sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Aikalisä

On selkeästi tullut se hetki, että on pakko ottaa aikalisä. Ihan kaikesta. Painonpudottamisesta, elämäntaparemontista, liikunnasta.... Motivaatio on ollut nolla. Melkein voisin sanoa pakkasen puolella viimeiset viikot. Mitään ei ole tapahtunut, mikä olisi motivaation syönyt, mutta se vain karkasi. Yritin hetken aikaa pakottaa itseäni tekemään ja lähtemään, mutta into loppui siihenkin. Miksi mennä, jos se tuntuu pahalta? Vaikka joka kerta kun olen lähtenyt, on se tehnyt hyvää.

Keidas, nuo ihanat ihmiset, ohjaajat ja jumppakamut. Ne on kaikki tulleet uniin. Siis hyvässä mielessä kylläkin, ei mitään painajaisia. Ikävä on kova, mutta kynnys lähteä kasvaa joka päivä suuremmaksi. Pari kertaa olen käynyt jo parkkipaikalla asti. Illan pimeydessä katsonut keitaan valoja ja nähnyt vilaukselta rakkaita ihmisiä. Mutta miksi se on niin vaikeaa mennä sisään, mennä joukkoon mukaan?

Tuo kirja, josta mainitsinkin aikaisemmassa postauksessa, lukeminen jatkuu. Ja se lukeminen sattuu joka kerralla ihan yhtä paljon. Nuo tunteet, joista tuo kirjoittaja puhuu niin avoimesti, ne on niitä samoja asioita joita itse on käynyt läpi. Ja käy edelleenkin.

Kun katsoo kuljettua matkaa, on takana hurja määrä muutosta. Mutta miksi sieltä peilistä katsoo se sama tyyppi edelleen? Miksei itse näe sitä valtavaa muutosta, vaikka joka päivä saa kuulla palautetta ettei enää tunnisteta. Se palaute on hunajaa korville ja sielulle, mutta miksi se on niin vaikea uskoa todeksi?

Olen kiertänyt vaa'an kaukaa toista viikkoa. Viimeksi kun kävin, oltiin samoissa numeroissa. Nyt en halua sille astua, en halua kohdata todellisuutta, joka sieltä huutaa punaisin numeroin takaisin. Tiedän liian hyvin, missä mennään. Vanhat tavat ja tottumukset ovat hiipineet arkeen ihan huomaamatta. Eikä ole ollut energiaa vastustaa niitä. Niihin on niin helppo vain lipsahtaa takaisin. Toisaalta ajatuksissa käy, onko sen niin väliäkään? Joku sanoo, että unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta vuosi toisensa jälkeen ei vain jaksa uskoa niihin samoihin unelmiin. Ei se kannata.

Ehkä mulla on menossa "kuka minä olen?" - kriisi. Välillä tulee ihan psykedeelinen olo, kun kuuntelen tappelua itseni kanssa. Toisaalta ajattelee, ettei minkään ole väliä ja toisaalta koittaa huutaa itselleen, että on sen väliä! Sitä sisäistä sotaa on ollut pakko lähteä pakoon, metsän rauhaan miettimään asioita. Siellä sielu lepää ja saa olla yksin. Vaikka yksinäisyyttä mun ei tarvitse hakea, se on muuttanut meille ihan pysyvästi.

Metsän hyvä puoli on ollut loistava suppilovahverosato. Itse en sieniä syö missään muodossa, mutta ystäväpiiristä löytyy monta ihmistä, jotka ovat olleet iloisia herkuista. Katsoin huvikseni heiaheian tämän viikon liikuntamäärää. 7 liikuntakertaa ja 20 tuntia. Ja ne kaikki ovat vain ja ainoastaan metsässä vietettyä aikaa. Saalis on ollut valtava, 14 ämpäriä :) Jos mitään muuta en kerran osaa, niin ainakin löydän suppiksia ja voin edes jollain tavalla ilahduttaa ihmisiä. Eipä tuolla pääse kehumaan, mutta edes jotain pientä josta itsekin voi iloita.

Niin. Voisin kiteyttää menneet viikot sillä, että mielialat vetää vuoristorataa kuin hengenhädässä. En voi luvata tällä hetkellä, että täältä mä tuun ja pois alta. En uskalla uhota, että huomenna palaan ruotuun. Jos paino junnaa / nousee, tiedän tasan tarkkaan mistä se johtuu. Ja tiedän paremmin kuin hyvin, mitä sille pitäisi tehdä. Ehkä tämä on vain niitä hetkiä, että toivoisi jonkun oikeasti hakevan mukaan että kierre katkeaisi. Mutta toisaalta valinnat ovat minun, eikä kukaan muu voi tehdä tätä mun puolesta.

Tämä nyt on tällaista. Ei oikeasti mitään sanottavaa ja kuitenkin ehkä jotain. On lohduttavaa lukea muiden blogeista, etten ole ainoa joka näitä asioita käy läpi. Mutta onko kaikki asiat aina tehtävä niin kuin muutkin tekee?

Laitan tähän loppuun muutaman kuvan viikon varrelta sienimetsän siimeksestä :) Kyllä siellä vaan mieli lepää. Voisin hyvin viettää siellä vaikka koko päivän, hiljaisuutta kuunnellen ja nauttien askelten äänettömyydestä. Ja samaistua niihin kaatuneisiin, sammaloituneisiin puunrunkoihin. Siihen mihin se kaatuu, siihen se maatuu. Vähän niin kuin minä.















maanantai 23. syyskuuta 2013

Menneisyys kummittelee

Joskus sitä pohtii, mikä saa ihmisen palaamaan menneisyyteen ja miettimään asioita jotka on jo käsitelty ja ehkä jopa unohdettu. Mikä saa repimään vanhoja haavoja auki ja päästää kivun vapaaksi. Aina siihen ei tarvita paljon, joskus riittää oikean laisen kirjan ottaminen käsiin ja lukemisen aloittaminen.

