Keidas, nuo ihanat ihmiset, ohjaajat ja jumppakamut. Ne on kaikki tulleet uniin. Siis hyvässä mielessä kylläkin, ei mitään painajaisia. Ikävä on kova, mutta kynnys lähteä kasvaa joka päivä suuremmaksi. Pari kertaa olen käynyt jo parkkipaikalla asti. Illan pimeydessä katsonut keitaan valoja ja nähnyt vilaukselta rakkaita ihmisiä. Mutta miksi se on niin vaikeaa mennä sisään, mennä joukkoon mukaan?
Tuo kirja, josta mainitsinkin aikaisemmassa postauksessa, lukeminen jatkuu. Ja se lukeminen sattuu joka kerralla ihan yhtä paljon. Nuo tunteet, joista tuo kirjoittaja puhuu niin avoimesti, ne on niitä samoja asioita joita itse on käynyt läpi. Ja käy edelleenkin.
Kun katsoo kuljettua matkaa, on takana hurja määrä muutosta. Mutta miksi sieltä peilistä katsoo se sama tyyppi edelleen? Miksei itse näe sitä valtavaa muutosta, vaikka joka päivä saa kuulla palautetta ettei enää tunnisteta. Se palaute on hunajaa korville ja sielulle, mutta miksi se on niin vaikea uskoa todeksi?
Olen kiertänyt vaa'an kaukaa toista viikkoa. Viimeksi kun kävin, oltiin samoissa numeroissa. Nyt en halua sille astua, en halua kohdata todellisuutta, joka sieltä huutaa punaisin numeroin takaisin. Tiedän liian hyvin, missä mennään. Vanhat tavat ja tottumukset ovat hiipineet arkeen ihan huomaamatta. Eikä ole ollut energiaa vastustaa niitä. Niihin on niin helppo vain lipsahtaa takaisin. Toisaalta ajatuksissa käy, onko sen niin väliäkään? Joku sanoo, että unelmat on tehty toteutettaviksi, mutta vuosi toisensa jälkeen ei vain jaksa uskoa niihin samoihin unelmiin. Ei se kannata.
Ehkä mulla on menossa "kuka minä olen?" - kriisi. Välillä tulee ihan psykedeelinen olo, kun kuuntelen tappelua itseni kanssa. Toisaalta ajattelee, ettei minkään ole väliä ja toisaalta koittaa huutaa itselleen, että on sen väliä! Sitä sisäistä sotaa on ollut pakko lähteä pakoon, metsän rauhaan miettimään asioita. Siellä sielu lepää ja saa olla yksin. Vaikka yksinäisyyttä mun ei tarvitse hakea, se on muuttanut meille ihan pysyvästi.
Metsän hyvä puoli on ollut loistava suppilovahverosato. Itse en sieniä syö missään muodossa, mutta ystäväpiiristä löytyy monta ihmistä, jotka ovat olleet iloisia herkuista. Katsoin huvikseni heiaheian tämän viikon liikuntamäärää. 7 liikuntakertaa ja 20 tuntia. Ja ne kaikki ovat vain ja ainoastaan metsässä vietettyä aikaa. Saalis on ollut valtava, 14 ämpäriä :) Jos mitään muuta en kerran osaa, niin ainakin löydän suppiksia ja voin edes jollain tavalla ilahduttaa ihmisiä. Eipä tuolla pääse kehumaan, mutta edes jotain pientä josta itsekin voi iloita.
Niin. Voisin kiteyttää menneet viikot sillä, että mielialat vetää vuoristorataa kuin hengenhädässä. En voi luvata tällä hetkellä, että täältä mä tuun ja pois alta. En uskalla uhota, että huomenna palaan ruotuun. Jos paino junnaa / nousee, tiedän tasan tarkkaan mistä se johtuu. Ja tiedän paremmin kuin hyvin, mitä sille pitäisi tehdä. Ehkä tämä on vain niitä hetkiä, että toivoisi jonkun oikeasti hakevan mukaan että kierre katkeaisi. Mutta toisaalta valinnat ovat minun, eikä kukaan muu voi tehdä tätä mun puolesta.
Tämä nyt on tällaista. Ei oikeasti mitään sanottavaa ja kuitenkin ehkä jotain. On lohduttavaa lukea muiden blogeista, etten ole ainoa joka näitä asioita käy läpi. Mutta onko kaikki asiat aina tehtävä niin kuin muutkin tekee?
Laitan tähän loppuun muutaman kuvan viikon varrelta sienimetsän siimeksestä :) Kyllä siellä vaan mieli lepää. Voisin hyvin viettää siellä vaikka koko päivän, hiljaisuutta kuunnellen ja nauttien askelten äänettömyydestä. Ja samaistua niihin kaatuneisiin, sammaloituneisiin puunrunkoihin. Siihen mihin se kaatuu, siihen se maatuu. Vähän niin kuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti