Mikset sä enää kirjoita blogiin? Mikset kerro enää täällä kuulumisia? Ootko lopettanut liikunnan? Ai, sun "projekti" jäi kesken vai?
Niin. Mitä tuohon voi vastata? Projektia ei koskaan ole ollutkaan, on ollut vain pysyviä elämäntapojen muutoksia joiden tuotteena myös paino on pudonnut ja elämään on tullut tilaa myös liikunnalle. Elämä ja arki rullaa eteenpäin, vaikken olekaan siitä paljon nyt huudellut täällä julkisesti. On ollut paljon asioita, joita ei vain ole voinut kirjoittaa tai sanoa ääneen. Ei vielä.
Täällä siis olen. Edelleen. Ei hätää :)
Ihminen, joka ei ole käynyt tätä prosessia itse läpi, ei tiedä mitä kaikkea tähän kuuluu. Ei voi käsittää, mikä pyörremyrsky se on, kun elämä murenee ensin palasiksi ja sitten rakentelet sitä uudelleen. Ei voi ymmärtää niitä ajatuksia, tunteita ja ennen kaikkea kymmeniä ja kymmeniä "miksi" kysymyksiä, joita seuraa toinen toisensa jälkeen. Eikä sitä kaikkea pysty kirjoittamaan julki. Ainakaan minä en pysty.
Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessa jo sanoin, on muutamia aiheita mielessä joista haluan kirjoittaa kunhan ne ovat itselle jollakin lailla selventyneet. mutta vielä ei ole niidenkään aika.
Joskus mietin itse, mihin tätä prosessia voi verrata. Ehkä voisin verrata pitkän avioliiton jälkeen tulleeseen eroon. Kun joudut opettelemaan elämää uudella tavalla, uusissa ympyröissä, uuden laisen arjen keskellä. Osa ystävistä lähtee, tilalle tulee uusia. Harrastukset ja piirit vaihtuvat. Kysymyksiä toinen toisensa perään. Tunteita, joita ei edes tiennyt olevan. Vihaa, fyysistä ja henkistä kipua. Iloa, surua, ja taas kipua. Luopumista ja uuden tilalle saamista. Tulee uusi kesä, tulee uusi joulu. Kaikki se on käytävä läpi sitä mukaan kun elämä eteen tuo.
Toisaalta, minulla ei ole siitä avioerosta kokemusta joten en voi sanoa, voiko näitä verrata toisiinsa. Kuvittelisin niin.
Mutta täällä olen. Viime vuoden aikana kirjoittaminen on ollut vähäistä. Ehkäpä siksi, että on ollut rinnallakulkijoita joiden kanssa on asioita vatvonut ääneen. Saanut uutta näkökulmaa ja toisenlaista suuntaa ja perspektiiviä. Ja sitten on ollut paljon sitä, mitä ei voi kirjoittaa.
Olipa kyse mistä tahansa muutoksesta elämässä, joutuu katsomaan peiliin ja miettimään niitä lähtökohtia, syitä, motiiveita ja taivalta siihen pisteeseen. Joutuu katsomaan menneeseen ja suuntaamaan ajattelun siihen tulevaan. Tekemään tiliä itsensä kanssa. Ennen kaikkea hyväksymään tilanteen.
Ja viimein pääsen siihen ytimeen. Hyväksyminen. Haenko muiden hyväksyntää vai pitäisikö itse hyväksyä itsensä? Mulle ainakin on ollut viime vuonna suuri haaste hyväksyä se, että paino nousi jonkin verran, ettei pystynyt pitämään niitä "alimpia" lukemia, jotka vaa'asta sai. Mutta muuttiko se minua? Muuttiko se muiden suhtautumista minuun? Tiedän että on ihmisiä (ja tulee aina olemaan) jotka toteavat, että hukkaan meni hyvä yritys. Joiden mielestä epäonnistuin ja luovutin. Vaikka näin ei ole. Onneksi! Mutta sen hyväksyminen, että tässä nyt mennään. Peiliin katsominen ja itsensä "moikkaaminen". Peilikuvan hyväksyminen. Sen hyväksyminen, ettei ulkonäkö tai paino kerro lopulta siitä, kuka minä olen. Että ulkoinen voi muuttua, mutta se mikä sisällä on, ratkaisee. Miten suhtaudun itseeni ja muihin.
Kun sanon, että viime vuosi on ollut raskas, tarkoitan sitä monella tasolla. Yksi niistä on juuri tuo hyväksyminen. Arjen rytmi muuttui, voimat loppui ja liikunnasta katosi ilo. Joku kai kutsuu sitä ylikunnoksi. Mikään ei tuntunut miltään. Lopulta vain otti päähän lähteä tunnille tai salille. Siitä tuli niin mekaanista suorittamista. Joten piti antaa itselleen aikaa, ottaa etäisyyttä. Ja sen myötä hyväksyä myös se, että paino nousee kilon tai kaksi. Mitä sitten?
