Ravintoa, junnausta ja tekosyitä

Voi ruokavalio. Minne karkasit? Vai kadotinko minä sen muuten vain?

Periaatteessa voin sanoa ruokavalion olevan kunnossa. Pientä säätöä se kaipaa, mutta niinhän se on aina. Arkeen pitää mahtua vähän juhlaakin, kunhan se ei ole jokapäiväinen kahvipulla tms. herkku. Herkuttelu ei saa jäädä päälle, vaan arjen pitää jatkua siitä mihin se jäi.

Mä luulin että säännöllinen ruokarytmi on vaikeaa kolmivuorotyössä, mutta nyt virka-aikaa pari viikkoa tehneenä voin sanoa että se se vasta haaste onkin ollut. Treeneihin valmistautuminen ja palautuminen on mennyt ihan metsään, on päiviä jolloin lounasta ei ole. Puhumattakaan välipaloista. On päiviä, jolloin aamulla saat alas banaanin ja purkin rahkaa, juot litra tolkulla kahvia ja illalla kotiin päästyäsi haet pullan kaupasta pahimpaan huonoon oloon. Ja siis en puhu henkisestä huonosta olosta, jota hoitaisi sillä pullalla vaan ihan fyysisestä. Huonosta olosta, joka iskee kun elimistössä ei ole energiaa ja polttoaine on vääränlaista. Ja sitten sitä tukitaan vielä pullalla. Ei fiksua, mutta väsyneenä sitä näköjään alentuu mihin tahansa.

Henkinen niska-pers ote ja peilin eteen. Kaivamaan taas niitä ravintovalmennuksen ohjeita esiin. Kertaamaan välipaloja ja lounaita, suunnittelua. Oikeastaan sitä eniten. Suunnittelulla pääsee pitkälle. Jos on kiire, voi välipalat olla juotavia juomia tms. Eihän sen aina tarvitse olla se hitaiten kuorittava appelsiini, eikä sen lounaankaan tarvitse olla se kaikista vaikein töissä valmistettava.

Mä olen pyrkinyt käymään töissä ruokalassa syömässä lähes joka päivä. Ihan siksi, että tiedän saavani riittävän aterian (leipä ja jälkiruoka jää pois oikeastaan aina, joskus jälkkäriksi otan hedelmän jonka syön iltapäivällä), tarpeeksi proteiineja ja hiilareita. Ja niinä päivinä myöskin jaksan paremmin. Sekä uuden työn haasteita että sitten sitä muutakin. Myös niitä treenejä.

Parina päivänä oon suunnitellut ja tehnyt eväät mukaan sillä seurauksella että ne odottaa siellä jääkaapissa seuraavaa päivää. eli ei toimi. Tai eniten väittäisin että on vääränlaiset eväät mukana. Ja kiire, joka estää ottamasta aikaa lounaalle. Myöskin ruokarytmi / taukojen rytmittäminen tässä työssä on niin erilaista edelliseen verrattuna. Ehkäpä mun pitää alkaa harkitsemaan sen aamupalan syömistä jo kotona, ettei käy niin että aamupalan syöt vasta 10-11 välillä (ja töissähän on siis oltu jo klo 7:00 eli kello on soinut jo viiden jälkeen).

Haastetta siis riittää. Ei se mennytkään ihan niin, että olet kuukausia jonkun valvovan silmän alla ja sitten se olisi siinä. Ei ollenkaan. päin vastoin se alkaa siitä, kun valvonta loppuu. Joudut itse miettimään ja pähkäilemään, miten homma etenee.

Huonoista syömisistä johtuen olo on ollut kuin porsaalla. sormia myöten koko kroppa on niin nestelastissa että näkyihän se jo välillä vähän vaa'allakin. Nyt kuitenkin on syömisiä vähän katsellut uuteen uskoon, on turvotuskin vähentynyt ja samalla myös vaa'an lukemat inhimillisemmät. Kyllä se tästä. Mä jaksan uskoa siihen, että kaikki on mahdollista mihin itse lujasti uskoo. Silloinhan sitä tekee myös työtä sen unelmansa eteen :)

Nyt on siis aika ravistaa itsensä hereille, palata takaisin ruohonjuuritasolle ja miettiä, miksi tätä teen. Kenen vuoksi suunnittelen ruokailuja ja mitkä on ne perimmäiset syyt. Sillä monesti kun se motivaatio katoaa tai punainen lanka hukkuu, on helpompi saada itsensä takaisin raiteille kun palaa peruskysymysten ääreen. Ja minulla ne löytyy, kun katson peiliin ja vaatekaappiin.

