Vuosi päivä. Kolme kokonaista vuotta. 36 kuukautta. Päiviä paljon, ettei edes uskalla laskea. Ja silti tämä aika vain hujahti.
Kolme vuotta sitten, tänä samaisena torstaina menin "kuulostelemaan" jos palaisin kuntosalin maailmaan. Palasin sieltä kotiin nimi sopimuksessa, avainlätkä taskussa ja houkutus mennä jo samana iltana aiemmin rakastamalleni Combat tunnille. Ja päätin kotiin tullessa, että menen ja teen minkä pystyn. Jos kuolen, kuolen onnellisena siitä, että yritin.
Ja moni teistä onkin lukenut ja seurannut tätä matkaa vuosien varrella. Matka ei ole ollut helppo, se ei suinkaan ole ollut suora ja maaliviiva ei todellakaan ole ollut aina kirkkaana edessä. Päin vastoin. On ryvetty, otettu takapakkia, taas ryvetty, heitetty hanskat naulaan, piilotettu salikamat. Nielty pettymys ja turhautuminen ja taas aloitettu alusta.
Tänä kesänä olen tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta. Taukoa liikunnasta ja ruokapäiväkirjoista, taukoa ihan kaikesta. Olen hengittänyt, katsonut peiliin ja miettinyt kuka olen. Mutta enemmän miettinyt kuka haluan olla ja miksi. Kenen vuoksi. Mitä haluan todistaa muutoksella ja kenelle. Olen opetellut olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tyytyväinen siitä, mitä nyt olen. Lopettanut "sitku" elämän ja avannut oven elämälle joka on nyt. Monta kertaa kesän aikana on mieli tehnyt kirjoittaa, on tullut paljon asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Mutta ne aiheet ovat ylhäällä ja palaan niihin, kun niiden aika on. Eli sitten kun olen itse työstänyt niitä omalla kohdallani valmiimpaan suuntaan.
En ole siellä, missä 3 vuotta sitten kuvittelin tänä päivänä olevani. Mutta olen kulkenut pitkän matkan siitä, mitä silloin oli. Ja katson taakseni ainoastaan nähdäkseni kuinka pitkälle olen kulkenut. Kiitollisena siitä, mitä matka on tarjonnut. Vaikka on ollut tyyntä ja myrskyä, ylä- ja alamäkeä, olen kiitollinen siitä kaikesta. Koska ilman niitä en olisi tässä. En seisoisi vahvempana kuin aiemmin, tietoisempana itsestäni ja toisaalta myös nöyrempänä elämää kohtaan.
Vuosi sitten olisi matka saattanut katketa kokonaan jollen olisi tarttunut viimeiseen oljenkorteeni ja aloittanut yhteistyötä Ainon kanssa. Personal trainer - kausi piti mut kiinni liikunnassa ja ruokavaliossa. Ei ehkä saavutettu sitä muutosta vaa'alla tai senteissä, joita olisimme voineet saada, mutta se muutos mikä tapahtui muussa elämässä ja pääkopassa, se on kultaakin kalliimpaa!
Tulee aina olemaan ennen ja jälkeen 9.8.12. Tuon päivän, jolloin kaikki muuttui. Todellakin muuttui.
Tunteet tulevat ja menevät, mutta mitään ei saavuta jos pitää itsestään huolta vain silloin kun tuntuu hyvältä. Unelmat pitää pitää mielessä, välillä ehkä kiillottaa niitä, jos ne on päässeet pölyttymään. Askel kerrallaan, sillä tulevaisuus on juuri sen näköinen minkälaiseksi itse sen teemme.
Kolme vuotta sitten Combat tunnilla. Muistan, missä kohtaa salia olin, muistan sen tunteen kun henki ei kulkenut ja jyrä meni yli mennen tullen. Tänään menin jälleen Combat - tunnille, saman ohjaajan tunnille kuin silloin kolme vuotta sitten. En tehnyt kuolemaa vaikka ryhmäliikunnasta on ollut pitkä tauko. Kyllä, kroppa huusi hoosiannaa ja mieli teki mennä siitä, missä aita oli matalin. Tein sen minkä pystyin, sen mihin tiesin pystyväni. Ja tiedän tehneeni tarpeeksi.
Kiitollisuudella katson taaksepäin. Ja mieli avoinna tulevaisuuteen. Mulla on Keidas, toinen koti. Mulla on ihanat "valmentajat" vierellä kulkemassa ja ohjaamassa eteenpäin. Ja mulla on ihan aarre Personal Trainer, josta en luovu kuin pakon sanelemana!
Joku mittaa rikkautta omaisuuden määrällä tai vuositulojen perusteella. Mä mittaan rikkautta sillä, mitä mun elämässä on, jota ei voi rahassa mitata. Ja voin koko sydämeni pohjasta sanoa olevani todella rikas!
Sinulle, rakas lukija, haluan sanoa että olipa elämässä kyse minkälaisesta muutoksesta tahansa, niin pienin askelin sitä unelmaa ja toivottua tulosta kohti!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Historiaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Historiaa. Näytä kaikki tekstit
torstai 6. elokuuta 2015
perjantai 31. tammikuuta 2014
Viimeinen päivä
Tammikuun viimeinen päivä ja perjantai-ilta. Ja mä olen ihan sanaton. Tämä viikko on ollut melkoista myrskyä meikäläisen mielessä. Tämä viikko iski ilmat pihalle ja laittoi jälleen peilin eteen. Sitä monesti tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on hyvin ja sitten huomaatkin tekeväsi asiat juuri niin kuin ei pitäisi ja koko konsepti leviää käsiin. Mutta siitäkin voi nousta, voihan?
Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....
Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.
Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.
Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.
No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...
Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.
Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)
Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...
Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)
Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.
Sunnuntain tappotuntien jälkeen olin aivan kuollut. Kuten edellisessä postissa kirjoittelin, niin tunneilla annoin enemmän kuin ennen. Pidin kiinni siitä, mitä olin luvannut itselleni. Ja siitä olen edelleen ylpeä. Maanantaina olin suunnitellut illaksi combattia ja crossingia, mutta tarjous joka heitettiin mulle jo viime syksynä vanhan harrastuksen henkiin herättämisestä oli hautunut siihen pisteeseen että otin askeleen siihen suuntaan. Niinpä jatkossa ainakin tämän kevään ajan maanantait on pyhitetty musiikille. Paluu rakkaan musiikin pariin on siis alkanut. Ja pakko sanoa, että päätös tuntuu edelleen ihan hyvältä. Joka toinen päivä olen myymässä tota viulua ja laittamassa pianoa polttopuuksi, joka toinen päivä ne on rakkaimmat asiat joista en voisi kuvitellakaan luopuvani. Ota tästä nyt sitten selvää....
Tällä viikolla oon paljon miettinyt tätä blogia. Sitä, mitä tänne kirjoittaa ja miten asiat pitäisi sanoa. Kun puuttuu ne äänenpainot ja ilmeet, moni asia saattaa saada merkityksen jota sen ei pitäisi saada. Rivien välistä voi lukea asioita, joita siellä ei oikeasti lue. Ja sitä myöten väärin ymmärrykset lisääntyvät. Tämä on ollut asia, joka on kummitellut mielessä päivällä ja vaeltanut niihin uniin öisin. Sitä miettii, pitäisikö pistää blogi tauolle, pitäisikö tästä tehdä kuitenkin suljettu sivu ja kirjoittaa vain itselleen. Mutta sitten mieleen nousee ne kaikki positiiviset asiat ja kommentit, kiitokset ja kannustukset. Ilman monia kannustuksia ja tsemppiviestejä en olisi nyt tässä. Ja toisaalta kun luen niitä viestejä joita saan monilta ihan tuntemattomiltakin, kuinka he ovat saaneet jotain uutta itselleen tämän kautta, en haluaisi sulkea sivua.
Ehkäpä siis koitan vaan kirjoittaa varovaisemmin. Miettiä tarkemmin, miten sanansa asettaa. Ja myös sen, mistä uskaltaa kirjoittaa. Toisaalta mietin, että tämä on mun matka. Siihen liittyy paljon hyvää ja ihan varmana paljon huonoakin. Mutta matka ei saa kuitenkaan tapahtua kenenkään kustannuksella. En tiedä, osaanko nyt ilmaista oikein sitä, mitä ajan takaa.... vaikea muotoilla ymmärrettäväksi sitä, mitä mielessä on.
Alkuviikon episodi, jos sitä voi siksi kutsua, sai mut pysähtymään. Ja pitämään tauon ohjatusta liikunnasta. Sen sijaan olen joka päivä vetänyt ulkokamat niskaan ja kävellyt ja juossut. Juossut sitä omaa epätietoisuutta karkuun ja jollakin tasolla myös sitä omaa pahaa oloa karkuun. Pahaa oloa siitä, kun tajuat tehneesi / sanoneesi asioita joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi / sanovasi. Ja kun se totuus aukeaa siihen silmien eteen etkä voi muuta kuin yrittää hengittää syvään ja päästä kärryille itsekin. Olipas taas hienosti selitetty :D Mutta ehkä tiedät omalta kohdalta sen tilanteen kun luulet tekeväsi jotain ja totuus onkin ihan kaikkea muuta ja kun se totuus sitten valkenee sinullekin, kuinka se salpaa hengen ja pysäyttää. Meikäläisen se todella pysäytti. Valvoin kaksi yötä käyden blogia läpi ja miettien. En ole poistanut mitään, minkä olen julkaissut ja toistaiseksi en näe syytä poistaa mitään, mutta miettinyt olen. Ihan liian paljon.
No se siitä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen siis ulkoillut. Talvisää on pitänyt posket punaisena ja saanut silmät vuotamaan. Vaikka aurinkoa en ole nähnyt kuin työpaikan ikkunasta käsin, olen nauttinut ulkoilmasta enemmän kuin pitkään aikaan. Ja juokseminenkin on ihan kivaa, vaikka kyllä mä mietin että onko sitä pakko aloitella -15 pakkasessa? Talven ekan juoksulenkin jälkeen oli pakko ottaa buranat ja panadolit yöksi kun särki siihen tahtiin jalkoja että jotain oli tehty. Tällä massalla juokseminen ei ole ihan vieläkään se paras mahdollinen liikuntamuoto...
Tällä hetkellä teen jonkin sortin luopumistyötä autosta. Mä en oikeastaan tarvitsisi autoa enää, koska koiria ei ole ja metsään ei tarvitse päästä samalla tavalla (joo, selityksen makua.... mä en pärjää ilman autoa...). Olen siis lenkkeillyt paljon myös kodin ja keitaan väliä, miettinyt kuinka paljon kävely vie aikaa ja mihin tunneille on jatkossa mahdollisuus päästä, jos autoa ei ole. Jääkö aamusalit kokonaan pois, jos luovun autosta. Entäs uimiset ja kaikki muu oheistoiminta joka on tapahtunut muualla kuin tässä parin km:n säteellä. Matka keitaalle ei ole mahdoton, mutta aiheuttaa järjestelyjä. Lempitunnit jäävät pois ja käytännössä mahdollisuus on päästä vain töiden jälkeen oleville tunneille jos menen töistä suoraan. Jos tulen kotiin, tiedän etten täältä enää irtoa jumpalle. Elämä on hankalia päätöksiä täynnä.