Jossakin blogissa oli tässä viikon parin sisään meneillään arvonta, jossa oli palkintona kirja nimeltä "Diettitytön huimat seikkailut". Mä tunnetusti perehdyn ennen kuin lähden sokeana ostamaan tai lainaamaan mitään kirjaa, vaikka tykkäänkin lukemisesta paljon. Niinpä etsin kirjasta tietoa ja pakko sanoa, että kirja koukutti mut jo ennen kuin sain sen käsiini. Pakko oli suunnata kirjaston antia katselemaan ja hakemaan tuo kirja viikonlopun iloksi.

Kirja on vielä kesken ja ahmin sitä hitaasti nauttien, mutta ensimmäisistä sivuista lähtien olin koukussa. Voin samaistua niin moneen kohtaan ihan täysillä. Toisaalta kirja on myös raskasta luettavaa. Ehkä oma projekti on liian paljon kesken ja matka on vielä niin vaiheessa, että aiheet ja asiat on liian lähellä. Välillä tuntuu että kirja tulee liian paljon iholle. Se nostattaa tunteita raivosta epätoivoon, naurusta kyyneliin. Toisaalta on ihana lukea kirjaa, jossa tietää, että loppu on onnellinen. Mutta samalla sitä miettii, miten käy oman matkan? Onko loppu yhtä onnellinen vai käykö pahimmat pelot toteen ja matka jääkin kesken.

Mä olen iloinen kirjoittajan puolesta, että hän tajusi niinkin nuorena lähteä muutokseen mukaan. Ja samalla koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että itse odotin liian kauan ennen kuin heräsin ja aloin oikeasti tekemään asioille jotain. Joissakin kohtaa tuntuu kuin lukisi omaa elämäänsä jonkun toisen kirjoittamana. Mitä on olla alle 30 vuotias, jolla ei ole elämää? Ja siitäkin on jo vierähtänyt tovi jos toinenkin aikaa...  Mitä on, kun katkaiset sosiaaliset kontaktit ja ystävyyssuhteet järjestäen toinen toisensa perään. Mitä on kun pakenet illanvietosta tekosyiden varjolla kotiin, ettei kavereiden tarvitse hävetä sua. Voi veljet, tunteiden kirjo on melkoinen.

Osa näistä tunteista ja ajatuksista on kuviteltuja, enhän mä lopulta tiedä mitä muiden päässä liikkuu. Mutta osa on täyttä totta. Kuinka monta keskustelua sitä itsekin on kuullut vahingossa, joita ei olisi tahtonut kuulla. Kuinka monta reissua ja sovittua menoa porukassa on ilmoitettu mulle perutuksi ja myöhemmin kuulet muiden menneen kuitenkin. Sitä kylmettää ja kovettaa itsensä, väistämättä. Kun kuitenkin halu on pysyä ehjänä edes ulkoisesti. 

Sitä sanotaan, ettei oikeat ystävät toimi noin. Ja sanotaan sitä niinkin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Ja kuitenkin pieni ihminen miettii... Ehkä sitä hyväksyy lähelleen kaikki joille kelpaa edes jossain roolissa, olkoon se mikä tahansa. Kunhan on edes joskus joku jonka kanssa tulee vaihdettua muutama sana. Mielellään joku muukin kuin se kaupan kanssa. Onneksi tilanne on korjaantunut edes hiukan, mutta suuri työ on vielä tehtävänä. Itseni kanssa.

Toisin kuin kirjan päähenkilö, mä en paennut elämääni koskaan syömiseen. Se ei ollut se lohtu ja turva. Mun elämässä on ollut paljon muutakin. Mutta ehkä syöminen on ollut kuitenkin asia jonka kanssa mun ei ole tarvinnut olla mitään muuta kuin olen. Tai ehkä se on ollut vain sitä elämänsisältöä. Kun ei ole muuta, niin aina voi syödä. Jos työpäivän jälkeen ei ole muuta tekemistä, aina voi tekosyyn varjolla lenkkeillä kauppaan ja hakea jotain herkkua tms. Olipa syy mikä tahansa, on suhtautuminen ruokaan ollut kuitenkin hyvin vääristynyttä.

Toisaalta kirja kolahti hyvään aikaan käsiini. Motivaatio on ollut karkuteillä, treenaaminen on maistunut puulta ja intoa ei vain ole riittänyt. Ok, myönnän että työ vie edelleenkin mehut mutta se ei ole mikään syy enkä halua alkaa käyttämään sitä tekosyynä. Arjessa on tällä hetkellä liian monta muuttujaa vailla oikeaa osoitetta ja odotan lähes kauhun sekaisin tuntein koska tämä konsepti keikahtaa jälleen nurin. Toisaalta tiedän sen olevan tulossa, mutta ennemmin vai myöhemmin... Tuo kirja kyllä ravistelee meikäläistä jälleen hereille. Saa tajuamaan asioiden hyvät puolet (niiden huonojen puolien lisäksi) ja antaa sitä toivoa jaksaa jatkaa silloin kun siltä ei todellakaan tunnu. 

Aina voi jossitella. Aina voi miettiä, entäs jos olisikin elänyt toisin. Entäs jos... Ja kuitenkaan ei ole hyvä lähteä tuolle itsensä huijaamisen polulle. Kun ei voi tietää, mitkä ongelmat ja vastoinkäymiset olisi elämässä ollut, jos se olisi mennyt toisin. Mä toivon, että kukaan ei joutuisi käymään läpi samaa helvettiä, jonka itse olen käynyt ja jonka tiedän vielä olevan edessä. Mutta jos elät siellä parhaillaan, haluan sanoa että sieltä on mahdollista päästä pois. 

Mä menetin ison osan elämääni, kun en tajunnut aloittaa aikaisemmin. On monia asioita joiden kohdalla voin haudata unelmat ja ajatukset, koska on liian myöhäistä. Mutta haluan pitää kiinni elämänilosta ja jaksaa uskoa, että jotain muuta on kuitenkin mahdollista vielä saada. Jos ei juuri sitä, mistä unelmoi, niin jotain lähes yhtä arvokasta kuitenkin. Se syyllisyys ja itsensä ruoskiminen. Se ei ihan hevillä helpotu, mutta ehkä se ajan kanssa asettuu?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Lihaksia, mulla on lihaksia!!!

