tiistai 17. syyskuuta 2013

Kipinästä roihuksi

Joskus yksi sana riittää, yksi katse tai yksi ele. Mikä kenellekin toimii kipinän aiheuttajana ja saa reaktion aikaan. Toisilla reaktio on huono, toisilla hyvä. Riippuu ihmisestä ja asiasta. Mulla se reaktio oli juuri toivotunlainen, erittäin hyvä siis :) Monesti se lähes sammunut kipinä kaipaa jotain sytykettä palaakseen jälleen suuremmalla roihulla.

Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.

ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.

Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.

Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)

Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.

Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.

Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.

Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.

Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti