sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Sunnuntain tripla

Ihan pakko pikaisesti tulla hehkuttamaan :)

Nk. tiistai-tripla näin sunnuntain kunniaksi vedetty läpi ja voin olla ylpeä itsestäni! Steppi oli kivempaa kuin ne muistot sieltä kultaiselta 90-luvulta... Ja mä pysyin melkein tahdissakin mukana. Siksi sanon melkein, että keskityin enemmän jalkatyöskentelyyn ja unohdin kädet. Joitakin hyppyjä tein lattialla koska mä olen aina pelännyt tuolle laudalle hyppimistä ja nytkin jouduin moneen kertaan katsomaan, ettei lauta karkaa alta :D Mutta kyllä se koordinaatio sieltä löytyi hiljalleen, koska tunnin edetessä lopulta vain laudan yli tasajalkaa hyppelyt jätin pois. kaikkien turvallisuuden vuoksi ;)

Mutta siis ei paha rasti ollenkaan, päin vastoin mä kokeilen tota vielä uudemman kerran :) Heti lämmittelykappaleen aikana kroppa muistutti perjantain tehomuokkauksesta ja tärinä palasi kroppaan. Mutta mukavalla tavalla.

Cx, parin viikon tauon jälkeen selkä ei tykännyt. Melkein kuin olisi iskenyt puukolla tuonne ristiselkään. Ei kiva, mutta pakko vain harjoitella enemmän niin sekin helpottaa ajan kanssa. Mun tarvii kysyä vaihtoehtoisia liikkeitä siihen yhteen biisiin. Muissa jotenkin "korsetti" pysyy kasassa, mutta tuossa yhdessä katoaa kaikki tuki keskeltä ja siltä se todellakin tuntuu. Jotain kehityksen poikasta kuitenkin havaittavissa, sillä tuubin kanssa yhdenjalan kyykyt sujuu aika huoletta jo toinen jalka ilmassa. päkiäkosketuksia taisi tulla yksi tai kaksi, mutta muutoin mentiin sen yhden jalan varassa. Ja mikä ihaninta, niin lankku lähti polvet ilmassa - asennosta. Ei kevennetystä versiosta siis ensimmäisenä. Melkein koko eka kierros meni muiden mukana, sitten oli pakko keventää. Mutta jatkossa(kin) jokainen kierros alkaa peruslankusta ja kevennykset tulee sitten jossain kohtaa. Jotain siis tapahtuu kehossa, vaikkei sitä itse aina ymmärräkään...

Balance. Tuo ihana "ohjattu nukkuminen" jossa käyn ihan liian harvoin. Mä tykkään siitä kovasti, koska joka kerta huomaan uusia puolia omassa liikkumisessa ja taivun jonnekin mihin en ennen ole taipunut. Pitäisi ottaa se ihan viikottaiseen ohjelmaan... Oli ihana huomata, että taipuu se kroppa, ihan hienosti. Ja taas tuli uusia liikkeitä, joita en ole ennen kyennyt edes ajattelemaan :) Happy me!!

Kroppa on kiitollinen, mieli senkin edestä. Triplatunti, triplakännit endorfiineja :) Olen ylpeä itsestäni ja jälleen on yksi "laji" vaihtoehtojen joukossa lisää. Onpa ihana tunne kun nuo endorfiinit jyllää jälleen läpi kehon, sitä tunnetta on ollut jo iso ikävä!

Ja sen kerran kun olisin halunnut todella tietää, mihin syke nousee ja paljonko kaloreita kuluu, niin taisi olla sykemittarille liikaa... Se sanoi sopimuksensa irti stepin alku tahtien jälkeen. Shokissa rassukka, tarvii viedä se saamaan ensiapua ;)

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Siunattu kipu!

Se on palannut takaisin!! Ihanaakin ihanampi, siunattu Lihaskipu :) Ja tästä kivusta olen erittäin iloinen, niin omituiselta kuin se kuulostaakin! hyppisin ja pomppisin, jos se vain olisi mahdollista!

Olen kokeillut omia rajojani moneen kertaan mitä erikoisemmilla liikuntayhdistelmillä ja monen monta kuukautta on menty ilman minkään laista kipua tai tuntemusta lihaksissa. Viimeksi sain jonkinlaista tuntemusta saliohjelman vaihdon yhteydessä, mutta en mitään kunnon "kipua" tai sellaista "kroppa solmussa ja jyrän alle jäänyt" - meininkiä kuitenkaan. Siis ei sitä tarvitse joka päivä saadakaan, mutta silloin tällöin olisi ihan kiva, että jossain vähän tuntuisi. Että olisi tehnyt jotain.

Mä olen koittanut pitää liikkumisen monipuolisena, siis pumppia, cx:ää, combattia ja crossingia. Lisäksi salipäiviä silloin tällöin. Ilmeisesti tuo on kuitenkin liian samantyylistä mun keholle, koska missään ei tunnu vaikka hiki virtaakin. Tai missään on väärin sanottu. Kyllä ihan varmana pumpissa tuntuu jos kunnon painot ottaa ja liike menee nappiin :D

Mutta eilinen tehomuokkaus, kiesus että voi ilman painoja ja laitteita saada itsensä niin kipeäksi. Ja siitä kivusta on tänään nautittu! Oikeasti se riemun tunne, kun viimein tiedät taas tehneesi jotain ja liike on mennyt perille. Kenties löysin uusia lihaksiakin :D

Ihan siitä riemusta kävin tänään tekemässä salilla rinta - selkä - ja käsiohjelmat läpi. Jalat jätin pois, koska eilen jalkoja tehtiin senkin edestä ja huomenna on "tulikoe" edessä.

Mä olen luvannut varmaan joulusta asti (eikä edes vissiin riitä) että menen erään meidän vetäjän triplatunnille kokeilemaan. Tiistai-triplasta on yleisesti puhuttu sisältäen step + cx + balance yhdistelmän.Triploja on tullut toki vedettyä, mutta meikäläiselle tämä on yhdistelmänä lähes kuolemantuomio. Ainakin henkisesti.  Tuo steppi on mulle ihan uusi juttu ja rehellisyyden nimissä pieni pelko on, ettei kunto vieläkään riitä. Siksi sitä on tullut siirrettyä aina vaan tulevaisuuteen, koska jos se kunto ei kestä. No nyt sen on pakko kestää, sillä huomenna on viimeinen mahdollisuus tuohon "tiistai" triplaan (jep, huomenna on sunnuntai ;) ) sillä ohjaaja jääpi pois ja palailee joskus syksymmällä sitten takaisin. Eli sinne asti en sitä voi jättää :D En missään nimessä, kerran olen mennyt lupaamaan. Ja mä pidän kiinni lupauksista, niin itselle annetuista kuin niistä ääneen lausutuista ;)

Niinpä niin, haasteita pitää olla. Tämän päivän sai jalat levätä, huomenna niistä viedään mehut kaikkien välipäivienkin edestä...

Mutta tämä kipu, tämä on kuulkaas parempaa kuin yksikään herkku! Ja palkitsee todella! kai tässä on jotain endorfiinikännin oiretta, kun tästä poltteesta nauttii vieläkin ;)

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Takaisin ruotuun!

Siinä se oli. Tauko. Lusittu, pidetty, nautittu tai ihan miten sen kukakin haluaa sanoa. Ohi se on. Sen on oltava. Takaisin ruotuun ja äkkiä!