En voi uskoa tätä todeksi, mutta totta se on :) Mä löysin pari päivää sitten ensimmäisen näkyvän lihaksen. Siis sellaisen, että siitä voi sanoa että se on oikeasti muokkautumassa joksikin mitä sen kuuluukin olla. Ihan käsittämätöntä :) Sieltä niitä alkaa viimein pulpahdella, kovan työn tuloksena, mutta sieltä ne tulee :) Kuin suppilovahverot, joita kävin juuri keräämässä.

Suppiksia oli metsässä mutta ne oli niin kamalan pieniä, että jätin ne vielä kasvamaan. Jotenkin siellä kyykkiessä tuli juuri sellainen olo, että täähän on kuin mun lihakset. Siellä ne on, ne suppikset. Sammalen alla ja sitten ne alkaa viimein tulemaan näkyviin. Ensin ihan vähän ja vaikeasti havaittavissa olevina, mutta hiljalleen ne sieltä kasvaa. Ihan varmasti kasvaa kun saavat oikean laista ravintoa. Ja kohta niitä on joka paikassa ja ne kukoistaa :)

Sama se on meikäläisen lihasten kanssa. Siellä ne on, hiljalleen ne kehittyy tuolla jossain kaiken alla. Ja kun aika on oikea, ne alkaa näkymään. Ensin ihan vain vähän, mutta sitten hiljalleen enemmän ja näkyvämpinä. Vielä en uskalla ajatella että ne kukoistaisi jonain päivänä, mutta kyllä ne sieltä tulee. Ihan varmana tulee!

Ei näitä lihaksia vielä pääse esittelemään julkisesti, ei pelkoa siis että alkaisin pullistelemaan hauista jota en omista ;) mutta pienet asiat saavat aikaan ison ilon :) Tässä taannoin ihmettelin kovaa kohtaa vatsassa ja mietin jo, mikä se on, ennen kuin tajusin että sielläkin vatsamakkaran alla on lihas joka on jo palpoitavissa. whuup whuup! Siihen, että toi vatsalihas johonkin näkyisi, on vielä ihan tajuttoman pitkä matka, mutta siellä sekin kehittyy ;) että en mä ihan heti vielä heitä paitaa pois ja esittele sikspäkkiä ;) sitäkin joutuu tovin odottamaan.

Olin tänään CX:ssä ihan liian pitkästä aikaa ja jälleen sain kokea sen, ettei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Elokuussa kävin pari kertaa kokeilemassa, mutta kättä joutui varomaan vielä niin paljon ettei kunnolla päässyt tekemisen makuun. Eli oikeastaan keväällä viimeksi kävin säännöllisesti cx:ssä. Ja mikä onkaan ollut se ajatus, johon olen tuudittautunut... Tänään sai kyllä todella todistaa itselleen, että joka ikisen gramman eteen on tehtävä töitä vaikka se sattuisi kuinka paljon tahansa. Ja kyllähän se sattui. Siis sillä hyvällä tavalla... Toisaalta tuli sellainen turhautunut fiilis, että onko kesän ja sairasloman aikana kadonnut kaikki se, minkä keväällä saavutti. Toisaalta lihasmuisti palautuu kyllä, kun säännöllisesti jatkaa harjottelua.

Sivulankku, tuo murheenkryyni. Se ei sujunut jälleen, ei sitten mitenkään päin. Tärisytti, sattui, oli pakko vaihtaa kevyempään ja silti 5 sekuntia tais olla ennätys... jep jep. Mitä teen jälleen kuntosalin puolella? Harjoittelen sivulankkua :D Mä olen viime viikot keskittynyt ranteen kuntoutumiseen ja tavalliseen lankkuun polvet ilmassa sekä punnerruksiin, että koko sivulankku on jäänyt ihan unholaan. Mutta tästä voi jälleen oppia. Kehosta pitää pitää huolta ja sitä täytyy kuormittaa sopivasti ja monipuolisesti. Eli ei pelkkää nyrkkeilyä tai combattia, ei pelkkää crossingia. Kuntosalia ja rautaa, vatsalihastreeniä core-harjoittelua. Joskus tämä tuntuu sellaiselta sillisalaatilta jossa ei ole mitään tolkkua... ehkä mä vielä jonain päivänä osaan yhdistellä sopivasti monipuolisen harjoitusohjelman itselleni :D

Cx:n perään pumppiin ja lihasrääkkäys jatkukoon. Maanantain kuntosaleilu tuntuu vieläkin kropassa ihanasti ja lähdin hakemaan siihen lisää tuntumaa. Ja sitä myös sain. Muutamassa kappaleessa teki mieli vähentää painot lähes olemattomiksi, mutta pidin pintani enkä luovuttanut. Uuden pumpin selkäbiisi on mulle jotenkin haaste. Siinä tempo on ehkä asteen liian nopea mulle, joten siihen vähensin painoja suosiolla normaalista. Edellisellä kerralla ei tuntunut hyvältä kun liike meni pieleen ja painot oli normaalit, joten nyt sitten keskittymään siihen tekniikkaan. Yksi kappale on mulle ns. kompastuskivi ohjelmasta toiseen. On ollut aina ja edelleenkin on. Nimittäin olkapäät. vaikka mä tekisin pelkällä tangolla ilman painoja, voimat loppuu ihan täysillä kesken ja saan toisen olkapään pirun kipeäksi. Ja se ei ole sitä mukavaa kipua. Joskus sitä miettii, että pitäskö sitä näyttää jollekin, mutta mitä se asiaa muuttaa? jokaiseltahan löytyy jotain "korjattavaa" mitä enemmän tutkitaan. Ja paljolti uskon johtuvan ihan siitä, että siellä ne lihakset on ihan olemattomat ja tarvitsevat sitä kuntosalitreeniä... Jos sieltä hakisin nyt kuitenkin sen avun ensin.