Voin vain mennä peilin eteen, katsoa sinne ja todeta kaverille joka sieltä katsoo takaisin, että tää matka on vielä kesken. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin nyt olet. Ei tarvitse olla enempää. Jokainen meistä on keskeneräinen. Ei ole täydellistä ihmistä. Eikä onneksi myöskään tule. Ei meidän hyvinvointi voi olla kiinni siitä, mitä joku ajattelee minusta. Ei elämänilo saa olla kiinni toisesta ihmisestä.
Se riittää. Sen varassa on hyvä roikkua ja hengähtää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taistelija. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taistelija. Näytä kaikki tekstit
torstai 24. syyskuuta 2015
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Mihin katosi se taistelija?
On aika kiillottaa peili ja katsoa sinne pitkään. Käydä kunnon keskustelu peilikuvan kanssa, puhua itselleen siitä missä mennään ja miksi mitään ei tapahdu. On turha odottaa tuloksia, jos ei tee töitä niiden tulosten eteen. On turha itkeä ja vaikeroida kun ahistaa ja puristaa ja henkeen ottaa, jos ei kuitenkaan tee mitään sen eteen että voisi paremmin.
Olen viime viikkojen aikana viimein kokenut kantapään kautta sen tosiasian, että liikkumien todellakin vain tukee painonpudotusta. Ne tulokset tehdään siellä keittiössä. Olen syönyt vapaasti kaikkea, siis ihan kaikkea. en ole mittinyt yhtään, mitä suustani olen alas tunkenut ja silti olen liikkunut keskimäärin 14 tuntia viikossa. Ja mitä silmäni näkevätkään kun menen vaa'alle (ihan liian) pitkästä aikaa. Hälytysraja on rikki komeasti.
Mä olen pitänyt tässä tasapainottelun aikana itselläni ns. hälytysrajaa painossa. En reagoi kilon tai kahden heittelyihin, mutta olen pitänyt takaraivolla kuitenkin mielessä lukeman, johon pitää reagoida jos se pamahtaa ruutuun. Ja nyt se pamahti sitten komeasti. Olihan aamu katsella sitä lukemaa. Myönnän että viime päivinä olo on ollut ns. tukalampi. Vaatteet on ahdistaneet ja olo on ollut tunkkainen. Sellainen, kuin olisi tukkinut jokaisen huokosen kaikella roskalla ja elimistössä ei olisi yhtään tilaa ajatuksille.
On oikeastaan turha kirjoittaa itselleenkään, että huomenna mä aloitan ja uhota että mä vielä näytän mistä tämä kana pissii, jos kuitenkin odottaa vain ihmettä tapahtuvaksi. Kuten aikaisemmassa elämässä, jolloin en ollut valmis tekemään asian eteen itse töitä.
Viimeiset päivät kun olen ollut vapaalla, olen pistänyt ihan itse itseni seinää vasten. Käynyt keskustelua itseni kanssa siitä, haluanko palata lähtökuoppaan takaisin. Haluanko vajota siihen suohon, mahdollisesti jopa syvemmälle. Vai haluanko näyttää itselleni että mä pystyn tähän. Haluanko todistaa itselleni, ettei tarvita leikkauksia tai ihmelääkkeitä, joilla saa sen oikotien onneen? Mihin oikeastaan kadotin sen taistelijan, jota kannoin sisälläni pitkään ja hartaasti, josta en halunnut luopua?
Maaliskuun alku ja maanantai. Tänään olen ottanut härkää sarvista jälleen. Etsinyt sen pyyhkeen, jonka heitin kehään jo tovi sitten, vaikken sitä uskaltanut ääneen sanoakaan. Olen katsonut sinne peiliin ja asettanut tavoitteet. Olen kaivanut ihanan ravintovalmentajani opit silmien alle ja lukenut ne moneen kertaan läpi. Olen aloittanut uudelleen sen sisäisen taistelijan etsimisen, jonka kadotin syksyn tuiverruksessa. Luin uudelleen Raxun remppa - kirjan, josta löytyi jälleen se iso annos motivaatiota (onneksi seuraava osa ilmestyy jo huomenna :) ) ja ennen kaikkea tein uudelleen ne samat päätökset jotka tein aikanaan kun tälle tielle lähdin. Yksi etappi kerrallaan. Yksi askel eteenpäin. Enempää ei tarvitse. Se riittää että etenee, vauhdilla ei ole väliä. Aikaa on koko elämä, mutta se aika loppuu kyllä jos jää odottamaan sitä ihmettä.
Tänään on täytetty ruokapäiväkirjaa jälleen ja ihmetelty lukemia. Ja heti ensisilmäys kertoi jo monta korjattavaa ongelmaa. Mä olen niin kiitollinen rakkaalle ravintovalmentajalleni saamistani opeista! Ilman niitä olisin pulassa! Mutta kun hänen kanssaan on veivattu asioita moneen kertaan edes ja takas, on ne iskostuneet syvälle ja on oppinut löytämään itsekin niitä kompastuskiviä.
Missä mä olisinkaan, jos en olisi astunut aikanaan keitaan ovista sisään? Todennäköisesti olisin siellä, missä olin 2 vuotta sitten.... Parempi kun ei edes mieti tarkemmin. Mä tiedän että se taistelija ja fitnesskissa elää tuolla jossain. Kevätaurinko voisi herätellä kattia unesta, mutta mistä kaivaa se taistelija takaisin peliin mukaan?