Suuri ärsytys on ollut lähes joka aamu vaa'alla. Paino junnaa. Se todellakin vain junnaa. Viime keskiviikkona olisi ollut inbody mittaus tarjolla ja jätin menemättä. Ei siksi, etten olisi halunnut nähdä tarkempaa jaottelua tilanteesta, vaan siksi että muutos edelliseen mittaukseen ei olisi riittänyt mulle. Pudotusta olisi ollut liian vähän. Ja se korpeaa. Se ottaa päähän ja sieppaa syvältä. Miljoona kysymystä pyörii mielessä ja vaiennan ne samantien. Olen itse syypää siihen, että junnataan. Osittain voin ehkä syyttää muuttunutta rytmiä arjessa, mutta ei se selitä kuin hetkellisen heilahduksen. Ei sitä että viikko tolkulla mennään samoissa lukemissa. Toisaalta mun ei tarvii pudottamalla pudottaa, mutta matkaa on vielä jäljellä enkä halua alistua siihen, että se oli nyt tässä. Ehei, mä haluan pois vielä vähän. Toki nälkä kasvaa syödessä, mutta rehellisyyden nimissä vielä ei olla turvallisissa lukemissa. Kiirehän mulla ei ole mihinkään, mutta ei se hyvää tee että junnataan paikallaan ja samoissa lukemissa.

Voin siis vain ja ainoastaan jälleen mennä peilin eteen. Katsoa sinne ja kohdata sen katseen joka sieltä tuijottaa. En voi syyttää työpaikkaruokailua, en kiirettä enkä mitään muutakaan. Vain ja ainoastaan minä itse voin tehdä ne muutokset joilla homma pyörähtää käyntiin. Liikunta on vähentynyt, ihan pakon sanelemana koska aika on kortilla tällä hetkellä ja lepo on tullut tärkeäksi osaksi viikkoa. Mutta myöskään liikuntaa en voi syyttää siitä että junnataan. Ehei, ruokavalinnat ovat arvossa arvaamattomassa silloinkin. Liikuntahan vain tukee painonpudotusta, mutta se työ tapahtuu siellä keittiössä.

Lepopäiviä piti tulla tälle viikolle ensin vain se yksi. Sitten se muuttui kahdeksi, kolmeksi ja nyt on menossa jo neljäs lepopäivä. Ehkä tätä päivää ei voi enää laskea lepopäivän piikkiin, ei vain huvita. Ei jaksa, eikä kiinnosta. Mitä kauemmin olet poissa, sen vaikeampi on mennä. Vaikka tietää sen hyvän olon ja fiiliksen, jonka sieltä saa. Niin silti se kynnys kasvaa. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta niin mun oli tarkoitus mennä tänäänkin. Ja eilenkin iltasalille. Vaan toisin kävi... Palikat on ehkä hivenen kumollaan, mutta hukassa ne ei vielä ole. Mulla on kaikki tarvittava tieto ja toisaalta myös välineet tavotteiden saavuttamiseksi. Mutta se oma motivaatio ei tällä hetkellä ihan anna myöten. Siihenkin on syynsä, miksi motivaatio heittelehtii. Ehkä siihenkin löytyy ratkaisu tässä viikkojen kuluessa... Tuo ratkaisu mahdollistaisi salille / jumppiin menon suoraan töistä. Aika näyttää, vaikka päätös ei tulekaan olemaan helppo.

Täällä siis taistellaan asian puolesta joka päivä. Niin ruokavalion kuin motivaationkin. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Mutta toisaalta on helpompaa jatkaa kun tiedostaa omat kompastuskivet ja myöntää ne itselleen. Matka jatkuu ja kyllä se katti jossain lymyää ;) Mä olen päättänyt löytää sen! Ja sen eteen olen valmis tekemään työtä.