Mutta niin. Lihaksia alkaa viimein löytymään :) Se on kuulkaas aika mahtifiilis, kun tajuat ettei työ ole mennyt hukkaan vaikka siellä metsässä onkin oltu ihan kunnolla ;) ja jotain on kuitenkin kropassa tapahtunut, koska treenivaatteet jotka keväällä ostin, tippuu nyt päältä ja kuukausi sitten ostetut treenivaatteet alkaa tuntumaan löysiltä ;)

ps. syömiset on ruodussa paremmin ja sen tuntee olossakin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä. Painohan otti rivakan nousun kunnon syömisistä, mutta tiedän sen laskevan ja tasoittuvan kunhan ravintoa tulee tasaisesti päivän aikana joka päivä...

Näiden kuvien myötä toivotan tsemppiä juuri sinun viikkoosi! Usko itseesi, sillä kaikki on mahdollista ja muista että moni asia on oikeasti vain sinusta itsestäsi kiinni :)



tiistai 17. syyskuuta 2013

Kipinästä roihuksi

Joskus yksi sana riittää, yksi katse tai yksi ele. Mikä kenellekin toimii kipinän aiheuttajana ja saa reaktion aikaan. Toisilla reaktio on huono, toisilla hyvä. Riippuu ihmisestä ja asiasta. Mulla se reaktio oli juuri toivotunlainen, erittäin hyvä siis :) Monesti se lähes sammunut kipinä kaipaa jotain sytykettä palaakseen jälleen suuremmalla roihulla.

Motivaatio on ollut laskujohteinen ja on joutunut tekemään töitä saadakseen itsensä liikkeelle ja liikunnan pariin. Toisaalta se tauon pitäminen on hyvä juttu ja kroppa kaipaa lepoa. Mutta kun se tauko jää päälle ja pitkittyy, ei voi puhua enää hyvästä jutusta.

ruokarytmi ja ylipäätään syömiset kokonaisuudessaan on olleet ihan hukassa. On päiviä ettei ole aamupalaa eikä lounasta, on vain litratolkulla kahvia ja vähän pullaa tai jotain muuta yhtä epäterveellistä. On päiviä että aamupalan ehtii / muistaa syödä, mutta se on sitten siinä. On päiviä, että lounas uppoaa ja iltapala vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Ei, ei ja ei. Ei näin! Ja mä tiedän sen, ettei se johda mihinkään.

Sunnuntaina raahasin itseni combattiin ja se tunne tuli jälleen. Se ihana tunne, kun olet rakkaiden ihmisten ympäröimänä salissa josta on tullut toinen koti. Se tunne kun ihana esimerkki ja loistava taistelija puskee sut antamaan vielä vähän enemmän, kokeilemaan ja venyttämään niitä rajoja vielä vähän pidemmälle. Se tunne kun tajuat olevasi elossa ja hengittäväsi. Se tunne. Sitä tunnetta on ollut ikävä ja pienen hetken se oli jälleen läsnä.

Mä tiedän, että mun tulee lähdettyä liikkumaan jos olen sopinut jonkun kanssa salitreffit tai yhteismenon jumppaan (ai että mä inhoan "jumppa" sanaa :D ). Varsinaisesti ja virallisesti ei oltu sovittu eilisaamulle salitreffejä, mutta tiesin siellä olevan hyvän porukan paikalla, joten suuntasin itsekin arkivapaan kunniaksi kuntosalin puolelle. Ehkä jopa historiallinen hetki, sillä edellisestä on aikaa..... öö, no ihan liian kauan... Mutta mä sain loistavan treenin ja jälleen joku jaksoi haastaa menemään vähän pidemmälle. Olin ihan onneni kukkuloilla siitä fiiliksestä, jonka salilla käynti sai aikaan. Iltapäivän aikana mehut katosi täysin, koska syömiset oli jälleen kerran hukassa. Niinpä potkunyrkkeily vaihtui ensin sohvalla makaamiseen, kunnes ryhdistäydyin ja lähes pakotin itseni illan crossingiin tuplatunnille. Se teki hyvää ja sai possunkin hikoilemaan jälleen ;)

Ja tästä päästään ensimmäisten lauseiden lupaamaan asiaan ;) Tuntien jälkeen mun ihana ravintovalmentaja huikkasi perään ja vaihdettiin muutama sana. Mutta ne ne muutamat lauseet riitti herättämään meikäläisen koomasta. Se häpeän tunne, kun vastaat kysymyksiin ja koitat kiertää ja kaartaa ettei tarvitsisi kertoa että metsässä muuten ollaan ja tietä ei edes näy. Ja kuitenkin ne sanat "sä osaat kyllä, sä tiedät mitä sun pitää tehdä". Miten voi joku olla niin kannustava ja hymyillä, kun toinen on heittänyt puolen vuoden työn menemään? Mä huutaisin ja polkisin jalkaa, mutta ei hän. Ja kuten mä hänellekin sanoin, peiliin on katsominen.

Kuitenkin nuo muutamat lauseet jotka ehdittiin vaihtamaan, aiheutti sen toivotun herätyksen mitä olen odottanut. Ryhdistäydy nainen ja ole oman elämäsi sankari! Kukaan muu ei voi tätä tehdä mun puolesta ja jos haluan jotain saada aikaan, on sen eteen tehtävä töitä persus verillä. On aivan turha itkeä niitä saavuttamatta jääneitä tuloksia jos ei ole tehnyt työtäkään niiden eteen.

Tänään syömiset on siis olleet paremmassa kuosissa. Virka-aikaa, muuttunutta työyhteisöä tai työnluonnetta ei voi syyttää. Kyllä se syyllinen istuu tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä. Minä itse.

Suunnittelua, sitä se vaatii. Panostamista ja miettimistä, harkintaa ja myös sitä itsekuria. Niillä pääsee aika pitkälle. Jälleen olen ohjelmoinut puhelimen soimaan 4h välein muistuttamaan ruokailusta, jos se ei muuten sinne päähän iskostu. Töihin lähti tänään mukana sellainen säkki evästä, että ei ainakaan voi sanoa ettei ehtinyt tai ei ollut mistä valita. Tänään voin olla ylpeä ruokailuista, ihan nappiin ne ei menneet mutta kun vertaan edellisiin viikkoihin niin näistä sentään kehtaa jo vähän puhua.

Onnea on ihmiset, jotka saavat aikaan oikean laisen reaktion. Ihmiset jotka sytyttävät sussa sen kipinän, joka tarvitaan herättämään tähän hetkeen ja tajuamaan tilanne. Olen onnekas, kun mulla on sellaisia ihmisiä jotka haastaa, työntää ylittämään omia rajojaan ja ennen kaikkea muistuttaa siitä mikä on tärkeää tällä matkalla.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Ravintoa, junnausta ja tekosyitä

Voi ruokavalio. Minne karkasit? Vai kadotinko minä sen muuten vain?

Periaatteessa voin sanoa ruokavalion olevan kunnossa. Pientä säätöä se kaipaa, mutta niinhän se on aina. Arkeen pitää mahtua vähän juhlaakin, kunhan se ei ole jokapäiväinen kahvipulla tms. herkku. Herkuttelu ei saa jäädä päälle, vaan arjen pitää jatkua siitä mihin se jäi.

Mä luulin että säännöllinen ruokarytmi on vaikeaa kolmivuorotyössä, mutta nyt virka-aikaa pari viikkoa tehneenä voin sanoa että se se vasta haaste onkin ollut. Treeneihin valmistautuminen ja palautuminen on mennyt ihan metsään, on päiviä jolloin lounasta ei ole. Puhumattakaan välipaloista. On päiviä, jolloin aamulla saat alas banaanin ja purkin rahkaa, juot litra tolkulla kahvia ja illalla kotiin päästyäsi haet pullan kaupasta pahimpaan huonoon oloon. Ja siis en puhu henkisestä huonosta olosta, jota hoitaisi sillä pullalla vaan ihan fyysisestä. Huonosta olosta, joka iskee kun elimistössä ei ole energiaa ja polttoaine on vääränlaista. Ja sitten sitä tukitaan vielä pullalla. Ei fiksua, mutta väsyneenä sitä näköjään alentuu mihin tahansa.

Henkinen niska-pers ote ja peilin eteen. Kaivamaan taas niitä ravintovalmennuksen ohjeita esiin. Kertaamaan välipaloja ja lounaita, suunnittelua. Oikeastaan sitä eniten. Suunnittelulla pääsee pitkälle. Jos on kiire, voi välipalat olla juotavia juomia tms. Eihän sen aina tarvitse olla se hitaiten kuorittava appelsiini, eikä sen lounaankaan tarvitse olla se kaikista vaikein töissä valmistettava.

Mä olen pyrkinyt käymään töissä ruokalassa syömässä lähes joka päivä. Ihan siksi, että tiedän saavani riittävän aterian (leipä ja jälkiruoka jää pois oikeastaan aina, joskus jälkkäriksi otan hedelmän jonka syön iltapäivällä), tarpeeksi proteiineja ja hiilareita. Ja niinä päivinä myöskin jaksan paremmin. Sekä uuden työn haasteita että sitten sitä muutakin. Myös niitä treenejä.

Parina päivänä oon suunnitellut ja tehnyt eväät mukaan sillä seurauksella että ne odottaa siellä jääkaapissa seuraavaa päivää. eli ei toimi. Tai eniten väittäisin että on vääränlaiset eväät mukana. Ja kiire, joka estää ottamasta aikaa lounaalle. Myöskin ruokarytmi / taukojen rytmittäminen tässä työssä on niin erilaista edelliseen verrattuna. Ehkäpä mun pitää alkaa harkitsemaan sen aamupalan syömistä jo kotona, ettei käy niin että aamupalan syöt vasta 10-11 välillä (ja töissähän on siis oltu jo klo 7:00 eli kello on soinut jo viiden jälkeen).

Haastetta siis riittää. Ei se mennytkään ihan niin, että olet kuukausia jonkun valvovan silmän alla ja sitten se olisi siinä. Ei ollenkaan. päin vastoin se alkaa siitä, kun valvonta loppuu. Joudut itse miettimään ja pähkäilemään, miten homma etenee.

Huonoista syömisistä johtuen olo on ollut kuin porsaalla. sormia myöten koko kroppa on niin nestelastissa että näkyihän se jo välillä vähän vaa'allakin. Nyt kuitenkin on syömisiä vähän katsellut uuteen uskoon, on turvotuskin vähentynyt ja samalla myös vaa'an lukemat inhimillisemmät. Kyllä se tästä. Mä jaksan uskoa siihen, että kaikki on mahdollista mihin itse lujasti uskoo. Silloinhan sitä tekee myös työtä sen unelmansa eteen :)

Nyt on siis aika ravistaa itsensä hereille, palata takaisin ruohonjuuritasolle ja miettiä, miksi tätä teen. Kenen vuoksi suunnittelen ruokailuja ja mitkä on ne perimmäiset syyt. Sillä monesti kun se motivaatio katoaa tai punainen lanka hukkuu, on helpompi saada itsensä takaisin raiteille kun palaa peruskysymysten ääreen. Ja minulla ne löytyy, kun katson peiliin ja vaatekaappiin.

Suuri ärsytys on ollut lähes joka aamu vaa'alla. Paino junnaa. Se todellakin vain junnaa. Viime keskiviikkona olisi ollut inbody mittaus tarjolla ja jätin menemättä. Ei siksi, etten olisi halunnut nähdä tarkempaa jaottelua tilanteesta, vaan siksi että muutos edelliseen mittaukseen ei olisi riittänyt mulle. Pudotusta olisi ollut liian vähän. Ja se korpeaa. Se ottaa päähän ja sieppaa syvältä. Miljoona kysymystä pyörii mielessä ja vaiennan ne samantien. Olen itse syypää siihen, että junnataan. Osittain voin ehkä syyttää muuttunutta rytmiä arjessa, mutta ei se selitä kuin hetkellisen heilahduksen. Ei sitä että viikko tolkulla mennään samoissa lukemissa. Toisaalta mun ei tarvii pudottamalla pudottaa, mutta matkaa on vielä jäljellä enkä halua alistua siihen, että se oli nyt tässä. Ehei, mä haluan pois vielä vähän. Toki nälkä kasvaa syödessä, mutta rehellisyyden nimissä vielä ei olla turvallisissa lukemissa. Kiirehän mulla ei ole mihinkään, mutta ei se hyvää tee että junnataan paikallaan ja samoissa lukemissa.

Voin siis vain ja ainoastaan jälleen mennä peilin eteen. Katsoa sinne ja kohdata sen katseen joka sieltä tuijottaa. En voi syyttää työpaikkaruokailua, en kiirettä enkä mitään muutakaan. Vain ja ainoastaan minä itse voin tehdä ne muutokset joilla homma pyörähtää käyntiin. Liikunta on vähentynyt, ihan pakon sanelemana koska aika on kortilla tällä hetkellä ja lepo on tullut tärkeäksi osaksi viikkoa. Mutta myöskään liikuntaa en voi syyttää siitä että junnataan. Ehei, ruokavalinnat ovat arvossa arvaamattomassa silloinkin. Liikuntahan vain tukee painonpudotusta, mutta se työ tapahtuu siellä keittiössä.

Lepopäiviä piti tulla tälle viikolle ensin vain se yksi. Sitten se muuttui kahdeksi, kolmeksi ja nyt on menossa jo neljäs lepopäivä. Ehkä tätä päivää ei voi enää laskea lepopäivän piikkiin, ei vain huvita. Ei jaksa, eikä kiinnosta. Mitä kauemmin olet poissa, sen vaikeampi on mennä. Vaikka tietää sen hyvän olon ja fiiliksen, jonka sieltä saa. Niin silti se kynnys kasvaa. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta niin mun oli tarkoitus mennä tänäänkin. Ja eilenkin iltasalille. Vaan toisin kävi... Palikat on ehkä hivenen kumollaan, mutta hukassa ne ei vielä ole. Mulla on kaikki tarvittava tieto ja toisaalta myös välineet tavotteiden saavuttamiseksi. Mutta se oma motivaatio ei tällä hetkellä ihan anna myöten. Siihenkin on syynsä, miksi motivaatio heittelehtii. Ehkä siihenkin löytyy ratkaisu tässä viikkojen kuluessa... Tuo ratkaisu mahdollistaisi salille / jumppiin menon suoraan töistä. Aika näyttää, vaikka päätös ei tulekaan olemaan helppo.

Täällä siis taistellaan asian puolesta joka päivä. Niin ruokavalion kuin motivaationkin. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Mutta toisaalta on helpompaa jatkaa kun tiedostaa omat kompastuskivet ja myöntää ne itselleen. Matka jatkuu ja kyllä se katti jossain lymyää ;) Mä olen päättänyt löytää sen! Ja sen eteen olen valmis tekemään työtä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

pyöritystä riittää

Uusi viikko, uudet kujeet. On ollut ihana seurata lukijamäärän tasaista kasvua :) Kiitos siis juuri sinulle kun käyt kurkkaamassa :)

On vasta keskiviikko ja väsymyksen määrää ei pysty sanoin kuvaamaan. Uusi työ, josta todellakin pidän, vie mehut ihan 6-0. Ei sitä muistakaan, miten kuluttavaa on kun joudut ajattelemaan kaiken minkä teet, etkä voi hoitaa mitään "tuosta vain ohi mennen". Mutta toisaalta se on myös ihanaa. Se saa miettimään omia toimintatapoja ihan uudella tavalla ja myös kyseenalaistamaan omat systeemit ja menetelmät.

Sunnuntaina telottu polvi on oikutellut hiukan ja maanantain KB:ssä jätin lämmittelyjuoksun ja hypyt väliin. Onneksi Delcio ymmärsi yskän ja sain ihan toisenlaisen lämmittelyn, siinä kyllä hikeä pukkasi :D Eli tehokkaasti lämpeni kroppa silläkin. Ja sitten koko tunti potkuja... etupotku, sivupotku, alapotku ja viimeinkin se mitä rakastan; hyppypotku :) Toisaalta oli hyvä, että kädet sai toipua, viikonlopun nyrkkeilysessiot verotti kiitettävästi käsiä, joten treeni meni kyllä ihan nappiin. Ja vielä tänäänkin on jalat kuin puuta, niin hyvin se kävi reisiin :D

Pidin eilen kiinni taukopäivästä, koska niin olin suunnitellut. Tänään töissä oli niin hektistä että koko päivä vedettiin aamupalan voimalla, josta johtuen ei ollut mitään toivoa jaksamisen suhteen, että olisi suunnannut pumppiin. Toisaalta ehkä ihan hyvä vähän antaa kropalle toipumisrauhaa. Eikä se tuolle polvellekaan tee hyvää, että hyppii joka päivä jossain.

Huomenna on tiedossa koulutusta "kirkonmäellä" eli Meilahdessa (mistähän toikin nimitys on aikanaan lähtenyt?) joten illan KB tunti jäänee välistä. Juniorille tulee liian pitkä aika olla kotona jos menen meikusta suoraan potkimaan ja kamojen raahaaminen ympäri etelä-suomea junassa ei hirveästi houkuttele. Ja sekin että koulutus loppuun ehkä jo neljältä, tarkoittaa että myöhästyisin vähintään. Joten ehkäpä mulle tulee huomennakin taukopäivä tai sitten menen omalle salille vain crossaamaan tms. Katsotaan huomenna. Tämä viikko on muutenkin hektinen, vain kaksi kokonaista työpäivää työyksikössä mutta viiden päivän hommat. Kaksi puolikasta työpäivää (molempina iltapäivä koulutusta) ja yksi koulutuspäivä. ensi viikolla yksi vapaapäivä ja yksi koulutuspäivä, eli kolmena päivänä tehdään viiden päivän hommat. kuulostaa siis houkuttelevalta :D Ainakaan ei voi sanoa, että tuossa yksikössä istutaan ja facetetaan päivät ja juodaan vain kahvia ;)