Vajaa pari viikkoa ehti kulumaan enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mikä taukoon johti. Eräs viisas nainen sanoi tässä päivänä eräänä, että elämässä pitää olla välillä jotain muutakin. Ja näinhän se on. Mulla vain on kokemusta myös siitä, kun se tauko jää päälle. Ja se on todellinen pelko takaraivolla aina kun tauko alkaa venymään viikoksi ja yli. Viimeksi kun tauko jäi päälle, se otti aikaa 8 vuotta ennen kuin sain kipinän liikkua uudelleen. Olin toki siinä välissä kuntosalin jäsen ja silloin tällöin jopa kävinkin jotain vähän tekemässä (sinne päin...) mutta kun ei natsannut niin ei natsannut. Nyt ei saa käydä samalla tavalla. No way!

olen joka päivä ajatellut että ehkä huomenna menen jumppaan / salille / crossingiin / tjtn. ja kun se huominen on koittanut, ensi töikseni olen perunut varatut tunnit siltä päivältä. Eilen ajattelin tämän päivän tuntia samalla lailla, että katsotaan aamulla mikä on fiilis. No en perunut tuntia ja lopulta ajattelin että jos en sinne asti pääse, on ihan oikein mulle että tulee viikon karenssi tuntien varaukseen. Pakkasin kamat ja lähes vartin istuin autossa parkkipaikalla salin edessä. Olo oli lievästi jakomielitautinen, kun kävin keskustelua itseni kanssa "menen, en mene,  menen, en mene..." ja sitä rataa. Ei hyvää päivää. Kun viimein pääsin autosta ulos, sattui samaan aikaan parkkiin tuttuja, joten siinä imussa vaan luovin kohti ilmottautumista.

Kuinka ihana olikaan nähdä ihmisiä. Miksi sitä luo itselleen niin kovat paineet ja nostaa kynnyksen lähtemiselle? Se että jollain tunnilla ei pärjää, ei tarkoita ettei osaa mitään. Tai jos joku liike sattuu, niin onhan niitä liikkeitä maailma pullollaan, ei siitä yhdestä tarvitse heittää pyyhettä kehään.

En turhaan sano Keidastani toiseksi kodikseni. Se on oikeasti sitä. Koti. Paikka johon on lopulta niin hyvä mennä, paikka jossa ihmiset välittävät sinusta ja jos sinua ei vähään aikaan näy, alkaa fb:ssä kyselyjen tulva. Sai meikäläisen silmänurkat kosteaksi nuo ihanat ihmiset, joiden kanssa on niin helppo heittää huumoria ja joiden seurassa on vain niin hyvä olla. Ja joista saa seuraa tunnille kuin tunnille, jos alkaa tuntumaan ettei yksinään uskalla (lue kehtaa!) lähteä. Ihanat, ihanat aarteet, jotka toinen toisensa perään tuli sanomaan miten ihana nähdä pitkästä aikaa :) Olen teistä niin onnellinen!

Ja nuo ihanat ohjaajat, kannustavat kokeilemaan uutta ja ylittämään niitä rajoja. Monen ihmisen kannustamana, houkuttelemana ja lopulta vähän "painostettunakin" lähdin kokeilemaan tehomuokkausta tänään, ensimmäisen kerran. Ja nyt tietty harmittaa että en ole aiemmin uskaltanut, koska se tuntui ihan mielettömän kivalta vaikka jalat tärisi kiitettävästi ja jossain kohtaa tuntui ettei ne oikeasti nouse lattiasta enää yhtään :) Siksi harmittaa, että tuo ihana ohjaaja jääpi kasvavan vatsan kera kotiin, mutta onneksi aika juoksee ja kohtahan me saadaan näitä tunteja taas lisää. Ehtii aika kultaamaan muistot ja lihasten tärinäkin helpottaa hiukan ;)

Näillä siis mennään. Paluu ruotuun on alkanut eikä ihan kevyimmällä mahdollisella versiolla. Mutta se naurun määrä, sillä elää jo taas aika monta vuotta lisää! Tuo keidas antaa virtaa. Sen kun muistaisi seuraavilla kerroilla kun lähtemisestä tulee vaikeaa.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Lisää ravinteita, kiitos :)

Ou nou... Lisäravinteiden taivas on löytynyt. Netistä tietenkin. Surffailen paljon eri blogeja ja eräässä blogissa sana "fitnessnuudeli" sai mun mielenkiinnon heräämään. Monen mutkan kautta pääsin tilausten alkulähteelle ja voi hyvänen aika... Hyvästi selvä päivä :D

Fitnessgurulta löytyy jos jonkin näköistä valmistetta ja käy jo sääliksi posteljoonia, sillä tilaushan lähti... Hinnat oli yllättäen joissakin tuotteissa huomattavasti halvempia kuin suomalaisissa valmisteissa. Mikä parasta, sieltä löytyy viimeinkin niitä jauheita joissa ei hiilihydraatit tule pelkistä sokereista. Lisäksi makumaailma on jotain ihan muuta kuin suklaata / vaniljaa / mansikkaa. Nyt tilauksessa on cappucinoa, ananasta, kiwijugurttia yms. Vähän jotain uutta tuulta makumaailmaan :)

Ja pakkauksetkin on ihan kohtuu kokoisia, vaikka olisi ihan kiva jos olis jotain "maista ensin"  pakkauksia. lähemmäs 1,5kg pakkauksesta saa maistaa tovin jos toisenkin.

Tilausta odotellessa ruotsin suunnalta... Sehän tarkoittaa sitä, että on otettava itseä niskasta kiinni ja suunnattava jälleen liikunnan pariin. Eihän noita voi kaapissa turhaankaan säilöä ;)

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Tauko jatkuu...

Liikuntatauko jatkuu. Päivä numero 7 valkenee hiljalleen ulkona ja tänäänkään en pääse liikkumaan. Voin selittää itselleni uudelleen ja uudelleen, miksi en voi mennä salille. Tai miksi ohjattu liikunta jää tänäänkin välistä. Mä olen loistava keksimään syitä, varsinkin niitä tekosyitä. Selän kipu on hellittänyt ja uskoisin sen hellittävän kun vain lähtisi tekemään, nousisi takaisin hevosen selkään, niin kuin sanonta kuuluu. Mutta ei.

Viime päivinä tajuntaan on iskenyt se totuus siitä omasta rajallisuudesta ja kykenemättömyydestä. Ehkä riittämättömyydestäkin. Siitä ettei vain pysty eikä kykene. Oma rapakunto on iskenyt vasten kasvoja niin kovalla voimalla että se salpaa hengityksen. Iso ihminen kokee itsensä aika pieneksi sen tunteen edessä. Ja nostaa omaa kynnystään lähteä ryhmään mukaan.

Sitä miettii, olisiko helpompi mennä yksin vai yhdessä. Ison lauman keskellä vai huomaamattomasti seinäruusuna pois katseiden alta. Ja päätyy samaan ajatukseen, jos olen kuitenkin vielä yhden päivän kotona. Se yksi päivä vaan venyy äkkiä kahdeksi, kolmeksi jne. Kohta se on viikko ja kaksi. Ja taas on vaikeampi lähteä. Mulla on ystäviä jotka käy samalla salilla, tiedän että milloin tahansa saan sieltä taustatukea ja seuraa tunneille. Ja tiedän, että kun vain kysyn, saan ohjaajilta apua / tsemppausta. Mutta monesti se kynnys kysyä on liian korkea.

Eilen oli ravintovalmennuksen tapaaminen joten mun oli pakko mennä salin ovista sisälle. Eikä siinä mitään. Oli ihana nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia siellä pukukopin perällä. Kun odottelin valmentajaani saapuvaksi, istuin ja kuuntelin salin ääniä. En mitään erityisesti ja kuitenkin aistit avoinna jokaista pienintäkin risahdusta ja juoksumaton rahinaa. Siinä mieleen hiipi hiljaa ajatus, tätäkö todella haluat. Pysähdyin miettimään ja kelasin jälleen alkuun. Ne äänet, tuoksut, ilmapiiri, ihmiset. Kyllä, sitä todella haluan. Ja toisaalta, olenhan saavuttanut paljon...

Mun täytyy sanoa, että mä tulen olemaan sanalla sanoen  pulassa kun ravintovalmennus loppuu! Mulla on niin loistava johtotähti jonka ohjauksessa on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä vähän päätä seinään iskien. Aina löytyy jotain hyvää ja hän jaksaa kannustaa. Vaikka viime viikko olikin syömispuolelta aika pohjanoteeraus, niin silti sieltä löytyi hyviä asioita. Ja vaikka itsestä tuntuu että paino junnaa, niin plussaviikkoja ei ole tullut. Päin vastoin miinuksilla mennään edelleen. Kaikesta huolimatta.

Tuo ihana ihminen ja viisas nainen. Joka löytää hyviä asioita sielläkin missä niitä mun mielestä ei ole, on saanut mut jälleen ajattelemaan asioita eri kantilta. Ja kuitenkin, kysehän ei edelleenkään ole laihdutuskuurista, dietistä tai projektista. Kyse on siitä uudesta elämäntavasta. Koko elämän uusiksi laittamisesta. Ei se käy viikossa, eikä kahdessa eikä kuukaudessa. Paljon on tapahtunut muutoksia, isoja asioita ja isoja muutoksia. Sitä itse näkee vain sen kuinka paljon työtä on vielä edessä, mutta unohtaa sen kuinka iso matka on jo takana päin.

Onnea on tällaiset aarteet jotka auttavat näkemään sen metsän puilta.

Ees päin mennään. Katsotaan kuinka pitkäksi tauko muodostuu tällä kertaa. joka päivä olen orjallisesti käynyt perumassa seuraavan päivän tunnit. Osittain ottaa päähän, osittain huokaisen helpotuksesta. Huomennakaan ei vielä ole pakko jos ei tahdo. Eipähän ole pelkoa ylikunnosta...

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Jumitusta

Viikko on vierähtänyt jälleen. Musta tuntuu että nämä viikot vain rynnivät eteenpäin nykyisin. Ennen ajan kulun jotenkin käsitti, mutta nyt tuntuu että aina on sunnuntai (ja huomenna se punnituspäivä).

Jos edellinen viikko hipoi ennätystä liikunnan parissa, niin tämä viikko on kulunut sitten aivan toisessa ääripäässä. Tiistain jälkeen en ole salin ovea avannut. Motivaatio karkasi jonnekin lomalle sen myötä kun selkä sanoi poks tiistain cx:ssä. kai sitä jotenkin vain taas sisäisti sen oman rapakunnon ja kuinka pitkä matka tästä on vielä sinne tavoitekuntoon. Edelleenkään en pysty sanomaan tavoitepainoon, koska sellaista ei oikeasti ole. Enemmänkin ajattelen tavoitekuntoa ja paino asettunee johonkin sitten vuosien päästä. '

Viime viikot on olleet ajatusmaailmassa haasteellisia. Isoja odotuksia ja suuria pettymyksiä, alamäkeä ja taas sitten tasaista. Ja siis kaikki tämän yhden pääkopan sisällä. Jotain tapahtui kolmisen viikkoa sitten, kun alitin ns. henkisen tavoiterajan. Painorajan, johon edellisellä kerralla homma jäi. Siis vuosia vuosia sitten. Tuo raja on alitettu nyt parilla kilolla, mikä on siis loistavaa. Mutta sen jälkeen on jääty junnaamaan. Seilataan edes takas, kerrytetään ja tiputetaan. Vaikka en söisi mitään, paino ei putoa. Vaikka söisin sen unelmapäivän 1800kcl, hh alle 180 ja proteiineja yli 1,5g/kg ja rasvoja yli 60gr niin ei mitään. Ei minkään sortin hievahdustakaan mihinkään päin. Vaikka vetäisin valmistavat ja palauttavat oppikirjan mukaan, treenejä olisi sopivasti ja samoin sitä taukoa. Niin ei mitään. Ei saakura yhtään mitään. Voit uskoa, että korpeaa kuin isoa sikaa joulun lähestyessä.

En ole heittämässä leikkiä kesken. Ei, tästä on vahingon kautta tullut liian julkista ja sekös se vasta hävettäisi. Tunnustaa että sorry kaiffarit, tää lähtee mäkkäriin vetämään listan läpi. Nou way. Mutta ottaa se päähän.

Hieman pelottaa, kuinka käy parin viikon päästä kun ravintovalmennus loppuu. Niin, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sitten pitäisi osata taas elää yksin. Tai siis yksinhän mä olen tähänkin asti elänyt :D Mutta siis pärjätä ilman sitä taustatukea ja joka viikkoista "synninpäästöä" menneen viikon syömisistä. Ja ilman niitä neuvoja, mitä kannattaa muuttaa, mitä kannattaa kokeilla jos jumii.

Eli tässä sitä jumitetaan. Samassa painossa jo pari viikkoa. Tiedän, tiedän. Näitäkin viikkoja tarvitaan, muttei näin montaa peräkkäin!

Se että paino junnaa, on johtanut dominoefektinä syömisten vähentymiseen. Se on jännän sisäänrakennettu systeemi, että kun paino ei tipu, sitä vähentää automaattisesti syömisiä. Ei ehkä ravintoarvot ole olleet ne parhaimmat ja laadukkaimmat, mutta hyvä kun on 1500kcl päässyt päivittäin. Tämän piti olla leivätön viikko, mutta esim tänään oli pikku pakko ottaa aamupalaksi leipää koska muuten se olisi ollut vain kahvia. Kuten joskus ennen muinoin. Se, että tänään sain kalorit jopa 1200 tasolle, on melkein ihme. Näin se vain mieli toimii, ei ollenkaan hyvä. Tämähän tietää taas sitä, että kroppa alkaa varastoimaan sen vähänkin minkä se saa, eli paino alkaa taas nousemaan.

No, näillä mennään ja toivotaan parempaa ensi viikkoa. Siis painon laskun suhteen. Kuitenkin vaatteet lököttävät päällä joka päivä pahemmin ja kohta on ihan pakko uskaltaa ottaa uudet treenivaatteet käyttöön. Eli kyllä jossain näkyy myös vähän sitä kehitystäkin, kaikki ei aina näy siellä numeropuolella.

Silti, odottavan aika on vain pitkä...

Toivotaan että se motivaatiokin alkaa taas löytymään, en usko että se kovin kauas on karannut. Peruin huomisen aamun tunnit, josko saisin itseni salin puolelle. Taitaa jäädä taas haaveeksi, niin kuin eilen ja tänäänkin. Mutta jos.... Tai jos kävisin vain crossaamassa puolituntisen, cx:n pariin en vissiin uskalla lähteä. Huoh. Ehkä mä tarviin sen personaltrainerin joka potkii liikkeelle... Ei huono ajatus ollenkaan, eikä ensimmäinen kerta kuin se mieleen on juolahtanut... Ehkä syksyllä?

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Syksy, tule jo!

Vaikka tässä vasta odotellaan kevään saapumista ja lumien sulamista, on katse käännetty syksylle liikuntasuunnitelmissa.

Tammikuun alussa kyselin meidän kylän toiselta salilta, josko sinne pääsisi opettelemaan potkunyrkkeilyä. Silloin ryhmä oli täynnä eikä peruutuspaikkoja ollut tyrkyllä. Olin jälleen kerran myöhässä päähän pistoni kanssa. Siitä lievästi suivaantuneena pistin itselle muistutuksen kalenteriin, että kyselisin syksylle paikkoja ajoissa.

No mä olen todella ajoissa... Paikka Delcio Pereiran oppiin on nyt varauksessa syksylle :) Mä oon niin happy tuosta!

Ja hei, mulla ei edelleenkään ole mitään hajua siitä millaista se on :D Meidän salin säkki tuli alas telineineen päivineen tuossa päivänä eräänä ja säkin iskeminen on sitä myöten tietenkin ollut vähän hankalaa...

btw, Meidänkin salille on tulossa potkunyrkkeilyä, joten sinne on pakko päästä myös mukaan.

Mistä ihmeestä tämä into nyrkkeilyn pariin oikein nousee?

Kun vaan muistaisi nyt taas sitten sen monipuolisen liikunnan ja salin merkityksen. Vähän on suunnitelmissa tänään päästä raudan pariin, mutta mikä on oikeasti olo yövuorojen jälkeen... Aika siis näyttää tuleeko tästäkin taukopäivä. Selkä alkaa olemaan parempi, sitä ei tietty kannattais heti käydä katkomassa uudelleen. Minkäs teet kun mieli tahtoo vaikka kroppa ei pysy perässä.

ps. mä en missään nimessä ole vaihtamassa mun ihanaa Keidasta toiseen ja huonompaan vaihtoehtoon. Mä vaan noukin herkut toisaalla ;)

torstai 18. huhtikuuta 2013

Haastettu


Blogeissa on pyörinyt viime viikkoina haaste ja niinpä se kosahti munkin kohdalle. Kiitos "mä katoan" - blogille haasteesta. Ne blogit joita luen säännöllisesti ovat jokainen vuorollaan käyneet tämän jo läpi, joten jätän haastamatta ketään.

