Yli kolme kuukautta on kulunut edellisestä tekstistä. Paljon olisi ollut sanottavaa, mutta se on jäänyt sanomatta. Monesta syystä. Mutta olen elossa edelleen. Siitä on hyvä lähteä eteenpäin ja suunnata katse uuteen vuoteen.
Syksy on ollut melkoista pyöritystä. Muutto ja pitkä sairasloma veivät voimat. Vasta nyt alkaa elämä ja arki jotenkin soljumaan normaaliin tapaan.
Kuntoileminen on jäänyt kokonaan. Tai ainakin se extra-liikkuminen. Jonkin verran kävelylenkkejä toki olen tehnyt ja nykyisin kävelen töihin (no joo, matka ei nyt päätä huimaa, taitaa omalta parkkipaikalta olla melkein sama matka töihin kuin työpaikan parkkipaikalta...).
Positiivista on kuitenkin se, että mieli tekee jo palata takaisin liikunnan pariin. Olen voiton puolella siis! Kuitenkaan en ole vielä palannut salille, sillä aika on se mitä eniten vielä tarvitsen. Ja tiedostan sen liian hyvin. En halua ajaa itseäni takaisin siihen tilanteeseen mikä elo-syyskuussa oli. Vältän sitä kaikin keinoin, joten annan aikaa. Positiivista on kuitenkin että mieli heräilee koomasta pikku hiljaa.
Oikeastaan näin vuoden lähetessä loppuaan, on hyvä katsella mennyttä vuotta. Se on ollut melkoinen. Tammi-maaliskuusta mulla ei ole mitään muistikuvaa, ensimmäiset selkeät mielikuvat on vasta huhtikuulta. Onneksi on fb, josta voi katsella mitä on tehnyt ja keitä on tavannut. Elämä ei mene aina niin kuin haluaa ja joskus vastaan tulee vastoinkäymisiä, jotka saavat elimistön hälytystilaan. Ehkä surullisinta kevättä ajatellessa on se, etten uskonut lääkäriä silloin enkä nähnyt hälytysmerkkejä.
Liikuntaa on siis tälle vuodelle tullut melkoisen vähän. Salin vaihto ei sitä ainakaan lisännyt, ikävä on treenimimmejä ja sitä joukkoa, johon keitaalla sain tutustua. Ja isoin ikävä on niitä ihania ohjaajia, jotka saivat aikaan mussa muutoksen halun ja opettivat mut uskomaan itseeni.
Mutta elämä jatkuu senkin suhteen, ihmiset vaihtavat paikkaa ja salit omistajaa. Nyt on tämä hetki ja elämän päätöksiä on tehtävä niiden asioiden pohjalta, jotka nyt ovat käytettävissä. Ei voi elää menneessä, eikä voi oikeastaan elää sitä huomistakaan näin ennalta.
Syksystä opin sen, etten tee lupauksia. En lupaa uuden vuoden kynnyksellä parantaa tapojani tai muuttaa elämäntapoja radikaalisti. Ainoa asia mitä lupasin itselleni jo syksyllä, on se että kuuntelen itseäni herkemmin. En jousta oman jaksamisen kustannuksella. Pysyn poissa harrastuksista, jotka eivät tuota iloa. Pysyn pois kokoontumisista, joissa koen olevani vieraalta planeetalta tai toivomaton vieras. Kuuntelen itseäni. Osallistun vain sellaiseen, mikä tuottaa mielihyvää ja antaa iloa.
Ehkä se on mun lupaukseni. Katsoa peiliin, kuunnella mitä peilikuva sanoo ja hyväksyä se, ettei kaikki pidä tästä "uudesta linjasta". Ja ikävä kyllä, se on jo vienyt ystäviä viereltä. Toisaalta, onko se ystävyyttä jos aina olet vain antajan roolissa, etkä saa enää mitään? Enkä puhu nyt konkreettisesta antamisesta. Enkä viittaa tällä kehenkään :) kunhan mietin.
Elämä siis jatkuu. Ehkä olen astetta itsekkäämpi, mutta tähän ikään tullessa voi hiljalleen alkaa elää itselleen. Kuunnella mitä itse haluaa ja sanoa hyvällä omalla tunnolla "ei" jos siltä tuntuu.
Näihin sanoihin. Blogi on ja pysyy, en lupaa päivittää sitä useammin, mutta uskon niin käyvän. Nyt kun viimein olen kahden vuoden tietokoneettoman elämän jälkeen päätynyt ostamaan uuden koneen :p aika aikansa kutakin....
Rauhaisaa joulunaikaa itse kullekin. Muistutuksena itselleni (ja muillekin) että joulusta voi tehdä juuri oman näköisen. Ei sen tarvitse olla sellainen, mitä elokuvat ja naisen lehdet ovat pullollaan. On ihan ok grillata ulkona ja katsoa leffoja pyjama päällä, jos se tuntuu omalta. Ei joulu tule kinkusta, laatikoista eikä siitä lahjavuoresta. Se tulee siitä, mikä itselle on hyvä. Vietä siis juuri sellainen joulu, mikä sinulle sopii! Ja vietitpä sen miten tahansa, mukavaa juhlaa :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ohjaajat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ohjaajat. Näytä kaikki tekstit
perjantai 16. joulukuuta 2016
maanantai 1. elokuuta 2016
Kipein ja suloisin, niistä jää kaipuu
Itku pitkästä ilosta, niin ne viisaat sanovat. Itkua on riittänyt viime päivinä, vaikka myös naurua ja paljon paljon ihania ja rakkaita muistoja.
Vajaa neljä vuotta sitten, niin kuin moni tietääkin, elämä muuttui kun löysin itseni Feeniksiltä. Tuosta paikasta, josta tuli nopeasti rakas ja tärkeä osa mun elämää. Ja eilen tuo ihana paikka sulki ovensa. Tarjolla olisi ollut jäähyväisjumpat, rakastamani Combat ja paljon muuta ihanaa. Mutta niin paljon kuin mieli sinne haikailikin, en pystynyt menemään. Tiedän, moni ei sitä ymmärrä. Monet toteavat että sehän oli vain kuntosali. Mutta ei se sitä ollut. Se oli paikka, jossa ekan kerran vuosiin koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Koin olevani tasavertainen. Ja ennen kaikkea koin ne sadat ja jälleen sadat onnistumisen hetket, ilon kyyneleet ja itsensä voittamisen. Voi kuinka paljon tuosta paikasta sainkaan!Satoja tunteja hikeä ja monesti niitä kyyneleitäkin. Mutta paljon tulosta.
Feeniks oli todellakin toinen koti. Kun sieltä toukokuussa päätin lähteä, en tiennyt sen sulkeutumisesta. Ajattelin että pidän taukoa ja palaan takaisin. Ja nyt tajuan liian hyvin, ettei se ole enää mahdollista. Tällä kertaa palaaminen ei onnistu.
Eilen jäähyväisjumppien aikaan suuntasin uudelle salille. Sinne, jota en kodikseni vielä voi sanoa. Mutta joka ajaa asiansa toistaiseksi. Siellä itseäni rääkätessä ja hikoillessa sai valuttaa niitä katkeran suolaisia kyyneleitä ja samalla muistaa lämmöllä ihania hetkiä Feeniksillä.
Blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut muutoksia. Asunto on myynnissä ja uudesta ei ole tietoa. Tavaroita inventoidessa olen itkenyt ja nauranut lukiessani ravintovalmennuksen ja pt-sessioiden papereita. Nuo ohjeet ja kannustukset, ne pysyvät! Kun tuntuu ettei kroppa liiku ja motivaatiota ei löydy, löytää noista ihanista ohjeista niin kannustavia lauseita, että jaksaa taas yrittää.
Vaikka ikävä on suuri, ehkä eniten ihmisiä ja ohjaajia kohtaan, tiedän että moni heistä säilyy osana elämää. Feeniks antoi paljon muutakin kuin syyn ja ilon liikunnalle. Sain ystäviä, rinnallakulkijoita ja mahtavia tsemppareita!
Viisaat sanovat myös "älä itke että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä että se on ollut". Ja mä iloitsen. Vaikka iso haikeus ja ikävä on sisimmässä, iloitsen jokaisesta hetkestä tuolla keitaalla, joka oli neljän vuoden ajan mun toinen koti!
Aika ajoin tulee elämässä niitä hetkiä, että on käännettävä uusi sivu. Suunnattava kompassia uudelleen. Ja itse koen olevani tuon tienhaaran kohdalla. En tiedä, mistä itseni löydän lokakuussa. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta jostain on luovuttava saadakseen uutta. Eikä asiat lopulta ole seinistä kiinni. Ei Feeniksin kohdalla, eikä oman kodin kohdalla. Ihmiset säilyvät, vaikka paikka muuttaa nimeään tai osoite vaihtuu.
Feeniks. Tuo lintu joka nousee tuhkasta. Se kulkee mun sydämessä ikuisesti ja se on piirtynyt ihoon tiukasti. Ihan tarkoituksella. Se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo ja uskaltaa. Se muistuttaa että rajat on tarkoitettu ylitettäväksi, että itsensä voittaminen on mahdollista. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta.
Sydämessä on iso ikävä, mutta myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämäni parhaimmista 4 vuodesta.
Vajaa neljä vuotta sitten, niin kuin moni tietääkin, elämä muuttui kun löysin itseni Feeniksiltä. Tuosta paikasta, josta tuli nopeasti rakas ja tärkeä osa mun elämää. Ja eilen tuo ihana paikka sulki ovensa. Tarjolla olisi ollut jäähyväisjumpat, rakastamani Combat ja paljon muuta ihanaa. Mutta niin paljon kuin mieli sinne haikailikin, en pystynyt menemään. Tiedän, moni ei sitä ymmärrä. Monet toteavat että sehän oli vain kuntosali. Mutta ei se sitä ollut. Se oli paikka, jossa ekan kerran vuosiin koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Koin olevani tasavertainen. Ja ennen kaikkea koin ne sadat ja jälleen sadat onnistumisen hetket, ilon kyyneleet ja itsensä voittamisen. Voi kuinka paljon tuosta paikasta sainkaan!Satoja tunteja hikeä ja monesti niitä kyyneleitäkin. Mutta paljon tulosta.
Feeniks oli todellakin toinen koti. Kun sieltä toukokuussa päätin lähteä, en tiennyt sen sulkeutumisesta. Ajattelin että pidän taukoa ja palaan takaisin. Ja nyt tajuan liian hyvin, ettei se ole enää mahdollista. Tällä kertaa palaaminen ei onnistu.
Eilen jäähyväisjumppien aikaan suuntasin uudelle salille. Sinne, jota en kodikseni vielä voi sanoa. Mutta joka ajaa asiansa toistaiseksi. Siellä itseäni rääkätessä ja hikoillessa sai valuttaa niitä katkeran suolaisia kyyneleitä ja samalla muistaa lämmöllä ihania hetkiä Feeniksillä.
Blogihiljaisuuden aikana on tapahtunut muutoksia. Asunto on myynnissä ja uudesta ei ole tietoa. Tavaroita inventoidessa olen itkenyt ja nauranut lukiessani ravintovalmennuksen ja pt-sessioiden papereita. Nuo ohjeet ja kannustukset, ne pysyvät! Kun tuntuu ettei kroppa liiku ja motivaatiota ei löydy, löytää noista ihanista ohjeista niin kannustavia lauseita, että jaksaa taas yrittää.
Vaikka ikävä on suuri, ehkä eniten ihmisiä ja ohjaajia kohtaan, tiedän että moni heistä säilyy osana elämää. Feeniks antoi paljon muutakin kuin syyn ja ilon liikunnalle. Sain ystäviä, rinnallakulkijoita ja mahtavia tsemppareita!
Viisaat sanovat myös "älä itke että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä että se on ollut". Ja mä iloitsen. Vaikka iso haikeus ja ikävä on sisimmässä, iloitsen jokaisesta hetkestä tuolla keitaalla, joka oli neljän vuoden ajan mun toinen koti!
Aika ajoin tulee elämässä niitä hetkiä, että on käännettävä uusi sivu. Suunnattava kompassia uudelleen. Ja itse koen olevani tuon tienhaaran kohdalla. En tiedä, mistä itseni löydän lokakuussa. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta jostain on luovuttava saadakseen uutta. Eikä asiat lopulta ole seinistä kiinni. Ei Feeniksin kohdalla, eikä oman kodin kohdalla. Ihmiset säilyvät, vaikka paikka muuttaa nimeään tai osoite vaihtuu.
Feeniks. Tuo lintu joka nousee tuhkasta. Se kulkee mun sydämessä ikuisesti ja se on piirtynyt ihoon tiukasti. Ihan tarkoituksella. Se muistuttaa siitä, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo ja uskaltaa. Se muistuttaa että rajat on tarkoitettu ylitettäväksi, että itsensä voittaminen on mahdollista. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta.
Sydämessä on iso ikävä, mutta myös kiitollisuus. Kiitollisuus elämäni parhaimmista 4 vuodesta.
"Useimmat päivät
pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.
Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan. "
perjantai 2. lokakuuta 2015
uutta ja vanhaa
Viime sunnuntaina viimeinkin kokosin itseni ja suuntasin combat - tunnille. Myönnän, että lähteminen oli haastavaa eikä yhtään tehnyt mieli. Motivaatio on ollut kadoksissa. Lämmittelyn aikana mietin, että mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä, miksi mä tästä niin kovasti oon tykännyt. Kun tokan biisin ensisävelet kajahtivat, se iski. Onnen tunne ja endorfiinien jylläys. Se meni jyrän lailla yli. Ei tarvinnut enää miettiä, miksi.
Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.
Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...
Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.
Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!
Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.
Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.
Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).
Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...
Sitä tunnetta on ollut ikävä. Vaikka elämää ei voi elää tunteiden mukaan ja niiden varassa, on monen asian tekeminen kiinni siitä miltä se itsestä tuntuu. Mä ainakin olen tullut siihen ikään, että jos tuntuu tyhmältä tai ei kiinnosta, niin herkästi jää tekemättä. Muistan hyvin miltä tuntui edellisillä kerroilla kun olin ohjatuilla tunneilla. Siis ennen kuin pidempi tauko astui kuvioihin. Kun ei tuntunut miltään. Sitä huitoi tai pumppasi, koska ohjaaja niin käski ja muutkin teki niin. Mutta se ei tuntunut miltään. Ei pahalta, muttei kyllä millään lailla hyvältäkään. Ja oli helppo valua pois tunneilta. Harventaa käyntejä ja jäädä kotiin. Valita tilalle jotain muuta.
Sunnuntain jälkeen olen saanut itseni jo kaksi kertaa salille tällä viikolla. Se on tuntunut hyvältä siellä ollessa ja jälkikäteen. Liikkeet on menneet perille ja fiilis treenin jälkeen on ollut loistava. Parasta on kuitenkin ollut se, että painojen määrä ei ole tippunut ihan niin alas, kuin kuvittelin. Muutamissa liikkeissä on ollut pakko tiputtaa pykälän verran pois, mutta enempää en ole suostunut tiputtamaan. Ja tänään nostelin asteikkoja takaisin sinne, mihin ne viimeksi jäi. Myönnän, siltä se kyllä tuntuukin...
Keskiviikon salitreeni keskittyi hyvin pitkälti keskivartaloon ja siinä itsekseen höyrytessä tuli sellainen olo, että pitäisi päästä taas CX:ään. Sivulankut on hajonneet viime kuukausina, joten sen rakentaminen ja harjoittelu on taas kerran edessä. Muistelen kaihoten niitä tuloksia, joita säännöllinen CX:n harjoittelu sai aikaan pari vuotta sitten.
Tänään sain myös ensikosketuksen käsitteeseen "pyramidi". En olisi uskonut, että 60kg voi vaihtua 100 kg:n, vaikka toistojen määrä ei vielä hirveän suuri ollutkaan. Jalat kiittää... Ne tärisee vieläkin ja kävely muistuttaa sellaista epämääräistä tärinää ja huojumista. En olisi uskaltanut yrittää tai kokeilla ilman ihmistä, joka uskoo muhun, uskoo että pystyn ja työntää sinne epämukavuusvyöhykkeelle kokeilemaan uusia asioita. Jälkikäteen olo on todellakin loistava! Mä pystyin ja kokeilin!
Vaikka salille lähteminen on vieläkin vähän haastavaa, olen kuitenkin päässyt sinne asti. Ei ole tullut sellaista ajatusta, että mitä siellä teen. Päin vastoin, on ollut ihana mennä. Nähdä tuttuja ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, tuntea kuuluvansa taas johonkin. Olla osa jotakin. Muistaa ne omat tavotteet, se mistä on lähtenyt ja mihin on menossa. Muistaa ne syyt ja motiivit, jonka vuoksi aikanaan aloitti.
Parasta kuitenkin on ollut se, kun on nähnyt mittanauhan lukemien pienenevän sentti kerrallaan. Huomata se, kuinka lihas kyllä muistaa ja palautuu nopeasti tauonkin jälkeen. Tajuta se, että mä voin ja pystyn.
Vaikka intoa olisi nyt kuinka ja paljon, etenen maltilla. En halua uutta pitkää taukoa enkä kadottaa motivaatiota. Pidän kiinni lepopäivistä ja pahimpaan intoon lisään sitten sitä hyötyliikuntaa. Syksy on vasta alullaan, joten hyvin ehtii käymään töissä pyörällä (musta ei talvipyöräilijää tule...).
Semmoinen lokakuun alku. Hyvin menee, motivaatio on löytymässä ja fiilis on loistava näin aamutreenin jälkeen. Tästä on hyvä suunnata ajatus alkaviin yövuoroihin, joihin voisin mennä pyörällä. Harkitsemisen arvoinen ajatus...
tiistai 7. tammikuuta 2014
Kipu kuolee huutamalla...
....Tai sitten ei....
Päivän tunnuslaulu on ollut "kipu kuolee huutamalla". Sillä tänään on todellakin tehnyt mieli huutaa ja kovaa. Töissä se ei vain oikein onnistu ja pitää koittaa hymyillä asiakkaille ja toimia kuten missään ei ole mitään tuntemuksia. Irvistää voi sitten sen jälkeen kun asiakas on poistunut näköpiiristä ja tuskasta voi ehkä ähistä kun se asiakas ei ole enää kuulemassa.
Silti olen onnellinen. Onnellinen tästä kivusta!
Jotain on todellakin kai napsahtanut kohdalleen meikäläisen pääkopassa ja tässä koko kropassa. Olin eilen crossing + pumpissa, yhdistelmätunnilla jossa hikilammikko on taattua, lihaskipua unohtamatta. Edellisestä samanlaisesta yhdistelmästä on tovi aikaa ja jo crossingissa vastus taisi kääntyä liian kovalle. Ainakin jos sitä mittaa hengästymisen ja hikoilun mukaan. Koska takana oli aika monta päivää erinäistä liikuntaa, olin jo päättänyt himmata painoja alemmas pumpissa. Muuten ihan hyvä valinta, mutta nuo valitutkin painot oli ihan liian isoja :D
Pitkästä aikaa voin sanoa, että liikkeet tuntui siellä mihin ne oli tarkoituskin mennä. Ja polte oli ihan hirveä ja samalla niin taivaallisen ihana. Jokaisen biisin aikana jollakin tavalla tajusin, että oman kehon hallinta on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Syksyn pitkät taukoviikot ja himmailu on tehnyt tehtävänsä, kroppa on saanut levätä ja toipua, kerätä voimia tulevia viikkoja varten. Ja nyt on aika lunastaa se lepopäivien aikana kerätty voima. Joko annetut ohjeet ovat viimeinkin iskeneet tajuntaan tai sitten todellakin on oppinut eristämään liikkeen oikein. Jo tunnilla ryhmän imu vei mennessään, vaikka lihakset rukoili armoa. Muutama ylimääräinen lepotauko oli pakko pitää, mutta se tärinä, joka kehossa oli vielä pitkälle alkuyöhön, se oli jotain uskomatonta. Alan myös ymmärtämään, miksi useammat ohjaajat sanovat että pumpissa ei kannata tehdä niillä kaikista pienimmillä painoilla. Koska todellakin sen kivun ehtii tuntemaan paljon paremmin kuin niiden astetta isompien painojen kanssa. Mitä tästä siis opin.... Painoja lisää tankoon!!
Selkeästi vatsalihaksia on tullut rääkättyä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään pumpin vatsabiisi saa melkein oksentamaan, niin mojovasti se tuntuu siellä missä pitikin. Ja uskokaa tai älkää, tuolla maggaroiden alla jossain on vatsalihaksia koska mä tunnen ne jo ;) Ei ne vaan vielä näy... Jonain päivänä ehkä vähän paremmin :)
Selkeä tavoite tuleville kuukausille on tuo selkä/vatsa osion lihaskunnon kohentaminen. Ne on olleet niin pitkään hunningolla, että ne on ihan ykköskohteet seuraavien viikkojen aikana. Joten pahoittelut jos tulen puhumaan vain ja ainoastaan vatsalihaksista enemmän kuin muusta ;)
Olin suunnitellut että tänään koittaa jälleen arki ja samalla myös aamusali. Kello herätti 04:40, eikä siinä mitään. Virkeänä pomppasin ylös ja epämääräinen mölähdys pääsi suusta. Ensimmäisenä ajatuksiin iski kysymys "mitä ihmettä mulle on tapahtunut yöllä??". Unenhäivenet katosi nopeasti, sillä se kipu joka yöllä oli hiipinyt kaveriksi oli jotain uudenlaista. Osa varmasti vielä sunnuntain triplasta johtuvaa, osa eilisestä yhdistelmästä ja pitkästä lenkistä. Ei auttanut kuin uskoa suosiolla, ettei aamusalille ole asiaa.
Illaksi olin suunnitellut palauttavaa crossingia ja venyttelyn, mutta niin ne suunnitelmat päivän aikana muuttui. Ei olisi tästä mimmistä ollut crossarin selkään vielä tänään, tuskin vielä huomennakaan. Kaikella rakkaudella olen muistanut eilistä ohjaajaa tänään moneen kertaan :D Mitä ihmettä siellä tunnilla oikein tapahtui???? Vai vedinkö tosiaan sen crossarin vastuksen aavistuksen liian lujalle ja laitoin kehon tekemään töitä mukavuusalueen ulkopuolella...
Vaikka päivä onkin ollut kipua täynnä (sanan jokaisessa merkityksessä), on se ollut silti positiivista kipua. Tätähän mä pyysin, tätähän mä olen hakenut. Niitä rajoja, sitä tuntumaa omaan kehoon ja sitä tunnetta kun tiedät todellakin tehneesi jotain sen kivun eteen ja ansainneesi jokaisen tuntemuksen.
Mukavuusalue. Sieltä on todellakin mentävä pois. Se elämä alkaa sen oman pikkuympyrän ulkopuolelta. Sen olen todennut monta kertaa ja totean jälleen kerran. Ihan loistavaa!!
Uusi päivä ja uudet suunnitelmat, sitä on huomenna tiedossa. Jos suunnitelmat menevät paremmin kuin tänään, alkaa päivä sieltä aamusalilta. Yksi lepopäivä tähän väliin ei prosessia kaada, sillä keho tarvitsee sitä lepoakin. Jos vain itse malttaa kuunnella sitä kehoaan...
Tästä jatketaan, huomenna ei satu enää yhtään niin paljon kuin tänään ;)
Päivän tunnuslaulu on ollut "kipu kuolee huutamalla". Sillä tänään on todellakin tehnyt mieli huutaa ja kovaa. Töissä se ei vain oikein onnistu ja pitää koittaa hymyillä asiakkaille ja toimia kuten missään ei ole mitään tuntemuksia. Irvistää voi sitten sen jälkeen kun asiakas on poistunut näköpiiristä ja tuskasta voi ehkä ähistä kun se asiakas ei ole enää kuulemassa.
Silti olen onnellinen. Onnellinen tästä kivusta!
Jotain on todellakin kai napsahtanut kohdalleen meikäläisen pääkopassa ja tässä koko kropassa. Olin eilen crossing + pumpissa, yhdistelmätunnilla jossa hikilammikko on taattua, lihaskipua unohtamatta. Edellisestä samanlaisesta yhdistelmästä on tovi aikaa ja jo crossingissa vastus taisi kääntyä liian kovalle. Ainakin jos sitä mittaa hengästymisen ja hikoilun mukaan. Koska takana oli aika monta päivää erinäistä liikuntaa, olin jo päättänyt himmata painoja alemmas pumpissa. Muuten ihan hyvä valinta, mutta nuo valitutkin painot oli ihan liian isoja :D
Pitkästä aikaa voin sanoa, että liikkeet tuntui siellä mihin ne oli tarkoituskin mennä. Ja polte oli ihan hirveä ja samalla niin taivaallisen ihana. Jokaisen biisin aikana jollakin tavalla tajusin, että oman kehon hallinta on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Syksyn pitkät taukoviikot ja himmailu on tehnyt tehtävänsä, kroppa on saanut levätä ja toipua, kerätä voimia tulevia viikkoja varten. Ja nyt on aika lunastaa se lepopäivien aikana kerätty voima. Joko annetut ohjeet ovat viimeinkin iskeneet tajuntaan tai sitten todellakin on oppinut eristämään liikkeen oikein. Jo tunnilla ryhmän imu vei mennessään, vaikka lihakset rukoili armoa. Muutama ylimääräinen lepotauko oli pakko pitää, mutta se tärinä, joka kehossa oli vielä pitkälle alkuyöhön, se oli jotain uskomatonta. Alan myös ymmärtämään, miksi useammat ohjaajat sanovat että pumpissa ei kannata tehdä niillä kaikista pienimmillä painoilla. Koska todellakin sen kivun ehtii tuntemaan paljon paremmin kuin niiden astetta isompien painojen kanssa. Mitä tästä siis opin.... Painoja lisää tankoon!!
Selkeästi vatsalihaksia on tullut rääkättyä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään pumpin vatsabiisi saa melkein oksentamaan, niin mojovasti se tuntuu siellä missä pitikin. Ja uskokaa tai älkää, tuolla maggaroiden alla jossain on vatsalihaksia koska mä tunnen ne jo ;) Ei ne vaan vielä näy... Jonain päivänä ehkä vähän paremmin :)
Selkeä tavoite tuleville kuukausille on tuo selkä/vatsa osion lihaskunnon kohentaminen. Ne on olleet niin pitkään hunningolla, että ne on ihan ykköskohteet seuraavien viikkojen aikana. Joten pahoittelut jos tulen puhumaan vain ja ainoastaan vatsalihaksista enemmän kuin muusta ;)
Olin suunnitellut että tänään koittaa jälleen arki ja samalla myös aamusali. Kello herätti 04:40, eikä siinä mitään. Virkeänä pomppasin ylös ja epämääräinen mölähdys pääsi suusta. Ensimmäisenä ajatuksiin iski kysymys "mitä ihmettä mulle on tapahtunut yöllä??". Unenhäivenet katosi nopeasti, sillä se kipu joka yöllä oli hiipinyt kaveriksi oli jotain uudenlaista. Osa varmasti vielä sunnuntain triplasta johtuvaa, osa eilisestä yhdistelmästä ja pitkästä lenkistä. Ei auttanut kuin uskoa suosiolla, ettei aamusalille ole asiaa.
Illaksi olin suunnitellut palauttavaa crossingia ja venyttelyn, mutta niin ne suunnitelmat päivän aikana muuttui. Ei olisi tästä mimmistä ollut crossarin selkään vielä tänään, tuskin vielä huomennakaan. Kaikella rakkaudella olen muistanut eilistä ohjaajaa tänään moneen kertaan :D Mitä ihmettä siellä tunnilla oikein tapahtui???? Vai vedinkö tosiaan sen crossarin vastuksen aavistuksen liian lujalle ja laitoin kehon tekemään töitä mukavuusalueen ulkopuolella...
