Sattuu!

Auts, auts, auts... Jokainen pienikin liikahdus saa kivahtamaan ääneen. Sattuu, mutta kierona ihmisenä nautin tästä kivusta!

Jälleen on korkattu yksi potkunyrkkeilyviikko ja joka ikisen tunnin jälkeen rakastan tuota lajia entistä enemmän! Opettaja, Delcio, on ihan mahtimies! Enpä muista leikkineeni hippaa sitten lapsuuden, mutta viime viikolla leikitty hippa ei ollutkaan ihan tavallista. Jos sai osumia, joutui punnertamaan ja äkkiä sitä oppi kyllä väistelemään osumat. Asioita voi opetella niin monella tavalla.

Tänään tunnin aluksi mun "taisteluparini" esitteli komeita mustelmia, jotka olin saanut hänelle aikaan viime torstaina. Hivenen hävetti, osuinko niin kovaa? Ja toisaalta mieltä hiveli, että potkut ovat alkaneet löytää perille ja niihin on tullut voimaa!

Tänään sitten opeteltiin erilaisia potkuja ja sain uuden parin. No tuosta nuoresta naisen alusta lähtee sitten ytyä kuin pienestä kylästä, lopputuloksena se että nyt on vuorostaan mun kyljet ihan sinisen kukertavat. Molemmin puolin :D Tajusin potkujen lomassa kun jokainen tärähdys todellakin jo tuntui, että vuosi sitten olisi ollut paljon pehmustetta ja ei olisi tuntunut missään. Nyt alkaa luut olemaan "pinnassa" joten tuntuma on toisen lainen.

Siksi iloitsen jokaisesta iskusta ja potkusta joka aiheuttaa vähän tuntumaa kroppaan, se on kuulkaas mahtava tunne!

Mun juniori, siis koira, on ihan kamala kiipeämään syliin. Kokoa sillä on, niin kuin labradorilla kuuluukin ja painoa noin 40kg. Viikonloppuna erään kerran kun se oli kiivennyt syliin, nousin tuolista ja kannoin sen toiseen huoneeseen. Ensin ajattelin, että kamalaa miten se voikin painaa niin paljon, kunnes tajusin että sehän painaa vähemmän kuin mitä mulla oli vuosi sitten mukana ihan omasta takaa. Jotenkin se realisoitui taas tuonne jonnekin tajuntaan, mitä oikeasti olen kropastani saanut pois. Kamalan painolastin ainakin vähemmälle. Nivelet tykkää ihan varmasti, kuten koko mimmikin :)

Viime perjantain pumppi olikin sitten ihan "tappomeininkiä" kropalle. Perjantaina illalla kävely ei oikein enää luonnistunut, sisäreidet huusi hoosiannaa ja lauantaina en meinannut päästä sängystä ylös. Tuota lihaskipua olen kaivannut paljon, jotenkin välillä tuntuu että tekipä mitä tahansa niin ei saa tuntumaa. Nyt kuitenkin on alkanut taas löytymään se "tuntuma" jota on ollut ikävä.

Kai mä olen jotenkin kieroutunut, mutta mä nautin tästä kun sattuu. Kun tiedän, mistä kipu tulee ja tiedän itse tehneeni sen eteen jotain. Olen itse ansainnut sen kivun ahertamalla takapuoli verillä itseni eteen. Ja niin se on niiden mustelmienkin kanssa, ne on niitä voitonmerkkejä joita pieni ihminen haluaa nähdä edes joskus :) Niistä sietää olla ylpeä :)