Haasteen tarkoituksena on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Haastetun pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusilla haastetuille
4. Pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Jokaisen pitää kertoa, kenet on haastanut
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta
1. mä inhoan kaikkia kiertoviestejä ja posteja ja nyt sorruin sellaiseen :D
2. Seison aina sanojeni takana
3. En ajattele mitä sanon mutta sanon mitä ajattelen ja sekös aiheuttaa ikäviä tilanteita silloin tällöin
4. Osaan olla todellinen ystävä sille joka sen ansaitsee, mutta myös ihan hirveä piru...
5. Koirat on mulle lapsen korvikkeita vaikka aina muuta väitänkin
6. Jään liian usein miettimään ihmisten tarkoitusperiä
7. Pahoitan mieleni liian helposti
8. Olen monen mielestä vahva, mutta omasta mielestä heikko
9. En uskonut että pystyisin saamaan aikaiseksi tällaisen muutoksen, mitä nyt on takana
10. Mä suunnittelen paljon tulevaisuutta ennalta ja oon ihan ihmeissäni kun asiat ei menekään niin kuin suunnittelee
11. olen joko tai - ihminen. Se mihin ryhdyn, teen sen täysillä. En osaa lähteä juttuihin puoliksi mukaan.

Haastekysymykset

1. Minne haluaisit matkustaa ja miksi? 
Kaikki missä on lämmin ja aurinkoa kelpaisi nyt, mutta sydän vetää jälleen rapakon taakse.
2. Oletko liikunta addikti? 
Olen. Jos muuta väittäisin, valehtelisin.
3. Mitä mieltä olet tv:n laihdutusohjelmista, dieetit vaihtoon, rakas sinusta on tullut pullukka, suurin pudottaja. Jutan superdietti jne..? 
Niissä on paljon hyvää. Itse olen seurannut aikanaan kaikki jenkkien suurimmat pudottajat ja viime kesänä kipinä alkoi kyteä juuri tuon ohjelman myötä. Niissä on myös paljon huonoa, koska ko. tyypin formaateissa keskitytään enemmän tuloksiin ja hienoihin saavutuksiin. Taka-alalle jää se, kuinka ison työn takana tulokset oikeasti ovat.
 4. Voisitko itse kuvitella lähteväsi mukaan ko. ohjelmiin, miksi, miksi ei? 
En voisi lähteä mukaan, vaikka ajatuksella joskus olenkin leikitellyt. Mulle sopii paremmin ei-julkinen elämäntapojen korjaus kuin 10 viikon superdietti jonka jälkeen paluu entiseen on edessä.
5. Lempiruokasi? 
Vuohenjuusto-kanasalaatti
6. Lempi vuodenaikasi? Miksi juuri se? 
Mä tykkään kaikista vuodenajoista, mutta ehkä kaikista ihanin on syksy. Illat ja aamut alkavat viilentyä, kynttilöitä saa polttaa niin paljon kuin lystää ja luonto on täynnä värejä.
7. Onko sinulla lapsia? Montako? 
Noup. jos karvaisia nelijalkaisia ei lasketa... Niitä on kaksi :D
8. Mikä on suurin paheesi ja/tai heikkoutesi? 
Tätä pitää ihan miettiä... Tällä hetkellä mun paheet on aika minimissä, kun elämä on mennyt uusiksi. Heikkous on ehkä sokeus omalle tilanteelle. Aikaisemmin en halunnut nähdä todellisuutta ja suljin siltä silmäni. Nykyisin en näe tilannetta realistisesti ja luulen että peilistä katsoo lähtötilanteessa oleva kuva. Vaikka totuus on ihan muuta.
9. Mitä löytyy "herkkukaapista", jos sellainen on? 
Mulla ei ole herkkukaappia, joten sieltä ei löydy mitään.
10. Mitä tv-sarjoja seuraat? 
Olipa kerran, Hyviä ja huonoja uutisia, modernia perhettä, jenkkien selviytyjiä, amazing racea... ja paljon muutakin menee nauhalle, mutta itse asiassa harvoin tulee enää istuttua tv:n edessä :)
11. Kuinka rentoudut? 
Liikkumalla, lähtemällä koirien kanssa luontoon, lukemalla, makaamalla sohvalla,

11. kysymystä haastetuille

1. Tuletko toimeen itsesi kanssa?
Tällä hetkellä paremmin kuin aikaisemmin, mutta en pidä sitä vieläkään itsestään selvyytenä.
2. Miksi pidät blogia, miten se vaikuttaa sinuun?
Tätä mä olen joskus miettinyt itsekin :D Aloitin blogin kirjoittamisen ihan siksi että tästä matkasta jäisi jotain realistista. Päiväkirjaa en osaa pitää. Toisaalta kaipasin myös jotain reittiä tuulettaa ajatuksia ja purkaa turhautuneisuutta, mutta myös jakaa niitä ilon ja onnen hetkiä. Olin suorastaan järkyttynyt kun ekan kuukauden aikana kävijöitä olikin useampi sata
3. Oletko unelma-ammatissasi tai tiedätkö mikä sinusta tulee isona?
Ajankohtainen kysymys. Pidän työstäni, mutta onko se unelmani... Epäilen suuresti. Suunnitelmat tulevaisuuden varalle ovat auki, mutta jos suunnitelmat saavat tuulta purjeisiin, on ammatinvaihdos mahdollisesti edessä :)
4. Uskotko olevasi onnellisempi tavoitepainossasi tai tavoitekunnossasi?
Paino on lopulta vain numeroita. Mutta uskon olevani onnellisempi tavoitekunnossa. Ylipainoisena voit tehdä paljon, mutta on iso läjä asioita joissa paino on este tai hidaste. Silti sanoisin ettei onni ja onnellisuus saa olla kiinni siitä, mitä ulkonäkö on.
5. Onko sinulla haaveita joita et uskalla toteuttaa? miksi et?
Onhan niitä. Tällä hetkellä uskallus puuttuu siksi, että en koe olevani valmis vielä. Mutta ajattelu "enhän mä voi" on muuttunut "ehkä jonain päivänä" - ajatteluksi.
6. Millä herkuttelet?
Vien itseni ulos syömään ja sallin hyvän jälkiruoan :)
7. Mistä saat energiaa, mikä on ihanaa?
Mä saan energiaa ihan hirveän paljon jumppakavereista, ryhmän imusta ja ohjaajista. Se tunne kun valut puoli kuolleena salille ja ihanat energiset kanssa-liikkujat ja ohjaaja imaisee mukaansa combatin tuoksintaan.
8. Pelkäätkö hammaslääkäriä?
En, mutta en mä sitä kyllä rakastakaan :D
9. Vinkkisi painonpudoktukseen?
Tee selkeä suunnitelma, realistinen sellainen. Rakenna itsellesi hyvä tukiverkosto painonpudotuksen tueksi. Varaudu henkisesti myös takapakkiin ja siihen, että homma ei ole helppoa. Anna itsellesi aikaa ja ole armollinen itsellesi. Jos joku päivä homma menee puihin, ei koko elämä kaadu siihen yhteen päivään.
10. Onko sinulla esikuvaa/esikuvia? kuka?
Mulla on oikeastaan useampikin esikuva.
* Tarmo, joka tutustutti mut combatin ihanaan maailmaan jo vuonna 2003 ja jaksoi kannustaa liikkumaan. Oli ihan loistava ohjaaja ja esikuva.
* Raakel Raxu Lingnell, joka teki uskomattoman elämäntaparemontin ja julkisuuden pyörityksestä huolimatta on säilyttänyt sydämellisen asenteensa.
* Sitten on vielä kolmantena esikuvana eräs aivan loistava ohjaaja, jonka kaltaista saa toista etsiä. Ihminen jossa yhdistyy kaikki se, mitä arvostan.

Kunnioitan näitä kolmea ihmistä paljon. Jalustalle en nosta ketään, mutta heidän esimerkkinsä vetää meikäläisen sanattomaksi ja hiljaiseksi.