Vaikka päivä onkin ollut kipua täynnä (sanan jokaisessa merkityksessä), on se ollut silti positiivista kipua. Tätähän mä pyysin, tätähän mä olen hakenut. Niitä rajoja, sitä tuntumaa omaan kehoon ja sitä tunnetta kun tiedät todellakin tehneesi jotain sen kivun eteen ja ansainneesi jokaisen tuntemuksen.
Mukavuusalue. Sieltä on todellakin mentävä pois. Se elämä alkaa sen oman pikkuympyrän ulkopuolelta. Sen olen todennut monta kertaa ja totean jälleen kerran. Ihan loistavaa!!
Uusi päivä ja uudet suunnitelmat, sitä on huomenna tiedossa. Jos suunnitelmat menevät paremmin kuin tänään, alkaa päivä sieltä aamusalilta. Yksi lepopäivä tähän väliin ei prosessia kaada, sillä keho tarvitsee sitä lepoakin. Jos vain itse malttaa kuunnella sitä kehoaan...
Tästä jatketaan, huomenna ei satu enää yhtään niin paljon kuin tänään ;)
perjantai 27. joulukuuta 2013
Askel askeleelta
Mä olen haikaillut koko syksyn perjantai-illan steppiin. Kun tajusin jokin viikko sitten, että ihana ohjaajamme perjantai-illasta siirtyy vuoden vaihteessa muualle, iski pieni paniikki. Olen ollut tasan kerran stepissä, se oli huhtikuussa ja muistan sen tunteen kun tasapaino ei ollut ihan kohdallaan ja kuolema todellakin meinasi korjata mennen, tullen ja palatessa.
Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...
Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!
Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.
Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.
Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.
Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.
ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)
Päätin jo pari viikkoa sitten, että tähän vuoden viimeiseen perjantai-iltaan kuuluu steppi ja pumppi. Tuplatunti ihanan ohjaajan vetämänä. Rikkoen omia rajoja. Kieltämättä olisi tehnyt mieli keksiä jotain todella hyviä tekosyitä, miksi ei tänään voi mennä tuolle tunnille. Ja kaikki vain siksi, että muistikuvat laudasta ja omasta koordinaatiokyvystä on erittäin tuoreessa muistissa, hyvin säilyneinä...
Halusin kuitenkin mennä kokeilemaan tuota yhdistelmää, monen monen kuukauden jälkeen. Ja voin sanoa että olen onnellinen että jälleen tyrkkäsin itseni yli oman mukavuusvyöhykkeen! Ilman apuja ja kannustusta se ei tapahtunut. Siksi olenkin joka päivä niin iloinen Keitaan hyvistä ohjuksista. Tyrkkivät eteenpäin ja pudottelevat pois pilvilinnoista. Mutta kannustamalla, ei lannistamalla. Siinä on iso ero!
Jokaisen kappaleen aikana ajattelin sitä, ettei se lauta tunnukaan niin kamalalta kuin viimeksi. Koordinaatio ei ollut ihan niin hataraa kuin ennen. Vaikka todellakaan kädet ei menneet sinne, mihin olisi pitänyt :D En muista koska olen viimeksi hihitellyt itselleni siihen tahtiin mitä tänään nauroin. Itselleen on hyvä nauraa, se tekee liikunnastakin paljon hauskempaa :) Odotin jokaisen kappaleen kohdalla sitä "kuolema korjaa just nyt" - oloa, mutta se ei tullut. Päin vastoin se onnistumisen riemu ja endorfiinimyrsky saapui kyllä. Kappale kappaleen myötä, yhä enemmän :) On aika ihana tunne, kun tajuat oman kehittymisesi pienissäkin asioissa. Vaikka ei tämä ehkä ollut se ihan pienin asia.
Ensi kosketus nykyiseen pumpin ohjelmaan ja olen jälleen koukussa jalkakyykkyihin. Myöskin rintabiisi pysyy lempparina tämänkin ohjelman ajan. Selkäkappale oli loistava ja naureskelin itselleni, että olkapääbiisi tuntui eniten vatsalihaksissa ja selässä... ei se voi olla huono merkki :) Pumppi sujui hyvin, joskin olkapää valitteli ja koko kroppa oli pienoisessa hapen puutteessa eilisestä. Mutta hyvä valmistautuminen tunteihin antoi energiaa jaksaa molemmat.
Vuoden viimeinen perjantai. Se ei olisi voinut sujua paremmin! Omien rajojen ylitystä, sen tajuamista ettei peli ole menetetty, uusien mahdollisuuksien oivaltamista ja oman kunnon kohenemisen tajuamista. Ehkäpä jonakin päivänä mä onnistun yhdistämään myös kädet tuohon steppiin mukaan. Oli se sen verran kivaa, että sitä pitää päästä tekemään uudelleenkin. Ei ehkä joka perjantai, mutta silloin tällöin. Tästä voisi saada yhden tavoitteen ensi vuodelle. Tänään oikeasti tajusin stepin koukeroita miettiessä että takaisin lähtötilanteeseen on hitsin pitkä matka. Liian pitkä. Sinne ei ole mitään asiaa enää, ei mielikuvissa eikä oikeassa elämässäkään. Tässä ja nyt, tästä mennään eteenpäin. Ei taaksepäin. Ehkä joskus vähän sivuluisua mutta katse eteenpäin suunnattuna. Aika mahtavaa tajuta hiljalleen, mistä on lähdetty ja mihin on jo nyt päästy.
Eilinen kinkunsulattelu crossing+sali tuntuu edelleen koko kropassa. Se ihana tunne kun tiedät tehneesi jotain ja ansainneesi sen lihaskivun. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin joten toivotaan ettei huomenna ole ihan jyrän alle jäänyt olo... Tiedä vaikka innostuisi salille huomennakin :D vaikka toisaalta, onhan se toinen koti ja olohuone, jossa on hyvä viettää aikaa tehokkaasti ja hyödyllisesti.
ps. suuri ilo syntyi myös miestenpunnerruksista, jotka onnistui (kylläkin puolikkaina) lautaa vasten! Iso iso ilo niinkin mitättömästä asiasta! Mutta kehitystä siis havaittavissa :)
torstai 26. joulukuuta 2013
Kinkun sulattelua
Joulunpyhät ovat sisältäneen paljon pieniä ja suuria iloja. Tänään päädyin tapaninpäivän kunniaksi crossaamaan ja sulattelemaan kinkkua salille. Sali tuntui pitkästä aikaa hyvältä, kunhan muisti jättää olkapään rauhaan. Kiitettävä kuhina kävi salilla, moni muukin oli todennut kinkun kaipaavan vähän extraliikettä ;)
Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!
Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!
Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)
Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.
Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...
Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.
Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)
Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*
Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.
Edellisestä crossingista on aikaa kauan ja välillä tuntui puolituntisen aikana happi loppuvan ja henki salpautuvan. Ihan viimeisin kiihdytys jäi tekemättä, mutta hikivana oli kyllä sitäkin hienompi :D Tuli niin elävästi mieleen Sami Hedbergin "pumppipamppipumppipumppi" ja hihittelin itsekseni siellä takarivissä. Sali oli niin täynnä kuin olla ja saattaa, että ohjuskin luopui pyörästään kinkunsulattelijan vuoksi. Mitäpä ei meidän ohjukset tekisi, että asiakkaat ovat tyytyväisiä :) Ihana, ihana Keidas!!
Kotiin palasin siis vaihtovaatteetkin litimärkänä, ihana jälkihiki pukkasi kotimatkalla... Suihkun virvoittamana ja proteiinitankkauksen jälkeen päädyin vaatekaapille. Edellisestä kaapin siivouksesta on kulunut tovi. Tai onhan se ihan siisti (harvinaista kyllä...) mutta siellä on jälleen paljon liian isoja vaatteita. Taas on yksi säkillinen vaatetta vailla uutta kotia... Sain kesällä ystävältäni kassillisen hänelle isoja vaatteita, jotka oli mulle silloin aivan liian pieniä. Mutta jätin ne tavoitevaatteiksi itselleni. Tuossa kassissa oli myös ihana perustakki, joka ei silloin mennyt päälle mitenkään päin. Nyt tuo koon 38 takki menee päälle ja kiinnikin! uskomatonta, mutta totta! Ei se päällä vielä ihmistenilmoille mennä, mutta pieniä etappeja tämän pitkän urakan varrella. Nähdä, kuinka vaatteet eivät ensin mene päälle mitenkään päin ja sitten yhtäkkiä ne alkaakin lähestymään käyttöönottoa. Ihan mahtava tunne!
Nyt on kaapista siivottu pois (taas kerran) kaikki liian isot vaatteet. Ja taas mahtuu kaappiin vaikka mitä :) Hihittelin vanhoille housuille, jotka löysin kaapin perältä. Ne ei suinkaan ole lähtötilanteen housut mutta hyvin hukun niihinkin.... Ehkäpä saan jonkin sortin vertailukuvaa lisättyä tänne myöhemmin niistä ;)
Näinä joulunpyhinä on ajatukset palanneet tuon tuostakin vuoden takaiseen. Viime jouluna en syönyt suklaan suklaata, en torttua, piparia enkä kinkkua tai laatikoita. Tänä vuonna on ollut toisin. Olen viimein oppinut että sinne arjen keskelle mahtuu sitä juhlaakin. Suklaata ei ole mennyt laatikkotolkulla, ja muunkin herkun määrä on pysynyt kohtuullisena. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, koska tiedän että se näyttää enemmän kuin viimeksi. Mutta se luku ei määrittele sitä, missä kohtaa matka on menossa. Hiljaa hyvä tulee.
Tänään mietin jälleen, miksi inhoan kuntosalia niin paljon. Kuitenkin se ihana lihastutina ja tärinä syntyy siellä niin helposti. Ja mieli virkistyy kummasti. Eihän se liikunta aina voi olla sitä hypetystä ja ryhmän imussa menoa? Joitakin liikkeitä en ole tehnyt kuukausiin ja oli toisaalta ihana huomata, ettei ko. liikkeen teko tuntunut enää niin vaikealta. Ja samalla herättelin jälleen vatsalihaksia lankun, miestenpunnerrusten ja sivulankun kautta. Tuo sivulankku on ja pysyy vissiinkin meikäläisellä sellaisena kompastuskivenä, mutta toisaalta muistan että sen kanssa meni helpommin kun sitä harjoitteli säännöllisesti... Tänään asento löytyi heti, tärinä ilmestyi kuin tyhjästä ja mikä ihaninta, olkapäähän ei sattunut kertaakaan! Ei se asento siis ihan pielessä ole ollut, pikkaisen vain metsän puolella silloin tällöin...
Tämän loman ja pyhien aikana on ajatukset juosseet niin menneessä kuin tulevassakin vuodessa. tuntuu että ensimmäisen kerran koko syksynä olen pysähtynyt ja antanut itselle tilaa hengittää. Univelat on kuitattu ja mieli on huomattavasti virkeämpi kunnon yöunien jälkeen. Samalla olen hahmotellut ensi vuodelle tavotteita, haasteita ja ehkä myös vähän niitä unelmiakin miettinyt, mitä uskaltaa lähteä toteuttamaan ja minkä aika ei ole vielä.
Nyt kuitenkin nautitaan vielä joulusta, lomasta, omasta ajasta ja kiireettömyydestä. Työt kutsuvat vasta viikon päästä, joten nyt on hyvä hetki olla ja antaa asioiden edetä omalla painollaan :)
Ja tähän loppuun on ihan pakko laittaa tuo Sami Hedbergin pätkä, josta aiemmin mainitsin. Vatsalihakset on muutenkin hellänä päivän urakasta, mutta tämän tahdissa ne ei lepoa saa *wirn*
Ps. Jouluillan ihana ylläri oli kun avasin blogin ja huomasin lukijamäärän pyörähtävän seuraavalle tuhannelle :) kiitos jokaiselle lukijalle tsemppiviesteistä niin täällä vieraskirjassa, sähköpostitse kuin fb:ssäkin. Olette kultaakin kalliimpia ja jokainen kannustus on tullut tarpeeseen! Kiitos.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Levosta käsin
Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Taistelija
Huh, mikä viikko. Elämän kaikki puolet on tulleet nenän eteen ja tunteet ovat vyöryneet ilosta itkuun, onnesta epätoivoon. Tässä kuitenkin mennään. Olen elossa ja huomenna on uusi päivä. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.
Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!
Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D
Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)
Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.
Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.
Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!
Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.
Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.
Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.
Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.
Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!
Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D
Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)
Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.
Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.
Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!
Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.
Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.
Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
Elämää,
Motivaatio,
Ohjaajat,
omaohjaaja,
Taistelija,
Unelmia
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Pumpin parhautta!
uskaltauduin pari viikkoa sitten perjantain pumppiin. Ja kuten siitä silloin kirjoitinkin, vastaanotto oli niin ihana että se jäi mielen perälle ja hymyilyttää vieläkin.
Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!
Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.
Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D
Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.
Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)
Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.
En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.
Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!
Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!
Tällä viikolla päätin siis varata koko viikon jumpat valmiiksi ja annoin itselleni lupauksen, että pidän niistä myös kiinni. Heti tänään jouduin käymään aika moisen taistelun itseni kanssa, että pitäisin kiinni antamastani lupauksesta... Mutta jälleen sain todeta että se kannatti!
Keskiviikon bodypump. Ihan mahtavuutta! Se endorfiinikänni, pieni maistiainen siitä. Ei vielä sellaista kunnon hypetystä, mitä joskus on ollut... Mutta maistiaisia siitä. Olen jo ehtinyt luopumaan toivosta, ettei sitä tunnetta tule enää... Hetkellisesti sitä ehti jo luulemaan, että kaikki on koettu ja uutta ei voi saada. Ja toleranssi kasvaa myös endorfiineihin.
Pumpin aikana hämmästelin itsekin, että sitä taipuu jälleen uusiin juttuihin. Ojentajapunnerrukset ei suju vieläkään ja kädet on aina olleet mun heikko kohta. Mutta selkäbiisissä manasin että latasin niin pienet painot ja hauiksessakin mulla oli liian pienet painot. Kyykyt, ne teki hyvää! Sanalla sanoen ihan paras kappale koko ohjelmassa. Mun jalat on aivan soossina, mutta iloitsen siitä :D
Jo lämmittelyn souduissa hätkähdin siihen tunteeseen, että vuosi sitten tanko oli heti vatsassa kiinni. Ja nyt pystyy tekemään ihan toisenlaisella liikelaajuudella. Se on aika ihmeellinen ja vapauttava tunne.
Välillä on tuntunut, että nämä menneet viikot jotka on taukoa olleet, ovat menneet hukkaan. Tässä viime päivien aikana olen kuitenkin saanut todeta ihan käytännössä, ettei niin ole. Lepopäivät ja tauko, ne ovat tärkeitä asioita ja niistäkin voi poikia hyviä asioita. Ja yleensä myös poikii :)
Tärinä on siis melkoinen. Oli hivenen hankala ajella kotiin, kun jalat oli lähes krampissa. Mutta se tunne, sitä on oikeasti ollut ikävä! Ja jälleen kerran, en voi muuta sanoa kuin että ohjaajalla on iso merkitys! Edelleenkään ei ole ketään, kenen tunnille en menisi. Mutta sitten on Helmiä, joiden tunneille menee valmiiksi hymyillen.
En voi siis hehkuttaa että tässä sitä taas mennään, mutta parempaan päin kuitenkin :) Perjantain ja sunnuntain jumpista pidän kiinni ja vien itseni sinne vaikka väkisin. Tätä tunnetta kaipaa lisää ja jossain kohtaa on vain tehtävä niitä asioita jotka aluksi tuntuu pahalta. Vaikka tämä ei kyllä koskaan ole tuntunut pahalta, se on vain sitä saamattomuutta ja laiskuutta, siihen ei pidä mennä mukaan tai se imaisee syövereihinsä.
Seuraavaa tuntia siis odotellessa! huomenna pidän taukopäivän, sen olen luvannut itselleni. Mutta tämä käynnistyy kyllä ja kohta voin taas hehkuttaa, että täältä tullaan!
Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!
Tunnisteet:
Bodypump,
Endorfiinikännit,
Lajit,
Ohjaajat,
Tunteet
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Paluumatkalla kotiin
Ihan rikollisen kauan on mennyt aikaa taas edellisestä päivityksestä. Pahoittelut siitä! Täällä kuitenkin ollaan ja homma jatkuu. Hitaasti mutta varmasti :)
Töissä on menossa melkoinen myllerrys. Enempää en sitä julkisesti avaa, mutta se on vienyt voimat aika loistavasti. Jotenkin on ollut ihan veto pois kun on tullut kotiin, sitä on vain kävellyt ympäri kylää koiran kanssa ja antanut ajatuksen tuulettua. Ei ole ollut energiaa kuntoilla eikä kyllä päivittää tännekään kuulumisia. Arjessa tapahtuu myös isoja muutoksia, sillä mun ihana ja rakas juniori on saanut uuden kodin. Kun olet elänyt lähes 30 vuotta koiran kanssa, tulee elämä olemaan todella omituista kun sitä ainuttakaan ei ole. Mutta ratkaisuna tämä on oikeastaan ainoa oikea, vaikka helppo se ei ole ollut.
Edelleen on kynnys mennä ryhmäliikuntaan mukaan. Yksi syy on se, että tauko on venynyt niin pitkäksi että on sellainen tunne ettei kunto riitä. Tuosta sain kuitenkin tänään päinvastaisen kokemuksen. Ei se kunto ihan hevillä rapistu :)
Ihana ystävä ja jumppatoveri on jaksanut houkutella mua mukaan liikkumaan, siitä olen ihan sanattoman kiitollinen hänelle! Tänään aika extempore lähdin mukaan combattiin ja olen jälleen onnellinen että menin! Monestakin syystä :) Suuri syy on tietenkin se, että se oli loistavan Taistelijan tunti, takuuvarmasti siis hyvä tunti. Ja parhautta oli saada olla siellä ystävien seurassa. Kuinka paljon ne akut taas latautuivatkaan pelkästään niistä hymyistä ja siitä tunteesta kun olet kotona. Kun muistaisi tuon taas seuraavalla kerralla kun jättää menemättä...
Kropassa on tapahtunut paljon viime viikkojen aikana ja tällä hetkellä hyppiminen ei ole hyväksi, samoin cx:ään ei ole vielä mitään asiaa. Olin siis ajatellut aamulla, että menen combattiin mutta kyykkään hyppyjen tilalla. Niin varmaan.... Nälkä kasvaa syödessä ja pakko oli päästä hyppimään. Pelkästään jo hyppimisen riemusta mutta myös siksi, että halusin nähdä riittääkö kunto vai onko keuhkot lattialla ja henki pois. Eikä ollut kumpaakaan. Kunto kesti, ihme kyllä :) eka kosketus nykyiseen ohjelmaan ja hivenen olin kyllä pihalla. Mutta ei se ohjelma pahalta tunnu, vaikka haastetta riittää kyllä mulle. Kroppa rajoittaa vielä aika paljon tekemästä täysillä, mutta sopiva hiki tuli pintaan. Jossain kohtaa harmitti ettei voinut täysillä ladata, mutta maltti on valttia ja sekin päivä koittaa vielä :) Hyvää kannattaa odottaa.
Tänään vedin siis ensimmäistä kertaa päälle combat tunneille hankitut vaatteet. Mulla ei ole erikseen jumppa-asuja tietyille tunneille, mutta tällä hetkellä on vain yhdet housut jotka pysyy jalassa noilla liikkuvammilla tunneilla. Ja enää en rakasta telttamaisia paitoja joissa helmat liehuu... Oli yllätys ettei paita ollutkaan niin nakinkuori mitä se on ollut ja suuri positiivinen järkytys oli kesken tunnin kun nuokin housut meinasi tippua :D Mietin kyllä, että ehkä niissä on nyt jousto kadonnut tai jotain, mutta niin vähän ne on käytössä olleet että ei se sitäkään voi olla. Jotain siis tapahtuu koko ajan :)
Kunhan tämä elämä asettuu ja kroppa antaa merkkejä siitä, että voisi alkaa taas kunnolla liikkumaan, palaan salille ja ryhmäliikuntaan kunnolla. Tämä kerran viikossa ei ole mulle sopiva tahti ja huomaan kaipaavani enemmän. Mutta energia ei vain riitä. Pitää siis odotella että elämä tasottuu.
Viime viikot on menty hyvin pitkälti päivä kerrallaan ja hengitellen. Elämä on heittänyt aikamoisia kivenjärkäleitä eteen, mutta niistä on menty yli yksitellen. Iloitsen kuitenkin siitä, missä tänä päivänä olen. Mä olen hengissä ja saan olla terve, pystyn liikkumaan ja mulla on ihania ystäviä elämässäni.
Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä... Ei sentään :) Pää pystyssä kohti uusia seikkailuja, niin se on ja siitä pidetään kiinni! Se mikä ei tapa, se vahvistaa (vaikka sattuukin ihan hitsin paljon) ja nekin kokemukset muovaavat meistä jotain uutta. Jos mistään ei luovu, ei voi saada tilalle uutta.
Itse voisin sanoa, että tällä hetkellä olen paluumatkalla takaisin kotiin. Keidas, tuo paikka jossa koen olevani kotona, on siellä olemassa :) Riittää että avaan ovet ja astun sisään. On ihanaa kun voi luottaa siihen, että siellä se on. Matka takaisin ei aina ole niin helppo kuin toivoisi. Mutta kaikki ne mutkat ovat tarpeellisia tällä tiellä, sen olen oppinut huomaamaan. Myös kaikki kohtaamiset ovat jättäneet ajatuksen pureskeltavaksi ja saaneet näkemään asioissa erilaisia puolia. Myös sellaisia puolia, joita ei aina tahtoisi nähdä. Monesti se paluumatka tyssää omiin ajatuksiin ja ennakkoluuloihin. Ja voin vakuuttaa että niitä on läjäpäin myös minulla... Suurelta osin ne koskee kyllä vain ja ainoastaan minua itseäni, ei muita. Ei siis liity ohjaajiin tai jumppatovereihin millään tavalla. Sitä vain rakentaa itselleen korkean kynnyksen olemattomista asioista ja ihmettelee sitten, miten tässä näin kävi.
Mun onneni on olleet ystävät jotka ovat ravistelleet hereille ja purkaneet sitä mun rakentamaa kynnystä vähän matalammaksi. Onnea on tuollaiset aarteet ystävänä!
Aurinkoa tulevaan viikkoosi, rakasta itseäsi ja arvosta ihmisiä lähelläsi! Sen olen viime viikkoina oivaltanut kunnolla. You are worth it!
Töissä on menossa melkoinen myllerrys. Enempää en sitä julkisesti avaa, mutta se on vienyt voimat aika loistavasti. Jotenkin on ollut ihan veto pois kun on tullut kotiin, sitä on vain kävellyt ympäri kylää koiran kanssa ja antanut ajatuksen tuulettua. Ei ole ollut energiaa kuntoilla eikä kyllä päivittää tännekään kuulumisia. Arjessa tapahtuu myös isoja muutoksia, sillä mun ihana ja rakas juniori on saanut uuden kodin. Kun olet elänyt lähes 30 vuotta koiran kanssa, tulee elämä olemaan todella omituista kun sitä ainuttakaan ei ole. Mutta ratkaisuna tämä on oikeastaan ainoa oikea, vaikka helppo se ei ole ollut.
Edelleen on kynnys mennä ryhmäliikuntaan mukaan. Yksi syy on se, että tauko on venynyt niin pitkäksi että on sellainen tunne ettei kunto riitä. Tuosta sain kuitenkin tänään päinvastaisen kokemuksen. Ei se kunto ihan hevillä rapistu :)
Ihana ystävä ja jumppatoveri on jaksanut houkutella mua mukaan liikkumaan, siitä olen ihan sanattoman kiitollinen hänelle! Tänään aika extempore lähdin mukaan combattiin ja olen jälleen onnellinen että menin! Monestakin syystä :) Suuri syy on tietenkin se, että se oli loistavan Taistelijan tunti, takuuvarmasti siis hyvä tunti. Ja parhautta oli saada olla siellä ystävien seurassa. Kuinka paljon ne akut taas latautuivatkaan pelkästään niistä hymyistä ja siitä tunteesta kun olet kotona. Kun muistaisi tuon taas seuraavalla kerralla kun jättää menemättä...
Kropassa on tapahtunut paljon viime viikkojen aikana ja tällä hetkellä hyppiminen ei ole hyväksi, samoin cx:ään ei ole vielä mitään asiaa. Olin siis ajatellut aamulla, että menen combattiin mutta kyykkään hyppyjen tilalla. Niin varmaan.... Nälkä kasvaa syödessä ja pakko oli päästä hyppimään. Pelkästään jo hyppimisen riemusta mutta myös siksi, että halusin nähdä riittääkö kunto vai onko keuhkot lattialla ja henki pois. Eikä ollut kumpaakaan. Kunto kesti, ihme kyllä :) eka kosketus nykyiseen ohjelmaan ja hivenen olin kyllä pihalla. Mutta ei se ohjelma pahalta tunnu, vaikka haastetta riittää kyllä mulle. Kroppa rajoittaa vielä aika paljon tekemästä täysillä, mutta sopiva hiki tuli pintaan. Jossain kohtaa harmitti ettei voinut täysillä ladata, mutta maltti on valttia ja sekin päivä koittaa vielä :) Hyvää kannattaa odottaa.
Tänään vedin siis ensimmäistä kertaa päälle combat tunneille hankitut vaatteet. Mulla ei ole erikseen jumppa-asuja tietyille tunneille, mutta tällä hetkellä on vain yhdet housut jotka pysyy jalassa noilla liikkuvammilla tunneilla. Ja enää en rakasta telttamaisia paitoja joissa helmat liehuu... Oli yllätys ettei paita ollutkaan niin nakinkuori mitä se on ollut ja suuri positiivinen järkytys oli kesken tunnin kun nuokin housut meinasi tippua :D Mietin kyllä, että ehkä niissä on nyt jousto kadonnut tai jotain, mutta niin vähän ne on käytössä olleet että ei se sitäkään voi olla. Jotain siis tapahtuu koko ajan :)
Kunhan tämä elämä asettuu ja kroppa antaa merkkejä siitä, että voisi alkaa taas kunnolla liikkumaan, palaan salille ja ryhmäliikuntaan kunnolla. Tämä kerran viikossa ei ole mulle sopiva tahti ja huomaan kaipaavani enemmän. Mutta energia ei vain riitä. Pitää siis odotella että elämä tasottuu.
Viime viikot on menty hyvin pitkälti päivä kerrallaan ja hengitellen. Elämä on heittänyt aikamoisia kivenjärkäleitä eteen, mutta niistä on menty yli yksitellen. Iloitsen kuitenkin siitä, missä tänä päivänä olen. Mä olen hengissä ja saan olla terve, pystyn liikkumaan ja mulla on ihania ystäviä elämässäni.
Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä... Ei sentään :) Pää pystyssä kohti uusia seikkailuja, niin se on ja siitä pidetään kiinni! Se mikä ei tapa, se vahvistaa (vaikka sattuukin ihan hitsin paljon) ja nekin kokemukset muovaavat meistä jotain uutta. Jos mistään ei luovu, ei voi saada tilalle uutta.
Itse voisin sanoa, että tällä hetkellä olen paluumatkalla takaisin kotiin. Keidas, tuo paikka jossa koen olevani kotona, on siellä olemassa :) Riittää että avaan ovet ja astun sisään. On ihanaa kun voi luottaa siihen, että siellä se on. Matka takaisin ei aina ole niin helppo kuin toivoisi. Mutta kaikki ne mutkat ovat tarpeellisia tällä tiellä, sen olen oppinut huomaamaan. Myös kaikki kohtaamiset ovat jättäneet ajatuksen pureskeltavaksi ja saaneet näkemään asioissa erilaisia puolia. Myös sellaisia puolia, joita ei aina tahtoisi nähdä. Monesti se paluumatka tyssää omiin ajatuksiin ja ennakkoluuloihin. Ja voin vakuuttaa että niitä on läjäpäin myös minulla... Suurelta osin ne koskee kyllä vain ja ainoastaan minua itseäni, ei muita. Ei siis liity ohjaajiin tai jumppatovereihin millään tavalla. Sitä vain rakentaa itselleen korkean kynnyksen olemattomista asioista ja ihmettelee sitten, miten tässä näin kävi.
