Heräsin tänä aamuna puoli seiskan pintaan siihen tunteeseen, että myöhästyn töistä ja pahasti. Hetken ehdin jo ihmetellä kunnes tajusin että olen lomalla. Siis ei kiire mihinkään ja lupa kääntää kylkeä uudelleen :)
Loma on siis alkanut ja vasta nyt pari päivää lomailtuani olen tajunnut kuinka sitä olenkaan tarvinnut. Rakastan työtäni, niin hassua kuin se onkin, mutta tämä muu arki on pistänyt selän seinää vasten. Välillä on todella tullut se tilanne että happi loppuu. Joulukuun viikot ovat olleet hektisiä ja tekemistä on ollut enemmän kuin vuorokaudessa tunteja. Niinpä nämä ensimmäiset lomapäivät olen vain nukkunut. Rakentanut joulua hiljalleen ja taas nukkunut. Haahuillut kotona yöpaita päällä ja syönyt liian hyvin...
Nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä syömisiä, ei kuntoilua, ei elämäntapamuutosta, ei haasteita. Nyt on aika miettiä itseä ja antaa sitä aikaa. Nauttia lomasta ja tasata hengitystä.
Lupasin ja vannoin pyhästi, että haaste grittiin ja bootcamppiin toteutetaan ennen joulua. Mutta toisin kävi. Ja tällä hetkellä se saa olla näin. Vielä olisin tänään ehtinyt grittiin, mutta jätin väliin erinäisistä syistä. Bootcamp.... Epäilen että se odottaa aikaansa seuraavassa elämässä. Asenneongelma sitä kohtaan ei ihan hevillä murene ja toisaalta tarvitseeko ihan kaikkea kokeillakaan?
Tässä viikolla olin ekan kerran kesän jälkeen vaatekaupassa. Tarvitsin kuumeisesti tähän ajanjaksoon sopivaa vaatetta, kesähepeneitä kun löytyy kaapin täydeltä. Sovittelin muutamia vaatteita ja yhden vaatteen kohdalla jäin tuijottamaan siihen sovituskopin peiliin. Ensimmäisenä mieleen nousi sanat "himputti sä näytät hyvältä, nainen!". En ole enää ihan niin yllättynyt siitä, ettei monet tunnista jos eivät ole nähneet vähään aikaan. En meinannut minäkään sitä peilikuvaa tunnistaa. Ja onhan se aika ihanaa valita vaatteita koko valikoimasta, eikä vain erikoismallistosta. Törmäsin samalla myös uuteen ilmiöön. Olin ostamassa samalla uusia housuja ja sovittaessa koko oli muuten hyvä, mutta jouduin ostamaan kokoa isommat koska siinä sopivassa koossa oli lahkeet liian lyhyet. Eipä ole koskaan ennen tullut tuo vastaan :) Eikä sillä ole mitään väliä, lukeeko kokolapussa M vai L.
Kolmas päivä ilman koiraa on alkanut. Juniori muutti perjantaina uuteen kotiin ja mä olen aloittanut opettelun siihen, ettei koiraa ole. Ensimmäiset pari päivää meni ihan siinä fiiliksessä, kuin se olisi jossain hoidossa. Mutta nyt se totuus alkaa viimein iskostua takaraivoon. Koira on poissa, uuden perheen ilona ja riemuna. Luopumistyötä on tehty koko syksy, joten luopumisen tuska ei ole niin suuri kuin yllättävässä luopumisessa. Suurempi totuttelu on siihen, ettei ketään ole kotona. Aamulla ensimmäiseksi ei tarvitse lähteä lenkille. Kaupassa ei tarvitse miettiä sitä, kuinka kauan koira on ollut yksin kotona. Töistä ei tarvitse ajaa suorinta tietä kotiin vaan voi mennä jumppaan /kauppaan / asioille ja tulla sieltä sitten kotiin. Totuttelua siis edessä. Juniori sai kuitenkin mielettömän hyvän kodin, joten sen suhteen olen levollisella mielellä.
Juttelin ystävän kanssa liikunnasta, sen merkityksestä ja arvosta elämässä, asenneongelmasta kuntosalia kohtaan sekä siitä mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Onko parempi mennä tuli hännän alla ja hengähtää vasta illalla myöhään, vai antaa sitä aikaa itselleen ja katsoa mihin rahkeet riittää. Mulla on selkeä syy, miksi en kuntosalille mene, sama syy liittyy mutkan kautta myös bootcamppiin. Toivon että aika helpottaa ja tasaa ajattelua. Nyt kun elän koiratonta elämää, koitan ottaa kuntosalin viikko-ohjelmaan muutamana aamuna ennen töihin menoa. Osaltaan korvaamaan aamulenkkien puutetta ja myöskin tuomaan hiukan monipuolisuutta viikon liikuntaan. Vaikka myönnän rehellisesti ettei hirveästi kiinnosta jyystää vanhaa kuntosaliohjelmaa, joka on tehty ennen kuin käden kanssa tuli ongelmia ja ennen kuin olkapää sanoi poks. Mutta korvaavia liikkeitä löytyy ja mielikuvitus on rajana. Kokeilemalla löytää uusia ulottuvuuksia.