Katse eteenpäin. Kevät tulee ja juhannuksena voi vetää taas kokoa pienemmät vaatteet päälle :) Eikä niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä mä ostin alesta kaksi takkia, joita oon himoinnut. Ja molemmat kokoa, jota en olisi uskonut koskaan vetäväni päälleni. Toinen kiristää ja puristaa vielä vähän, mutta toinen on sopiva jo nyt. Eiköhän se toinenkin ole kesän alkaessa juuri passeli ;)
On aika hyväksyä tosiasia ja myöntää itselleen tappio. Mutta vain yhden erän tappio. Peli ei voi olla kokonaan vielä menetetty, mutta on korkea aika löytää se taistelija ja draivi, jolla tämä käännetään taas voitoksi. Jos omat keinot ei riitä, on mietittävä uutta ravintovalmennussessiota tai pt:n ottamista. Ihan mitä tahansa. Kunhan tämä ottelu ei pääty näihin lukemiin. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä U-käännöstä ja palata takaisin siihen pisteeseen, jossa mopo karkasi käsistä. Aina on mahdollista tehdä muutoksia. Onneksi.
Olen viime viikkojen aikana viimein kokenut kantapään kautta sen tosiasian, että liikkumien todellakin vain tukee painonpudotusta. Ne tulokset tehdään siellä keittiössä. Olen syönyt vapaasti kaikkea, siis ihan kaikkea. en ole mittinyt yhtään, mitä suustani olen alas tunkenut ja silti olen liikkunut keskimäärin 14 tuntia viikossa. Ja mitä silmäni näkevätkään kun menen vaa'alle (ihan liian) pitkästä aikaa. Hälytysraja on rikki komeasti.
Mä olen pitänyt tässä tasapainottelun aikana itselläni ns. hälytysrajaa painossa. En reagoi kilon tai kahden heittelyihin, mutta olen pitänyt takaraivolla kuitenkin mielessä lukeman, johon pitää reagoida jos se pamahtaa ruutuun. Ja nyt se pamahti sitten komeasti. Olihan aamu katsella sitä lukemaa. Myönnän että viime päivinä olo on ollut ns. tukalampi. Vaatteet on ahdistaneet ja olo on ollut tunkkainen. Sellainen, kuin olisi tukkinut jokaisen huokosen kaikella roskalla ja elimistössä ei olisi yhtään tilaa ajatuksille.
On oikeastaan turha kirjoittaa itselleenkään, että huomenna mä aloitan ja uhota että mä vielä näytän mistä tämä kana pissii, jos kuitenkin odottaa vain ihmettä tapahtuvaksi. Kuten aikaisemmassa elämässä, jolloin en ollut valmis tekemään asian eteen itse töitä.
Viimeiset päivät kun olen ollut vapaalla, olen pistänyt ihan itse itseni seinää vasten. Käynyt keskustelua itseni kanssa siitä, haluanko palata lähtökuoppaan takaisin. Haluanko vajota siihen suohon, mahdollisesti jopa syvemmälle. Vai haluanko näyttää itselleni että mä pystyn tähän. Haluanko todistaa itselleni, ettei tarvita leikkauksia tai ihmelääkkeitä, joilla saa sen oikotien onneen? Mihin oikeastaan kadotin sen taistelijan, jota kannoin sisälläni pitkään ja hartaasti, josta en halunnut luopua?
Maaliskuun alku ja maanantai. Tänään olen ottanut härkää sarvista jälleen. Etsinyt sen pyyhkeen, jonka heitin kehään jo tovi sitten, vaikken sitä uskaltanut ääneen sanoakaan. Olen katsonut sinne peiliin ja asettanut tavoitteet. Olen kaivanut ihanan ravintovalmentajani opit silmien alle ja lukenut ne moneen kertaan läpi. Olen aloittanut uudelleen sen sisäisen taistelijan etsimisen, jonka kadotin syksyn tuiverruksessa. Luin uudelleen Raxun remppa - kirjan, josta löytyi jälleen se iso annos motivaatiota (onneksi seuraava osa ilmestyy jo huomenna :) ) ja ennen kaikkea tein uudelleen ne samat päätökset jotka tein aikanaan kun tälle tielle lähdin. Yksi etappi kerrallaan. Yksi askel eteenpäin. Enempää ei tarvitse. Se riittää että etenee, vauhdilla ei ole väliä. Aikaa on koko elämä, mutta se aika loppuu kyllä jos jää odottamaan sitä ihmettä.
Tänään on täytetty ruokapäiväkirjaa jälleen ja ihmetelty lukemia. Ja heti ensisilmäys kertoi jo monta korjattavaa ongelmaa. Mä olen niin kiitollinen rakkaalle ravintovalmentajalleni saamistani opeista! Ilman niitä olisin pulassa! Mutta kun hänen kanssaan on veivattu asioita moneen kertaan edes ja takas, on ne iskostuneet syvälle ja on oppinut löytämään itsekin niitä kompastuskiviä.