Syksy siis tulee, säät viilenee, illat pimenee ja ruokavalio... Noh, siitä ruokavaliosta taidan tehdä ihan oman postauksen, siitä on niin paljon pohdittavaa ja pähkäiltävää, ettei tähän perään enää viitsi sitä laittaa ;)

Ihanaa puoliväliviikkoa juuri sinulle!

ps. tulipas juuri mieleen, että jos sulla on kysymyksiä joihin haluat vastauksen, aiheita joista haluat kuulla tai jotain muuta ehdotettavaa  niin heitäpäs viestiä / kommenttia. En ole laihdutuksen tai elämäntaparemontin asiantuntija muuta kuin omalla kohdallani, joten voin vain kertoa miten jokin asia on minulla toiminut. ehkä siitä on kuitenkin apua jollekin toiselle :)

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Pyhitä lepopäiväsi

Lepopäivät. Mitä niistä opimme? Ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia kropan kehittymisen kannalta. Ja ilman niitä ei tule kuin sutta ja sekundaa. Näin voin todeta ihan omasta kokemuksestani jälleen tänään.

Tämä viikko on vedetty aika täysillä, niin töissä kuin sitten liikunnankin puolella. Vaikka tunnit ei olekaan olleet tuplatunteja, on nuo tunnit kuitenkin vedetty 110 lasissa ja omia rajoja etsien.

Tänään päätin että menenpä ennen illan tuplatuntia iskemään säkkiä ja mähän olin vajaan tunnin sitten iskujen ja potkujen maailmassa. Endorfiinit jyräsi, hiki valui ja fiilis oli loistava. tankkauksesta ei tietoakaan, päin vastoin lounas taisi jäädä syömättä että aamupalan voimalla, vähän ehkä päiväkahvinkin.

Ja niin koittaa tuo koko viikon hartaasti odotettu rakas combat. Ja ei biisilista ehdi vanhenemaan kun polvesta kuuluu ruts ja poks ja tähdet vilisee. Hammasta purren lähes koko tunti vedetään läpi, tyhmä ihminen kun ei tajua edes himmata hyppyjä kyykyiksi. viimeinen nyrkkeilykappale vaihtuu vatsoiksi ja pakotan itseni pois salista. Ei auta, sattuu niin maan kamalasti.

Kotimatkalla mietin jälleen, että niin. Mitä tästä opin? Lepopäivät. Ne on tärkeitä ja tarpeellisia. Ja jos niistä ei pidä kiinni, on seuraavaksi tärkein tankkaus. Oikeastaan ne on yhtä tärkeitä, tai tuo ruokapuoli vielä tärkeämpi... Mutta kahvin voimalla ei ole mitään asiaa tupla-triplatunneille.

Nyt siis on otettava iisisti. yliliikkuvat nivelet ja huono keskittyminen. Onneksi mitään ei mennyt pahemmin rikki.

ja silti. huomenna on pakko päästä potkunyrkkeilyyn ;)

lauantai 7. syyskuuta 2013

Ajatuksen virtaa kuluneesta viikosta

Huh! Ensimmäinen työviikko uudessa työssä on takana ja myöskin ensimmäinen virka-ajan viikonloppu käsillä. Mä alan hiljalleen ymmärtämään miksi ihmiset odottaa sitä perjantaita :D Vuorotyöläisenä kun vapaat on miten sattuu, ei viikonpäivillä ole niin merkitystä. Mutta kun tekee virka-aikaa, on viikonlopullakin ihan uusi merkitys. Ihana sellainen :)

Viikko on mennyt kauheaa vauhtia ja aika on ollut kortilla. Siksi myös blogin päivittäminen on ollut vähän taka-alalla ja tekstiä on tullut vähemmän. Mutta täällä siis ollaan :)

Treeneihin ja ylipäätään liikuntaan alkaa tulla pientä rytmiä. Koitan pitää 1-2 lepopäivää viikossa, toinen niistä on tiistai ja toinen sitten periaatteessa joko perjantai tai lauantai. Paitsi tällä viikolla... Nämä on niitä hyviä lupauksia joista on vaikea pitää kiinni kun on herkkuja tarjolla liikuntakalenterissa. Meidän salilla on nimittäin nyt parina lauantaina ainakin potkunyrkkeilyä tarjolla ja koska oon siihen niin koukussa, on sinne pakko päästä. Ainoa huono on sitten se, että eilen ei ollut lepopäivä, eli tämä viikko mennään yhdellä taukopäivällä. Ja kieltämättä siltä se hiukan tuntuu kropassakin.

Se mikä on muutos aikaisempaan, niin tuplatunteja ei ole, eli joka päivä on vain yksi tunti liikuntaa. Kunhan tuo työtilanne vähän rauhoittuu eikä vie ihan kaikkea energiaa, jaksan ehkä pari kertaa viikossa myös tuplatunnin. Lähinnä siis combat+cx sunnuntaina ja pump+cx keskiviikkona. Ehkä jonain maanantaina voisi ajaa potkunyrkkeilyn jälkeen omalle salille crossaamaan :) ei huono idea sekään.

Virka-aikaan siirtyminen on tehnyt sen, että illalla on pakko mennä ajoissa nukkumaan koska ei ole sitä iltavuoroa seuraavana päivänä jolloin sai nukkua aamusta vähän pidempään. Kello soi ihan liian aikaisin joka päivä. Töissä ajatustyö vie mehut aika kiitettävästi koska uutta asiaa on ihan hirveän paljon ja ohjelmia saman verran. Joutuu käyttämään ajatustyötään että muistaa kaikki klikkaukset. Mutta tästä se homma etenee.

