Kuunnella ja tulla kuulluksi

Viikonloppu tuli ja meni. Yksi viikko vähemmän ja yksi maanantai vähemmän... Hyvää kannattaa odottaa ja tämä on todella sitä, mitä minä odotan :)

Viime keskiviikon pumppi niittasi jalat niin kramppiin ja lukkoon että kävely oli torstaina ja perjantaina hankalaa. Perjantaina kuitenkin pumppiin, koska olin sen itselleni luvannut. Jalat lopullisesti solmussa... Nykyisen pumpin kyykyt on edelleen mun lempibiisi ja askelkyykkyihin on viha-rakkaussuhde... Askelkyykyt saa jalat todellakin huutamaan hoosiannaa ja seisominen on vaikeaa sen biisin jälkeen. Toisaalta ihana tunne kun saat lihakset niin jumiin ettei liikkuminen onnistu, mutta toisaalta inhoan sitä yli kaiken. Mä haluan sitä lisää, kiitos :) Ja jossain syvällä sisimmässä sitä miettii, onko oppinut kuuntelemaan ohjeet oikein että liike menee vähän enemmän niin kuin sen kuuluisi ja saa sitä myöten paremman tuntuman?

Sunnuntaiksi olin suunnitellut combatin mutta sää houkutteli metsään katsomaan, josko vielä saisin hiukan suppiksia. Ja siellähän oli noussut suppisten uusi sukupolvi, lopputulemana vajaa 20 litraa sieniä ystävälle yllätykseksi. Ne on ne arkipäivän pienet ilot, jotka saavat hyvän mielen itsellekin :) Maanantaiksi suunniteltu crossing+pump vaihtui lenkkiin koiran kanssa koska en ehtinyt tunnille mitenkään perin. Täytyy viimein uskoa, että ne jumppakamat pitää siirtää autoon... on paremmat mahdollisuudet ehtiä johonkin.

Se liikunnasta siis. Sen määrä on vähän lisääntynyt. Maltillisesti mutta kuitenkin määrätietoisesti sitä koitan taas saada lisää ohjelmistoon. Välillä voimat on työpäivän jälkeen niin loppu, että ei oikeasti jaksa mitään. Silloin olisi kyllä hyvä suunnata sinne tunnille, tehdä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta lähteä kuitenkin. koska sinne sohvalle on vain niin hirmuisen helppo jäädä jos antaa periksi sohvan kutsulle. Kuunnellako siis sohvan kutsua vai keitaan kutsua? Ei pitäisi edes miettiä vastausta moiseen kysymykseen.

Viime päivinä töissä on ollut haipakkaa. Välillä sitä miettii, miten kolleega pystyy hallitsemaan sen kaiken ja silti hymyilemään ja olemaan avuksi. Itsellä se hymy tahtoo välillä vaihtua irvistykseksi. Tänään kuitenkin koin pienen ahaa - elämyksen, kun tajusin ettei päivät ole niin sekavia kuin ennen. Ensin ajattelin että tahti on rauhoittunut, mutta ei se ole. Ehkä se oma ammattitaito ja osaaminen on kehittynyt kuitenkin, vaikka välillä tuntuukin ihan kaikelta muulta. Vai onko sitä kuullut ohjauksen ja sisäistänyt neuvot? Entä jos se onkin vain stressinhallintaa ja tilanteen hahmottamista uudella tasolla? Vai kenties tuudittautumista siihen epärealistiseen todellisuuteen että kyllä ne asiat hoituu ja totuus onkin tarua ihmeellisempi...

Kaiken tämän keskellä sitä on miettinyt paljon viime päivinä ihmisen kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Sitä meistä jokainen haluaa. Sitä että jollakin on aikaa ihan vain sinua varten. Aina ei edes tarvitse niitä sanoja, riittää että joku on siinä. Nykyisessä työssä läsnäolon merkitys korostuu ihan eri tavalla kuin osasin ajatella. Siinä voisi helposti kyynistyä ja kylmettää itsensä, mutta olen onnellinen etten ole antanut niin tapahtua. Se että olet siinä hetkessä, vaikka sata muutakin asiaa odottaa tekijäänsä. Se on sille toiselle ihmiselle niin tärkeä asia. Tulla kuulluksi. Ja kuulla, mitä siellä rivien välissä on. Kuulla se ihmisen hätä, osata tarttua siihen, mitä ei ääneen sanota.

Toisaalta se vie mehut itseltä, vaikka työasiat ei kotiin asti tulekaan. Mutta työpäivän päätteksi sitä on kaikkensa antanut ja henkisesti aika loppu. Se on tilapäistä ja helpottaa kun nukut yösi hyvin. Ei siis ole kyse mistään loppuun palamisesta tai uupumisesta. ihmiskohtalot, ne koskettaa joskus aika syvälle ja antaa omallekin elämälle perspektiiviä ihan toisella tavalla. Se laittaa miettimään omaa tilannetta ja saa myös kiitolliseksi siitä mitä on. Kaikkea en todellakaan ole saanut, elämä ei ole helppoa, mutta mä olen saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Ja olen onnellinen.

Niin kuin monessa aikaisemmassakin postissa olen ihmetellyt sitä, mistä näitä ihmisiä mun elämään putkahtelee, voin jälleen sanoa että ihmettely jatkuu. mä olen saanut ihania Aarteita mun vierelle. Viime vuoden ja varsinkin viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuulluksi. Eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä. Ja samalla kun itse on tullut kuulluksi, on myös ymmärtänyt eri tavalla toisen tarpeen tulla kuulluksi. Se on lopulta niitä perustarpeita joihin nykyisin tuntuu olevan liian vähän aikaa vastata. Ja kuinka vaikeaa on ihmisen pyytää, että tulisi kuunnelluksi. Sen pitäisi olla itsestään selvä asia, mutta nykyisellä arjen sykkeellä se ei sitä aina ole. Se saa mielen surulliseksi.

Elämä. Se on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Mutta ennen kuin juna menee liian kovaa kyytiä, on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itselle tärkeistä pienistä asioista. Pysähtyä ja hengittää syvään. Kysyä itseltä, kuunteletko ja tuletko kuulluksi?