Missä mä olisinkaan, jos en olisi astunut aikanaan keitaan ovista sisään? Todennäköisesti olisin siellä, missä olin 2 vuotta sitten.... Parempi kun ei edes mieti tarkemmin. Mä tiedän että se taistelija ja fitnesskissa elää tuolla jossain. Kevätaurinko voisi herätellä kattia unesta, mutta mistä kaivaa se taistelija takaisin peliin mukaan?
Katse eteenpäin. Kevät tulee ja juhannuksena voi vetää taas kokoa pienemmät vaatteet päälle :) Eikä niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä mä ostin alesta kaksi takkia, joita oon himoinnut. Ja molemmat kokoa, jota en olisi uskonut koskaan vetäväni päälleni. Toinen kiristää ja puristaa vielä vähän, mutta toinen on sopiva jo nyt. Eiköhän se toinenkin ole kesän alkaessa juuri passeli ;)
On aika hyväksyä tosiasia ja myöntää itselleen tappio. Mutta vain yhden erän tappio. Peli ei voi olla kokonaan vielä menetetty, mutta on korkea aika löytää se taistelija ja draivi, jolla tämä käännetään taas voitoksi. Jos omat keinot ei riitä, on mietittävä uutta ravintovalmennussessiota tai pt:n ottamista. Ihan mitä tahansa. Kunhan tämä ottelu ei pääty näihin lukemiin. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä U-käännöstä ja palata takaisin siihen pisteeseen, jossa mopo karkasi käsistä. Aina on mahdollista tehdä muutoksia. Onneksi.
sunnuntai 29. joulukuuta 2013
Tasan 300
Tulipa se hetki. Yksi etappi jälleen tällä tiellä. 300. kirjautuminen Keitaalle :)
Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)
Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.
Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.
Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).
Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!
Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)
Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)
Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)
Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)
Muistan kun keväällä eräänä torstaiaamuna tuli se 150. kirjautuminen. Sen jälkeen on ollut tuskaa ja taukoa, pakkolepoa ja väliviikkoja. Ajattelin ettei tuo lukema koskaan tuosta lisäänny, mutta ehtihän se tämän vuoden puolelle. Ihan yrittämättäkin :)
Viimeiset neljä päivää on olleet liikuntaa. Koko kroppa on käyty läpi tehokkaasti. On ollut lihaskuntoa ja aerobista. Ja vatsalihaksia on rääkätty joka päivä. Mä olen päättänyt että toi "viidennellä kuulla raskaana" - maha katoaa tosta just nyt ja heti. Okei, se vaatii työtä. Sitä itseään ja kunnolla... Ja sitä se on todellakin saanut osakseen. Rääkkiä toinen toisensa perään. Alkaa hiukan jo ideat loppua vatsalihasliikkeiden kanssa... Onneksi on siis CXworks jossa tuo keskipilari saa kyytiä koko rahan edestä.
Usko on meinannut loppua moneen kertaan. Välillä se on loppunutkin. Ja silti on jatkettu. Tahti on ehkä hidastunut mutta eteenpäin on kuitenkin taivallettu. Ja tästä jatketaan huomennakin. Periksi ei anneta, se ei ole enää vaihtoehto.
Edellisten kolmen päivän treenit niin kuntosalin, crossingin kuin jumppasalin puolella on saaneet kropan todellakin kipeäksi. Hyvällä tavalla kipeäksi, sillä tätä kipua olen kaivannut koko syksyn. Se kertoo että jotain on mennyt perille ja elimistössä on hälytystila päällä. Shokkihoidolla eteenpäin joten tänään oli suuntana rakastamani combat ja cx (joista jälkimmäistä en kyllä voi sanoa rakastavani mitenkään päin :D ).
Eilinen vatsarääkki tuntui kehossa alusta asti ja muay thai jäi vajaaksi koska sain vatsalihakset niin kramppiin ettei tiennyt miten se helpottaa.... Oon siis viimeinkin oppinut miten liike menee oikeaan paikkaan. Jesh!! jossain jo alkupuolella tuntia iski hillitön hyvänolontunne ja endorfiinikänni, en tuntenut enää jalkojakaan kunnolla ja välillä oli ihan sellainen olo että leijuu puoli metriä lattian yläpuolella. En muista koska olisin saanut itsestäni irti samanmoista jalkatyötä ja kunnon lantionkierrot iskuihin! Whoop whoop! Tämä onnentunne, se lähtee pienistä asioista! Eilen hinkkasin myös sivulankkua ja oon niin onnellinen että pystyin tekemään sen ilman kevennystä ja asentokin pysyi yli 30 sekuntia (ihan hirveellä tärinällä) molempiin suuntiin! mä kesytän sen vielä, vaikka siihen menis loppuelämä!!