Mun onneni on olleet ystävät jotka ovat ravistelleet hereille ja purkaneet sitä mun rakentamaa kynnystä vähän matalammaksi. Onnea on tuollaiset aarteet ystävänä!
Aurinkoa tulevaan viikkoosi, rakasta itseäsi ja arvosta ihmisiä lähelläsi! Sen olen viime viikkoina oivaltanut kunnolla. You are worth it!
tiistai 17. syyskuuta 2013
Kipinästä roihuksi
Joskus yksi sana riittää, yksi katse tai yksi ele. Mikä kenellekin toimii kipinän aiheuttajana ja saa reaktion aikaan. Toisilla reaktio on huono, toisilla hyvä. Riippuu ihmisestä ja asiasta. Mulla se reaktio oli juuri toivotunlainen, erittäin hyvä siis :) Monesti se lähes sammunut kipinä kaipaa jotain sytykettä palaakseen jälleen suuremmalla roihulla.
Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.
ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.
Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.
Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)
Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.
Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.
Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.
Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.
Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.
Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.
ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.
Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.
Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)
Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.
Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.
Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.
Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.
Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.
Tunnisteet:
Crossing,
Lajit,
Lepopäivä,
Ohjaajat,
ruokavalio
torstai 8. elokuuta 2013
Yksi vuosi uutta elämää :)
Sanotaan, ettei ihmeitä ole olemassa. Sanotaan, että muutos on mahdotonta. Olen kuullut myös sanottavan, että yrittäminen on turhaa. Voin omasta puolestani sanoa kuitenkin, ettei mikään näistä pidä paikkaansa.
Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.
Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!
Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110% parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!
Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.
Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)
Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.
Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.
Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.
Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm
Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.
Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.
Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!
Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!
Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!
Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)
Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.
Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!
Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110% parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!
Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.
Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)
Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.
Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.
Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.
Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm
Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.
Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.
Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!
Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!
Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!
Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Voittajan on helppo hymyillä
Tänään on jälleen voittaja fiilis! Sain itseni ylös kuuden jälkeen, olin päättänyt että aamutunti kutsuu. Meikäläisen suihkussa käyminen käden sitomisen kera ottaa hivenen tavallista enemmän aikaa, joten siksi kello oli soimassa hyvissä ajoin. Etten saisi siitä tekosyytä jättää tuntia välistä.
Mutta voi veljet, miten hyvältä voi combat tuntua tiistaiaamuna ihan parhaimman ohjaajan johdolla! Sitä huomasi jälleen, että vaikka jossain kohtaa oli pakko himmailla niin toisaalla laittoi peliin sen 110%.
on ollut järkyttävää ja kuitenkin niin mielettömän ihanaa huomata ettei lihakset ole kadonneet tässä tauon aikana ihan kokonaan. Vielä toukokuussa ajoittain lankku vaihtui kevyempään versioon polvet maassa. Nyt siinä en saa enää mitään tuntumaa mihinkään ja normi lankku tuntuu mahtavalta. Vaikka ei se lankku kestä kasassa vielä 4 minuuttia, niin jokainen sekunti enemmän kuin viime kerralla on plussaa. Ilmeisesti myös lihasten saama lepo on tullut tarpeeseen... Se tunne, kun joka paikkaan vähän koskee ja kirvelee! Tätä tunnetta on ollut niin ikävä!
Meidän salilla ei ole ketään ohjaajaa, jonka tunnille ei menisi. Mutta ohjaajalla on mieletön rooli, siitä ei pääse mihinkään! on ohjaajia, joiden combatista tulen tunnin jälkeen pois lähes täyden vesipullon kanssa ja kevyt puna poskilla. Ja sitten on ohjaajia, joiden tunnilla litra vettä ei riitä ja hikoilee kuin syöttöporsas. Se on taitolaji, että saa salillisen ihmisiä antamaan kaikkensa ja vähän vielä lisää. Onneksi on Helmiä hyvien ohjaajien joukossa!
Ja jälleen on pakko sanoa, että kyllä se päivä vaan lähtee ihan eri tavalla käyntiin, kun aamusta heti saa itsensä liikkeelle liikunnan pariin. Kello ei ole vielä mitään ja oon ehtinyt tekemään jo vaikka mitä!
Tänään olen kyllä jälleen niin iloinen tuosta ihanasta keitaasta, sen mahtavista ohjaajista ja ihanasta hymyilevästä jumppaporukasta! siihen sakkiin on etuoikeus kuulua enkä luopuisi siitä kuin pakon edestä :)
Vaikka välillä tämä matka on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta, olen onnellinen etten ole antanut periksi. Monta kertaa se on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Ja miksi se olisikaan, kun tsemppareina on joukko ihania ihmisiä!
Mutta voi veljet, miten hyvältä voi combat tuntua tiistaiaamuna ihan parhaimman ohjaajan johdolla! Sitä huomasi jälleen, että vaikka jossain kohtaa oli pakko himmailla niin toisaalla laittoi peliin sen 110%.
on ollut järkyttävää ja kuitenkin niin mielettömän ihanaa huomata ettei lihakset ole kadonneet tässä tauon aikana ihan kokonaan. Vielä toukokuussa ajoittain lankku vaihtui kevyempään versioon polvet maassa. Nyt siinä en saa enää mitään tuntumaa mihinkään ja normi lankku tuntuu mahtavalta. Vaikka ei se lankku kestä kasassa vielä 4 minuuttia, niin jokainen sekunti enemmän kuin viime kerralla on plussaa. Ilmeisesti myös lihasten saama lepo on tullut tarpeeseen... Se tunne, kun joka paikkaan vähän koskee ja kirvelee! Tätä tunnetta on ollut niin ikävä!
Meidän salilla ei ole ketään ohjaajaa, jonka tunnille ei menisi. Mutta ohjaajalla on mieletön rooli, siitä ei pääse mihinkään! on ohjaajia, joiden combatista tulen tunnin jälkeen pois lähes täyden vesipullon kanssa ja kevyt puna poskilla. Ja sitten on ohjaajia, joiden tunnilla litra vettä ei riitä ja hikoilee kuin syöttöporsas. Se on taitolaji, että saa salillisen ihmisiä antamaan kaikkensa ja vähän vielä lisää. Onneksi on Helmiä hyvien ohjaajien joukossa!
Ja jälleen on pakko sanoa, että kyllä se päivä vaan lähtee ihan eri tavalla käyntiin, kun aamusta heti saa itsensä liikkeelle liikunnan pariin. Kello ei ole vielä mitään ja oon ehtinyt tekemään jo vaikka mitä!
Tänään olen kyllä jälleen niin iloinen tuosta ihanasta keitaasta, sen mahtavista ohjaajista ja ihanasta hymyilevästä jumppaporukasta! siihen sakkiin on etuoikeus kuulua enkä luopuisi siitä kuin pakon edestä :)
Vaikka välillä tämä matka on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta, olen onnellinen etten ole antanut periksi. Monta kertaa se on käynyt mielessä, mutta koskaan se ei ole ollut vaihtoehto. Ja miksi se olisikaan, kun tsemppareina on joukko ihania ihmisiä!
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Kehu kaveri päivässä
Viime viikon leikkauspäätöksen aiheuttama shokki alkaa hiipua pois. Hiljalleen olen vain koittanut hyväksyä tulevan treenitauon, vaikka se ei mieltä ylennäkään. Koitan etsiä hyviä puolia tästäkin, ainakaan mulla ei ole jalat kipsissä joten voin ulkoilla ja liikkua normaalisti ja käydä tekemässä niitä jalkatreenejä kuitenkin.
Vaikka kuinka olen koittanut itseäni tsempata kuntosalin puolelle, on yritys jäänyt aika heikoksi. On ollut vain niin paljon helpompaa jäädä kotiin, istua netissä, keksiä jotain muuta tähdellisempää tai sitten nukkua aamusta pitkään ettei ehdikään mitään enää ennen töihin menoa.
Tässä joitakin kuukausia sitten eräs meidän ohjaajista sanoi, että lähtee koska tahansa saliseuraksi, jos haluan. Jotenkin vain kynnys on ollut kauhean korkea kysyä. Ei sillä, etteikö ihmiset osaisi sanoa ei, mutta jotenkin kun tietää että elämässä on muutakin kuin se sali ja ne ohjattavat ihmiset siellä. Mutta viimein rohkaisin itseni ja pyysin saliseuraa tälle aamulle ja hilluin salilla ennätyksellisesti 1,5h aamutuimaan. Ja siis kysehän ei ole siitä, että menisi jonkun kanssa käsikädessä laitteesta toiseen tai että olisi ohjaustunti. Ei, vaan se että mä en osaa perua / tehdä ohareita jos olen sopinut jotain ja varsinkin jos se on musta lähtöisin oleva ehdotus. Jos tää on ainoa tapa saada itsensä salille, niin tulen kysymään saliseuraa uudelleenkin ;)
Lihakset on siis möyhennetty hyvin taukoa varten, paino laskee tasaisesti ja kohta saan tuulettaa seuraavan tasaluvun rikkoutumista! Eilen kun ripustin pyykkejä, pysähdyin oikein tuijottamaan että onko mulla oikeesti noin pieniä vaatteita nykyisin. Hassu tunne, kun tiesi että ne on päällä olleet ja ihan sopiviakin. Ei vaan meinaa vieläkään tajuta, missä mennään :)
Tänään on ollut muutenkin sellainen ihana päivä, että oksat pois. Se että päivä alkaa ihan parhaalla seuralla salin ei-niin-viileässä-tunnelmassa, ja jatkuu loman aloituksella ja työpaikalla käynnillä, on ihan luksusta. Meillä on talon puolesta työvaatteet, joissa laihtuminen ei niin hyvin näy (ihan hirveitä telttoja :D ). Mutta tänään olin omissa kuteissa käymässä töissä ja se palautteen määrä mitä sain ihmisiltä! Olen ihan mykistynyt kaikista kauniista sanoista joita sain ja siitä tsempityksestä ja kannustuksesta! on mulla vain ihana työyhteisö. Kehityskeskustelussa kuulin ihanaa palautetta joka taas muistutti mua, että tämä matka ei ole turha. Jälleen muistin yhden syyn lisää, miksi elämän prioriteetit menivät uusiksi
Ja jälleen mietin kun ajelin kotiin lomafiiliksissä, että kuinka tärkeää on se positiivisen palautteen antaminen. Negatiiviset asiat osataan kyllä sanoa monesti hyvinkin kuuluvasti, mutta ne hyvät asiat tahtoo vain jäädä ja unohtua. Enkä tarkoita nyt sitä että jokaisesta asiasta pitää kiittää jatkuvasti, siihenkin lopulta turtuu. Mutta jos on jotain hyvää sanottavaa toisesta, niin se kannattaa todella sanoa :) Kehu kaveri päivässä, se on vähän sinulle mutta paljon jollekin toiselle.
Huomenna siis alkaa treenitauko. Mä toivon loppuun asti, että pääsen tekemään edes vähän jotain tässä tulevien viikkojen aikana, mutta vasta huomenna kun avaavat ja näkevät mitä kaikkea on rikki, tietää tauon pituuden ja sen mitä saa tehdä... Mä jaksan pitää jalkojakin ristissä ihan viimeiseen asti, että ei olisi niin totaalinen liikuntakielto, mitä nyt on vähän väläytelty. Se kun tulee vaikuttamaan mm. syksyn potkunyrkkeilyvalmennukseenkin... Toisaalta se odottaa mua kyllä, jos nyt käsi ei vielä kestä niin tammikuussa voi aloittaa sitten uudelleen.
Mutta näillä mennään! Ihanaa kesäkuun viimeistä viikkoa, helteitä ja ukkosta eli meikäläisen unelmasäät luvassa :) Muista kehua se kaveri päivässä, edes yksi kaveri viikossa ;) sekin on jo alku!
Vaikka kuinka olen koittanut itseäni tsempata kuntosalin puolelle, on yritys jäänyt aika heikoksi. On ollut vain niin paljon helpompaa jäädä kotiin, istua netissä, keksiä jotain muuta tähdellisempää tai sitten nukkua aamusta pitkään ettei ehdikään mitään enää ennen töihin menoa.