Olin ilmottautunut tälle perjantaille pumppiin ja myönnän ettei motivaatiota ollut. Motivaatio on hiukan hukassa ohjatun liikunnan puolelle. Joskus kuitenkin pitää niellä se oma ylpeys ja kohdata asiat, joten menin tunnille ja palkaksi sain takareidet ihan solmuun. Kävely on kankeaa ja tietää tehneensä jotain. Mutta toisaalta sitähän sieltä lähdettiin hakemaan. Eli oikeastaan oli hyvä kun menin. Pumppi ei ole paras mahdollinen tunti mulle juuri nyt, mutta ei sieltä voi olla pois... Pakko päästä edes pari kertaa kuukaudessa ettei ihan tipu kärryiltä, missä mennään :)
Huomenna olisi edessä cx + crossing, ihan liian pitkästä aikaa tuo yhdistelmä :) Sunnuntaiksi olen jälleen varannut tappoyhdistelmän (combat + cx + fitball + balance) ja saa nähdä kuinka käy. Huomenna tekisi mieli mennä hiihtämään kun kerran on hankea ja jäätä ja ladutkin menee jo.... Mitä tästä elämästä tulee jos 5 päivänä et tee mitään ja sitten viikonloppuna koitat tehdä senkin edestä. Ei hyvää päivää...
Mutta huomenna on helmikuun ensimmäinen. Huomenna alkaa KIRmaus - joukkuekisa ja siihen sitten koitetaan kerryttää liikuntapisteitä oikein olan takaa koko helmikuun ajan. Monipuolista liikuntaa, se olisi tähtäyksessä. Totuus voi kuitenkin olla jälleen tarua ihmeellisempi ;)
Tammikuu on siis tässä. Se on paketissa. Tämän perjantain myötä se on historiaa johon ei ole paluuta. Mitä huominen tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään on aika unohtaa se, mikä on ollut ja mihin ei voi enää vaikuttaa, olla kiitollinen siitä mitä vielä on olemassa ja katsoa eteenpäin mitä seuraavaksi on tulossa. Pää pystyyn ja katse eteenpäin.
Tunnisteet:
Balance,
Blogi,
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
CX,
FitBall,
Historiaa,
Kirmaus,
Kuntosali,
Lajit,
Motivaatio,
Takapakkia,
Tulevaisuus,
Uinti
lauantai 25. tammikuuta 2014
Ajatuksen virtaa
Luulin että tämä viikko on helpompi ja kiireettömämpi. Väärässä olin. Viikko on mennyt niin kauhealla kyydillä, että välillä on ollut vaikeuksia pysyä kyydissä. Tuntuu että vasta oli maanantai ja koko viikko edessä. Ja sitten yhtäkkiä elettiinkin jo perjantaita. Ihan kuin olisi jäänyt pari päivää välistä... Tätä menoa mä pääsen eläkkeelle siis aika pian :D Jos tää aika juoksee näin nopeasti.
Viikon liikuntasuunnitelmat menivät aika totaalisesti uusiksi, mutta onneksi ihan ilman liikuntaa ei kuitenkaan ole oltu. Salille en ole päässyt tällä viikolla, ja ohjatuille tunneillekin huonosti. Kun viimein eilen pääsin tehomuokkaukseen ja steppiin, jouduin lähtemään tehomuokkauksen jälkeen kotiin migreenin vuoksi. Tiedä sitten onko tauti iskemässä, koska ilta meni niin voipuneena ja kuumemittarin lukemat oli nousujohteisia. Tänään olo kuitenkin parempi, eli olisikohan vain ollut stressin ja väsymyksen yhteissummaa tuo eilinen olo. Toivotaan niin! Tauti ei nyt sopisi kuvioihin ollenkaan.
Kuluneella viikolla liikunta on ollut kävelypainotteista ja vedessä puljaamista. Vaikka pakkasta on ollut turhan paljon lenkkeilyyn, on tehnyt hyvää hiippailla hitaasti talvisessa luonnossa. Ja toisaalta uiminen / vesijumppa / vesijuoksu on ollut ihanaa pitkästä aikaa. Vanhat lapsuuden maisemat on tulleet samalla tutuiksi jälleen. Muistoihin on hyvä palata joskus :) Olen myös päässyt opettelemaan uusia työmatkareittejä. Oli ihana huomata, että töistä pääsee bussilla suoraan keitaalle. Tämä pitää pitää mielessä, jos jonakin päivänä tuota autoa ei ole. Ettei jää liikkuminen sen vuoksi, ettei ehdi junalta kävelemään.
Ensi viikon liikunnasta en uskalla sanoa vielä mitään... Suunnitelmat on tehty, mutta niiden toteutuminen voi olla sitten ihan eri juttu... Ainoa varma asia on vesijuoksu jälleen :) Kerran viikossa on sovittu treffit halliin, joten siitä haluan pitää kiinni. Se on samalla sellaista ajatusten tuulettumista :)
Tuplatunnit on edelleen mulla hakusessa, samoin kuin koko liikuntaviikko. Koitan etsiä kokeilemalla erilaisia yhdistelmiä, jotka jaksaisi tehdä täysillä ja kuitenkaan virta ei loppuisi ihan kesken. Huomenna on edessä combat+fitball, jätin tuosta yhdistelmästä pois cx:n ja kokeilen jos noin jaksaisi fitballissakin tehdä vähän paremmin ja korsetti ei leviäisi jo puolivälissä. Ehkä tämä on vain toiveajattelua.... :D Mutta erilaisia yhdistelmiä pitää vaan kokeilla. Vaikka mä tykkään cx:n aiheuttamasta poltteesta ja harmillisesti jätän sen nyt väliin. Combat on kuitenkin se mistä mä en luovu. Elämän muka niin vaikeita päätöksiä :D
Selasin ravintovalmennuksen papereita tässä päivänä eräänä ja löysin sieltä ihan ekan tapaamisen kyselykaavakkeen, jossa oli myös tavotteet tuleville kuukausille /vuosille. Tajusin että silloin asettamani lopullinen tavoite ja määräaika menee umpeen reilun kuukauden päästä. Muistan jo silloin sanoneeni että tavoite on epärealistinen. Toki silloin eri syistä, olin lähes varma etten onnistu tässä hommassa. Sitä ei silloin tajunnut ollenkaan, että kyse on oikeasti koko elämän muutoksista eikä dietistä tai lyhyestä projektista.
No tuo aika täyttyy ja tavoitteeseen on matkaa vielä niin paljon, ettei se kuukaudessa tapahdu. Toisaalta olen oppinut nauttimaan tästä matkasta. Helppoahan se ei ole ollut, joka päivä on joutunut päättämään että eteen päin mennään. Kuitenkin se on ollut sen arvoista. Ja lopulta sillä ei ole mitään väliä, täyttyykö tavoite maaliskuussa vai kesäkuussa. Pääasia on että olen onnistunut jo nyt. Ja matka on ollut elämäni parhainta aikaa!
Nyt siis katse eteenpäin ja yksi etappi kerrallaan tämä matka jatkuu. Määräaika saa tulla ja mennä, uusia tulee :) Se ei tarkoita etteikö homma jatkuisi, se tarkoittaa vain sitä että nyt haetaan niitä pysyviä muutoksia eikä vain nopeita ratkaisuja. Ja kai opin hiljalleen löytämään sen oikean rakenteen liikuntaviikolle. Kokeilemalla jos ei muutoin.
Tämä päivä on mennyt lähes levon kannalta. Eilinen tehomuokkaus tuntuu erittäin hyvin kropassa ja kävelylenkki kauppaan sai tuntuman entistä paremmaksi... Mutta on oikeasti ihanaa kun kropassa tuntuu ja sitä kautta tietää myös tehneensä jotain.
Viikon liikuntasuunnitelmat menivät aika totaalisesti uusiksi, mutta onneksi ihan ilman liikuntaa ei kuitenkaan ole oltu. Salille en ole päässyt tällä viikolla, ja ohjatuille tunneillekin huonosti. Kun viimein eilen pääsin tehomuokkaukseen ja steppiin, jouduin lähtemään tehomuokkauksen jälkeen kotiin migreenin vuoksi. Tiedä sitten onko tauti iskemässä, koska ilta meni niin voipuneena ja kuumemittarin lukemat oli nousujohteisia. Tänään olo kuitenkin parempi, eli olisikohan vain ollut stressin ja väsymyksen yhteissummaa tuo eilinen olo. Toivotaan niin! Tauti ei nyt sopisi kuvioihin ollenkaan.
Kuluneella viikolla liikunta on ollut kävelypainotteista ja vedessä puljaamista. Vaikka pakkasta on ollut turhan paljon lenkkeilyyn, on tehnyt hyvää hiippailla hitaasti talvisessa luonnossa. Ja toisaalta uiminen / vesijumppa / vesijuoksu on ollut ihanaa pitkästä aikaa. Vanhat lapsuuden maisemat on tulleet samalla tutuiksi jälleen. Muistoihin on hyvä palata joskus :) Olen myös päässyt opettelemaan uusia työmatkareittejä. Oli ihana huomata, että töistä pääsee bussilla suoraan keitaalle. Tämä pitää pitää mielessä, jos jonakin päivänä tuota autoa ei ole. Ettei jää liikkuminen sen vuoksi, ettei ehdi junalta kävelemään.
Ensi viikon liikunnasta en uskalla sanoa vielä mitään... Suunnitelmat on tehty, mutta niiden toteutuminen voi olla sitten ihan eri juttu... Ainoa varma asia on vesijuoksu jälleen :) Kerran viikossa on sovittu treffit halliin, joten siitä haluan pitää kiinni. Se on samalla sellaista ajatusten tuulettumista :)
Tuplatunnit on edelleen mulla hakusessa, samoin kuin koko liikuntaviikko. Koitan etsiä kokeilemalla erilaisia yhdistelmiä, jotka jaksaisi tehdä täysillä ja kuitenkaan virta ei loppuisi ihan kesken. Huomenna on edessä combat+fitball, jätin tuosta yhdistelmästä pois cx:n ja kokeilen jos noin jaksaisi fitballissakin tehdä vähän paremmin ja korsetti ei leviäisi jo puolivälissä. Ehkä tämä on vain toiveajattelua.... :D Mutta erilaisia yhdistelmiä pitää vaan kokeilla. Vaikka mä tykkään cx:n aiheuttamasta poltteesta ja harmillisesti jätän sen nyt väliin. Combat on kuitenkin se mistä mä en luovu. Elämän muka niin vaikeita päätöksiä :D
Selasin ravintovalmennuksen papereita tässä päivänä eräänä ja löysin sieltä ihan ekan tapaamisen kyselykaavakkeen, jossa oli myös tavotteet tuleville kuukausille /vuosille. Tajusin että silloin asettamani lopullinen tavoite ja määräaika menee umpeen reilun kuukauden päästä. Muistan jo silloin sanoneeni että tavoite on epärealistinen. Toki silloin eri syistä, olin lähes varma etten onnistu tässä hommassa. Sitä ei silloin tajunnut ollenkaan, että kyse on oikeasti koko elämän muutoksista eikä dietistä tai lyhyestä projektista.
No tuo aika täyttyy ja tavoitteeseen on matkaa vielä niin paljon, ettei se kuukaudessa tapahdu. Toisaalta olen oppinut nauttimaan tästä matkasta. Helppoahan se ei ole ollut, joka päivä on joutunut päättämään että eteen päin mennään. Kuitenkin se on ollut sen arvoista. Ja lopulta sillä ei ole mitään väliä, täyttyykö tavoite maaliskuussa vai kesäkuussa. Pääasia on että olen onnistunut jo nyt. Ja matka on ollut elämäni parhainta aikaa!
Nyt siis katse eteenpäin ja yksi etappi kerrallaan tämä matka jatkuu. Määräaika saa tulla ja mennä, uusia tulee :) Se ei tarkoita etteikö homma jatkuisi, se tarkoittaa vain sitä että nyt haetaan niitä pysyviä muutoksia eikä vain nopeita ratkaisuja. Ja kai opin hiljalleen löytämään sen oikean rakenteen liikuntaviikolle. Kokeilemalla jos ei muutoin.
Tämä päivä on mennyt lähes levon kannalta. Eilinen tehomuokkaus tuntuu erittäin hyvin kropassa ja kävelylenkki kauppaan sai tuntuman entistä paremmaksi... Mutta on oikeasti ihanaa kun kropassa tuntuu ja sitä kautta tietää myös tehneensä jotain.
Tunnisteet:
Bodycombat,
CX,
Elämää,
FitBall,
Historiaa,
Kuntosali,
Lajit,
ravintovalmennus,
Step,
Tuplatunnit,
Uinti,
Vesijuoksu
tiistai 31. joulukuuta 2013
Tilinpäätös
Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen mielenkiintoinen. Ensin ajattelin että vain alkuvuosi meni aallokossa, mutta kyllä sitä aallokkoa on kestänyt ihan läpi koko vuoden.
Voisin käydä läpi kaikki ne huonot asiat joita on eteen tullut, mutta haluan keskittyä siihen hyvään. Koska sitä hyvää on ollut niin paljon enemmän. Kenenkään elämä ei ole murheetonta, jokaisella on ne omat vastoinkäymiset ja surut. Omat kompastuskivensä ja kantonsa. Elämä on kuitenkin sellaista, miksi sen itse teemme. Jos keskittyy niihin huonoihin asioihin, tuntuu ettei elämässä ole mitään hyvää. Siksi mä haluan keskittyä siihen hyvään, jota olen saanut. Ja mä olen saanut hyviä asioita paljon.
Vuosi sitten elämä uudessa kodissa oli asettunut omiin uriinsa. Kotona tallusteli kaksi karvaista kaveria, työn ja liikunnan tasapaino oli löytynyt. Elin ravintovalmennuksen tiukassa kurissa ja paino tippui. Rakastin liikuntaa, joka ei aikaisempaan elämään ollut kuulunut kuin hetkittäin. Nyt olin tekemässä siitä elämäntapaa. Tavoitteet oli korkealla ja pienikin lipsuminen laittoi kaivamaan ruoskan esiin.
Vuosi opetti kuitenkin paljon paljon muuta. Kesän alkaessa alkoi pakkotauko liikunnasta, vaikka käsi paketissa vähän yrittikin hypellä taistelun tuoksinassa. Lähes 7 viikon tauko pakotti pysähtymään ja ajattelemaan. Tajusin kuinka väsynyt olin, mutta oli vain pakko jatkaa. Syksy alkoi, samaan syssyyn käden kuntoutus, Repen kuolema, uusi työ, äidin sairastuminen ja huoli omasta terveydestä sekä raskas päätös koiraelämän loppumisesta. Lopulta joulun alla wäiskin muutto uuteen kotiin. Syksy on ollut siis melkoista myllerryksen aikaa. Ja kuitenkaan, en vaihtaisi yhtäkään päivää pois tuosta syksystä.
Syksyn alkaessa elämääni astui ystävä, joka täytti tietämättään sen tyhjän kolon, joka oli ollut olemassa. Tuo ystävä on syksyn ja alku talven aikana opettanut mulle paljon sellaista, mitä ei voi sanoilla opettaa. Sellaista, minkä vain esimerkin voima saa tulemaan todeksi. Olen saanut hengitystaukoja arjen keskelle, nauttia valmiista aamupalapöydästä, keskustelusta aamuyön tunneille, ystävyydestä ja saanut esimerkin siitä miten eri tavalla asioita voi hoitaa. Ensimmäisen kerran vuosiin olen viime syksyn aikana muutamana yönä saanut nukkua unetonta unta. Levätä ilman murheita tai huolia, ilman mietteitä huomisesta. Ilman huolta omasta terveydestä tuloksia odotellessa. Se on ollut uutta ja ihmeellistä. Joku muu on kantanut edes yhden illan ajan sitä taakkaa, jota itse raahaa joka päivä mukanaan. Tuo ystävä. Olen hänestä niin kiitollinen koko sydämeni pohjasta!
Jokainen myllerrys on ollut uuden alku. Ei ehkä sellaisen kaikille näkyvä ja konkreettisen, mutta monen uuden ajatuksen, tunteen, näkökulman ja uuden matkan minuun itseeni. Viime vuosi on opettanut mulle niin paljon musta itsestäni.
Elokuussa tuli täyteen vuosi uutta elämää. Käden kanssa ongelmat jatkuivat ja motivaatio oli hukassa. Ravintovalmennus loppui ja tuntui kuin olisin jäänyt täysin tyhjän päälle. Niinhän ei toki ollut, mutta kun puoli vuotta olet tiiviisti yhteydessä ja kirjoitat viikkoraportteja, tulee aika tyhjä olo kun se yhtäkkiä vain loppuu. Vaikka sen toki tiesikin että joskushan se on ohi. Päätin hiljentää tahtia liikunnan suhteen. Pudotettuja kiloja oli takana jo 45kg joten oli aika pysäyttää juna. Elokuusta vuoden loppuun olen siis tasapainoillut, etsinyt sitä normaalia arkea ilman että mietin syömisiä. Ja koittanut pitää painon kurissa.
Nyt kun katson syksyä taaksepäin, koko sitä härdelliä, olen ihmeissäni että paino on pysynyt samoissa lukemissa. En ole miettinyt syömisiä, en ole ehtinyt liikkumaan läheskään sitä määrää, jonka olisin halunnut. Ja silti vaatekoko on pienentynyt ja kutistunut vaikka paino on pysynyt samana.
Voisin siis sanoa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Monia asioita en olisi oppinut ilman niitä vastoinkäymisiä, joita vuosi toi tullessaan. Jos en olisi joutunut tekemään niin monta matkaa itseeni. En usko että seisoisin tässä kunnossa ja kuosissa nyt ilman monia tapahtumia menneen vuoden aikana.
Katson mennyttä vuotta siis mieli kiitollisena. Olen oppinut nauttimaan hetkestä, seisomaan omilla jaloilla tukevammin ja pysymään pystyssä myrskystä huolimatta. Olen saanut kiinni siitä elämänilosta, jonka hukkasin jo useampi vuosi takaperin, olen löytänyt jotain suunnattoman arvokasta. Olen löytänyt itseni.
Viime vuosi on tuonut elämääni paljon uusia ihania ystäviä ja tuttavuuksia, jokainen teistä on äärettömän tärkeä vaikka en sitä ehkä sanokaan usein :) Olen silti teistä jokaisesta kiitollinen ja voin täydestä sydämestäni sanoa olevani onnekas!
Olen oppinut loistavan taistelijan esimerkin voimalla, että elämä on nyt ja tässä. Ja se kaikki on juurikin sen vaivan arvoista. Juuri sinä olet arvokas ja se mitä sinulla on, siitä kannattaa olla kiitollinen. Elämä ei ole aina helppoa, mutta asenne ratkaisee. Sitä asennetta ei saa hukata, vaikka muu elämä myllertää siinä ympärillä. Hymy huuliin ja tissit pystyyn, katse kohti tulevaisuutta ja uutta vuotta! Sillä tulevalla vuodella on niin paljon tarjottavaa!
Voisin käydä läpi kaikki ne huonot asiat joita on eteen tullut, mutta haluan keskittyä siihen hyvään. Koska sitä hyvää on ollut niin paljon enemmän. Kenenkään elämä ei ole murheetonta, jokaisella on ne omat vastoinkäymiset ja surut. Omat kompastuskivensä ja kantonsa. Elämä on kuitenkin sellaista, miksi sen itse teemme. Jos keskittyy niihin huonoihin asioihin, tuntuu ettei elämässä ole mitään hyvää. Siksi mä haluan keskittyä siihen hyvään, jota olen saanut. Ja mä olen saanut hyviä asioita paljon.
Vuosi sitten elämä uudessa kodissa oli asettunut omiin uriinsa. Kotona tallusteli kaksi karvaista kaveria, työn ja liikunnan tasapaino oli löytynyt. Elin ravintovalmennuksen tiukassa kurissa ja paino tippui. Rakastin liikuntaa, joka ei aikaisempaan elämään ollut kuulunut kuin hetkittäin. Nyt olin tekemässä siitä elämäntapaa. Tavoitteet oli korkealla ja pienikin lipsuminen laittoi kaivamaan ruoskan esiin.
Vuosi opetti kuitenkin paljon paljon muuta. Kesän alkaessa alkoi pakkotauko liikunnasta, vaikka käsi paketissa vähän yrittikin hypellä taistelun tuoksinassa. Lähes 7 viikon tauko pakotti pysähtymään ja ajattelemaan. Tajusin kuinka väsynyt olin, mutta oli vain pakko jatkaa. Syksy alkoi, samaan syssyyn käden kuntoutus, Repen kuolema, uusi työ, äidin sairastuminen ja huoli omasta terveydestä sekä raskas päätös koiraelämän loppumisesta. Lopulta joulun alla wäiskin muutto uuteen kotiin. Syksy on ollut siis melkoista myllerryksen aikaa. Ja kuitenkaan, en vaihtaisi yhtäkään päivää pois tuosta syksystä.
Syksyn alkaessa elämääni astui ystävä, joka täytti tietämättään sen tyhjän kolon, joka oli ollut olemassa. Tuo ystävä on syksyn ja alku talven aikana opettanut mulle paljon sellaista, mitä ei voi sanoilla opettaa. Sellaista, minkä vain esimerkin voima saa tulemaan todeksi. Olen saanut hengitystaukoja arjen keskelle, nauttia valmiista aamupalapöydästä, keskustelusta aamuyön tunneille, ystävyydestä ja saanut esimerkin siitä miten eri tavalla asioita voi hoitaa. Ensimmäisen kerran vuosiin olen viime syksyn aikana muutamana yönä saanut nukkua unetonta unta. Levätä ilman murheita tai huolia, ilman mietteitä huomisesta. Ilman huolta omasta terveydestä tuloksia odotellessa. Se on ollut uutta ja ihmeellistä. Joku muu on kantanut edes yhden illan ajan sitä taakkaa, jota itse raahaa joka päivä mukanaan. Tuo ystävä. Olen hänestä niin kiitollinen koko sydämeni pohjasta!
Jokainen myllerrys on ollut uuden alku. Ei ehkä sellaisen kaikille näkyvä ja konkreettisen, mutta monen uuden ajatuksen, tunteen, näkökulman ja uuden matkan minuun itseeni. Viime vuosi on opettanut mulle niin paljon musta itsestäni.
Elokuussa tuli täyteen vuosi uutta elämää. Käden kanssa ongelmat jatkuivat ja motivaatio oli hukassa. Ravintovalmennus loppui ja tuntui kuin olisin jäänyt täysin tyhjän päälle. Niinhän ei toki ollut, mutta kun puoli vuotta olet tiiviisti yhteydessä ja kirjoitat viikkoraportteja, tulee aika tyhjä olo kun se yhtäkkiä vain loppuu. Vaikka sen toki tiesikin että joskushan se on ohi. Päätin hiljentää tahtia liikunnan suhteen. Pudotettuja kiloja oli takana jo 45kg joten oli aika pysäyttää juna. Elokuusta vuoden loppuun olen siis tasapainoillut, etsinyt sitä normaalia arkea ilman että mietin syömisiä. Ja koittanut pitää painon kurissa.
Nyt kun katson syksyä taaksepäin, koko sitä härdelliä, olen ihmeissäni että paino on pysynyt samoissa lukemissa. En ole miettinyt syömisiä, en ole ehtinyt liikkumaan läheskään sitä määrää, jonka olisin halunnut. Ja silti vaatekoko on pienentynyt ja kutistunut vaikka paino on pysynyt samana.
Voisin siis sanoa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Monia asioita en olisi oppinut ilman niitä vastoinkäymisiä, joita vuosi toi tullessaan. Jos en olisi joutunut tekemään niin monta matkaa itseeni. En usko että seisoisin tässä kunnossa ja kuosissa nyt ilman monia tapahtumia menneen vuoden aikana.
Katson mennyttä vuotta siis mieli kiitollisena. Olen oppinut nauttimaan hetkestä, seisomaan omilla jaloilla tukevammin ja pysymään pystyssä myrskystä huolimatta. Olen saanut kiinni siitä elämänilosta, jonka hukkasin jo useampi vuosi takaperin, olen löytänyt jotain suunnattoman arvokasta. Olen löytänyt itseni.
Viime vuosi on tuonut elämääni paljon uusia ihania ystäviä ja tuttavuuksia, jokainen teistä on äärettömän tärkeä vaikka en sitä ehkä sanokaan usein :) Olen silti teistä jokaisesta kiitollinen ja voin täydestä sydämestäni sanoa olevani onnekas!
Olen oppinut loistavan taistelijan esimerkin voimalla, että elämä on nyt ja tässä. Ja se kaikki on juurikin sen vaivan arvoista. Juuri sinä olet arvokas ja se mitä sinulla on, siitä kannattaa olla kiitollinen. Elämä ei ole aina helppoa, mutta asenne ratkaisee. Sitä asennetta ei saa hukata, vaikka muu elämä myllertää siinä ympärillä. Hymy huuliin ja tissit pystyyn, katse kohti tulevaisuutta ja uutta vuotta! Sillä tulevalla vuodella on niin paljon tarjottavaa!
torstai 8. elokuuta 2013
Yksi vuosi uutta elämää :)
Sanotaan, ettei ihmeitä ole olemassa. Sanotaan, että muutos on mahdotonta. Olen kuullut myös sanottavan, että yrittäminen on turhaa. Voin omasta puolestani sanoa kuitenkin, ettei mikään näistä pidä paikkaansa.
Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.
Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!
Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110% parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!
Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.
Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)
Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.
Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.
Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.
Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm
Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.
Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.
Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!
Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!
Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!
Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)
Uskoin monta vuotta siihen, että näin nämä kortit on vain jaettu ja siihen on tyytyminen. Ettei yrittäminen kannata, koska muutosta ei voi saada aikaiseksi. Ja ne ihmeet... No ajattelin että tarvitaan iso ihme, että meikäläiselle tapahtuu yhtään mitään. Ja niin, eihän niitä ihmeitä tapahdu.
Kuitenkin tapahtui ihme tai herääminen, tai miksi sitä voisi sanoa. Jotain suurta kuitenkin, koska se sai aikaan ison muutoksen ja paljon hyvää!
Vuosi sitten en voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella tätä tilannetta jossa nyt olen. Voin rehellisesti sanoa, että elämä on muuttunut 110% parempaan suuntaan. Välillä pelkään että tämä on vain unta, josta herään ja huomaan olevani viime kesän tilanteessa. Ja sitten tajuan jälleen, että hei tää on totta!
Vuosi sitten torstaina 9.8 (päivämäärällisesti siis huomenna ;) ) kävelin sisään Feeniksin ovista. Tarkoitus oli mennä vain katsomaan paikkaa ja vähän kuulostelemaan sopimuksia. Mutta muuta ei tarvittu kuin ovien avaaminen. Heti ensimmäisestä hetkestä alkaen koin olevani tervetullut porukkaan juuri sellaisena kuin olin. Koin heti tulleeni kotiin. Siispä nimi paperiin ja avainlätkän kanssa kohti ensimmäistä tuntia.
Ensimmäisestä päivästä lähtien jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmiset otetaan Feeniksillä vastaan. Olin mykistynyt siitä, että jokainen ohjaaja tiesi kuka olin, mun nimi opeteltiin ja aina kun oven avasi, vastassa oli iloinen tervehdys. En ollut kokenut sitä koskaan edellisillä saleilla. Kaikkien ohjaajien tapa kannustaa oli myös mulle uutta. Aikaisemmin olin kuullut vain "et sä tätäkään osaa", "miten sä nyt noin teet" ja "anna mä näytän niin kuin sun pitää se tehdä" - tyyppisiä lauseita. Mutta Feeniksillä en koskaan. Liikunnasta tehtiin alusta asti iloinen asia ja kun korjattavaa tuli (ja sitähän on sitten riittänyt....), kannustettiin hakemaan oikeita liikeratoja tms. Ei koskaan negatiivisen kautta. Ja kun jossain kehityit, sait siitä heti palautetta. Se oli uskomatonta. Ja on edelleen :)
Aluksihan mun ei pitänyt muuttaa mitään. Mun piti vain koukuttaa itseni takaisin combatin saloihin, jota olin rakastanut vuosia sitten. Kuitenkin muutaman viikon kuluessa huomasin että paino lähti laskemaan hurjaa vauhtia ja oma jaksaminen koheni. Syksyn edetessä tajuntaan alkoi mahtua muutakin kuin keskittyminen joukon mukana pysymiseen ja oikean lainen ravitsemus kummitteli mielessä jokaisen tunnin jälkeen.
Ravintovalmennus alkoi tuntumaan entistä enemmän oikealta ratkaisulta kun kuuntelin puheita tankkaamisesta ja syömisestä treenin jälkeen. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, joten päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja katsoa mihin se johtaa.
Ja sillä tiellä olen vieläkin. En voi uskoa, mitä on vuodessa tapahtunut. Mittanauhasta ja vaa'asta on tullut lempikavereita, ne näyttävät päivä päivältä mukavempia lukuja. On vaikea tajuta että vaatekoko on pienentynyt 7-8 kokoa.
Matkalle on jäänyt paljon, mitä en halua takaisin.
Kuten 41kg kadotettua kiloa, tai senttejä seuraavasti
Rinta -26cm
Vyötärö -46cm (oikeesti!!! Melkein puoli metriä!?!)
Lantio -27cm
Reisi -20cm
Hauis -14cm
Ilmaiseksi tämä ei ole tullut, vaan se on vaatinut työtä. Silkkaa työtä. Sitä tämä on ollut. Niin fyysistä kuin sitä henkistäkin työtä. Monet itkupotkuraivarit on saanut huutaa ja paljon epäonnistumistakin on mahtunut matkalle. Mutta ne on olleet osa elämää joiden vuoksi matka ei saa jäädä kesken. Monta kertaa se on ollut lähellä, mutta onneksi vain ajatuksen tasolla eikä ole päässyt konkretisoitumaan. Siitä on kiittäminen mun ihanaa ja mahtavaa tukijoukkoa! En olisi päässyt tänne asti ilman hyvää tukiverkostoa, ihania ystäviä, Feeniksiä ja sen rakkaita jumppakamuja ja ennen kaikkea kolmea ihmistä jotka ovat tehneet tästä matkasta mahdollisen.
Nuo kolme ihanaa ohjaajaa on opettaneet mulle paljon, työntäneet yli mukavuusrajojen, tsempanneet kokeilemaan uutta. Moni asia on valjennut vuoden aikana ihan uudella tavalla ja paljon on saanut oppia itsestään ja liikunnan ihmeellisestä maailmasta. Olisin ollut pulassa ilman heitä, he ovat saaneet tämän valtamerilaivan kääntymään ympäri ja seilaamaan kohti uusia ulottuvuuksia. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä työstä mitä he ovat tehneet. Harva osaa tehdä työtään koko sydämellään, mutta he osaavat.
Rakkaat jumppakamut Feeniksillä! Te ootte rautaa ja teidän kanssa on ilo ja etuoikeus liikkua! Monta ihanaa uutta ystävää olen saanut viimeisen vuoden aikana teistä. Mä olen rikas, koska mulla on teidät :) Jos koskaan tulee tunne ettei haluaisi lähteä ja ei jaksaisi tulla, niin se tunne haihtuu kun ovista kävelee sisälle. Ja siitä kiitos kuuluu teille jokaiselle!
Niin. Pieni ihminen miettii onnellisena, miten on löytänyt tällaisen paikan. Oikean helmen, jota voi kodiksikin kutsua! Yhtäkään päivää en antaisi pois vaan jokaisesta olen kiitollinen! Takana on 235 kirjautumista järjestelmään ja tästä lähtee käyntiin uusi vuosi. Mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea se tuo tullessaan!
Tiedän että itse se työ täytyy tehdä, mutta ilman oikeanlaista opastusta ja hyvää porukkaa ei tästä matkasta olisi tullut mitään. Mä olen saanut paljon, olen saanut etuoikeuden kuulua Feeniks-perheeseen! Ja kiitos Feeniks-perheen, olen saanut elämäni takaisin!
Tämän juhlapäivän aloitan ja lopetan rakastamallani Combatilla ja siinä välissä huudan ilosta! Elämän ilosta :)
tiistai 6. elokuuta 2013
Katse kohti uutta
Ravintovalmennus osa 2 päättyi tänään virallisesti. Ja pakko myöntää että pilvissä liitely on jatkunut :) Hiukan hihittelin kun vaa'asta oli patterit vähissä ja se näytti noin 17kg vähemmän kuin oikea lukema. Joo se olis kelvannut mulle ilman muuta, mutta virallinenkin lukema kelpasi mennen tullen.
Viime päivinä on ollut ihana huomata, ettei ne syömiset ole enää niin hukassa. Herkuttelu kuuluu elämään, mutta kohtuudella ja joskus. Mä kokeilin keväällä sitä yhtä herkkupäivää per viikko ja se ei sopinut mulle. Jollekin se sopii, muttei mulle. Mun on parempi olla ilman ja sallia sitten joskus jotain hyvää.
kesä on mennyt herkutellen, mutta valinnat on olleet huomattavasti fiksumpia kuin aiemmin. sen sijaan että ottaa sen kahvin ja viinerin tai hakee mättöhampurilaisen, tuleekin ottaneeksi jotain terveellisempää. Ettei nyt kukaan kuvittele mitään, niin kyllä mä olen pullaa ja keksiä ja irtokarkkia ja sipsiä ja suklaata ja ja ja kaikkea muutakin hyvää syönyt tämän kesän aikana ;) en mä ilman ole jäänyt ;)
Toisaalta mieli on haikea koska yksi tärkeä osa tältä matkalta on ohi. Mutta jos mistään ei luovu, ei voi saada muuta tilalle. Sen sain todeta tänään :) Ruoka-asioihin paneudutaan jatkossakin, mutta siitä lisää myöhemmin :)
Vuosi sitten näinä päivinä elin ristiriitaisissa tunteissa, jotain pitäisi tehdä, onko musta siihen, entäs jos... Kysymysten määrä oli valtava ja se kamppailu jota kävin itseni kanssa, noh, se oli kyllä sellaista soutamista ja huopaamista että oksat pois. Onneksi pohjustustyötä oli tehty tarpeeksi ja tilanne oli muutokselle otollinen. Ilman sitä en olisi tässä.
voin sanoa olevani onnellinen. Tänäänkin :) niistä pienistä asioista on kasvanut suuri puro, jonka voimalla lähdetään valloittamaan seuraavaa kymppiä pudotuksessa :)
Viime päivinä on ollut ihana huomata, ettei ne syömiset ole enää niin hukassa. Herkuttelu kuuluu elämään, mutta kohtuudella ja joskus. Mä kokeilin keväällä sitä yhtä herkkupäivää per viikko ja se ei sopinut mulle. Jollekin se sopii, muttei mulle. Mun on parempi olla ilman ja sallia sitten joskus jotain hyvää.
kesä on mennyt herkutellen, mutta valinnat on olleet huomattavasti fiksumpia kuin aiemmin. sen sijaan että ottaa sen kahvin ja viinerin tai hakee mättöhampurilaisen, tuleekin ottaneeksi jotain terveellisempää. Ettei nyt kukaan kuvittele mitään, niin kyllä mä olen pullaa ja keksiä ja irtokarkkia ja sipsiä ja suklaata ja ja ja kaikkea muutakin hyvää syönyt tämän kesän aikana ;) en mä ilman ole jäänyt ;)
Toisaalta mieli on haikea koska yksi tärkeä osa tältä matkalta on ohi. Mutta jos mistään ei luovu, ei voi saada muuta tilalle. Sen sain todeta tänään :) Ruoka-asioihin paneudutaan jatkossakin, mutta siitä lisää myöhemmin :)
Vuosi sitten näinä päivinä elin ristiriitaisissa tunteissa, jotain pitäisi tehdä, onko musta siihen, entäs jos... Kysymysten määrä oli valtava ja se kamppailu jota kävin itseni kanssa, noh, se oli kyllä sellaista soutamista ja huopaamista että oksat pois. Onneksi pohjustustyötä oli tehty tarpeeksi ja tilanne oli muutokselle otollinen. Ilman sitä en olisi tässä.
voin sanoa olevani onnellinen. Tänäänkin :) niistä pienistä asioista on kasvanut suuri puro, jonka voimalla lähdetään valloittamaan seuraavaa kymppiä pudotuksessa :)
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Eväitä muutoksen tielle
Sain ihanan paljon palautetta kesäkuussa kun kirjoittelin aiheesta "mistä muutos alkaa" ja tuo teksti löytyy täältä. Moni pyysi viesteissään, että kirjoittaisin aiheesta lisää ja se on ollutkin mielessä. Paljon on tullut muistiinpanoja tässä viikkojen varrella ja tässä taas jotain pientä purtavaa aihetta sivuten. Ja jälleen sanon, että nämä ovat niitä asioita jotka itse olen joutunut käymään läpi tavalla tai toisella. Asioita jotka on olleet mulle kompastuskiviä ja karikoita.
Luovuttaminen. Se tulee eteen väistämättä. Se ajatus siitä että ei tämä homma toimi, ei kertakaikkiaan vain onnistu. Silloin on tärkeää jatkaa sinnikkäästi eteenpäin vaikka mitään tuloksia ei näkyisi missään. Älä luovuta, älä anna periksi. Kukaan ei ole mestari syntyessään ja jokaisen pitää aloittaa jostain. Mikset siis aloita tänään siitä missä nyt olet.
Tunteet. Ne tulee ja menee, älä mene niiden mukana. Itse olen edennyt välillä aallon harjalla onneni kukkuloilla ja välillä on ryvetty ihan mahdottoman syvissä mutaojissa. Mutta tunteiden mukaan ei kannata lopettaa yrittämistä. Aallokot tasaantuu aina, niin hyvässä kuin pahassakin. Monta itkupotkuraivaria olen saanut huutaa metsän keskellä yksinäni ja päättää että homma jatkuu vaikka se ei tunnukaan kivalta. Ei tämän kuulukaan aina tuntua kivalta ja se siinä kai parasta onkin. Jos aina olisi kivaa ja ihanaa ja huippua niin ei osaisi arvostaa niitä pieniä hyvä asioita ja pieniä edistymisiä. En antaisi pois yhtäkään huonoa päivää, itkua enkä estettä, joita on taakse jäänyt. Niiden kautta olen oppinut kuitenkin hirveän paljon hyviä asioita. Ja kuitenkin ne kaikki tunteet kuuluvat tähän prosessiin ja helpoimmalla pääset kun käyt ne läpi ja jatkat eteenpäin. Jossain vaiheessa tulee vastaan se hetki jolloin sun on vain kohdattava kaikki ne surkeat tuntemukset jotka sulla on itsestäsi ja elämästäsi. Kohdattava kaikki ne epävarmuudet ja se mikä valvottaa sua öisin.
Itsetunto. Älä pyydä anteeksi sitä, mitä olet. Koska olet arvokas sellaisena kuin olet! Kun aloitin, olin siinä tilanteessa ettei oikeasti ollut mitään menetettävää. Ja vasta nyt tajuan että niinhän se oli. Et menetä mitään, vaikka kokeilet jotain uutta. Mutta kun lähdet kokeilemaan, anna uusille asioille myös aikaa. Muutokset ei tapahdu hetkessä vaan tarvitset aikaa. Itselläni tärkein asia koko homman alottamisessa oli saada elämä takaisin. Itselläni itsetunto on kasvanut tämän prosessin myötä hurjasti. Voin sanoa etten ole sama ihminen, mitä olin vuosi sitten. Ja silti matka jatkuu yhä edelleen :)
Kenen vuoksi? Kun aloitat, mieti miksi aloitat. Älä tee muutosta toisten vuoksi. Monesti perimmäisten syiden selvittely auttaa ymmärtämään miksi tilanne on mennyt sellaiseksi kuin se on. Ja se helpottaa myös muutoksen tekemistä, kun olet rehellinen itsellesi ja tilanteellesi. Itse jouduin miettimään paljon sitä, miksi löin laimin itseäni niin monta vuotta. Miksi kaikki kuurit ja dietit loppui lyhyeen. Ja kyllä ne syytkin sitten löytyi kun uskalsi katsoa itseään peiliin ja kohdata itsensä. Mä olin vuosia laittanut muut ykköseksi ja unohtanut oman hyvinvoinnin. Jos aloitin jonkun kuurin, tein sen siksi että kelpaisin jollekin. Ja ikävä kyllä ne motiivit oli väärät eikä se kantanut hedelmää tarpeeksi pitkälle.
Valmistautuminen. Miten valmistautua muutokseen? Niin. siinäpä kysymys johon en osaa vastata. Itselläni tuli jossain vaiheessa pelko siitä, että asiat muuttuvat liian nopeasti enkä pysy kärryillä mukana. Mulla prosessi eteni välillä todella kovaa ja vauhti oli ajoittain jopa liian kova. Enkä aina pysynyt muutoksen mukana. Se aiheutti ajoittain jopa pelkoa koko muutosta kohtaan ja sitä myöten myös halua lopettaa homma kesken. Tuli hetkiä että oli pakko viheltää peli poikki ja tasata hengitystä. Käydä asioita läpi ja tehdä niitä välitilinpäätöksiä. Pelon ei koskaan saa kuitenkaan antaa lamaannuttaa, se on yksi tunne joka kuuluu prosessiin. osa peloista on meidän omia itse itsellemme luomia asioita, joten nekin on voitettavissa. Yksi kerrallaan!
Jokaisella on esikuvia ja innoittajia. Musta oli tärkeää oman edistymiseni kannalta tajuta se, etten voi innostaa muita jos en innosta itse itseäni. Ja taas palataan siihen, että tätä todellakin tehdään itseä varten, ei muiden vuoksi :)
Epäonnistuminen. Epäonnistuminen kuuluu elämään. Se vain kuuluu eikä sitä voi välttää. Joten hanskoja ei kannata heittää tiskiin kun epäonnistuminen iskee. Jokainen epäonnistuu joskus ja se on inhimillistä. Myönnä itsellesi että näin kävi ja jatka eteenpäin. Itseään ei kannata jäädä ruoskimaan yhden tai kahden epäonnistumisen vuoksi. Ja hei, mä voin todella sanoa että epäonnistumisia on ollut ja paljon! niitä ei ole ollut vain yksi tai kaksi, vaan paljon! Mutta silti, elämä jatkuu ja muutos etenee :)
Onnellisuus. Uskalla olla onnellinen onnistumisestasi! Tulee ihmisiä jotka yrittää lannistaa ja lyödä sua maihin. Mutta älä anna heidän varastaa sun onneasi saavutetuista etapeista. Jokaisella on oikeus myös siihen onnellisuuteen ja aina on niitä joille toisen onni on myrkkyä. Mutta hymyile sitäkin leveämmin ja jatka matkaasi. Se ei ole sulta pois.Iloitse siis onnistumisestasi ja älä pelkää olla onnellinen!
Ystävät. Älä työnnä pois niitä ihmisiä jotka haluavat auttaa ja tukea sua sun matkalla. Itsellä oli aluksi se ajatus, että ihmiset jotka tarjosi apuaan olivat tyytymättömiä mun nykytilaan ja halusivat korjata sen. Kyllä, niitäkin ihmisiä oli, jotka oli tyytymättömiä. Mutta enemmän oli niitä jotka oikeasti halusivat kannustaa ja tsempata. Itsellä tuo avuntarjoaminen toi heti ajatuksen, että muut häpeävät sitä mitä minä olen. Ja varmasti niitäkin on / oli. Mutta sekään ei ole multa pois. Jos joku häpeää mua niin ei mun seurassa tarvii olla ;) se on heidän menetys, ei mun.
Ja lopuksi. Itse olen tajunnut tämän muutoksen myötä, että olen saanut takaisin jotain jota en ole edes tajunnut menettäneeni. Elämäni.
Kun aloitat jotain uutta, älä keskity miettimään sitä, mitä et voi tehdä vaan keskity siihen mitä voit tehdä. Me voimme paljon mutta usein me vaan mietitään enemmän sitä mitä me ei voida. Mäkin luulin etten mä voi laihtua, mutta mä pystyin siihen. Mä luulin etten voi liikkua ja osallistua ohjattuun liikuntaan, mutta mä voin. Mä luulin ettei musta ole tähän ja elämääni en voi muuttaa. Mutta mä voin. Ja niin voit sinäkin! Go fot it! unelmoi suuria ja muista että pieni askel kerrallaan riittää :)
Luovuttaminen. Se tulee eteen väistämättä. Se ajatus siitä että ei tämä homma toimi, ei kertakaikkiaan vain onnistu. Silloin on tärkeää jatkaa sinnikkäästi eteenpäin vaikka mitään tuloksia ei näkyisi missään. Älä luovuta, älä anna periksi. Kukaan ei ole mestari syntyessään ja jokaisen pitää aloittaa jostain. Mikset siis aloita tänään siitä missä nyt olet.
Tunteet. Ne tulee ja menee, älä mene niiden mukana. Itse olen edennyt välillä aallon harjalla onneni kukkuloilla ja välillä on ryvetty ihan mahdottoman syvissä mutaojissa. Mutta tunteiden mukaan ei kannata lopettaa yrittämistä. Aallokot tasaantuu aina, niin hyvässä kuin pahassakin. Monta itkupotkuraivaria olen saanut huutaa metsän keskellä yksinäni ja päättää että homma jatkuu vaikka se ei tunnukaan kivalta. Ei tämän kuulukaan aina tuntua kivalta ja se siinä kai parasta onkin. Jos aina olisi kivaa ja ihanaa ja huippua niin ei osaisi arvostaa niitä pieniä hyvä asioita ja pieniä edistymisiä. En antaisi pois yhtäkään huonoa päivää, itkua enkä estettä, joita on taakse jäänyt. Niiden kautta olen oppinut kuitenkin hirveän paljon hyviä asioita. Ja kuitenkin ne kaikki tunteet kuuluvat tähän prosessiin ja helpoimmalla pääset kun käyt ne läpi ja jatkat eteenpäin. Jossain vaiheessa tulee vastaan se hetki jolloin sun on vain kohdattava kaikki ne surkeat tuntemukset jotka sulla on itsestäsi ja elämästäsi. Kohdattava kaikki ne epävarmuudet ja se mikä valvottaa sua öisin.
Itsetunto. Älä pyydä anteeksi sitä, mitä olet. Koska olet arvokas sellaisena kuin olet! Kun aloitin, olin siinä tilanteessa ettei oikeasti ollut mitään menetettävää. Ja vasta nyt tajuan että niinhän se oli. Et menetä mitään, vaikka kokeilet jotain uutta. Mutta kun lähdet kokeilemaan, anna uusille asioille myös aikaa. Muutokset ei tapahdu hetkessä vaan tarvitset aikaa. Itselläni tärkein asia koko homman alottamisessa oli saada elämä takaisin. Itselläni itsetunto on kasvanut tämän prosessin myötä hurjasti. Voin sanoa etten ole sama ihminen, mitä olin vuosi sitten. Ja silti matka jatkuu yhä edelleen :)
Kenen vuoksi? Kun aloitat, mieti miksi aloitat. Älä tee muutosta toisten vuoksi. Monesti perimmäisten syiden selvittely auttaa ymmärtämään miksi tilanne on mennyt sellaiseksi kuin se on. Ja se helpottaa myös muutoksen tekemistä, kun olet rehellinen itsellesi ja tilanteellesi. Itse jouduin miettimään paljon sitä, miksi löin laimin itseäni niin monta vuotta. Miksi kaikki kuurit ja dietit loppui lyhyeen. Ja kyllä ne syytkin sitten löytyi kun uskalsi katsoa itseään peiliin ja kohdata itsensä. Mä olin vuosia laittanut muut ykköseksi ja unohtanut oman hyvinvoinnin. Jos aloitin jonkun kuurin, tein sen siksi että kelpaisin jollekin. Ja ikävä kyllä ne motiivit oli väärät eikä se kantanut hedelmää tarpeeksi pitkälle.
Valmistautuminen. Miten valmistautua muutokseen? Niin. siinäpä kysymys johon en osaa vastata. Itselläni tuli jossain vaiheessa pelko siitä, että asiat muuttuvat liian nopeasti enkä pysy kärryillä mukana. Mulla prosessi eteni välillä todella kovaa ja vauhti oli ajoittain jopa liian kova. Enkä aina pysynyt muutoksen mukana. Se aiheutti ajoittain jopa pelkoa koko muutosta kohtaan ja sitä myöten myös halua lopettaa homma kesken. Tuli hetkiä että oli pakko viheltää peli poikki ja tasata hengitystä. Käydä asioita läpi ja tehdä niitä välitilinpäätöksiä. Pelon ei koskaan saa kuitenkaan antaa lamaannuttaa, se on yksi tunne joka kuuluu prosessiin. osa peloista on meidän omia itse itsellemme luomia asioita, joten nekin on voitettavissa. Yksi kerrallaan!
Jokaisella on esikuvia ja innoittajia. Musta oli tärkeää oman edistymiseni kannalta tajuta se, etten voi innostaa muita jos en innosta itse itseäni. Ja taas palataan siihen, että tätä todellakin tehdään itseä varten, ei muiden vuoksi :)
Epäonnistuminen. Epäonnistuminen kuuluu elämään. Se vain kuuluu eikä sitä voi välttää. Joten hanskoja ei kannata heittää tiskiin kun epäonnistuminen iskee. Jokainen epäonnistuu joskus ja se on inhimillistä. Myönnä itsellesi että näin kävi ja jatka eteenpäin. Itseään ei kannata jäädä ruoskimaan yhden tai kahden epäonnistumisen vuoksi. Ja hei, mä voin todella sanoa että epäonnistumisia on ollut ja paljon! niitä ei ole ollut vain yksi tai kaksi, vaan paljon! Mutta silti, elämä jatkuu ja muutos etenee :)
Onnellisuus. Uskalla olla onnellinen onnistumisestasi! Tulee ihmisiä jotka yrittää lannistaa ja lyödä sua maihin. Mutta älä anna heidän varastaa sun onneasi saavutetuista etapeista. Jokaisella on oikeus myös siihen onnellisuuteen ja aina on niitä joille toisen onni on myrkkyä. Mutta hymyile sitäkin leveämmin ja jatka matkaasi. Se ei ole sulta pois.Iloitse siis onnistumisestasi ja älä pelkää olla onnellinen!
Ystävät. Älä työnnä pois niitä ihmisiä jotka haluavat auttaa ja tukea sua sun matkalla. Itsellä oli aluksi se ajatus, että ihmiset jotka tarjosi apuaan olivat tyytymättömiä mun nykytilaan ja halusivat korjata sen. Kyllä, niitäkin ihmisiä oli, jotka oli tyytymättömiä. Mutta enemmän oli niitä jotka oikeasti halusivat kannustaa ja tsempata. Itsellä tuo avuntarjoaminen toi heti ajatuksen, että muut häpeävät sitä mitä minä olen. Ja varmasti niitäkin on / oli. Mutta sekään ei ole multa pois. Jos joku häpeää mua niin ei mun seurassa tarvii olla ;) se on heidän menetys, ei mun.
Ja lopuksi. Itse olen tajunnut tämän muutoksen myötä, että olen saanut takaisin jotain jota en ole edes tajunnut menettäneeni. Elämäni.
Kun aloitat jotain uutta, älä keskity miettimään sitä, mitä et voi tehdä vaan keskity siihen mitä voit tehdä. Me voimme paljon mutta usein me vaan mietitään enemmän sitä mitä me ei voida. Mäkin luulin etten mä voi laihtua, mutta mä pystyin siihen. Mä luulin etten voi liikkua ja osallistua ohjattuun liikuntaan, mutta mä voin. Mä luulin ettei musta ole tähän ja elämääni en voi muuttaa. Mutta mä voin. Ja niin voit sinäkin! Go fot it! unelmoi suuria ja muista että pieni askel kerrallaan riittää :)
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Mistä muutos alkaa?
Multa on moni kysellyt, miten olen saanut muutoksen aikaan. Liikkuminen ja ruokavalio on monelle itsestään selvä juttu, mutta miten olen pystynyt psyykkaamaan itseäni jatkamaan. Mikä on auttanut pysymään "ruodussa" ja katsomaan eteenpäin vaikka aina ei niin helpolta tunnukaan. Tässä muutamia asioita viime kesältä, jolloin päätös uuden elämän aloittamisesta syntyi.
Itsekkyys. Tajusin viime kesänä viimeinkin että on korkea aika alkaa olemaan itsekäs. Siis asettamaan itseni ykköseksi eikä aina ajatella muita ensin. Tällä en tarkoita sellaista yliampuvaa itsekkyyttä, vaan terveellä tavalla arvostaa myös itseään ihmisenä. Sä olet arvokas!
Itseensä uskominen. Jos aina ajattelee, että mä en pysty ja en mä onnistu, niin tuskin onnistuu tai pystyy. Mutta jos päätät uskoa itseesi, uskoa siihen minkä eteen teet työtä, uskoa että onnistut ja pystyt, niin se on mahdollista. Ihmiset sanovat mitä haluavat ja tottahan ne sanat kolahtaa yleensä aika syvälle. Mutta sen takia ei saa lannistua, että joku ei ole iloinen sun onnistumisesta. Itseensä pitää uskoa, siitä se lähtee! Jos uskot itseesi, kaikki on mahdollista!
Taistele! Ole valmis taistelemaan omien unelmiesi puolesta. Taistelemaan oman hyvinvointisi puolesta. Tekemään työtä sen eteen, mitä haluat ja taitselemaan että unelmasi toteutuvat. Elämä ei koskaan ole helppoa, ei kenelläkään ja jokainen joutuu joskus taistelemaan. Ei saa siis luovuttaa ensimmäisen, eikä vielä toisenkaan vastoinkäymisen kohdalla. Taistele, sillä pääsee pitkälle!
Mukavuusalue. Ole valmis astumaan pois omalta mukavuusalueeltasi. Jos koskaan et yritä mitään uutta, et voi olettaa saavasi uudenlaisia tuloksia. Mukavuusalueella on tietenkin hyvä ja turvallista olla, mutta aluetta voi laajentaa. Kun elämänmuutoksesta on kyse, pitää olla valmis siihen että se mukavuusalue joutuu todella koetukselle.
Se tapahtuu päänsisällä. Joudut oikeasti miettimään asioita usein, kohtaamaan uusia ja vanhoja tunteita. Käymään läpi asioita, jotka olet haudannut ja joita et ehkä haluaisi enää kohdata. Kaikki tunteet on sallittuja, välillä saa olla itselleen vihainen, sitä mäkin olen ollut hyvin paljon. Mutta se ei auta mitään, että kieltää tunteet ja ajatukset. Ne on vain käytävä läpi. Kaikki muutos lähtee sinusta itsestäsi ja sisältä päin. se että joku sanoo sinulle, että sun tarttis tehdä jotain, ei auta. Se halu ja himo muutokselle, se lähtee sisältä.
Kohtaa itsesi. Olet mitä olet. Kohtaa itsesi, myönnä tilanteesi ja aloita. Mä sorruin vuosia siihen ajatukseen, kun jossain kadulla näin jonkun ison ihmisen, niin ajattelin heti että mä en onneksi ole noin iso. Enkä tajunnut että monesti olin paljon isompi. Olin sokea itselleni ja toisaalta halusin olla sokea. En halunnut myöntää tilannetta, ettei mun tarttis vaan tehdä mitään. Mutta kun viimein kohtasin itseni, myönsin rehellisesti oman tilanteeni ja missä mennään, oli helpompaa lähteä tekemään muutosta. Ei auta surra sitä, minkä on jo tehnyt. sille ei enää voi mitään ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta aina voi muuttaa valtamerilaivankin kurssia ja tarkistaa suuntaa. Jatkuva märehtiminen ja itsesääli ei auta asiaa eikä vie eteenpäin. Get over it ja aloita uudelleen. Sama koskee myös ns. repsahduksia. tehty mikä tehty, palaa takaisin ruotuun kun tajuat lipsahtaneesi.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Siis koskaan! Aina on uusi mahdollisuus, joka ikinen päivä! Tämä oli mulle ehkä se tärkein pointti. Olin monesti ajatellut, että kun mä nyt oon jo näin iso tai näin vanha, niin enhän mä enää voi enkä pysty enkä kykene enkä... selityksiä kaikki. Älä usko sitä, ettetkö voisi tehdä muutoksia, sillä se on mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Ja se tärkein:
Tukiverkosto. Jos mahdollista, puhu muutoksesta ainakin sellaisille, joiden uskot tsemppaavan sua. Kaikki kaverit ei ehkä ole iloisia muutoksestasi, osa kavereista katoaa projektisi aikana. Mutta tilalle tulee uusia ja parempia. Itse olen ollut ikionnellinen mun tukiverkostosta. Mun perhe tukee ja kannustaa, mulla on ihania ystäviä jotka tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Lisäksi kuntosalin kautta olen saanut paljon uusia ihania ystäviä, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Jokainen tsemppari on tarpeen, itse en olisi varmasti jaksanut jatkaa mikäli mulla ei olisi ollut niin kannustavia ihmisiä. Ja alkuun mulla ei ollut. Mä en puhunut elämänmuutoksesta aluksi kenellekään, puhuin vain että olen aloittanut kuntoilun. Mutta aika pian huomasin että tässä menee koko elämä uusiksi ja aloin pelkäämään ihmisille puhumista. Epäonnistumisen pelossa. Pelkäsin, että mitä useampi tietää, sitä useammalle pitää tiedottaa että sorry, ei tää nyt mennytkään niin kuin suunnittelin. Ihmiset kyllä ovat viikkojen ja kuukausien kuluessa nähneet miten muutos on edennyt, enää sitä ei voi peitellä. enkä haluakaan. Toisaalta jossain vaiheessa huomasin, että mitä enemmän asiasta puhuin, sitä enemmän sain itselleni sisua jatkaa koska epäonnistuminen ei ollut enää vaihtoehto.
Muista että edistyminen, olipa se kuinka hidasta tahansa, on edistymistä. Vauhti ei korvaa määrää, eikä sillä ole merkitystä.
Itsekkyys. Tajusin viime kesänä viimeinkin että on korkea aika alkaa olemaan itsekäs. Siis asettamaan itseni ykköseksi eikä aina ajatella muita ensin. Tällä en tarkoita sellaista yliampuvaa itsekkyyttä, vaan terveellä tavalla arvostaa myös itseään ihmisenä. Sä olet arvokas!