Näiden parin päivän aikana, kun liikunta on taas vienyt mennessään, olen uskaltanut päästää ajatuksiini takaisin sen yhden kauan sitten haudatun unelman. Ehkäpä jonain päivänä se on kuitenkin totta... Pitää ottaa puheeksi joku kerta ja vähän kysellä neuvoa, sitten sen voi kertoa julkisestikin :)
Liikunnan lisääntyminen on tuonut suotuisan korjausliikkeen myös jääkaapin sisältöön, ateriarytmiin ja valmistavaan/palauttavaan liikuntasuoritusten kohdalla. Ja tuntuu että ajatuskin juoksee taas vähän kirkkaammin kun syö säännöllisesti, vähän paremmin kuin viime viikkoina ja pitää huolen riittävästä ravinnon saannista. Tällä lomalla, joululla, elämänmuutoksella ja arjen muuttuneella sisällöllä on ollut lopulta erittäin hyvä vaikutus elämään :)
Nyt on aika venytellä. Ja tehdä se hyvin, että huomenna on taas iskussa. Combatissa, tietenkin :)
Ja niin. Se katti elää ja voi hyvin, ei sitä vielä fitnesskissaksi voi kutsua, mutta päivä päivältä lähempänä tavoitetta :)
maanantai 9. joulukuuta 2013
Levosta käsin
Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä, ettei uutta tekstiä ole tullut pitkään aikaan. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on ollut hektiset viikot ja vielä tämä viikko mennään aika pitkälti kieli vyön alla roikkuen. Mutta sitten helpottaa viimeinkin :) Joulukuu on jo pitkällä, vuosi on lähes eletty loppuun ja on aika katsella kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
Viimeiset pari viikkoa liikuntaa on ollut pyöreät 0 tuntia. Niin kaunis ympyrä kuin tuo nolla onkin, ei se paljon mieltä ylennä.... Toki siis koiran kanssa on menty pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se sitten onkin ollut. Ei pääse kehumaan, ei mitenkään päin. Nyt hiukan pelottaa, kuinka mun käy haasteen kanssa. Mä niin pyhästi lupasin ja vannoin meneväni ennen joulua sekä bootcampiin että grittiin. Ja arvata saattaa että ne on molemmat vielä kokematta... Himputti sentään, että korpeaa! miksei vuorokaudessa voisi olla vähän enemmän noita tunteja?
Viime viikolla vietin ruhtinaalisen 4 päivän vapaan. Vapaan ihan kaikesta. Niin liikunnasta kuin siitä normaalista arjestakin. Tapasin ystäviä, tein mitä tahdoin ja ennen kaikkea hemmottelin itseäni. Se pieni tärkeä juttu, antaa aikaa itselle. Hemmotella ja sallia hyviä asioita silloin tällöin. Lupasin itselleni, että syö mitä mielesi tekee, mutta terveellisestihän sitä tuli silti valittua. Saa olla taas ylpeä itsestään :)
Paino on elänyt ihan omaa elämäänsä. Mutta kuitenkin lukemat heittelee samoissa, +/- 2kg on aikalailla se haitari jossa on menty viimeiset kuukaudet. Toisaalta, vaikka niin paljon haluaisinkin sen laskevan, oon onnellinen siitä että olen pystynyt pitämään sen siinä mihin olen sen saanut. Se ei lähtenyt hurjaan nousuun, vaikka pelkäsinkin. Ja nyt jälleen huomaan kiinteytymistä tapahtuneen. Tästä matka jatkuu, hiljalleen, mutta jatkuu.
Ruokailut ei ole metsässä asti, mutta ei ne ihan kuosissakaan ole. Tähän kohtaa en kuitenkaan aio ottaa asiasta minkään laista stressiä, en sitä pienen pientä stressin poikastakaan. Pyrin syömään säännöllisesti, valinnat voisivat olla vähän parempiakin ja koitan pitää kiinni monipuolisesta ateriavalinnasta. Yllättävän hyvin siihen on päässyt, vaikka ajoittain tuntuukin ettei tästä tule yhtään mitään.
Vielä joitakin kuukausia sitten olisin vetänyt herneenpalon sieraimeen ja maailma olisi lähes romahtanut, kun syömiset ei toimi. Nyt ajattelen asiaa toisella tavalla. Kyllä, ravinto on tärkein asia koko prosessissa, mutta siitä ei saa tehdä mörköä jonka kanssa leikitään kissa ja hiiri leikkiä. Ei, se on osa jokapäiväistä elämää ja joskus asiat ei vain mene niin kuin toivoo. Levosta käsin. Ei stressaamalla eikä panikoimalla.
Oppi on siis istunut hiljalleen elämäntavaksi. Ei vielä niin toimivaksi kuin toivoisin, mutta yllättävän hyväksi kuitenkin. Päivä kerrallaan, se riittää :)
Viime viikot ovat olleet kovin hektisiä ja vuorokauden tunnit eivät vain riitä. Ei sitten millään. Ja mistä se lisäaika otetaan? Yöunesta tietenkin. Kun koittaa jaksaa 3-4 tunnin yöunilla, voin luvata ettei jaksa. Energia ei riitä liikkumiseen, syömisten miettimiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Sitä on valmis kaatumaan puolikuolleena petiin töiden jälkeen, ja kuitenkin on pakko jaksaa. Kun on ruokavalio vähän pielessä, liikunta puuttuu, yöunet on vähissä ja stressi jyllää, niin tunteet astuvat peliin uudenlaisina. Mä olen saanut viime vuoden aikana elämääni uusia ystäviä ja ihmisiä enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Eräs ystävä on ilmestynyt ihan tyhjästä vierelle ja antanut mulle sitä, mitä olen tarvinnut. Olen saanut ladata akkuja ihan uudella tavalla, tunteiden myllerrys on ollut helpompaa ottaa vastaan, kun niistä on voinut puhua ja on ollut joku jonka kanssa jakaa asioita. Vuosi sitten en olisi ollut tähän valmis. En mitenkään päin. Mutta asiat tapahtuvat kun niiden aika on oikea. Muuta en voi sanoa kun katselen menneitä kuukausia taaksepäin. Asioilla on tapana järjestyä kun aika on kypsä.