Kuluneen viikon aikana jouduin ensimmäisen kerran siihen tilanteeseen, että mieli teki jättää menemättä tunneille. Kun tekee pitkää päivää töissä ja on ihan finaalissa neljältä lähdössä kotiin, olisi ihana vain jäädä sinne sohvan pohjalle lepuuttamaan. Onneksi lähtötilanne on niin hyvin vielä mielessä, että sohva ei ole vienyt voittoa vaan olen pitänyt kiinni liikunnasta. Ja jatkossakin aion siitä pitää kiinni kynsin ja hampain. Joka ikinen päivä olo on ollut virkistynyt kun on tullut salilta kotiin, yksikään liikkumaan lähtö ei ole ollut turha. Vaikka on mun rehellisesti myönnettävä, että välillä se lähteminen on ollut todella vaikeaa.

Maanantain potkunyrkkeilyn mustelmat alkavat haihtumaan ja torstaina kokeiltiin jälleen ihan uusia juttuja ja jouduin jälleen tilanteeseen, että omat rajat on pistettävä uusiksi. Delcio huusi tahtia vieressä ja ihan kesken kaiken nyrkkeilysession se sitten pyysi lopettamaan ja oli hetken hiljaa. Sitten se totesi neutraalilla äänellä että "you used to give up very easily, right?" Totesin siihen, että joo, entisessä elämässä kyllä mutta en enää. Siihen se jatkoi, että sen näkee. Että mä laitan kaiken peliin, yritystä löytyy enkä sano etten mä pysty tai osaa. Hetken aikaa jatkettiin mun parin kanssa annettua tehtävää, kun hän sitten taas totesi että mä tarvitsen toisen parin. Sellaisen josta saan vastusta. Ja kun mulla on niin ihana pari, josta en haluis luopua :)

Nuo sanat on soineet päässä useamman kerran. Puhuttiin muutakin torstain harjoitusten aikana ja eräs hänen neuvonsa on ollut myös mielessä paljon. Tänään päätin sitten noudattaa tuota neuvoa ja pakko sanoa että ne iskut ja potkut lähti ihan toisella tavalla tämän päivän tekniikkatunnilla. Mä voisin mennä huomenna kyllä iskemään säkkiä edes pikkuriikkisen ennen combattia :)

Näillä siis jatketaan. Paino tippuu hitaasti, melkein tuntuu että ihan liian hitaasti. Mutta pääasia että tippuu. Vaikka se olisi vain se 100gr viikossa, niin sekin on kotiin päin :) Ja välillä tarttee tätä hitaampaa pudotustakin. 43kg on rikki ja seuraavaa lähdetään taas tavoittelemaan :) Hyvä näin.

Koitan päivitellä vähän useammin taas, kunhan ajatus juoksee astetta kirkkaammin :)

maanantai 2. syyskuuta 2013

Sattuu!

Auts, auts, auts... Jokainen pienikin liikahdus saa kivahtamaan ääneen. Sattuu, mutta kierona ihmisenä nautin tästä kivusta!

Jälleen on korkattu yksi potkunyrkkeilyviikko ja joka ikisen tunnin jälkeen rakastan tuota lajia entistä enemmän! Opettaja, Delcio, on ihan mahtimies! Enpä muista leikkineeni hippaa sitten lapsuuden, mutta viime viikolla leikitty hippa ei ollutkaan ihan tavallista. Jos sai osumia, joutui punnertamaan ja äkkiä sitä oppi kyllä väistelemään osumat. Asioita voi opetella niin monella tavalla.

Tänään tunnin aluksi mun "taisteluparini" esitteli komeita mustelmia, jotka olin saanut hänelle aikaan viime torstaina. Hivenen hävetti, osuinko niin kovaa? Ja toisaalta mieltä hiveli, että potkut ovat alkaneet löytää perille ja niihin on tullut voimaa!

Tänään sitten opeteltiin erilaisia potkuja ja sain uuden parin. No tuosta nuoresta naisen alusta lähtee sitten ytyä kuin pienestä kylästä, lopputuloksena se että nyt on vuorostaan mun kyljet ihan sinisen kukertavat. Molemmin puolin :D Tajusin potkujen lomassa kun jokainen tärähdys todellakin jo tuntui, että vuosi sitten olisi ollut paljon pehmustetta ja ei olisi tuntunut missään. Nyt alkaa luut olemaan "pinnassa" joten tuntuma on toisen lainen.

Siksi iloitsen jokaisesta iskusta ja potkusta joka aiheuttaa vähän tuntumaa kroppaan, se on kuulkaas mahtava tunne!

Mun juniori, siis koira, on ihan kamala kiipeämään syliin. Kokoa sillä on, niin kuin labradorilla kuuluukin ja painoa noin 40kg. Viikonloppuna erään kerran kun se oli kiivennyt syliin, nousin tuolista ja kannoin sen toiseen huoneeseen. Ensin ajattelin, että kamalaa miten se voikin painaa niin paljon, kunnes tajusin että sehän painaa vähemmän kuin mitä mulla oli vuosi sitten mukana ihan omasta takaa. Jotenkin se realisoitui taas tuonne jonnekin tajuntaan, mitä oikeasti olen kropastani saanut pois. Kamalan painolastin ainakin vähemmälle. Nivelet tykkää ihan varmasti, kuten koko mimmikin :)

Viime perjantain pumppi olikin sitten ihan "tappomeininkiä" kropalle. Perjantaina illalla kävely ei oikein enää luonnistunut, sisäreidet huusi hoosiannaa ja lauantaina en meinannut päästä sängystä ylös. Tuota lihaskipua olen kaivannut paljon, jotenkin välillä tuntuu että tekipä mitä tahansa niin ei saa tuntumaa. Nyt kuitenkin on alkanut taas löytymään se "tuntuma" jota on ollut ikävä.

Kai mä olen jotenkin kieroutunut, mutta mä nautin tästä kun sattuu. Kun tiedän, mistä kipu tulee ja tiedän itse tehneeni sen eteen jotain. Olen itse ansainnut sen kivun ahertamalla takapuoli verillä itseni eteen. Ja niin se on niiden mustelmienkin kanssa, ne on niitä voitonmerkkejä joita pieni ihminen haluaa nähdä edes joskus :) Niistä sietää olla ylpeä :)