Tässä joitakin kuukausia sitten eräs meidän ohjaajista sanoi, että lähtee koska tahansa saliseuraksi, jos haluan. Jotenkin vain kynnys on ollut kauhean korkea kysyä. Ei sillä, etteikö ihmiset osaisi sanoa ei, mutta jotenkin kun tietää että elämässä on muutakin kuin se sali ja ne ohjattavat ihmiset siellä. Mutta viimein rohkaisin itseni ja pyysin saliseuraa tälle aamulle ja hilluin salilla ennätyksellisesti 1,5h aamutuimaan. Ja siis kysehän ei ole siitä, että menisi jonkun kanssa käsikädessä laitteesta toiseen tai että olisi ohjaustunti. Ei, vaan se että mä en osaa perua / tehdä ohareita jos olen sopinut jotain ja varsinkin jos se on musta lähtöisin oleva ehdotus. Jos tää on ainoa tapa saada itsensä salille, niin tulen kysymään saliseuraa uudelleenkin ;)
Lihakset on siis möyhennetty hyvin taukoa varten, paino laskee tasaisesti ja kohta saan tuulettaa seuraavan tasaluvun rikkoutumista! Eilen kun ripustin pyykkejä, pysähdyin oikein tuijottamaan että onko mulla oikeesti noin pieniä vaatteita nykyisin. Hassu tunne, kun tiesi että ne on päällä olleet ja ihan sopiviakin. Ei vaan meinaa vieläkään tajuta, missä mennään :)
Tänään on ollut muutenkin sellainen ihana päivä, että oksat pois. Se että päivä alkaa ihan parhaalla seuralla salin ei-niin-viileässä-tunnelmassa, ja jatkuu loman aloituksella ja työpaikalla käynnillä, on ihan luksusta. Meillä on talon puolesta työvaatteet, joissa laihtuminen ei niin hyvin näy (ihan hirveitä telttoja :D ). Mutta tänään olin omissa kuteissa käymässä töissä ja se palautteen määrä mitä sain ihmisiltä! Olen ihan mykistynyt kaikista kauniista sanoista joita sain ja siitä tsempityksestä ja kannustuksesta! on mulla vain ihana työyhteisö. Kehityskeskustelussa kuulin ihanaa palautetta joka taas muistutti mua, että tämä matka ei ole turha. Jälleen muistin yhden syyn lisää, miksi elämän prioriteetit menivät uusiksi
Ja jälleen mietin kun ajelin kotiin lomafiiliksissä, että kuinka tärkeää on se positiivisen palautteen antaminen. Negatiiviset asiat osataan kyllä sanoa monesti hyvinkin kuuluvasti, mutta ne hyvät asiat tahtoo vain jäädä ja unohtua. Enkä tarkoita nyt sitä että jokaisesta asiasta pitää kiittää jatkuvasti, siihenkin lopulta turtuu. Mutta jos on jotain hyvää sanottavaa toisesta, niin se kannattaa todella sanoa :) Kehu kaveri päivässä, se on vähän sinulle mutta paljon jollekin toiselle.
Huomenna siis alkaa treenitauko. Mä toivon loppuun asti, että pääsen tekemään edes vähän jotain tässä tulevien viikkojen aikana, mutta vasta huomenna kun avaavat ja näkevät mitä kaikkea on rikki, tietää tauon pituuden ja sen mitä saa tehdä... Mä jaksan pitää jalkojakin ristissä ihan viimeiseen asti, että ei olisi niin totaalinen liikuntakielto, mitä nyt on vähän väläytelty. Se kun tulee vaikuttamaan mm. syksyn potkunyrkkeilyvalmennukseenkin... Toisaalta se odottaa mua kyllä, jos nyt käsi ei vielä kestä niin tammikuussa voi aloittaa sitten uudelleen.
Mutta näillä mennään! Ihanaa kesäkuun viimeistä viikkoa, helteitä ja ukkosta eli meikäläisen unelmasäät luvassa :) Muista kehua se kaveri päivässä, edes yksi kaveri viikossa ;) sekin on jo alku!
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Takaisin ruotuun!
Siinä se oli. Tauko. Lusittu, pidetty, nautittu tai ihan miten sen kukakin haluaa sanoa. Ohi se on. Sen on oltava. Takaisin ruotuun ja äkkiä!
Vajaa pari viikkoa ehti kulumaan enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mikä taukoon johti. Eräs viisas nainen sanoi tässä päivänä eräänä, että elämässä pitää olla välillä jotain muutakin. Ja näinhän se on. Mulla vain on kokemusta myös siitä, kun se tauko jää päälle. Ja se on todellinen pelko takaraivolla aina kun tauko alkaa venymään viikoksi ja yli. Viimeksi kun tauko jäi päälle, se otti aikaa 8 vuotta ennen kuin sain kipinän liikkua uudelleen. Olin toki siinä välissä kuntosalin jäsen ja silloin tällöin jopa kävinkin jotain vähän tekemässä (sinne päin...) mutta kun ei natsannut niin ei natsannut. Nyt ei saa käydä samalla tavalla. No way!
olen joka päivä ajatellut että ehkä huomenna menen jumppaan / salille / crossingiin / tjtn. ja kun se huominen on koittanut, ensi töikseni olen perunut varatut tunnit siltä päivältä. Eilen ajattelin tämän päivän tuntia samalla lailla, että katsotaan aamulla mikä on fiilis. No en perunut tuntia ja lopulta ajattelin että jos en sinne asti pääse, on ihan oikein mulle että tulee viikon karenssi tuntien varaukseen. Pakkasin kamat ja lähes vartin istuin autossa parkkipaikalla salin edessä. Olo oli lievästi jakomielitautinen, kun kävin keskustelua itseni kanssa "menen, en mene, menen, en mene..." ja sitä rataa. Ei hyvää päivää. Kun viimein pääsin autosta ulos, sattui samaan aikaan parkkiin tuttuja, joten siinä imussa vaan luovin kohti ilmottautumista.
Kuinka ihana olikaan nähdä ihmisiä. Miksi sitä luo itselleen niin kovat paineet ja nostaa kynnyksen lähtemiselle? Se että jollain tunnilla ei pärjää, ei tarkoita ettei osaa mitään. Tai jos joku liike sattuu, niin onhan niitä liikkeitä maailma pullollaan, ei siitä yhdestä tarvitse heittää pyyhettä kehään.
En turhaan sano Keidastani toiseksi kodikseni. Se on oikeasti sitä. Koti. Paikka johon on lopulta niin hyvä mennä, paikka jossa ihmiset välittävät sinusta ja jos sinua ei vähään aikaan näy, alkaa fb:ssä kyselyjen tulva. Sai meikäläisen silmänurkat kosteaksi nuo ihanat ihmiset, joiden kanssa on niin helppo heittää huumoria ja joiden seurassa on vain niin hyvä olla. Ja joista saa seuraa tunnille kuin tunnille, jos alkaa tuntumaan ettei yksinään uskalla (lue kehtaa!) lähteä. Ihanat, ihanat aarteet, jotka toinen toisensa perään tuli sanomaan miten ihana nähdä pitkästä aikaa :) Olen teistä niin onnellinen!
Ja nuo ihanat ohjaajat, kannustavat kokeilemaan uutta ja ylittämään niitä rajoja. Monen ihmisen kannustamana, houkuttelemana ja lopulta vähän "painostettunakin" lähdin kokeilemaan tehomuokkausta tänään, ensimmäisen kerran. Ja nyt tietty harmittaa että en ole aiemmin uskaltanut, koska se tuntui ihan mielettömän kivalta vaikka jalat tärisi kiitettävästi ja jossain kohtaa tuntui ettei ne oikeasti nouse lattiasta enää yhtään :) Siksi harmittaa, että tuo ihana ohjaaja jääpi kasvavan vatsan kera kotiin, mutta onneksi aika juoksee ja kohtahan me saadaan näitä tunteja taas lisää. Ehtii aika kultaamaan muistot ja lihasten tärinäkin helpottaa hiukan ;)
Näillä siis mennään. Paluu ruotuun on alkanut eikä ihan kevyimmällä mahdollisella versiolla. Mutta se naurun määrä, sillä elää jo taas aika monta vuotta lisää! Tuo keidas antaa virtaa. Sen kun muistaisi seuraavilla kerroilla kun lähtemisestä tulee vaikeaa.
Vajaa pari viikkoa ehti kulumaan enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mikä taukoon johti. Eräs viisas nainen sanoi tässä päivänä eräänä, että elämässä pitää olla välillä jotain muutakin. Ja näinhän se on. Mulla vain on kokemusta myös siitä, kun se tauko jää päälle. Ja se on todellinen pelko takaraivolla aina kun tauko alkaa venymään viikoksi ja yli. Viimeksi kun tauko jäi päälle, se otti aikaa 8 vuotta ennen kuin sain kipinän liikkua uudelleen. Olin toki siinä välissä kuntosalin jäsen ja silloin tällöin jopa kävinkin jotain vähän tekemässä (sinne päin...) mutta kun ei natsannut niin ei natsannut. Nyt ei saa käydä samalla tavalla. No way!
olen joka päivä ajatellut että ehkä huomenna menen jumppaan / salille / crossingiin / tjtn. ja kun se huominen on koittanut, ensi töikseni olen perunut varatut tunnit siltä päivältä. Eilen ajattelin tämän päivän tuntia samalla lailla, että katsotaan aamulla mikä on fiilis. No en perunut tuntia ja lopulta ajattelin että jos en sinne asti pääse, on ihan oikein mulle että tulee viikon karenssi tuntien varaukseen. Pakkasin kamat ja lähes vartin istuin autossa parkkipaikalla salin edessä. Olo oli lievästi jakomielitautinen, kun kävin keskustelua itseni kanssa "menen, en mene, menen, en mene..." ja sitä rataa. Ei hyvää päivää. Kun viimein pääsin autosta ulos, sattui samaan aikaan parkkiin tuttuja, joten siinä imussa vaan luovin kohti ilmottautumista.
Kuinka ihana olikaan nähdä ihmisiä. Miksi sitä luo itselleen niin kovat paineet ja nostaa kynnyksen lähtemiselle? Se että jollain tunnilla ei pärjää, ei tarkoita ettei osaa mitään. Tai jos joku liike sattuu, niin onhan niitä liikkeitä maailma pullollaan, ei siitä yhdestä tarvitse heittää pyyhettä kehään.
En turhaan sano Keidastani toiseksi kodikseni. Se on oikeasti sitä. Koti. Paikka johon on lopulta niin hyvä mennä, paikka jossa ihmiset välittävät sinusta ja jos sinua ei vähään aikaan näy, alkaa fb:ssä kyselyjen tulva. Sai meikäläisen silmänurkat kosteaksi nuo ihanat ihmiset, joiden kanssa on niin helppo heittää huumoria ja joiden seurassa on vain niin hyvä olla. Ja joista saa seuraa tunnille kuin tunnille, jos alkaa tuntumaan ettei yksinään uskalla (lue kehtaa!) lähteä. Ihanat, ihanat aarteet, jotka toinen toisensa perään tuli sanomaan miten ihana nähdä pitkästä aikaa :) Olen teistä niin onnellinen!
Ja nuo ihanat ohjaajat, kannustavat kokeilemaan uutta ja ylittämään niitä rajoja. Monen ihmisen kannustamana, houkuttelemana ja lopulta vähän "painostettunakin" lähdin kokeilemaan tehomuokkausta tänään, ensimmäisen kerran. Ja nyt tietty harmittaa että en ole aiemmin uskaltanut, koska se tuntui ihan mielettömän kivalta vaikka jalat tärisi kiitettävästi ja jossain kohtaa tuntui ettei ne oikeasti nouse lattiasta enää yhtään :) Siksi harmittaa, että tuo ihana ohjaaja jääpi kasvavan vatsan kera kotiin, mutta onneksi aika juoksee ja kohtahan me saadaan näitä tunteja taas lisää. Ehtii aika kultaamaan muistot ja lihasten tärinäkin helpottaa hiukan ;)
Näillä siis mennään. Paluu ruotuun on alkanut eikä ihan kevyimmällä mahdollisella versiolla. Mutta se naurun määrä, sillä elää jo taas aika monta vuotta lisää! Tuo keidas antaa virtaa. Sen kun muistaisi seuraavilla kerroilla kun lähtemisestä tulee vaikeaa.
torstai 18. huhtikuuta 2013
Elämä on mahdollisuuksia täynnä
Päivitin eilen fb:ssä tilaani hiukan epämääräisellä päivityksellä ja oli ihana huomata kuinka blogin lukijamäärä nousi tuon päivityksen jälkeen lähes välittömästi. Ihana siksi, että ihmiset ovat löytäneet tämän sivun, täältä voi joskus saada infoa enemmän kuin esim fb:n päivityksistä :) Kaikkea kun ei viitsi siellä tilittää.
Useammassa postissa olen enemmän ja vähemmän puhunut siitä, miten unelmat joutuu vain hautaamaan milloin mistäkin syystä. Joskus ihan siksi, että aika ei ole oikea. Tai mahdollisuudet toteuttamiseen on minimaaliset. Tai elämäntilanne ei salli. Ja milloin mitäkin. Ihmisellä pitää olla unelmia, niitä joista se pitää kynsin ja hampain kiinni. Ja sitten niitä, jotka tulee ja menee, ilman sen suurempaa haloota.
Vuonna 2003 Forssassa, esikuvaksi jäänyt, combat-ohjaaja Tarmo heitti ilmaan erään tunnin jälkeen ehdotuksen jonka silloin tyrmäsin välittömästi. Jotain jäi kuitenkin itämään tuonne syvälle mielen perälle. Tarmo oli esimerkki siitä, mitä voi olla hyvä ohjaaja joka huomioi jokaisen tunnille tulijan. Vasta 9 vuotta myöhemmin näin ja koin sen, että muitakin hänen laisiaan on olemassa. Esikuva on saanut seuraajan, yhtä loistavan ellei jopa paremman!
Tuo Tarmon ilmaan heittämä ehdotus on itänyt hiljaa mielen perällä nämä vuodet. Välillä se on ollut enemmän mielessä, välillä se on taas hautautunut kaiken muun alle. Yleensä olen vaientanut tuon ajatuksen "enhän mä voi" - lauseella. Viime kuukausina tuo ajatus on kuitenkin noussut mieleen useammin ja vahvemmin. Välillä olen jopa ottanut selvää mahdollisuuksista ja sitten taas haudannut ajatuksen. Kuitenkaan en voi enää paeta lauseen "enhän mä voi" - taakse, sillä oikeasti nyt mä voin. Sen tajusin vasta jokin aika sitten.
Tarmo. Tuo taistelija joka lähti liian aikaisin. Joskus toivoisin että voisin kysyä neuvoa tuolta esikuvalta jolla oli aina aikaa. Ja joka aikanaan sytytti liikunnan kipinän meikäläiseen, vaikka se pääsikin sammumaan välillä. Olen iloinen kuitenkin siitä, että hän tuli heittäneeksi ideoita ilmaan ja joistakin saatoin saada kopinkin ;)
Viime päivinä oon miettinyt paljon asioita ja tulevaisuutta. Ja tehnyt ison ratkaisun heittää verkot veteen. Niinpä eilen laitoin sähköposteja ympäri pitäjää ja jään odottamaan vastauksia. Jos suunnitelmat lähtevät pyörimään eteenpäin, niin jonakin päivänä ammatti taitaa vaihtua ;) Huih... Ei sitä vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle.
