä tiesin tulevani katumaan niitä jonain päivänä mutta lapsellisesti ajattelin, että se on sitten joskus kun on aika istua keinutuolissa ja muistella. Toisin on käynyt.
Kuudes viikko uudessa työssä on alkanut. Pidän työstä joka päivä enemmän, jos vain mahdollista. Mulla on niin ihana työpari etten uskonut sellaista olevan olemassa. Ja tähän väliin on sanottava, että myös mun edellisen työpaikan ihmiset on ihan mielettömän ihania :) Mutta kun teet työtä pienessä yksikössä, se työparin merkitys korostuu. Enää ei olekaan 10-15 ihmistä töissä samaan aikaan eri ammattikunnan edustajia, on vain muutama ihminen. Kemioiden pitää vain kohdata, jotta homma toimii. Onneksi meillä se toimii :) Mä iloitsen joka päivä tuosta ihanasta työparista, jonka olen saanut! Jälleen kerran, ne pienet asiat on kuitenkin niin suunnattoman suuria!
Uusi työ toi mukanaan ihan uudenlaiset jutut ja herätti sisällä niitä muutaman vuoden takaisia asioita. Nyt olen päivä toisensa perään koittanut vain hengittää hitaasti sisään ja ulos, koittanut saada selvää ajatuksista ja jotain tolkkua tunnemyrskyyn joka iski liian aikaisin. Toisaalta mietin, kumpi oli ensin... muna vai kana? Laukaisiko työn vaihto tämän prosessin vai tuo kirjan lukeminen? vai molemmat... Uskoisin että molemmilla on ollut vaikutusta. Nähtäväksi jää, miten tarina päättyy meikäläisen kohdalla. Muutosprojekti, elämäntaparemontti, fitnesskissan etsintä... Ne eivät pääty. Sen pystyn sanomaan ja tiedän että voin seistä sanojeni takana. Mutta tuo kaikki muu.... Sitä ei voi oikeastaan edes ajatella.
Motivaatiota siis etsitään kovasti, mutta tällä kertaa antamalla itselle aikaa. Ihanat, Rakkaat ystävät keitaalta ovat pitäneet mut hengissä! Tsemppiviestit ja ajatukset, ne on kantaneet joka päivä :) kiitos Rakkaat! Mutta suunnattoman kiitollinen olen Taistelijalle, joka uhkasi hakea kotoa jos en lähde salille :) niinpä siis viime perjantaina kävin haistelemassa keitaan ilmapiiriä ja tuntemassa jälleen tuon tunteen, mikä tulee kun menet kotiin. Koko viikonlopun olinkin sitten ihan rikki lihaskivusta, jonka sain :) siunattu kipu :)
Silloin kun tuntuu ettei mistään tule mitään ja mikään ei ole mahdollista, istun tv:n eteen ja katson "tanssii tähtien kanssa" - ohjelmaa. Kun katson Raxun ja Janin tanssia, tajuan joka kerran, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki. Kun päätät, pystyt. Ja silloin se on mahdollista. Olen niin suunnattoman onnellinen siitä, mihin asti Raxu on päässyt. Se on vaatinut työtä, mutta on ihan varmasti ollut myös sen arvoista.
Vaikka musta ei tanssijaa tule, voin silti huokaista helpotuksesta. Tämä on sen kaiken arvoista, niiden ilojen ja surujen, ihan kaiken. Helppoa tämä ei ole, mutta se palkinto on jokaisen hikipisaran arvoinen. Tämä vaatii aikaa, ihan sitä oikeaa aikaa mutta myös aikaa itselle. Ja niitä lepotaukojakin. Ehkä en nyt näe kuin tämän hetken ja sen mitä olin. Mutta jonain päivänä näen myös sen, mikä merkitys tällä kaikella on ollut. Hyvää kannattaa odottaa :)
Tunnisteet:
Diettityttö,
Elämää,
Fitnesskissa,
Takapakkia,
Unelmia
torstai 3. lokakuuta 2013
Askel kerrallaan takaisin päin
Tein sen tänään. Ihan vahingossa ja mitään ajattelematta, puoliksi unen pöpperössä. Kaivoin vaa'an esille ja hyppäsin siihen ihan vanhasta tottumuksesta. Numerotaulu alkoi hehkua punaisena juuri kun tajusin, mitä olin tekemässä. Ei auttanut kuin sulkea silmät, laskea kymmeneen ja hengittää syvään. Totuus on pakko kohdata jonain päivänä.