11. Mitä odotat seuraavalta vuodelta?
Odotan tulevalta vuodelta paljon. Uutta elämää on takana kuitenkin aika vähän, joten elämä asettunee uomiinsa vasta seuraavan vuoden aikana. Siis arki tasoittuu ja sopiva urheilun ja arjen balanssi löytyy. Odotan paljon ihania asioita, hirveän kasan liikuntaa ja unelmien toteutumista :)


Elämä on mahdollisuuksia täynnä

Päivitin eilen fb:ssä tilaani hiukan epämääräisellä päivityksellä ja oli ihana huomata kuinka blogin lukijamäärä nousi tuon päivityksen jälkeen lähes välittömästi. Ihana siksi, että ihmiset ovat löytäneet tämän sivun, täältä voi joskus saada infoa enemmän kuin esim fb:n päivityksistä :) Kaikkea kun ei viitsi siellä tilittää.

Useammassa postissa olen enemmän ja vähemmän puhunut siitä, miten unelmat joutuu vain hautaamaan milloin mistäkin syystä. Joskus ihan siksi, että aika ei ole oikea. Tai mahdollisuudet toteuttamiseen on minimaaliset. Tai elämäntilanne ei salli. Ja milloin mitäkin. Ihmisellä pitää olla unelmia, niitä joista se pitää kynsin ja hampain kiinni. Ja sitten niitä, jotka tulee ja menee, ilman sen suurempaa haloota.

Vuonna 2003 Forssassa, esikuvaksi jäänyt, combat-ohjaaja Tarmo heitti ilmaan erään tunnin jälkeen ehdotuksen jonka silloin tyrmäsin välittömästi. Jotain jäi kuitenkin itämään tuonne syvälle mielen perälle. Tarmo oli esimerkki siitä, mitä voi olla hyvä ohjaaja joka huomioi jokaisen tunnille tulijan. Vasta 9 vuotta myöhemmin näin ja koin sen, että muitakin hänen laisiaan on olemassa. Esikuva on saanut seuraajan, yhtä loistavan ellei jopa paremman! 

Tuo Tarmon ilmaan heittämä ehdotus on itänyt hiljaa mielen perällä nämä vuodet. Välillä se on ollut enemmän mielessä, välillä se on taas hautautunut kaiken muun alle. Yleensä olen vaientanut tuon ajatuksen "enhän mä voi" - lauseella. Viime kuukausina tuo ajatus on kuitenkin noussut mieleen useammin ja vahvemmin. Välillä olen jopa ottanut selvää mahdollisuuksista ja sitten taas haudannut ajatuksen. Kuitenkaan en voi enää paeta lauseen "enhän mä voi" - taakse, sillä oikeasti nyt mä voin. Sen tajusin vasta jokin aika sitten. 

Tarmo. Tuo taistelija joka lähti liian aikaisin. Joskus toivoisin että voisin kysyä neuvoa tuolta esikuvalta jolla oli aina aikaa. Ja joka aikanaan sytytti liikunnan kipinän meikäläiseen, vaikka se pääsikin sammumaan välillä. Olen iloinen kuitenkin siitä, että hän tuli heittäneeksi ideoita ilmaan ja joistakin saatoin saada kopinkin ;)

Viime päivinä oon miettinyt paljon asioita ja tulevaisuutta. Ja tehnyt ison ratkaisun heittää verkot veteen. Niinpä eilen laitoin sähköposteja ympäri pitäjää ja jään odottamaan vastauksia. Jos suunnitelmat lähtevät pyörimään eteenpäin, niin jonakin päivänä ammatti taitaa vaihtua ;) Huih... Ei sitä vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle. 

Tämän unelman kanssa ei ole kiire. Olen nyt kaivanut sen esille hautaamisen sijaan. Toivottavasti toteutuskelpoisen unelman. Ja jään odottamaan, miten sen kanssa käy :)

Elämä on mahdollisuuksia täynnä!

P.S. Tämä posti ei nyt valota tuota eilistä fb-statuspäivitystä kauhean paljon enempää, mutta vielä ei voi kertoa kauheasti... Ei ennen kuin tietää, miten asioiden käy :)

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Hormonihirviö

Voi luoja. Mä alan ymmärtämään kun jotkut miehet joskus mainitsee puheissaan sanan hormonihirviö. Mä olen ollut juuri sellainen viime päivät. Mielialat juoksee ylös ja alas, kiihdyn nollasta sataan ilman syytä ja pieni vastoinkäyminen saa vedet valumaan silmistä.

En nyt selittele syytä sen laajemmin julkisesti, mutta mä lasken todellakin päiviä tämän lääkekuurin ja pistoshoidon loppuun. 2 viikkoa ja 3 päivää. Sitten tämä joka keväinen tuska on ohi. Välillä vähän itseäkin jopa naurattaa tilanteen koomisuus. Onneksi mä valvon tämän ja ensi viikon yövuoroissa joten ei paljon ihmisiä pääse näkemään, eikä sitä kautta myöskään pahoittamaan mieltään aivan turhista asioista. Luoja...

Tämä on myös onneksi viimeinen kevät kun 6 viikkoa menee kuin maanis-depressiivisen matkassa. Toisaalta onneksi ja toisaalta tähän päättyy yksi osa elämää, yksi unelma joka jää toteutumatta. Mielessä on käynyt, onko nämä viime vuodet olleet sen arvoisia, mutta entäs jos... Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.

Aikaisempina vuosina mielialat ei ole juosseet näin kovaa ja vaihtuneet ihan tähän tahtiin, mitä menneiden muutaman viikon aikana on ollut. Osa syy on ihan varmasti koko tällä prosessilla mikä on käynnissä. Kehon muutokset menee omia polkujaan, pää seuraa perässä hitaasti totutellen uusiin haasteisiin.

Lähes itkua pidätellen pakotin itseni eturiviin combatissa eilen. Eikä siinä paikkana ole mitään vikaa, mutta se peilikuva. Mä en tykkää siitä, koska näen itseni edelleen lähtötilanteessa. Eilen havahduin kesken capoeiran siihen ajatukseen, että mitä ihmettä mä sillä tunnilla teen. Ja kuitenkin kyse on mulle ihan rakkaimmasta ja tärkeimmästä, combatista. Noh, menihän se tunti siinä silmät kiinni iskiessä ;) Kyllä mä välillä pidin silmät auki mutta visusti tuijotin äänentoistolaitteistoa :D

Mun pitäisi rohkaista jälleen mieleni ja mennä muidenkin ohjaajien tunneille. Eikä suinkaan siksi, että nykyisessä valikoimassa olis jotain vikaa. Mutta mun alkaa käydä jo sääliksi joitakin ohjaajia, kun joutuvat katsomaan tätä pärstää tunti tolkulla joka viikko. Pahoittelut heille, mä koitan parantaa tapani ja työntää itseäni yli mukavuusrajojen uusien ohjaajien tunneille. Se on vaan niin helppoa mennä joidenkin tunneille, huomattavasti helpompaa kuin toisten.

Eilen jäin cx:ään combatin perään ja se oli virhe. Niin kuin tuolla aikaisemmassa postissa kirjottelinkin, selkä on valitellut cx-tunneilla. No nyt jo lämmittelyn aikana sain sellaisen kivun, että onneksi oltiin vaakatasossa, niin hyvin silmissä sumeni. Mutta keskenhän mä en jätä, joten hammasta purren vedettiin loppuun saakka ja kotona lääkettä ja lepoa. Loppuviikon tunnit on nyt peruttu kaikki mun osalta, mutta vähän mieli haikailee sunnuntain triplatunnille... Sairasta. Tiedän.

Ja se nyrkkeily. *huoh* Ehkä ensi elämässä. Tai sitten mä vaan uskaltaudun kokeilemaan sitä yksin.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Ja vähän sitä ruokapuoltakin...

Aina jää jotain kirjoittamatta ja tekstit venyy pitkiksi turhasta lätinästä :D Joten pistetään ihan omana postauksenaan ravintovalmennuksen kuulumiset.