Vuosi, vähän toista, on menty myllerryksessä. Niin sisäisessä kuin ulkoisessakin. Ja nyt viimeiset palaset alkavat loksahdella paikalleen. Juniori (tuo karvakorva) on saanut siis uuden kodin, johon se muuttaa jouluksi. Joulu on uuden alku monessa asiassa. Mun elämässä ihan uudenlaisen aikakauden alku. Millaiseksi elämä ja arki muodostuu, sitä en uskalla edes suunnitella. Mutta tähänkin kohtaan sopii tuo ajatus; Levosta käsin. On turha tehdä isoja suunnitelmia ja sitten pettyä kun ne menevät murusiksi. Yksi asia kerrallaan, päivä kerrallaan. Yksi etappi kerrallaan. Se maaliviiva on toki hyvä pitää mielessä eikä antaa kuljettavan matkan sumentaa sen loistoa. Mutta sinne maaliviivalle pääsee vain ottamalla yhden askeleen kerrallaan. Niin se vain menee.
Mä kaipaan liikuntaa. Mulla on mieletön ikävä mun rakkaita jumppakamuja ja ohjaajia. Ikävöin poltteen tuntua koko kehossa. Kaipaan sitä kunnon tärinää ja endorfiinikänniä. Kaipaan keitaalle. Kaipaan kotiin! Mutta tiedän että se on siellä, ne ihanat ihmiset ja ohjaajat, se tärinä, lihaskipu ja endorfiinit. Ne kaikki odottaa siellä kyllä. Nyt on aika elää levosta käsin. Antaa itselle aikaa, rauhoittaa arkea ja elää hetki kerrallaan. Se taistelija ei kuole, joka tuolla sisällä elää. Se tarvitsee vain välillä aikaa itselleen.
Vielä tämä viikko mennään siis minuuttiaikataululla, mutta sitten helpottaa. Joulua edeltävän viikon nautin vielä pitkistä lenkeistä juniorin kanssa ja joululoman alkaessa katson pää pystyssä eteenpäin ja otan vastaan sen, mitä annetaan. Uudenlaisen arjen, uuden elämäntilanteen ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden. On aika kääntää sivua elämässä ja katsoa mitä se uusi elämä tuo tullessaan. Mutta levosta käsin. Ilman paniikkia arjesta ja asioista. Kyllä ne sieltä tulee joka tapauksessa, pienemmälläkin paniikilla :)
Fitnesskissa kehrää siis edelleen, ei pidä vielä kovaa ääntä mutta hengittää ja voi tilanteeseen nähden hyvin :)
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Rakkaudesta vatsalihaksiin
"Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta ja huuda, huuda onnesta...." Voisinko lisätä tuohon vielä, että huuda endorfiinikännin riemusta :)
Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)
Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?
Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!
Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3
Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)
Tänään combatissa koettua. Mahtava fiilis, endorfiinit jyräsi. Keuhkoihin sattui niin maan perusteellisesti, jalat huusi hoosiannaa ja hiki virtasi ensimmäisen kerran lätäköksi asti lattialle. Ja kuitenkin, vaikka jossain vaiheessa tuli sellainen olo ettei voi enää yhtään enempää laittaa peliin, niin silti sitä sai vähän lisää tehoa ja vauhtia. Ihan mahti fiilis!! Jos koskaan ei työnnä itseään rajojensa yli, ei voi kehittyä... Tänään mentiin kohinalla taas rajoja rikkoen :) Moni liike kaipaa hiomista, edelleenkin. Karaten nopeat iskut takaa ei iske mun koordinaatioon ollenkaan ja toinen käsi tekee aina jotain ihan muuta. Mutta se on harjottelun puutetta, ei mitään muuta! Hiukan jäin harmittelemaan thunderkickin puutetta, mutta en usko että olisin selvinnyt sitä... Niin täydellisesti oli mehut poissa, joten sen opettelu jääköön ensi kertaan. Combatissa on vatsalihaksissa vähän punnerruksia tässä ohjelmassa. Potkunyrkkeilyssä oli pakko punnertaa miesten punnerruksia ja asento etsittiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Mutta sieltä opitulla miesten punnerrukset alkavat sujumaan puolikkaina. Joo, ne on vaan puolikkaita, mutta silti. Jotain pienen pientä kehitystä edes nähtävissä ;) eikä noi miesten punnerrukset satu olkapäihin / ranteisiin kun haen asennon toisella tavalla alhaalta lähtien. Jos etsin sitä ns. yläasennosta (kontaltaan) jää kädet ihan liian eteen enkä jotenkin "pääse" tarpeeksi käsien päälle.... Hiomista, hiomista... Sitähän tämä on. Jatkuvaa hiomista :)