Kohta on vuosi lopuillaan. Sitä ennen nautiskelen joulunrauhasta ja kiireettömyydestä, loman suomasta levosta ja ajasta itselle. Kohta on aika laittaa vuosi pakettiin, tehdä tilinpäätös itsensä kanssa ja miettiä tulevan vuoden haasteita.
Toivotan sinulle oikein ihanaa ja lämmintä joulunaikaa!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Grit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Grit. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. joulukuuta 2013
maanantai 9. joulukuuta 2013
Levosta käsin
Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
tiistai 12. marraskuuta 2013
Liikunnan nälkä
Nälkä kasvaa syödessä.... Varsinkin liikunnan nälkä :)
Mä olen nyt pohtinut ja stressannut ja osittain kai vähän panikoinutkin lupaustani mennä Grittiin ja bootcamppiin ennen joulua. Mutta viime vkl:na jokin vain napsahti vinoon ja nyt mun tekee ihan kauheasti mieli Grittiin. Olen sunnuntai-illasta lähtien katsonut Gritin eri videoita youtubesta ja himo päästä tunnille on joka kerran jälkeen suurempi.
Kyllä, olen täysin tietoinen siitä ettei kunto vielä riitä. Ettei punnerrukset onnistu kunnolla, että tuska iskee ja kuolema korjaa. Mutta entä sitten? Jos koskaan ei ylitä niitä omia rajojaan ei myöskään voi kehittyä. Tässä on mulle siis nyt oiva tilaisuus kokeilla itsensä kehittämistä. Ja se on kuitenkin vain 30min tunti (ja sitäkin rankempi :D ) että ehkä mä selviin... Ja toisaalta oon ajatellut myös niin päin, että jos mä selvisin hengissä +45 kiloisena combatista tunti tunnin perään, niin kyllähän kuntoa pitää olla jo sen verran että tuollakin pärjää. Tai ainakin selviää elossa ulos ;)
En olisi toisaalta uskonut että mulle voi käydä näin. Että himoitsen jotain tappotuntia...
Mun koiran muutto uuteen kotiin alkaa aikatauluttumaan ja sitä myöten myös muu arki alkaa hahmottumaan uuteen muotoonsa. Suunnitelmat on selkeät, aika näyttää miten mun käy. Tällä hetkellä en löydä aikaa salille, mutta kunhan tuo juniori on päässyt uuteen kotiin, pyrin aloittamaan päivän kahtena päivänä viikossa salin kautta. eihän siellä tarvii tuntitolkulla olla. Tekee ohjelman reippaasti läpi ja suihkun kautta töihin. Ehkä ensi keväänä mä viimein pääsen ajamaan tota työmatkaakin pyörällä... Toivotaan ettei jää suunnitelman tasolle ;)
Eilen ja tänään on liikuntapäivistä taukoa. Huomenna jatketaan taas kohti viikonloppua :)
Mä olen nyt pohtinut ja stressannut ja osittain kai vähän panikoinutkin lupaustani mennä Grittiin ja bootcamppiin ennen joulua. Mutta viime vkl:na jokin vain napsahti vinoon ja nyt mun tekee ihan kauheasti mieli Grittiin. Olen sunnuntai-illasta lähtien katsonut Gritin eri videoita youtubesta ja himo päästä tunnille on joka kerran jälkeen suurempi.
Kyllä, olen täysin tietoinen siitä ettei kunto vielä riitä. Ettei punnerrukset onnistu kunnolla, että tuska iskee ja kuolema korjaa. Mutta entä sitten? Jos koskaan ei ylitä niitä omia rajojaan ei myöskään voi kehittyä. Tässä on mulle siis nyt oiva tilaisuus kokeilla itsensä kehittämistä. Ja se on kuitenkin vain 30min tunti (ja sitäkin rankempi :D ) että ehkä mä selviin... Ja toisaalta oon ajatellut myös niin päin, että jos mä selvisin hengissä +45 kiloisena combatista tunti tunnin perään, niin kyllähän kuntoa pitää olla jo sen verran että tuollakin pärjää. Tai ainakin selviää elossa ulos ;)
En olisi toisaalta uskonut että mulle voi käydä näin. Että himoitsen jotain tappotuntia...
Mun koiran muutto uuteen kotiin alkaa aikatauluttumaan ja sitä myöten myös muu arki alkaa hahmottumaan uuteen muotoonsa. Suunnitelmat on selkeät, aika näyttää miten mun käy. Tällä hetkellä en löydä aikaa salille, mutta kunhan tuo juniori on päässyt uuteen kotiin, pyrin aloittamaan päivän kahtena päivänä viikossa salin kautta. eihän siellä tarvii tuntitolkulla olla. Tekee ohjelman reippaasti läpi ja suihkun kautta töihin. Ehkä ensi keväänä mä viimein pääsen ajamaan tota työmatkaakin pyörällä... Toivotaan ettei jää suunnitelman tasolle ;)
Eilen ja tänään on liikuntapäivistä taukoa. Huomenna jatketaan taas kohti viikonloppua :)
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Rakkaudesta vatsalihaksiin
"Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta ja huuda, huuda onnesta...." Voisinko lisätä tuohon vielä, että huuda endorfiinikännin riemusta :)
Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)
Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?
Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!
Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3
Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)
Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)
Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?
Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!
Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3
Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)