Uusi viikko pyörähti käyntiin. Kuten edellisessä mainitsin, vaaka näyttää pari sataa grammaa enemmän kuin viikko sitten. Viime viikon leivän syönnin vähentäminen sujui muutoin hyvin, mutta parina päivänä ei sitten muuta ollutkaan kuin leipää... voi jeevle, miten tämä voi olla näin vaikeaa!?!

olisi luullut, että viikon liikuntamäärällä olisi saanut edes pidettyä painon samassa, mutta toisaalta jälleen tuo tosiasia liikunnan ja ruoan merkityksestä painonpudotukseen tuli todeksi. Kyllä se vain on se ravinto, joka merkitsee 70-80% ja liikunta vain 20-30% (riippuu mitä tutkimusta uskoo...). Eli kyllä ne kiusaukset voitetaan kotona, ei salilla. Liikunnalla on varmasti iso merkitys psykologiseen puoleen ja kyllähän se pitää ihmisen pois jääkaapin läheltä. Että on sillä sikäli merkitystä. Mutta itse painonpudotukseen, se suurin merkitys on sillä mitä suusta laittaa alas...

noh, uusi viikko siis edessä. Toivottavasti vähän parempi kuin edeltäjänsä. Myös ruokapuolella. Nyt on leivät pakkasessa. Hiilareiden määrä tippuu tällä viikolla reippaasti ja proteiinin määrä nousee. Rahkapurkit ja raejuusto, saahan sen päivän käyntiin niilläkin ;) tarvii vissiin oikeesti opetella syömään raejuustoa ja ananasta... Tai sitä puuroa ja heittää raejuustot siihen sekaan. Jälkimmäinen tulee vaatimaan multa paljon :D Mutta aika näyttää.

kyse on kuitenkin  viikosta, joten katsotaan mitä muutokset saavat aikaan... Menneellä viikolla on myös jäätelöt, kuivakakut ja piirakat kutsuneet ihan uudella tavalla. menneiden kuukausien aikana ei ole ollut mikään ongelma jättää työpaikalla syömättä leipä ja jälkiruoka. No leipä jää edelleen pois, mutta jälkiruoka on alkanut kulkemaan tarjottimen mukana pöytään ja jotenkin se sitä vain katoaa meikäläisen kitaan...

Huonot syömiset on myös heijastusta jostain. Ja viimein alan itse myös tiedostamaan mistä. Toivon, että asioiden läpikäyminen ja hyväksyminen palauttaa normaalimman suhteen ruokaan ja syömisiin. Päivä kerrallaan, houkutus kerrallaan. Niin se vain elämä menee.

Maanantain murheita

Uusi viikko jälleen käsillä.... Mä en ole koskaan tietääkseni valittanut maanantaipäivistä. Kun on vuorotyössä, ei maanantailla ole sellaista merkitystä, mikä sillä on niille joilla on automaattisesti aina vapaa viikonloppu. Itsellä kun ne parin päivän vapaat voi osua mihin kohtaan tahansa ja välillä sitten taas vedetään päivätolkulla töitä putkeen.

Mutta tänään, tämä maanantai on ollut todellakin nimensä veroinen. olin viime yön töissä ja kun pääsin kotiin, alkoi sataa kuraa. Jouduin perumaan myös aamun pumpin, tunnin jonka olin itse tähän aamuun toivonut. Se veti mielen entistä matalammalle. Ajattelin, että kyllä se kirkastuu kun herään "yöunilta". Vaan eipä niitä unia näkynyt kuin parin tunnin verran. Sen jälkeen olenkin toivonut koko päivän, että tiistai koittaisi.

Aikaisempi pelko eilistä combattia kohtaan oli turha, polvissa ei tuntunut yhtään miltään. Tai no miltään on väärä sana, hyvältä se tuntui :D Ja hyppypolvet (edelleenkään en ole varma, siksikö niitä kutsutaan...) tuli hypättyä kahta lukuun ottamatta. Happy me :)

Viime viikolla tuli vedettyä melkein pohjat liikunnan suhteen. 14 tuntia ja päälle hyötyliikunta tietenkin. Piti katsella heiaheiasta tarkemmin, niin helmikuussa olen vetänyt yhden viikon aikana 16 tuntia, että vielä on "ennätykseen" vähän matkaa. Samalla jäin katselemaan heiaheian kuukausittaista tuntimäärää ja koin hetken verran pientä riemua omasta työstäni. Aikaisemmin sohvaperuna, joka saattoi kerran pari vuodessa käydä uimassa ja ehkä pari kertaa kesässä pyöräillä kaupaan, onkin innostunut liikkumaan. Joka kuukausi tuntimäärä on nousujohteinen. Tammikuun tunnit on aika matalat influenssan vuoksi, mutta sen jälkeisiä tilastoja on mukava katsoa. On osunut työvuorot sopivasti että on päässyt liikkumaan. Vastakohta näkyykin sitten tulevalla viikolla. Jos kolmena päivänä pääsen, on se jo saavutus...

Tänään kun heräsin ja tajusin ettei kello ole vielä mitään, suunnittelin kovasti taukopäivän pitoa. Suurin syy siihen oli vaa'an lukema. Eihän se paljon ole noussut, mutta se pari sataa grammaa ottaa päähän hikoiluviikon jälkeen. Lopulta päädyin kuitenkin crossaamaan iltatunneille ja huomaamatta se 1,5h menikin hikoillessa hyvän musiikin tahdissa. Onnea oli se, ettei polvet valittaneet yhtään ja selkäkin oli aika hiljaa. Viime aikoina cx-tunneilla ristiselkä on ollut hitsin kipeä. Mä tiedän, että teen useamman liikkeen väärin ja päästän selän tuen pois. Mutta ehkä se siitä jonain päivänä taas helpottuu ja korjaantuu... Harjoittelun puutetta.

Mutta tämä maanantai. Toivotaan että se äkkiä vaihtuu tiistaiksi ja vähän kirkastuu... Ja tarkemmin ajatellen, eihän tätä päivää ole jäljellä enää juuri mitään.

Toivottavasti huominen päivä alkaa vähän paremmin ja pääsen aamutunneille kuten suunnittelinkin... Ei elämä kaadu yhteen päivään eikä vielä kahteen :)

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Unelmia ja pettymyksiä

Elämä on niitä täynnä. Unelmia ja pettymyksiä. Molemmat kuuluvat tähän elämään yhtä kiinteästi kuin hengittäminen jos meinaa elossa olla. Ne kulkevat käsikädessä, ilman toista ei ole toistakaan. Sen on jälleen elämä opettanut.

Viikko on ollut kaikin puolin mielenkiintoinen. Liikuntaa on ollut ylettömän paljon ja olen joutunut jälleen "kieltämään" itseäni menemästä jumppaan jotta lepopäiviä tulisi pidettyä. Keskiviikkona ja tänään on ollut siis taukopäivät, molempina olen melkein piilottanut auton- ja pyöränavaimet etten lähtisi. Toisaalta tajuaa lepopäivien merkityksen, mutta toisaalta kun paino junnaa ja tuntuu ettei homma etene, haluaisi lisätä liikunnan määrää entisestään. No kunhan maltan ensi yön nukkua, pääsen jälleen taistelemaan ja kiristelemään olemattomia vatsalihaksia cx:n parissa. Liikunnan himo sai eilen aikaiseksi sen, etten edes miettinyt tunnin perumista siksi, että ohjaaja vaihtui. En ole ihan varma, pitäisikö siitä huolestua vaiko ei....

Ruokailut ei ole sujuneet ollenkaan toivotun laisesti kuluneella viikolla. Kalorit täyttyy liikaa ja sisältö ei ole hyvä. Toisaalta liikuntaakin on ollut enemmän joten kaloreista ei pitäisi huolestua. Leivän syöminen on jälleen vähentynyt toivotusti mutta parina päivänä on sitten menty hienosti kielletyn hedelmän viemänä. Rytmi on hukassa ja ravintoarvot seilaa miten sattuu.

Pelkäsin pari viikkoa sitten että sohvan ja jääkaapin välinen ura alkaisi taas kulua enemmän ja osittain olin oikeassa. Mieli kaipaa tekemistä, taukoja ja nollausta. Jääkaappi tarjoaa siihen hyvän ratkaisun. Hetken helpotuksen ja muuta ajateltavaa. No ei sieltä onneksi ole kuitenkaan tullut syötyä, mutta ovea on tullut avattua turhan tiuhaan...