Cx combatin perään. Tänään se tuntui niin tuskalta, että niitä ylimääräisiä lepotaukoja oli ihan pakko pitää. Harmitti niin vietävästi se, että ne olemattomat vatsalihakset on surkastuneet kokonaan pois ja joutuu taas alottamaan ihan alusta. Tai no, tuskin ihan alusta sentään.... Mutta aika lailla on joutunut palaamaan takaisin päin. Toisaalta se kehitys ja jonkin tietyn harjoitteen puute. Sen näkee heti tällaisissa asioissa. Ja se hiivatin sivulankku!! Vasemmalle asento löytyy, se pysyy kasassa asteen paremmin. Mutta oikealle se on ihan hukassa. Täydellisesti hukassa. Olkapäähän sattuu, pohkeet kramppaa ja olo on kuin solmuun vedetyllä mustekalalla... Asento ei siis ole niin kuin sen pitäisi olla. Peilin eteen joutaa harjoittelemaan, ei siinä muu auta. Mä olen saanut loistavan opastuksen asennon etsimiseen, joten kyse on vain harjoituksen puutteesta. Tärinän saan aikaiseksi kahdessa sekunnissa, eli johonkin se kai menee niin kuin pitää?
Tämän viikon hiljaa mielessä lausuttu tavoite on täyttynyt. Kolme kertaa pitäisi päästä cx:ään. Ensi viikolle on uudet tavoitteet ja ensimmäistä kertaa mun alkaa tekemään mieli päästä kokeilemaan grittiä. Oon suorastaan kauhuissani, koska se on tunti jossa mä tulen saletisti kuolemaan :D Mutta mieli tekis mennä jo kokeilemaan... On sovittu treenikamun kanssa, että korkataan tuo tunti 28.11 mutta entäs jos... Jos kuitenkin menisi aiemmin? Pitänee suunnitella asiaa vähän tarkemmin :) Se, että himoitsen ko. tunnille pääsyä pelottaa ja ihastuttaa yhtä aikaa. Tarkoittaako tämä että oma käsitys itsestä ja niistä omista rajoista on muuttunut taas kerran? Se entinen "enhän mä voi..." on muuttunut siihen suuntaan, ettei mikään ole mahdotonta. Ja kuitenkin, jokaisella tunnilla voi himmata jos tuntuu kuolema kolkuttelevan... Eli rohkeasti mukaan vain!
Mitä jäi käteen tästä päivästä. Hmm. Isäinpäivä, mulle vuoden turhin päivä... Mahtava endorfiinihumala ja mieletön tunne! mä olen elossa, pystyn ja kykenen, I can do it! Pieni kolaus itsetunnolle sivulankkujen suhteen, mutta siitäkin mennään yli. Taistelijan esimerkki. Arvostan ja kunnioitan suunnattomasti tuota Taitselijaa. Tästä päivästä jäi käteen siis paljon. Paljon hymyjä, hyvää mieltä, ylitettyjä rajoja, hikoiltuja lammikoita, kipeitä vatsalihaksia ja paljon paljon muuta. Tämä päivä oli rakkautta vatsalihaksia kohtaan <3
Katse kohti uutta viikkoa, uusia haasteita ja ennen kaikkea uusia ihania tunteja :)
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Taistelija
Huh, mikä viikko. Elämän kaikki puolet on tulleet nenän eteen ja tunteet ovat vyöryneet ilosta itkuun, onnesta epätoivoon. Tässä kuitenkin mennään. Olen elossa ja huomenna on uusi päivä. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.
Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!
Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D
Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)
Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.
Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.
Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!
Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.
Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.
Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.
Torstaina elämä heitti arjen ympäri kun äiti sairastui äkillisesti. Nyt katsellaan päivä kerrallaan, mitä loppuvuosi tuo tullessaan ja miten arki muuttuu. Jälleen kerran palettia kasataan uuteen uskoon. Wäinämöinen, rakas juniori on saanut uuden kodin ja muuttaa tässä muutaman viikon kuluessa uuteen kotiin. Päätös ei ollut millään tavalla helppo, mutta kun uusi perhe löytyi, huokaisin helpotuksesta. Wäiski pääsee ihanaan perheeseen ja voin itse olla onnellinen wäiskin puolesta. Isoja muutoksia siis tiedossa, kun on aina ollut koiria ja kohta ei olekaan enää yhtäkään. Miten sitä osaa olla... Aika näyttää.