Tämän unelman kanssa ei ole kiire. Olen nyt kaivanut sen esille hautaamisen sijaan. Toivottavasti toteutuskelpoisen unelman. Ja jään odottamaan, miten sen kanssa käy :)
Elämä on mahdollisuuksia täynnä!
P.S. Tämä posti ei nyt valota tuota eilistä fb-statuspäivitystä kauhean paljon enempää, mutta vielä ei voi kertoa kauheasti... Ei ennen kuin tietää, miten asioiden käy :)
P.S. Tämä posti ei nyt valota tuota eilistä fb-statuspäivitystä kauhean paljon enempää, mutta vielä ei voi kertoa kauheasti... Ei ennen kuin tietää, miten asioiden käy :)
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Hormonihirviö
Voi luoja. Mä alan ymmärtämään kun jotkut miehet joskus mainitsee puheissaan sanan hormonihirviö. Mä olen ollut juuri sellainen viime päivät. Mielialat juoksee ylös ja alas, kiihdyn nollasta sataan ilman syytä ja pieni vastoinkäyminen saa vedet valumaan silmistä.
En nyt selittele syytä sen laajemmin julkisesti, mutta mä lasken todellakin päiviä tämän lääkekuurin ja pistoshoidon loppuun. 2 viikkoa ja 3 päivää. Sitten tämä joka keväinen tuska on ohi. Välillä vähän itseäkin jopa naurattaa tilanteen koomisuus. Onneksi mä valvon tämän ja ensi viikon yövuoroissa joten ei paljon ihmisiä pääse näkemään, eikä sitä kautta myöskään pahoittamaan mieltään aivan turhista asioista. Luoja...
Tämä on myös onneksi viimeinen kevät kun 6 viikkoa menee kuin maanis-depressiivisen matkassa. Toisaalta onneksi ja toisaalta tähän päättyy yksi osa elämää, yksi unelma joka jää toteutumatta. Mielessä on käynyt, onko nämä viime vuodet olleet sen arvoisia, mutta entäs jos... Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.
Aikaisempina vuosina mielialat ei ole juosseet näin kovaa ja vaihtuneet ihan tähän tahtiin, mitä menneiden muutaman viikon aikana on ollut. Osa syy on ihan varmasti koko tällä prosessilla mikä on käynnissä. Kehon muutokset menee omia polkujaan, pää seuraa perässä hitaasti totutellen uusiin haasteisiin.
Lähes itkua pidätellen pakotin itseni eturiviin combatissa eilen. Eikä siinä paikkana ole mitään vikaa, mutta se peilikuva. Mä en tykkää siitä, koska näen itseni edelleen lähtötilanteessa. Eilen havahduin kesken capoeiran siihen ajatukseen, että mitä ihmettä mä sillä tunnilla teen. Ja kuitenkin kyse on mulle ihan rakkaimmasta ja tärkeimmästä, combatista. Noh, menihän se tunti siinä silmät kiinni iskiessä ;) Kyllä mä välillä pidin silmät auki mutta visusti tuijotin äänentoistolaitteistoa :D
Mun pitäisi rohkaista jälleen mieleni ja mennä muidenkin ohjaajien tunneille. Eikä suinkaan siksi, että nykyisessä valikoimassa olis jotain vikaa. Mutta mun alkaa käydä jo sääliksi joitakin ohjaajia, kun joutuvat katsomaan tätä pärstää tunti tolkulla joka viikko. Pahoittelut heille, mä koitan parantaa tapani ja työntää itseäni yli mukavuusrajojen uusien ohjaajien tunneille. Se on vaan niin helppoa mennä joidenkin tunneille, huomattavasti helpompaa kuin toisten.
Eilen jäin cx:ään combatin perään ja se oli virhe. Niin kuin tuolla aikaisemmassa postissa kirjottelinkin, selkä on valitellut cx-tunneilla. No nyt jo lämmittelyn aikana sain sellaisen kivun, että onneksi oltiin vaakatasossa, niin hyvin silmissä sumeni. Mutta keskenhän mä en jätä, joten hammasta purren vedettiin loppuun saakka ja kotona lääkettä ja lepoa. Loppuviikon tunnit on nyt peruttu kaikki mun osalta, mutta vähän mieli haikailee sunnuntain triplatunnille... Sairasta. Tiedän.
Ja se nyrkkeily. *huoh* Ehkä ensi elämässä. Tai sitten mä vaan uskaltaudun kokeilemaan sitä yksin.
En nyt selittele syytä sen laajemmin julkisesti, mutta mä lasken todellakin päiviä tämän lääkekuurin ja pistoshoidon loppuun. 2 viikkoa ja 3 päivää. Sitten tämä joka keväinen tuska on ohi. Välillä vähän itseäkin jopa naurattaa tilanteen koomisuus. Onneksi mä valvon tämän ja ensi viikon yövuoroissa joten ei paljon ihmisiä pääse näkemään, eikä sitä kautta myöskään pahoittamaan mieltään aivan turhista asioista. Luoja...
Tämä on myös onneksi viimeinen kevät kun 6 viikkoa menee kuin maanis-depressiivisen matkassa. Toisaalta onneksi ja toisaalta tähän päättyy yksi osa elämää, yksi unelma joka jää toteutumatta. Mielessä on käynyt, onko nämä viime vuodet olleet sen arvoisia, mutta entäs jos... Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.
Aikaisempina vuosina mielialat ei ole juosseet näin kovaa ja vaihtuneet ihan tähän tahtiin, mitä menneiden muutaman viikon aikana on ollut. Osa syy on ihan varmasti koko tällä prosessilla mikä on käynnissä. Kehon muutokset menee omia polkujaan, pää seuraa perässä hitaasti totutellen uusiin haasteisiin.
Lähes itkua pidätellen pakotin itseni eturiviin combatissa eilen. Eikä siinä paikkana ole mitään vikaa, mutta se peilikuva. Mä en tykkää siitä, koska näen itseni edelleen lähtötilanteessa. Eilen havahduin kesken capoeiran siihen ajatukseen, että mitä ihmettä mä sillä tunnilla teen. Ja kuitenkin kyse on mulle ihan rakkaimmasta ja tärkeimmästä, combatista. Noh, menihän se tunti siinä silmät kiinni iskiessä ;) Kyllä mä välillä pidin silmät auki mutta visusti tuijotin äänentoistolaitteistoa :D
Mun pitäisi rohkaista jälleen mieleni ja mennä muidenkin ohjaajien tunneille. Eikä suinkaan siksi, että nykyisessä valikoimassa olis jotain vikaa. Mutta mun alkaa käydä jo sääliksi joitakin ohjaajia, kun joutuvat katsomaan tätä pärstää tunti tolkulla joka viikko. Pahoittelut heille, mä koitan parantaa tapani ja työntää itseäni yli mukavuusrajojen uusien ohjaajien tunneille. Se on vaan niin helppoa mennä joidenkin tunneille, huomattavasti helpompaa kuin toisten.
Eilen jäin cx:ään combatin perään ja se oli virhe. Niin kuin tuolla aikaisemmassa postissa kirjottelinkin, selkä on valitellut cx-tunneilla. No nyt jo lämmittelyn aikana sain sellaisen kivun, että onneksi oltiin vaakatasossa, niin hyvin silmissä sumeni. Mutta keskenhän mä en jätä, joten hammasta purren vedettiin loppuun saakka ja kotona lääkettä ja lepoa. Loppuviikon tunnit on nyt peruttu kaikki mun osalta, mutta vähän mieli haikailee sunnuntain triplatunnille... Sairasta. Tiedän.
Ja se nyrkkeily. *huoh* Ehkä ensi elämässä. Tai sitten mä vaan uskaltaudun kokeilemaan sitä yksin.
Tunnisteet:
Aamutunnit,
Bodycombat,
CX,
Elämää,
Lepopäivä,
Nyrkkeily,
Ohjaajat
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Pieniä onnen hetkiä liikunnan parissa!
Uusi viikko ja uudet haasteet.
Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!
Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....
Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)
Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!
Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)
Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!
Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)
vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!
Mulla on ollut aika pitkä tauko edellisestä crossingista ja myöskin pumpin määrä on vähentynyt viime viikkojen aikana. Kumpaankaan ei ole selkeää syytä, mieli on vain enemmän vetänyt combatin ja cx:n pariin. Noh, päädyin pitkästä aikaa maanantain crossing+bodypump yhdistelmätunnille ja fiilis on ihan loistava!!
Olin päättänyt mennä ennen tuntien alkua salille iskemään säkkiä ja lämmittelemään hyvin. Noh, säkki olikin varattuna (tai siis se sali, jossa säkki sijaitsee, oli varattu) joten plan B ja suunta juoksumatolle lämmittelemään. Jotenkin olo oli vain niin loistava että huomaamatta lisäsin vauhtia ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani. Wou! Sitä ei muuten ihan joka päivä tapahdu. Pari minuutin pyrähdystä ja sitten taas normaaliin reippaaseen kävelyyn. Lämmittelyksi plan B sisälsi paaaaaljon vatsoja kahvakuulan kera. Myönnän että tätä ideaa kaduin kyllä hetken päästä cx:ssä, tiesi taas "lämmitelleensä"....
Cx:ssä kävi pari kertaa mielessä että voisin kokeilla seuravaa tuubia jo joissakin liikkeissä. Ja mikä mukavinta, tasapaino on jälleen parantunut kun kykenee kyykkäämään yhdellä jalalla tuubin kanssa. Aikaisemmin ei ole voinut irrottaa toista jalkaa maasta ja olla vain tukijalan varassa. Ihanaa kehitystä!!! Elämän pieniä suuria iloja :)
Koska mulle jäi sopiva 15 min tauko cx:n ja crossing+pumpin väliin, suuntana oli crossing sali suoraan ja pitämään lihakset lämpimänä. Olisiko johtunut siitä, että kerrankin on lämmitellyt kunnolla ennen tuntia vai mistä, mutta kroppa taipui ihan uskomattomiin suorituksiin tunnin aikana. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta pysyin vauhdissa hyvin ja kykenin kiihdyttelemäänkin. henkinen taputus olkapäälle, sen olen ansainnut!
Sen kunniaksi että fiilis oli loistava juoksuaskelista, päätin luopua tutusta ja turvallisesta paikastani takarivin kulmassa ja suuntasin suoraan toiseen riviin. Se on aika suuri myönnytys jo.... Eturivi houkutteli hiukan, mutta ne peilit.... ne ei houkutelleet yhtään joten siksi se toinen rivi ;) Iso edistysaskel kuitenkin! ja se on meikäläiseltä jo aika paljon, että luovun mun vakipaikasta takana.... Ehkäpä vielä jonain päivänä siis pumpin ja combatinkin kohdalla suuntaan suoraan johonkin muualle kuin takariviin... Tämä ei siis vielä ole lupaus, vahva ehkä ;)
Puolituntia ohjattua crossausta ja salin vaihto, pumppikamat kasaan ja menoksi. Jo crossailun viime metreillä mietin valmiiksi painojen määrää, mitä mihinkin laitetaan ja mikä on illan tavoite. koska viime viikko on himmailtu on nyt aika pistää kroppa töihin (ja saada tämä saakuran painojumi taas liikkeelle). Kyykyissä, rintabiisissä ja ojentajissa painot lisääntyi. Selkäbiisiin otin liian kevyet ja se harmittaa vähän vieläkin. Hauiksen aloitin myös vanhoilla tutuilla, jotka tuntui alusta asti liian kevyiltä joten lisäsin biisin tauolla. Oli muuten eka kerta kun meikäläinen lisää painoja biisin keskellä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Ja ihan kuin ne kyykytkin olis mennyt sentin alemmas.... Huippua :D Lopullisen "kruunun" loistavalle setille toi sivulankut, joissa asento löytyi heti, tuttu tärinä valtasi kropan ja mihinkään ei sattunut!
Ja täytyy kyllä sanoa tässä kohtaa, että ilman ihania ohjaajia ja kannustavaa ohjausta, olisi jäänyt kyllä nämä pienet onnen hetket saavuttamatta. Sillä on kuulkaas iso vaikutus, mitä sieltä edestä sanotaan ;)
vaikka päivä lähti liikkeelle tahmeasti, yövuorojen jälkeen ei rytmi ole oikein päässyt kohdilleen ja syömiset on todella hukassa, niin illan liikuntasetti sai auringon paistamaan. Tästä tulee vielä hyvä! Tunneille valmistava ja palauttava ateriointi alkaa olemaan hanskassa, mutta se kaikki muu...
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin! Ne pienet asiat elämässä saa isoja aikaan, yksi pieni hymy voi muuttaa maailmaa. Itse olen onnellinen siitä, että mulla on ihana paikka, keidas, jossa hengähtää ja päästää arjesta irti. Ja ennen kaikkea kokea niitä pieniä onnistumisen hetkiä yhdessä ihanien ihmisten kanssa!
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Haasteita
Pääsiäisen myötä on tullut liikuntaan automaattisesti pientä taukoa. Olen koittanut kovasti etsiä motivaatiota salille, mutta se on ollut tyystin hukassa. Niinpä olen antanut kropan levätä, vieläkin pieniä tuntemuksia on torstain pumpista, joka iski ihan uusiin lihaksiin.
Olin ilmottautunut normi sunnuntain tuplatunnille, niin kuin aina kun se on mahdollista. Kuitenkin päivällä huomasin että ohjaaja oli vaihtunut mulle täysin tuntemattomaan ja kävin kovaa kamppailua siitä, uskaltaudunko hänen tunnilleen vai jäänkö combatista pois. Pitkän itseni ripityksen jälkeen päädyin kuitenkin lähtemään, koska en halua välipäiviä liikaa ettei ne jää päälle.