Viikko on ollut henkisesti hyvin raskas ja vaativa. Osasin odottaa vaikeaa viikkoa ja täyslaidallisen sitä myös sain. Torstaihin asti oli aikaa miettiä muutamiin asioihin ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Miettiä mihin resurssit riittää ja mitä itse haluaa. Kuitenkin jouduin sydän verta vuotaen luopumaan isosta unelmasta ja ilmoittamaan eräpäivänä etten olisi mukana. Tiedän että tulen katumaan päätöstä, mutta tässä elämäntilanteessa ei voi kaikkea saada, mitä haluaa.

Myöskin unelma nyrkkeilysäkin kanssa "leikkimisestä" siirtyi torstailta tulevaisuuteen. Toivon että se olisi unelma josta ei tarvitsisi luopua, mutta aika näyttää. Koitan pitää mielessä sen, että kaikki unelmat ei oikeasti ole tarkoitettu toteutettaviksi.

Runsaasta liikunnasta johtuen kroppa alkaa osoittamaan väsymisen merkkejä. Siinä missä mieli vetää matalaksi, ilmoittaa kroppakin kaipaavansa jo kevennystä. Oon pitänyt kiinni uuden combatin kohdalla, että kevennetyt versiot ei ole vaihtoehtoja mulle enää. niinpä olen hyppinyt muiden mukana tähän asti. Torstaina huomasin aamucombatissa että polveen sattuu ihan mielettömästi. en kuunnellut kipua vaan latasin combattia seuranneessa pumpissa tankoon vaan painot ja kyykkäsin kunnolla. Molemmista polvista kuului *ruts* ja nyt ei kyykyt tunnu hyvältä. Eilisessä pumpissa latasin jälleen isommat painot (siis nythän ei ole himmailu viikko, se oli edellisellä viikolla...) kyykkyihin, se meni vielä mutta yhden jalan kyykyt oli iso no-no. Hieman pelottaa tuo huominen combat, kuinka siinä käy. Ja nyt näyttää siltä että maanantaiaamuksi suunniteltu pump jää välistä, vaikka itse olen sitä tuntia siihen toivonut. Kyllä, harmittaa ihan vietävästi.

Mutta hei, on viikkoon mahtunut jotain hyvääkin. Vaikka elimistö muistuttelee siitä, että se kaipaa lepoa niin perjantaina töissä huomasin kauhukseni että leposyke on laskenut. Vuosi sitten mun leposyke oli 110 tienoilla, joskus enemmänkin. Joulun aikaan leposyke oli tippunut 95 tasolle enkä kertaakaan nähnyt sen menevän alle 90. Mutta nyt perjantaina leposyke näytti 72-74 väliä ja pitkään se oli myös 69 lukemissa. Olen aika ihmeissäni ja tietenkin iloinen! Jotain tapahtuu siis tuolla sisälmyksissä vaikka itse ei sitä näekään.

Mutta ne unelmat... ne aiheuttavat päänvaivaa, sydämentykytystä ja joskus ihan konkreettista kipua. Moni unelma on jäänyt toteutumatta ja monesta pitää luopua erinäisistä syistä. Asiat ei mene niin kuin suunnittelee, sille ei vain voi mitään. Jostain pitää luopua että saa tilalle jotain muuta. Haluan uskoa, että kun luopuu yhdestä unelmasta, saa ajanmittaan tilalle toisen. Paremman. Ehkä myös toteutuskelpoisemmankin. Haluan uskoa, että asiat järjestyy vaikka nyt joutuisi iskemään päätään seinään. Tiedän, että pettymyksiä tulee ja nitä tulee kaikille. Joskus sitä kuitenkin toivoisi... Ehkä helpompaa elämää?

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kahdeksan kuukautta

Kahdeksan kuukautta sitten kävelin liikuntakeskuksen ovista sisälle ensimmäisen kerran. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Jopa se, mitä mulla oli päällä sinä päivänä, on piirtynyt mieleen. Muistan kuinka laitoin nimen paperiin ja ilmottauduin saman illan Bodycombat tunnille. Ensimmäistä kertaa 8 vuoden tauon jälkeen. Hämärä muistikuva oli vielä siitä, mitä se oli. Kuinka hauskaa se oli ja kuinka paljon se tuntui kropassa silloinkin. Samat odotukset, ne ajan kultaamat, oli mielessä kun ensimmäiselle tunnille suuntasin.

En osannut kuvitella, mitä tuo päivä toisi tullessaan. En ymmärtänyt sitä, kuinka suuri muutos siitä lähtisi liikkeelle. Enkä voinut villeimmissä unissakaan unelmoida siitä, kuinka iso merkitys tuolla kyseisellä liikuntakeskuksella tulisi olemaan mun elämässä. En voinut uskoa, että tuosta paikasta voisin löytää sen sisäisen rauhan jota olin etsinyt vuosia, saada elämänrytmiin tasaisen sykkeen ja samalla löytää sen kadoksissa olleen itseni. En todella tajunnut, minkä oven avasin elämässäni.

kun katselen menneitä kuukausia ja lueskelen omia postauksia sekä ravintovalmennuksen viikkoraportteja, voin sanoa että paljon on mahtunut kuukausiin. On ollut endorfiinikännistä toiseen liitelyä, mutta myös niitä syviä mutaojia joita on kaluttu kaulaa myöten. Yksi on kuitenkin pysynyt koko ajan; Liikunnan kipinästä ei päästetä irti. Välillä ote on ehkä lipsunut ja luovuttaminen on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Vaikka välillä tunnilta on lähdetty itkien kotiin, on naurua ollut enemmän. Eikä se itku ole oikeastaan tunteihin edes liittynyt. Tämä matka on nostanut paljon asioita pintaan menneisyydestä, jotka on ollut aika käsitellä uudelleen.

Vaikka menneisyyden haamut on ajoittain kolkutelleet mielen perällä, olen saanut ilokseni huomata ettei niitä ole tarvinnut kohdata yksin. Yhtäkkiä vierelle on pulpahtanut joukko ihmisiä, Ystäviä, kannustamaan ja tukemaan, tsemppaamaan kun mäki on liian jyrkkä yksin kulkea. Ja taas on päästy vauhtiin.

En alottanut kuntoilua saadakseni pienemmät vaatteet tai kauniimman kropan. Lähdin liikkumaan, koska halusin jotain muutosta. Ihan mitä tahansa. Painon putoaminen ja kropassa tapahtuvat muutokset ovat olleet plussaa. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan ole nähnyt itseäni sellaisena ihmisenä joka nauttii liikunnasta ja treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olenpa oppinut itsestäni jälleen jotain uutta, sillä liikunnan ilo on jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja se tunne, kun lihaksiin sattuu hyvän treenin jälkeen... Oi joi, se on herkkua!!

kahdeksan kuukautta on kuitenkin lyhyt aika. Paljon on vielä matkaa edessä, niitä ylämäkiä ja alamäkiäkin. Mutta yksi asia on varmaa. Olen onnellinen. Heräsin henkiin monen vuoden koomasta ja tänä päivänä voin sanoa olevani elossa. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä olen kiitollinen!

Tänään. Kahdeksan kuukautta myöhemmin voin katsoa menneitä kuukausia ja tuntea ihan pientä ylpeyttä itsestäni. Olenko koskaan sitoutunut mihinkään niin 110% kuin tähän? Onko mitään muuta, missä sydän olisi ollut niin täysillä mukana. Äkkiseltään vastaus on ei. Rajoja on ylitetty urakalla, välillä niin että rytisee ja välillä taas vähän varovaisemmin. Ja kun tuntuu ettei itse uskalla rajoja ylittää, nuo ihanat ohjaajat tyrkkivät mukavuusalueen ulkopuolelle lempeän päättäväisesti. Ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi taas uusien haasteiden edessä.