Tällaisina hetkinä, kun elämä heittelee kunnon vuoria eteen ylitettäväksi, on Keitaalla ollut suurempi merkitys. Sitä kaipaa muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea sitä hengitystaukoa ja ajatuksille jotain muuta tekemistä. Viime keskiviikkona oli ihana olla pumpissa, oli niin helppoa hengittää kun joku toinen laskee tahtia. Kun joku toinen sanoo "hengitä sisään", "hengitä ulos". Sain taas jälleen muistutuksen siitä, miksi Keidas on niin tärkeä paikka. Miksi siitä on tullut toinen koti. Siellä on helppo hengittää. Ja olla juuri se mitä olet. Ja ohjaajat. En voi olla korostamatta heidän merkitystä! Olen ikionnellinen, että olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin!
Torstaina jouduin muuttamaan liikuntasuunnitelmat uusiksi, mutta menin kaikesta huolimatta crossingiin koska vuorossa oli Mamma Mian teema crossing. Ihan loistavaa menoa vaikka jalat oli ihan hapoilla keskiviikon pumpista. Että mä edelleenkin voin inhota pumpin jalkakyykkyjä :D ja silti, niiden aiheuttama polte on ihan parhautta. Ota tästäkin selvää :D
Tänään päätin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä combattiin. Se teki todella hyvää. Ajatukset ei ole nollautuneet moneen aikaan niin tehokkaasti kuin tänään. Aika alkupuolella tuntia tajusin, että jalat jaksaa enemmän kuin luulin ja kroppa taipuu vaikka itse olisi valmis lopettamaan. Mieletön tunne, sitä sai taas laitettua ihan himpun verran lisää iskuihin ja potkuihin. Hivenen olin kyllä pihalla ohjelman kanssa, sen verran vähän tätä uutta olen päässyt tekemään. Tai no, ei se uusi kyllä enää ole.... Jossain vaiheessa iloitsin siitä, että hikeä pukkaa. Sitä on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä että saa hien pintaan tai että hengästyy. Ihana tunne, peli ei ole vielä menetetty :)
Nyt eletään jo marraskuuta. Vuosi lähenee loppuaan ja pakostakin sitä kääntää katsetta menneisyyteen. Kyllä, katse on pääosin suunnattu eteenpäin, mutta pakko on vain myös vilkuilla vähän olkansa yli. Tajutakseen mitä kaikkea on tapahtunut, mistä kaikesta sitä on selvinnyt ja samalla hakeakseen vahvuutta tuleviin koitoksiin. Ja toisaalta on ihana huomata, että on elossa. Vahvempana kuin eilen.
Syksyn viime kuukaudet ovat olleet raskaita. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan menneitä viikkoja. Myönnän näin jälkikäteen, että useamman kerran olen ollut laittamassa hanskoja tiskiin. On ollut vain liikaa kaikkea. Motivaation etsiminen on ollut ajoittain todellakin työn ja tuskan takana. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos pyytäisi uuden saliohjelman, mutta omaohjaajani sanat olivat kyllä niin totta että tuo uusi ohjelma saa odottaa tulevaisuutta. Toisaalta uusi ohjelma voisi herätellä mielenkiintoa salin puolelle, mutta en voi luvata että käyn siellä. Ja toisaalta onhan mulla noita ohjelmia jo olemassa, eli vaihtelua saan kyllä sieltäkin. Näillä siis mennään eteenpäin ja motivaatiota etsitään muilla keinoin. Onneksi motivaatio on kuitenkin herännyt ryhmätunneille ja keskimäärin nelisen kertaa viikossa olen mielelläni mennyt tunnille.
Arki on siis pyörähtänyt jälleen ympäri eikä ihan niin kuin sitä olisi ajatellut. Tunteiden skaala on vain elettävä läpi ja muistettava hengittää. Otettava päivä kerrallaan ja muistettava olla onnellinen niistä pienistä asioista. Niillä pienillä asioilla tahtoo olla kuitenkin hirmuisen suuri merkitys!
Keidas. Tuo toinen koti. Onneksi se on olemassa! Ja onneksi löysin tieni sinne. Kun katson taaksepäin menneitä kuukausia, en olisi tässä ilman tuota paikkaa ja ennen kaikkea niitä ihmisiä joita olen sieltä elämääni saanut. Vaikka elämä ei ole helppoa, on Taistelijan esimerkki saanut jatkamaan eteenpäin. Se on auttanut löytämään voimia silloin kun happi on loppunut ja elämä on iskenyt keuhkot tyhjäksi. Se on antanut taistelutahtoa ja estänyt luovuttamasta.
Tällä kertaa pystyn sanomaan vakaalla äänellä ja varmana itsestäni, että homma jatkuu. Sisulla jos ei muulla. Kesken ei jätetä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ei enää näin pitkän matkan jälkeen.
Mä halusin olla taistelija. Ja nyt kun katson taaksepäin menneitä päiviä, viikkoja, kuukausia ja oikeastaan kulunutta vuotta, voin todeta että hiljalleen musta on sellainen tullut. Ei helpolla eikä suinkaan vielä valmis. Mutta kuitenkin matkalla sitä kohti, mistä unelmoin. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni "I did it". Taistelin tieni uuteen elämään ja uuteen minään.
Tunnisteet:
Bodycombat,
Bodypump,
Crossing,
Elämää,
Motivaatio,
Ohjaajat,
omaohjaaja,
Taistelija,
Unelmia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)