Lukemat eivät olleet niin pahat, mitä olin ajatellut. Pudotusta on edelleen se -43kg. Samoissa mennään siis. Jotain positiivista, näiden viikkojen aikana paino ei ole noussut vaikka olen vetänyt naama sinisenä kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti. joten jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ainakaan ihan kaikki oppi ei ole mennyt hukkaan, vaan pystyn pitämään painon aisoissa kaikesta mättämisestä huolimatta.
Voisiko siis sanoa, että paluu ruotuun on alkanut? ehkä ja kenties. Aika näyttää. Vieläkään en pysty lupaamaan kuuta taivaalta, en edes niitä tähtiä. En muille, mutta en myöskään itselleni.
Kuntoilu on edelleen jäissä. Ruokailut on pielessä. Pitäisi ja olisi hyvä. Niinpä niin. Sinne peiliin pitäisi katsoa ja olisi hyvä lukea vaikka tätä blogia vähän taaksepäin. Siis minunkin. Miettiä mikä työ on takana päin eikä vain katsoa sitä, mitä vielä tarvii tehdä. Kuljettua matkaa on niin paljon enemmän, kuin sitä edessä päin olevaa.
Diettitytön huimat seikkailut jatkuu. Siis kirja etenee ja ehkä sen lukeminen tulee vähän helpommaksi. Siis ihan loistava tsemppikirja se on, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kyllä se tulee liian lähelle. Toisaalta on hyvä, että edes joku asia saa ihmisen käymään asioita läpi, mutta silti... olikohan tämä ihan fiksu ajatus? Se käy mielessä joka kerralla kun kääntää sivua.
Kirjoja voi kirjoittaa niin monella tavalla... Onneksi hyllystä löytyy Raxun remppa - kirja, joka antaa joka ikinen kerta toivoa kun sen avaa. En voi olla hymyilemättä sitä lukiessa ja toisaalta se helpotus, mikä Raxun kirjan mukana tulee, se on jotain niin toisenlaista. Tämän kirjan äärellä voin huokaista helpotuksesta, vielä ei ole myöhäistä ja oikeasti kaikki on mahdollista. Sekin, mihin itse ei koskaan ole jaksanut uskoa.
Joka päivä perun ko. päivän jumpat. Haluaisin niin luvata että seuraavaan combattiin, seuraavaan pumppiin.... mutta se tunne ei katoa vaan kylmä rinki puristaa yhä tiukemmin. Mietin joka päivä, mistä se tunne tulee. Keitaalla ei ole tapahtunut mitään, mikä pitäisi mut sieltä poissa. päin vastoin ikävä on tuskaisen suuri rakkaita jumppakamuja ja aurinkoisia ohjaajia. Silti parkkipaikkaa pidemmälle en pääse. Tiedän, että kun saan itseni ovista sisään, se tunne tulee jälleen. Se tunne, että olen jälleen kotona. sitä tuo paikka minulle on. Keidas ja toinen koti. Paikka jossa on helppo hengittää. Ja silti on vaikea saada itsensä liikkeelle. Ehkä huomenna?
Tällä kertaa pakkaan kamat mukaan ja otan ne autoon. Jos sovin saleilun jonkun kanssa samaan aikaan, en voi perua. Ehkä siis huomenna todellakin joudun menemään ovista sisään pitääkseni lupaukseni. Mutta ei vielä ryhmäliikuntaa, ei vaikka mieli tekisi. Sen aika ei vain ole vielä. Ehkä sunnuntaina, ehkä ensi viikolla? kuka tietää....
konseptit ovat siis edelleen levällään, mutta ehkä pieniä merkkejä niiden järjestymisestä on jo olemassa. Hanskoja ei ole lyöty tiskiin edelleenkään, mutta ne on vain hivenen kohmeessa ja unohtuneet hyllyn perälle. Mä kaivan ne kyllä, sulatan ja otan käyttöön. Jonain päivänä. Vielä ei voi uhota asiasta, ettei tule luvanneeksi liikoja itselleen taikka muille. Mutta sen voin luvata, että Raxun kirja pysyy yöpöydällä ja sitä luen ahkerasti. Ehkä löydän sieltä sen kadonneen motivaation siemenenkin?