Tänä aamuna suuntasin jälleen combattiin kahdeksan tasakuukauden kunniaksi. Mulla on ollut vakipaikka salissa, takarivissä tietenkin ;) Edelleenkään en nauti peilikuvan katselemisesta, mutta eilen puoliksi vitsinä heitetty paikan vaihdos johdatti mut elämäni ensimmäisen kerran eturiviin. Eikä se nyt niin paha paikka ole ;) Lupasin kokeilla sitä toisenkin kerran. On totta, että siinä näkee paremmin ja ehkä pysyy paremmin myös kärryillä. Mutta mä sekosin rytmissä pari kertaa kun lähes säikähdin kun katsoin peiliin *wirn* siihenkin kuulemma tottuu ;) Ja se mikä siinä eturivissä on todella hyvää, siinä tulee annettua vielä vähän enemmän, lyötyä vielä vähän kovemmin ja rutistettua vähän lisää. Sehän on siis loistopaikka kun tarkemmin miettii. Eihän sitä kehtaa ihan ohjaajan silmien alla himmailla ;)

Jos suuntaan katsetta eteenpäin ja mietin tulevia kuukausia, on vaikea asettaa mitään selkeää tavoitetta. Paino on laskenut 34kg ja matkaa on vielä runsaasti jäljellä. Tällä hetkellä mennään jumittaen paikallaan, mutta sekin kuuluu tähän elämään. Mutta nyrkkeily, tuo haave joka on kasvanut päivä päivältä, saattaa olla parin päivän päästä totta! Olen iki-onnellinen ihanista ohjaajista, jotka on valmiita vaikka jos mihin :)

Tästä siis jatketaan. Kevättä odotellen ja hymy huulissa :) Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja jos tänään aloitat, olet parin kuukauden päästä jo pitkällä! Olen varma että se oma fitnesskissa löytyy vielä!

Ps. Kuulin tänään niin ihanan uutisen potkunyrkkeilyyn liittyen, että olen ihan täpinöissäni ja lähes tärisen! Siitä ei vielä kuitenkaan enempää, pysy kuulolla ja mä kerron lisää kun aika on.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Pieniä onnen hetkiä liikunnan parissa!

Uusi viikko ja uudet haasteet.

Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!

Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....

Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)

Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!

Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)

Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!

Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)

vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Katsaus menneeseen viikkoon

Kuukausi on vaihtunut ja yksi viikko jälleen takana. Viikkoon on mahtunut paljon tapahtumia, härdelliä, yms. Mutta ennen kaikkea viikkoon on mahtunut paljon ajatuksia. Moni asia alkaa ajatuksen tasolta ja vaatii monta mietintää ennen kuin se muuttuu teoiksi. Tekeminenkään ei vielä takaa menestystä ja onnistumista, vaan tarvitaan paljon tekoja, toistoja, itsensä tsemppaamista, lannistumista ja uudelleen yrittämistä. Siinäpä on oikeastaan viikko tiivistetysti.

Tämä viikko on ollut enemmän himmailua kuin koskaan aikaisemmin. Vain kolmena päivänä tuplatunnit, muina päivinä lepoa. Lisäksi kerran pääsin kokeilemaan säkin iskemistä, mihin on ollut hirveä himo ja se on tullut jo uniinkin. Säkki oli kiva kaveri ainakin yhden kerran perusteella, mutta oppimista ja ohjausta se tarvitsee. Yksinään ei pidä lähteä iskemään ilman oikeanlaista tekniikkaa, sattuu vaan haavereita.

Mutta jo sillä yhdellä nyrkkeilykerralla oli selkeästi vaikutusta. Tänään combatissa huomasin että iskuissa oli erilainen voima, potkut nousi kivasti, tuki jalka aukesi ihan eri tavalla, tasapaino on parantunut ja mikä parasta, keskikroppa oli kaikessa mukana ihan eri tavalla kuin ennen. Ihan huippua!! Siitä riemastuneena tänäänkin hypin kaikki saksi - yms. hypyt ja kokeilin pari kertaa myös uuden ohjelman polvihypyt (vai miksi ihmeeksi niitä sitten kutsutaankaan...). Joo-o, ei nouse meikäläisen jalka, mutta irtos ne sentään lattiasta :D

Pikku hiljaa, pikku hiljaa ;)

Ravintovalmennuksen tapaaminen oli myös tänään. Paljon uutta ja paljon kertausta. Hyvä ja tiivis setti jälleen. Mä suren jo valmiiksi, että tämä valmennus loppuu, vaikka onhan sitä vielä jonkin verran jäljellä. Sitä toivoo paljon tuloksia eikä aina muista kuinka iso työ niihin tuloksiin vaaditaan.

Viime viikon syömiset on olleet vähän hukassa. Erityistä syytä sille ei ole ollut, mutta välillä kalorit jää alle tuhanteen ja välillä sitten päästään hyvin kahden tuhannen pintaan. Siis liian isolla vaihteluvälillä mennään taas. Osittain syynä on pitkä lääkekuuri, joka aiheuttaa pahoinvointia. Se onneksi tasaantuu kyllä... On vieläkin tuoreessa muistissa viime vuodelta. Mutta se vaikuttaa ruoan maistumiseen ja samalla myös ruokahaluun. Ja samalla jättää niitä liian vajaita päiviä jälkeensä.

Leipä, tuo ihana keksintö joka vie kielen mennessään ihan liian usein... siitä on tullut melkein aterian korvike. Niinpä nyt sitten laitetaan leivän syönti jäihin tai ainakin rajoitetaan sitä rutkasti. Saas nähdä kuinka meikäläisen käy :D Toivotaan että tuloksena on haluttu muutos kohti kunnon aterioita joka päivä.

Uutta viikkoa kohti siis mennään. Haasteita on tuleva viikko täynnä, sen tiedän jo valmiiksi. Mutta yksi kerrallaan ne voitetaan ja valloitetaan maailmaa :)

Häpeä


Liikkuminen tuntuu jälleen mukavammalta kuin aikaisemmin, endorfiinikännit on lähes taattu tulos kunnon rääkin jälkeen. Mutta viime viikkoina mieleen on hiipinyt uusi tunne. Häpeä. Tai nolous. Tai miksi sitä sanoisi. En tiedä. Mutta se on vaikuttanut mm. tunneille menemiseen. Yhtäkkiä onkin helpompi mennä niille aamutunneille, jotka ei ole ihan niin täynnä ja taas ne aikaisemmin ihan parhaimmat iltatunnit onkin työn ja tuskan takana.

toisaalta on hassua, että tämä tunne tulee nyt. Luulisi että silloin 34kg sitten olisi ollut paljon suurempi kynnys lähteä ylipäätään liikkumaan täysin tuntemattomien ohjaajien tunneille. Mistä tämä nyt iskee? Myönnän että alusta asti on ollut suuri kynnys mennä uuden ohjaajan tunnille. On vain niin paljon helpompaa valita jo tutuiksi tulleiden muutaman ihanan ohjaajan tunnit. mutta joskus käy sitten niin, että ohjaaja vaihtuu ja silloin joudun moneen kertaan miettimään, menenkö tunnille. ja myönnän kyllä rehellisesti että on jäänyt menemättä. ilman sen parempaa syytä. Kerran olen jopa ottanut viikon varauskarenssin sen takia, etten saanut itseäni tuntemattoman ohjaajan tunnille.... Hullua sinänsä.

Aikaisemmin olen ollut enemmän sellainen ihminen, etten ole paljon välittänyt mitä muut ajattelee tai on mieltä. en mä oikeastaan vieläkään osaa ajatella toimivani sen mukaan, miten muut ajattelee. Olen aina tehnyt niin kuin olen parhaaksi nähnyt, riippumatta siitä mitä muut ajattelee. Nyt tilanne tuntuu erilaiseta. Kukaan ei ole sanonut mitään pahaa eikä tehnyt mitään sellaista, että tunnille meno olisi siksi vaikeaa. Mutta jostain on kuitenkin noussut se ajatus, että enhän mä voi tällaisena mennä tunneille.

Ehkä se helpottaa ajan kanssa, ehkä sitä pitää työstää vielä. Aika näyttää miten tässä käy. Toisaalta käy melkein sääliksi yhtä ohjaajaa, joka joutuu katsomaan 7 tuntia viikossa mun naamaani :D