Ja jälleen voin sanoa että kannatti mennä. Uusi combat kokonaisuudessaan vedetty nyt läpi ja voi hyvää päivää, mikä ohjelma... Ainahan se uusi tuntuu erilaiselta, mutta tässä on niin miljoona hyppyä että polvet tulee olemaan koetuksella. Hammasta purren päätin jo lämmittelyn aikana, että kevennetyt versiot ei ole tänään mun vaihtoehto, vaan joka ikinen hyppy hypitään ja jos se on vain mahdollista. Oikeasti saan olla aika ylpeä itsestäni että jaksoin kaikki haara- saksi yms. hypyt. Huomasin myös että jotkut potkut nousee yllättävän korkealle. Se, onko tekniikka oikea, siitä en uskalla sanoa mitään :D mutta ainakin jalka on alkanut nousemaan ;)
Cx:ssä oli myös uusi ohjelma ja se haastaa taas kroppaa eri tavalla. Osa liikkeistä yllätti mut, että pystyin tekemään, mutta osassa ristiselkä oli niin tulessa että tekniikka petti heti alkuunsa. Harjoituksella siitä pääsee eteenpäin. Tekemällä oppii, toivottavasti ;)
Ainoa pieni pettymys näiden kahden uuden ohjelman kohdalla on se, ettei niissä ole sivulankkuja :D Joo, niistä on tullut mulle pakkomielle ;) Voinhan mä harjoitella niitä ihan itsekseni, ei siinä mitään. Mutta kun sinne salille meno on muutenkin haasteellista, niin tuleeko mun oikeasti tehtyä niitä lankkujakaan.... Epäilen suuresti.
Tästä siis kohti uutta kuukautta. Maaliskuu on eletty ja uudet haasteet odottavat oven takana. Yhden kerran perusteella en Combattia lopeta, mutta voi olla että se vähenee seuraavien kuukausien aikana. Aika näyttää miten polvet kestää hyppelyn ;) Mutta cx, niin ihanan kamala laji, joka on koukuttanut mut täysin... Se pysyy ohjelmistossa jatkossakin!
Niin ja mun on pakko tähän loppuun kertoa vielä sekin, että mä olen alkanut himoitsemaan nyrkkeilyä :D ihan kauheeta :D Mutta joka päivä mulla käy mielessä, että se vois olla kivaa... siis ihan oikeasti iskeä säkkiä. Oon jo koittanut vähän ottaa selvää, missä vois päästä perehtymään asiaan enemmän. Mitähän seuraavaksi? Sitä tankotanssiako?
Aurinkoista viikkoa sinulle!
Olin ilmottautunut normi sunnuntain tuplatunnille, niin kuin aina kun se on mahdollista. Kuitenkin päivällä huomasin että ohjaaja oli vaihtunut mulle täysin tuntemattomaan ja kävin kovaa kamppailua siitä, uskaltaudunko hänen tunnilleen vai jäänkö combatista pois. Pitkän itseni ripityksen jälkeen päädyin kuitenkin lähtemään, koska en halua välipäiviä liikaa ettei ne jää päälle.
Ja jälleen voin sanoa että kannatti mennä. Uusi combat kokonaisuudessaan vedetty nyt läpi ja voi hyvää päivää, mikä ohjelma... Ainahan se uusi tuntuu erilaiselta, mutta tässä on niin miljoona hyppyä että polvet tulee olemaan koetuksella. Hammasta purren päätin jo lämmittelyn aikana, että kevennetyt versiot ei ole tänään mun vaihtoehto, vaan joka ikinen hyppy hypitään ja jos se on vain mahdollista. Oikeasti saan olla aika ylpeä itsestäni että jaksoin kaikki haara- saksi yms. hypyt. Huomasin myös että jotkut potkut nousee yllättävän korkealle. Se, onko tekniikka oikea, siitä en uskalla sanoa mitään :D mutta ainakin jalka on alkanut nousemaan ;)
Cx:ssä oli myös uusi ohjelma ja se haastaa taas kroppaa eri tavalla. Osa liikkeistä yllätti mut, että pystyin tekemään, mutta osassa ristiselkä oli niin tulessa että tekniikka petti heti alkuunsa. Harjoituksella siitä pääsee eteenpäin. Tekemällä oppii, toivottavasti ;)
Ainoa pieni pettymys näiden kahden uuden ohjelman kohdalla on se, ettei niissä ole sivulankkuja :D Joo, niistä on tullut mulle pakkomielle ;) Voinhan mä harjoitella niitä ihan itsekseni, ei siinä mitään. Mutta kun sinne salille meno on muutenkin haasteellista, niin tuleeko mun oikeasti tehtyä niitä lankkujakaan.... Epäilen suuresti.
Tästä siis kohti uutta kuukautta. Maaliskuu on eletty ja uudet haasteet odottavat oven takana. Yhden kerran perusteella en Combattia lopeta, mutta voi olla että se vähenee seuraavien kuukausien aikana. Aika näyttää miten polvet kestää hyppelyn ;) Mutta cx, niin ihanan kamala laji, joka on koukuttanut mut täysin... Se pysyy ohjelmistossa jatkossakin!
Niin ja mun on pakko tähän loppuun kertoa vielä sekin, että mä olen alkanut himoitsemaan nyrkkeilyä :D ihan kauheeta :D Mutta joka päivä mulla käy mielessä, että se vois olla kivaa... siis ihan oikeasti iskeä säkkiä. Oon jo koittanut vähän ottaa selvää, missä vois päästä perehtymään asiaan enemmän. Mitähän seuraavaksi? Sitä tankotanssiako?
Aurinkoista viikkoa sinulle!
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Uusia lajeja ja haasteita
Kokosin eilen rohkeuteni ja menin uuden ohjaajan tunnille. Tunti oli hyvä, tietenkin. Mutta ne omat ennakkoluulot ja pelot, ne kummittelee siellä takaraivolla varmasti vielä pitkään. Olen kuitenkin iloinen että ohjaajavalikoimassa on nyt uusi ohjaaja lisää, helpottaa tuntien valintaa kummasti ;)
Tänään mulla oli omaohjaajan kanssa aika kuntosalille. Tehtiin 4 lyhyttä täsmäohjelmaa aina yhdelle lihasryhmälle. Josko nuo ohjelmat helpottaisivat sitä raudan pureskelua, kun nuo ehtii tekemään hyvin 15-20 minuutissa ennen tai jälkeen ryhmäliikunnan. Siellä ähkiessä raudan kanssa mietin jälleen, mikä siinä on niin kauhean vaikeaa mennä vain salille. Kun se on kuitenkin ihan kivaa. Jälleen on paikat kipeänä ihan uudella tavalla ja toisaalta oli hienoa itselle huomatta että aloituspainot oli suuremmat kuin viimeksi. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut.
Ylitin myös itseni tänään. Mä, joka pelkään hyppyjä monesta syystä (massaa on paljon ja nivelet ei kestä ja sitten ihan oikeasti se koordinaatio ei ole paras mahdollinen) jouduin ohjaajani pienellä painostuksella ylittämään pelkoni ja hyppimään steppilaudalle. Olin kyllä niin iloinen tuosta onnistumisesta! Ja siis lauta oli korkeimmalla tasolla, ei matalimmalla (seisot haara-asennossa, lauta jalkojen välissä ja hyppäät laudalle ja taas lattialle takaisin niin että jalat menee laudan eri puolille). Tänään on ollut syytä leveään hymyyn!
Maanantaiksi tämä ei ole suinkaan ollut huono päivä. Sen lisäksi että eilinen tripla painoi kropassa ja aamun 1,5h sessio kuntosalin puolella väsytti entisestään, tyrkkäsin itseni ihan uudelle tunnille. Ohjaaja oli onneksi tuttu, mutta tunti taas jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Hyppyjä sielläkin, kai mun tarvii vaan alkaa tottumaan niihin ;) ja onhan kroppa jo vähän eri kuosissa kuin viime vuonna, joten uusia haasteita pitää ottaa vastaan. Mä en ole kovin tanssillinen ihminen, joten tämä uusi tunti oli mulle hivenen haastava. Oli vähän sellainen olo, että mä menen aina erisuuntaan kuin muut... Mutta huono maku siitä ei kuitenkaan jäänyt, päin vastoin menen uudelleenkin kokeilemaan.
Perjantain pilatestunti taitaa jäädä tältä erää mun ainoaksi tunniksi ko. lajia. Jostain syystä se on liian hidastempoinen mulle. Mutta ehkä mä kokeilen joogaa tms. joku kerta. Ja kunhan tämä keho vielä vähän pienenee ja tulee parempaan hallintaan, niin kokeilen jotain tanssituntiakin. Mitä tahansa paitsi zumbaa :D siitäkin riitti yksi kerta kertomaan, ettei ole mun juttu...
paljon hyvää siis alkaneeseen viikkoon! Kevättä odotellaan kovasti, kävin kaupassa ihastelemassa uusia kevättakkeja ja se tunne kun normimalliston takki olikin sopiva, eikä edes tarvinnut sitä isointa kokoa ;) Jätin takit vielä kauppaan, mutta kohta mun on pakko kyllä ostaa uusia takkejakin... Alkaa nuo teltat olemaan yhtä tyhjän kanssa kun ei ne lämmitä edes :D
Eräs viisas, viisas nainen sanoi viime perjantaina jotain, joka jäi soimaan mun korvissani. Hän kertoi, miten on viime aikoina treffaillut itseään, tutustunut taas itseensä uudelleen. Tajusin että mä aina ajattelen, kun ei ole ketään kenen kanssa mennä vaikkapa leffaan tai syömään jne. Mutta miksen ole tajunnut että voin viedä itseni ulos? Pukeutua ja pistää väriä naamaan ihan itseni takia. Pitääkö aina olla se joku toinen, jonka vuoksi näkee vaivaa itsensä eteen? Ei todellakaan pidä. Siksi ajattelin huomenna pitää taukopäivän jumpista, viedä itseni ulos syömään ja elokuviin. illalla sitten uimaan ihan seurassa.
Suosittelen kokeilemaan ja viemään itsesi treffeille :) saatat vaikka rakastua itseesi ;) Aurinkoa maaliskuiseen viikkoosi!!
Tänään mulla oli omaohjaajan kanssa aika kuntosalille. Tehtiin 4 lyhyttä täsmäohjelmaa aina yhdelle lihasryhmälle. Josko nuo ohjelmat helpottaisivat sitä raudan pureskelua, kun nuo ehtii tekemään hyvin 15-20 minuutissa ennen tai jälkeen ryhmäliikunnan. Siellä ähkiessä raudan kanssa mietin jälleen, mikä siinä on niin kauhean vaikeaa mennä vain salille. Kun se on kuitenkin ihan kivaa. Jälleen on paikat kipeänä ihan uudella tavalla ja toisaalta oli hienoa itselle huomatta että aloituspainot oli suuremmat kuin viimeksi. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut.
Ylitin myös itseni tänään. Mä, joka pelkään hyppyjä monesta syystä (massaa on paljon ja nivelet ei kestä ja sitten ihan oikeasti se koordinaatio ei ole paras mahdollinen) jouduin ohjaajani pienellä painostuksella ylittämään pelkoni ja hyppimään steppilaudalle. Olin kyllä niin iloinen tuosta onnistumisesta! Ja siis lauta oli korkeimmalla tasolla, ei matalimmalla (seisot haara-asennossa, lauta jalkojen välissä ja hyppäät laudalle ja taas lattialle takaisin niin että jalat menee laudan eri puolille). Tänään on ollut syytä leveään hymyyn!
Maanantaiksi tämä ei ole suinkaan ollut huono päivä. Sen lisäksi että eilinen tripla painoi kropassa ja aamun 1,5h sessio kuntosalin puolella väsytti entisestään, tyrkkäsin itseni ihan uudelle tunnille. Ohjaaja oli onneksi tuttu, mutta tunti taas jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Hyppyjä sielläkin, kai mun tarvii vaan alkaa tottumaan niihin ;) ja onhan kroppa jo vähän eri kuosissa kuin viime vuonna, joten uusia haasteita pitää ottaa vastaan. Mä en ole kovin tanssillinen ihminen, joten tämä uusi tunti oli mulle hivenen haastava. Oli vähän sellainen olo, että mä menen aina erisuuntaan kuin muut... Mutta huono maku siitä ei kuitenkaan jäänyt, päin vastoin menen uudelleenkin kokeilemaan.
Perjantain pilatestunti taitaa jäädä tältä erää mun ainoaksi tunniksi ko. lajia. Jostain syystä se on liian hidastempoinen mulle. Mutta ehkä mä kokeilen joogaa tms. joku kerta. Ja kunhan tämä keho vielä vähän pienenee ja tulee parempaan hallintaan, niin kokeilen jotain tanssituntiakin. Mitä tahansa paitsi zumbaa :D siitäkin riitti yksi kerta kertomaan, ettei ole mun juttu...
paljon hyvää siis alkaneeseen viikkoon! Kevättä odotellaan kovasti, kävin kaupassa ihastelemassa uusia kevättakkeja ja se tunne kun normimalliston takki olikin sopiva, eikä edes tarvinnut sitä isointa kokoa ;) Jätin takit vielä kauppaan, mutta kohta mun on pakko kyllä ostaa uusia takkejakin... Alkaa nuo teltat olemaan yhtä tyhjän kanssa kun ei ne lämmitä edes :D
Eräs viisas, viisas nainen sanoi viime perjantaina jotain, joka jäi soimaan mun korvissani. Hän kertoi, miten on viime aikoina treffaillut itseään, tutustunut taas itseensä uudelleen. Tajusin että mä aina ajattelen, kun ei ole ketään kenen kanssa mennä vaikkapa leffaan tai syömään jne. Mutta miksen ole tajunnut että voin viedä itseni ulos? Pukeutua ja pistää väriä naamaan ihan itseni takia. Pitääkö aina olla se joku toinen, jonka vuoksi näkee vaivaa itsensä eteen? Ei todellakaan pidä. Siksi ajattelin huomenna pitää taukopäivän jumpista, viedä itseni ulos syömään ja elokuviin. illalla sitten uimaan ihan seurassa.
Suosittelen kokeilemaan ja viemään itsesi treffeille :) saatat vaikka rakastua itseesi ;) Aurinkoa maaliskuiseen viikkoosi!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)