Lukemat eivät olleet niin pahat, mitä olin ajatellut. Pudotusta on edelleen se -43kg. Samoissa mennään siis. Jotain positiivista, näiden viikkojen aikana paino ei ole noussut vaikka olen vetänyt naama sinisenä kaikkea muuta kuin sitä, mitä piti. joten jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ainakaan ihan kaikki oppi ei ole mennyt hukkaan, vaan pystyn pitämään painon aisoissa kaikesta mättämisestä huolimatta.
Voisiko siis sanoa, että paluu ruotuun on alkanut? ehkä ja kenties. Aika näyttää. Vieläkään en pysty lupaamaan kuuta taivaalta, en edes niitä tähtiä. En muille, mutta en myöskään itselleni.
Kuntoilu on edelleen jäissä. Ruokailut on pielessä. Pitäisi ja olisi hyvä. Niinpä niin. Sinne peiliin pitäisi katsoa ja olisi hyvä lukea vaikka tätä blogia vähän taaksepäin. Siis minunkin. Miettiä mikä työ on takana päin eikä vain katsoa sitä, mitä vielä tarvii tehdä. Kuljettua matkaa on niin paljon enemmän, kuin sitä edessä päin olevaa.
Diettitytön huimat seikkailut jatkuu. Siis kirja etenee ja ehkä sen lukeminen tulee vähän helpommaksi. Siis ihan loistava tsemppikirja se on, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kyllä se tulee liian lähelle. Toisaalta on hyvä, että edes joku asia saa ihmisen käymään asioita läpi, mutta silti... olikohan tämä ihan fiksu ajatus? Se käy mielessä joka kerralla kun kääntää sivua.
Kirjoja voi kirjoittaa niin monella tavalla... Onneksi hyllystä löytyy Raxun remppa - kirja, joka antaa joka ikinen kerta toivoa kun sen avaa. En voi olla hymyilemättä sitä lukiessa ja toisaalta se helpotus, mikä Raxun kirjan mukana tulee, se on jotain niin toisenlaista. Tämän kirjan äärellä voin huokaista helpotuksesta, vielä ei ole myöhäistä ja oikeasti kaikki on mahdollista. Sekin, mihin itse ei koskaan ole jaksanut uskoa.
Joka päivä perun ko. päivän jumpat. Haluaisin niin luvata että seuraavaan combattiin, seuraavaan pumppiin.... mutta se tunne ei katoa vaan kylmä rinki puristaa yhä tiukemmin. Mietin joka päivä, mistä se tunne tulee. Keitaalla ei ole tapahtunut mitään, mikä pitäisi mut sieltä poissa. päin vastoin ikävä on tuskaisen suuri rakkaita jumppakamuja ja aurinkoisia ohjaajia. Silti parkkipaikkaa pidemmälle en pääse. Tiedän, että kun saan itseni ovista sisään, se tunne tulee jälleen. Se tunne, että olen jälleen kotona. sitä tuo paikka minulle on. Keidas ja toinen koti. Paikka jossa on helppo hengittää. Ja silti on vaikea saada itsensä liikkeelle. Ehkä huomenna?
Tällä kertaa pakkaan kamat mukaan ja otan ne autoon. Jos sovin saleilun jonkun kanssa samaan aikaan, en voi perua. Ehkä siis huomenna todellakin joudun menemään ovista sisään pitääkseni lupaukseni. Mutta ei vielä ryhmäliikuntaa, ei vaikka mieli tekisi. Sen aika ei vain ole vielä. Ehkä sunnuntaina, ehkä ensi viikolla? kuka tietää....
konseptit ovat siis edelleen levällään, mutta ehkä pieniä merkkejä niiden järjestymisestä on jo olemassa. Hanskoja ei ole lyöty tiskiin edelleenkään, mutta ne on vain hivenen kohmeessa ja unohtuneet hyllyn perälle. Mä kaivan ne kyllä, sulatan ja otan käyttöön. Jonain päivänä. Vielä ei voi uhota asiasta, ettei tule luvanneeksi liikoja itselleen taikka muille. Mutta sen voin luvata, että Raxun kirja pysyy yöpöydällä ja sitä luen ahkerasti. Ehkä löydän sieltä sen kadonneen motivaation siemenenkin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)