Itseensä uskominen. Jos aina ajattelee, että mä en pysty ja en mä onnistu, niin tuskin onnistuu tai pystyy. Mutta jos päätät uskoa itseesi, uskoa siihen minkä eteen teet työtä, uskoa että onnistut ja pystyt, niin se on mahdollista. Ihmiset sanovat mitä haluavat ja tottahan ne sanat kolahtaa yleensä aika syvälle. Mutta sen takia ei saa lannistua, että joku ei ole iloinen sun onnistumisesta. Itseensä pitää uskoa, siitä se lähtee! Jos uskot itseesi, kaikki on mahdollista!
Taistele! Ole valmis taistelemaan omien unelmiesi puolesta. Taistelemaan oman hyvinvointisi puolesta. Tekemään työtä sen eteen, mitä haluat ja taitselemaan että unelmasi toteutuvat. Elämä ei koskaan ole helppoa, ei kenelläkään ja jokainen joutuu joskus taistelemaan. Ei saa siis luovuttaa ensimmäisen, eikä vielä toisenkaan vastoinkäymisen kohdalla. Taistele, sillä pääsee pitkälle!
Mukavuusalue. Ole valmis astumaan pois omalta mukavuusalueeltasi. Jos koskaan et yritä mitään uutta, et voi olettaa saavasi uudenlaisia tuloksia. Mukavuusalueella on tietenkin hyvä ja turvallista olla, mutta aluetta voi laajentaa. Kun elämänmuutoksesta on kyse, pitää olla valmis siihen että se mukavuusalue joutuu todella koetukselle.
Se tapahtuu päänsisällä. Joudut oikeasti miettimään asioita usein, kohtaamaan uusia ja vanhoja tunteita. Käymään läpi asioita, jotka olet haudannut ja joita et ehkä haluaisi enää kohdata. Kaikki tunteet on sallittuja, välillä saa olla itselleen vihainen, sitä mäkin olen ollut hyvin paljon. Mutta se ei auta mitään, että kieltää tunteet ja ajatukset. Ne on vain käytävä läpi. Kaikki muutos lähtee sinusta itsestäsi ja sisältä päin. se että joku sanoo sinulle, että sun tarttis tehdä jotain, ei auta. Se halu ja himo muutokselle, se lähtee sisältä.
Kohtaa itsesi. Olet mitä olet. Kohtaa itsesi, myönnä tilanteesi ja aloita. Mä sorruin vuosia siihen ajatukseen, kun jossain kadulla näin jonkun ison ihmisen, niin ajattelin heti että mä en onneksi ole noin iso. Enkä tajunnut että monesti olin paljon isompi. Olin sokea itselleni ja toisaalta halusin olla sokea. En halunnut myöntää tilannetta, ettei mun tarttis vaan tehdä mitään. Mutta kun viimein kohtasin itseni, myönsin rehellisesti oman tilanteeni ja missä mennään, oli helpompaa lähteä tekemään muutosta. Ei auta surra sitä, minkä on jo tehnyt. sille ei enää voi mitään ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta aina voi muuttaa valtamerilaivankin kurssia ja tarkistaa suuntaa. Jatkuva märehtiminen ja itsesääli ei auta asiaa eikä vie eteenpäin. Get over it ja aloita uudelleen. Sama koskee myös ns. repsahduksia. tehty mikä tehty, palaa takaisin ruotuun kun tajuat lipsahtaneesi.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Siis koskaan! Aina on uusi mahdollisuus, joka ikinen päivä! Tämä oli mulle ehkä se tärkein pointti. Olin monesti ajatellut, että kun mä nyt oon jo näin iso tai näin vanha, niin enhän mä enää voi enkä pysty enkä kykene enkä... selityksiä kaikki. Älä usko sitä, ettetkö voisi tehdä muutoksia, sillä se on mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Ja se tärkein:
Tukiverkosto. Jos mahdollista, puhu muutoksesta ainakin sellaisille, joiden uskot tsemppaavan sua. Kaikki kaverit ei ehkä ole iloisia muutoksestasi, osa kavereista katoaa projektisi aikana. Mutta tilalle tulee uusia ja parempia. Itse olen ollut ikionnellinen mun tukiverkostosta. Mun perhe tukee ja kannustaa, mulla on ihania ystäviä jotka tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Lisäksi kuntosalin kautta olen saanut paljon uusia ihania ystäviä, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Jokainen tsemppari on tarpeen, itse en olisi varmasti jaksanut jatkaa mikäli mulla ei olisi ollut niin kannustavia ihmisiä. Ja alkuun mulla ei ollut. Mä en puhunut elämänmuutoksesta aluksi kenellekään, puhuin vain että olen aloittanut kuntoilun. Mutta aika pian huomasin että tässä menee koko elämä uusiksi ja aloin pelkäämään ihmisille puhumista. Epäonnistumisen pelossa. Pelkäsin, että mitä useampi tietää, sitä useammalle pitää tiedottaa että sorry, ei tää nyt mennytkään niin kuin suunnittelin. Ihmiset kyllä ovat viikkojen ja kuukausien kuluessa nähneet miten muutos on edennyt, enää sitä ei voi peitellä. enkä haluakaan. Toisaalta jossain vaiheessa huomasin, että mitä enemmän asiasta puhuin, sitä enemmän sain itselleni sisua jatkaa koska epäonnistuminen ei ollut enää vaihtoehto.
Muista että edistyminen, olipa se kuinka hidasta tahansa, on edistymistä. Vauhti ei korvaa määrää, eikä sillä ole merkitystä.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Historian havinaa
Voi että mikä riemu syntyy ihan pienistä asioista :)
Mä olen miettinyt koko tämän uuden kuntoilukauden ajan, mitkä ohjelmat oli menossa silloin 2003 kun viimeksi olin koukussa bodycombattiin. Ja vasta tänään tajusin kysyä asiaa oikeilta ihmisiltä.
Ei sillä ole mitään väliä oikeasti, mutta kyllähän sitä tietenkin on utelias. Tai mä ainakin olen... Ja tietty sitä miettii, kultaako aika muistot.
Sain parissa minuutissa vastauksen kysymykseeni Les Mills:n foorumilta, ne tietää kaiken :) Mä olen siis aikanaan aloittanut "urani" BC16 ohjelman loppupuolella. Eli BC17 on ollut mun eka kokonainen ohjelma jonka olen ollut mukana julkaisusta lähtien. Siitä vielä pari ohjelmaa, ennen kuin 10 vuoden tauko alkoi.
Mä kuuntelin youtubesta biisejä läpi ja hyvä ettei itku päässyt. Mieleen tulvi niin paljon muistoja, ihania sellaisia! mä muistan salin tuoksut, sen tunteen, ohjaajan innon ja paljon paljon muuta! Tarmo oli taistelija joka teki hyvää työtä ja sai ihmiset koukkuun combattiin. Ja synnytti mussa sisäisen palon joka kyti pitkään, muttei koskaan sammunut. Ja nyt oikeiden ihmisten kohtaaminen herätti sen palon jälleen henkiin.
Mä odotan uutta tuoretta BC56 ohjelmaa ihan kieli pitkänä ja kuolaten, niin hyvältä sizzler näytti. tai ainahan sitä on odotukset korkealla, mutta jotenkin on tullut uudenlainen tuntuma liikuntaan. Ehkä siksi, että ymmärtää siitä vähän enemmän kuin ennen.
Pakko liittää tähän mukaan tuo BC17 lämmittelybiisi. Kun kuuntelin sitä, niin joitakin liikkeitä muistui mieleen ja mä muistan kuinka oon harjotellut tuon ohjelman potkuja sellaisessa kohdassa salia, että siinä oli tolppa aina tiellä kun oikealle potki. Hassuja asioita muistuu mieleen :)
Mä olen miettinyt koko tämän uuden kuntoilukauden ajan, mitkä ohjelmat oli menossa silloin 2003 kun viimeksi olin koukussa bodycombattiin. Ja vasta tänään tajusin kysyä asiaa oikeilta ihmisiltä.
Ei sillä ole mitään väliä oikeasti, mutta kyllähän sitä tietenkin on utelias. Tai mä ainakin olen... Ja tietty sitä miettii, kultaako aika muistot.
Sain parissa minuutissa vastauksen kysymykseeni Les Mills:n foorumilta, ne tietää kaiken :) Mä olen siis aikanaan aloittanut "urani" BC16 ohjelman loppupuolella. Eli BC17 on ollut mun eka kokonainen ohjelma jonka olen ollut mukana julkaisusta lähtien. Siitä vielä pari ohjelmaa, ennen kuin 10 vuoden tauko alkoi.
Mä kuuntelin youtubesta biisejä läpi ja hyvä ettei itku päässyt. Mieleen tulvi niin paljon muistoja, ihania sellaisia! mä muistan salin tuoksut, sen tunteen, ohjaajan innon ja paljon paljon muuta! Tarmo oli taistelija joka teki hyvää työtä ja sai ihmiset koukkuun combattiin. Ja synnytti mussa sisäisen palon joka kyti pitkään, muttei koskaan sammunut. Ja nyt oikeiden ihmisten kohtaaminen herätti sen palon jälleen henkiin.
Mä odotan uutta tuoretta BC56 ohjelmaa ihan kieli pitkänä ja kuolaten, niin hyvältä sizzler näytti. tai ainahan sitä on odotukset korkealla, mutta jotenkin on tullut uudenlainen tuntuma liikuntaan. Ehkä siksi, että ymmärtää siitä vähän enemmän kuin ennen.
Pakko liittää tähän mukaan tuo BC17 lämmittelybiisi. Kun kuuntelin sitä, niin joitakin liikkeitä muistui mieleen ja mä muistan kuinka oon harjotellut tuon ohjelman potkuja sellaisessa kohdassa salia, että siinä oli tolppa aina tiellä kun oikealle potki. Hassuja asioita muistuu mieleen :)
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Muistikuvia menneisyydestä
Tänään se viimein tapahtui! Uusi nurmikko on tehty ja kylvetty :)
Mulla oli viime vuonna vielä nurmikko. Ei se mikään loistava ollut, huonovointinen ja harva. Mutta vihreä kuitenkin. Kun tänä keväänä lumet suli pois, ei nurmikosta ollut tietoakaan. Pari hassua tupsua ja miljoona voikukkaa. Kun kaivoin voikukat pois, jäi jäljelle savinen, kuoppainen pelto. Sitä peltoa oon katsellut viikko tolkulla ja odottanut uuden laittoa.
Tänäaamuna se sitten tuli. Maksettu mies ;) kuulostaa pahalta, mutta se tuli jyrsimen kanssa, käänsi pellon perusteellisesti ja tasoitti. Näin oli sovittu, siitä jatkoin itse. Yksikätisenä homma oli mielenkiintoista, mutta tulipahan tehtyä. Nyt on kalkittu, lannoitettu, levitetty 500 litraa multaa, kylvetty siemenet ja haravoitu pinta. Huh! Onneksi taivas hoitelee kastelun, ettei tarvii vielä kantaa vettäkin :D On mennyt jumpasta tämä aamu, tehokasta hyötyliikuntaa! Mutta tulipahan tehtyä :)
Kädessä on viimein elämänmerkkejä. Eilen sormiin palasi tunto ja ranne liikkui vähän paremmin. Sain jopa kahvikupin nostettua (tyhjänä tosin) kun oikein keskityin. Tänään tilanne on parempi jälleen, yhtään painoa tai painetta ei käsi kestä mutta liikeradat on paremmat ja ihan kaikki liike ei enää satu. Jesh! Tästä voi todellakin selvitä säikähdyksellä! Kova hinku olisi päästä töihin, sillä kotona ei ole mitään tekemistä... Mutta eipä meillä oikein yksikätisenä pärjää.
Nyt kun on ollut vain aikaa, on tullut maattua sohvalla ja katsottua telkasta kaikki mahdollinen roska, sekin mitä en ikinä ole katsonut :D Maanantaina kanavasurffailun lomassa käänsin Avalle, josta tulee suurin pudottaja - ohjelma uusintana. Nuo samat jaksot katsoin viime kesänä.
Kuin taikaiskusta palautui jakson myötä viime kesän ajatukset ja tuntemukset mieleen. Muistan, että katsoin noita jaksoja viime kesänä joka päivä, nauhoitin ne jotta näin ne siitäkin huolimatta että olin töissä. Katsoin ja mietin. Imin itseeni Bobin ja Jillianin sanoja kilpailijoille. Tässä menneiden kuukausien mittaan oon välillä miettinyt, mikä sai sen lopullisen sysäyksen liikkeelle viime kesänä. Ja nyt se alullepanija muistui mielee.
Tiistaina muistin, että todellakin suurin pudottaja tulee tänäänkin. Joten kuudelta linnottauduin telkkarin ääreen katsomaan. Yksi noista kilpailijoista oli sellainen, johon mun oli hirveän helppo samaistua. Se, mistä hän puhui ja ne asiat joita hän koki, oli niin tuttuja. Liian tuttuja. Kun tuon kauden aikana näin, mihin hän pystyi, muistan että viime kesänä itselläkin alkoi herätä se ajatus että olisiko tuo sittenkin mahdollista. Jos nuo pystyy, niin pystyisinkö minäkin.
Mä muistan, kuinka noiden valmentajien sanat "sä sabotoit itseäsi" ja "sun on opittava rakastamaan ja arvostamaan itseäsi" kolahti. Niin totta myös omalla kohdallani.
En paljon perusta tuon tyyppisestä laihduttamisesta, sillä monet ovat ohjelman jälkeen keränneet painonsa takaisin. Mutta on tuossa ohjelmassa paljon hyvääkin. Ei tarvitse kilpailuja ja isoja rahapalkintoja porkkanaksi, jos ajankohta muutokselle on otollinen. Tiedän monia, jotka ovat saaneet kipinän yrittämiselle tuon ohjelman kautta, itse lukeudun myöskin heihin. Vaikka itsellä ei paino olekaan pudonnut 50kg parissa kuukaudessa, olen ylpeä siitä mihin olen päässyt. Ja tarkoitushan on saada pysyviä muutoksia aikaiseksi, ei mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tästä on hyvä jatkaa. Pitää tavoite kirkkaana mielessä. Onneksi tuo ohjelma tulee jälleen kesällä, jos ei muuta niin pitää meikäläisen ruodussa ja mielessä kirkkaana sen ajatuksen "haluanko palata takaisin ja aloittaa alusta". En todellakaan halua.
Tänään on edessä Inbody-mittaus ja vähän kauhun sekaisin tuntein odottelen, mitä tulokset näyttävät. Vaa'an lukeman kutakuinkin tiedän, mutta kaikki se muu...
Mulla oli viime vuonna vielä nurmikko. Ei se mikään loistava ollut, huonovointinen ja harva. Mutta vihreä kuitenkin. Kun tänä keväänä lumet suli pois, ei nurmikosta ollut tietoakaan. Pari hassua tupsua ja miljoona voikukkaa. Kun kaivoin voikukat pois, jäi jäljelle savinen, kuoppainen pelto. Sitä peltoa oon katsellut viikko tolkulla ja odottanut uuden laittoa.
Tänäaamuna se sitten tuli. Maksettu mies ;) kuulostaa pahalta, mutta se tuli jyrsimen kanssa, käänsi pellon perusteellisesti ja tasoitti. Näin oli sovittu, siitä jatkoin itse. Yksikätisenä homma oli mielenkiintoista, mutta tulipahan tehtyä. Nyt on kalkittu, lannoitettu, levitetty 500 litraa multaa, kylvetty siemenet ja haravoitu pinta. Huh! Onneksi taivas hoitelee kastelun, ettei tarvii vielä kantaa vettäkin :D On mennyt jumpasta tämä aamu, tehokasta hyötyliikuntaa! Mutta tulipahan tehtyä :)
Kädessä on viimein elämänmerkkejä. Eilen sormiin palasi tunto ja ranne liikkui vähän paremmin. Sain jopa kahvikupin nostettua (tyhjänä tosin) kun oikein keskityin. Tänään tilanne on parempi jälleen, yhtään painoa tai painetta ei käsi kestä mutta liikeradat on paremmat ja ihan kaikki liike ei enää satu. Jesh! Tästä voi todellakin selvitä säikähdyksellä! Kova hinku olisi päästä töihin, sillä kotona ei ole mitään tekemistä... Mutta eipä meillä oikein yksikätisenä pärjää.
Nyt kun on ollut vain aikaa, on tullut maattua sohvalla ja katsottua telkasta kaikki mahdollinen roska, sekin mitä en ikinä ole katsonut :D Maanantaina kanavasurffailun lomassa käänsin Avalle, josta tulee suurin pudottaja - ohjelma uusintana. Nuo samat jaksot katsoin viime kesänä.
Kuin taikaiskusta palautui jakson myötä viime kesän ajatukset ja tuntemukset mieleen. Muistan, että katsoin noita jaksoja viime kesänä joka päivä, nauhoitin ne jotta näin ne siitäkin huolimatta että olin töissä. Katsoin ja mietin. Imin itseeni Bobin ja Jillianin sanoja kilpailijoille. Tässä menneiden kuukausien mittaan oon välillä miettinyt, mikä sai sen lopullisen sysäyksen liikkeelle viime kesänä. Ja nyt se alullepanija muistui mielee.
Tiistaina muistin, että todellakin suurin pudottaja tulee tänäänkin. Joten kuudelta linnottauduin telkkarin ääreen katsomaan. Yksi noista kilpailijoista oli sellainen, johon mun oli hirveän helppo samaistua. Se, mistä hän puhui ja ne asiat joita hän koki, oli niin tuttuja. Liian tuttuja. Kun tuon kauden aikana näin, mihin hän pystyi, muistan että viime kesänä itselläkin alkoi herätä se ajatus että olisiko tuo sittenkin mahdollista. Jos nuo pystyy, niin pystyisinkö minäkin.
Mä muistan, kuinka noiden valmentajien sanat "sä sabotoit itseäsi" ja "sun on opittava rakastamaan ja arvostamaan itseäsi" kolahti. Niin totta myös omalla kohdallani.
En paljon perusta tuon tyyppisestä laihduttamisesta, sillä monet ovat ohjelman jälkeen keränneet painonsa takaisin. Mutta on tuossa ohjelmassa paljon hyvääkin. Ei tarvitse kilpailuja ja isoja rahapalkintoja porkkanaksi, jos ajankohta muutokselle on otollinen. Tiedän monia, jotka ovat saaneet kipinän yrittämiselle tuon ohjelman kautta, itse lukeudun myöskin heihin. Vaikka itsellä ei paino olekaan pudonnut 50kg parissa kuukaudessa, olen ylpeä siitä mihin olen päässyt. Ja tarkoitushan on saada pysyviä muutoksia aikaiseksi, ei mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tästä on hyvä jatkaa. Pitää tavoite kirkkaana mielessä. Onneksi tuo ohjelma tulee jälleen kesällä, jos ei muuta niin pitää meikäläisen ruodussa ja mielessä kirkkaana sen ajatuksen "haluanko palata takaisin ja aloittaa alusta". En todellakaan halua.
Tänään on edessä Inbody-mittaus ja vähän kauhun sekaisin tuntein odottelen, mitä tulokset näyttävät. Vaa'an lukeman kutakuinkin tiedän, mutta kaikki se muu...
torstai 18. huhtikuuta 2013
Elämä on mahdollisuuksia täynnä
Päivitin eilen fb:ssä tilaani hiukan epämääräisellä päivityksellä ja oli ihana huomata kuinka blogin lukijamäärä nousi tuon päivityksen jälkeen lähes välittömästi. Ihana siksi, että ihmiset ovat löytäneet tämän sivun, täältä voi joskus saada infoa enemmän kuin esim fb:n päivityksistä :) Kaikkea kun ei viitsi siellä tilittää.
Useammassa postissa olen enemmän ja vähemmän puhunut siitä, miten unelmat joutuu vain hautaamaan milloin mistäkin syystä. Joskus ihan siksi, että aika ei ole oikea. Tai mahdollisuudet toteuttamiseen on minimaaliset. Tai elämäntilanne ei salli. Ja milloin mitäkin. Ihmisellä pitää olla unelmia, niitä joista se pitää kynsin ja hampain kiinni. Ja sitten niitä, jotka tulee ja menee, ilman sen suurempaa haloota.
Vuonna 2003 Forssassa, esikuvaksi jäänyt, combat-ohjaaja Tarmo heitti ilmaan erään tunnin jälkeen ehdotuksen jonka silloin tyrmäsin välittömästi. Jotain jäi kuitenkin itämään tuonne syvälle mielen perälle. Tarmo oli esimerkki siitä, mitä voi olla hyvä ohjaaja joka huomioi jokaisen tunnille tulijan. Vasta 9 vuotta myöhemmin näin ja koin sen, että muitakin hänen laisiaan on olemassa. Esikuva on saanut seuraajan, yhtä loistavan ellei jopa paremman!
Tuo Tarmon ilmaan heittämä ehdotus on itänyt hiljaa mielen perällä nämä vuodet. Välillä se on ollut enemmän mielessä, välillä se on taas hautautunut kaiken muun alle. Yleensä olen vaientanut tuon ajatuksen "enhän mä voi" - lauseella. Viime kuukausina tuo ajatus on kuitenkin noussut mieleen useammin ja vahvemmin. Välillä olen jopa ottanut selvää mahdollisuuksista ja sitten taas haudannut ajatuksen. Kuitenkaan en voi enää paeta lauseen "enhän mä voi" - taakse, sillä oikeasti nyt mä voin. Sen tajusin vasta jokin aika sitten.
Tarmo. Tuo taistelija joka lähti liian aikaisin. Joskus toivoisin että voisin kysyä neuvoa tuolta esikuvalta jolla oli aina aikaa. Ja joka aikanaan sytytti liikunnan kipinän meikäläiseen, vaikka se pääsikin sammumaan välillä. Olen iloinen kuitenkin siitä, että hän tuli heittäneeksi ideoita ilmaan ja joistakin saatoin saada kopinkin ;)
Viime päivinä oon miettinyt paljon asioita ja tulevaisuutta. Ja tehnyt ison ratkaisun heittää verkot veteen. Niinpä eilen laitoin sähköposteja ympäri pitäjää ja jään odottamaan vastauksia. Jos suunnitelmat lähtevät pyörimään eteenpäin, niin jonakin päivänä ammatti taitaa vaihtua ;) Huih... Ei sitä vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle.
Tämän unelman kanssa ei ole kiire. Olen nyt kaivanut sen esille hautaamisen sijaan. Toivottavasti toteutuskelpoisen unelman. Ja jään odottamaan, miten sen kanssa käy :)
Elämä on mahdollisuuksia täynnä!
P.S. Tämä posti ei nyt valota tuota eilistä fb-statuspäivitystä kauhean paljon enempää, mutta vielä ei voi kertoa kauheasti... Ei ennen kuin tietää, miten asioiden käy :)
P.S. Tämä posti ei nyt valota tuota eilistä fb-statuspäivitystä kauhean paljon enempää, mutta vielä ei voi kertoa kauheasti... Ei ennen kuin tietää, miten asioiden käy :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

