Joskus sitä pohtii, mikä saa ihmisen palaamaan menneisyyteen ja miettimään asioita jotka on jo käsitelty ja ehkä jopa unohdettu. Mikä saa repimään vanhoja haavoja auki ja päästää kivun vapaaksi. Aina siihen ei tarvita paljon, joskus riittää oikean laisen kirjan ottaminen käsiin ja lukemisen aloittaminen.
Jossakin blogissa oli tässä viikon parin sisään meneillään arvonta, jossa oli palkintona kirja nimeltä "Diettitytön huimat seikkailut". Mä tunnetusti perehdyn ennen kuin lähden sokeana ostamaan tai lainaamaan mitään kirjaa, vaikka tykkäänkin lukemisesta paljon. Niinpä etsin kirjasta tietoa ja pakko sanoa, että kirja koukutti mut jo ennen kuin sain sen käsiini. Pakko oli suunnata kirjaston antia katselemaan ja hakemaan tuo kirja viikonlopun iloksi.
Kirja on vielä kesken ja ahmin sitä hitaasti nauttien, mutta ensimmäisistä sivuista lähtien olin koukussa. Voin samaistua niin moneen kohtaan ihan täysillä. Toisaalta kirja on myös raskasta luettavaa. Ehkä oma projekti on liian paljon kesken ja matka on vielä niin vaiheessa, että aiheet ja asiat on liian lähellä. Välillä tuntuu että kirja tulee liian paljon iholle. Se nostattaa tunteita raivosta epätoivoon, naurusta kyyneliin. Toisaalta on ihana lukea kirjaa, jossa tietää, että loppu on onnellinen. Mutta samalla sitä miettii, miten käy oman matkan? Onko loppu yhtä onnellinen vai käykö pahimmat pelot toteen ja matka jääkin kesken.
Mä olen iloinen kirjoittajan puolesta, että hän tajusi niinkin nuorena lähteä muutokseen mukaan. Ja samalla koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että itse odotin liian kauan ennen kuin heräsin ja aloin oikeasti tekemään asioille jotain. Joissakin kohtaa tuntuu kuin lukisi omaa elämäänsä jonkun toisen kirjoittamana. Mitä on olla alle 30 vuotias, jolla ei ole elämää? Ja siitäkin on jo vierähtänyt tovi jos toinenkin aikaa... Mitä on, kun katkaiset sosiaaliset kontaktit ja ystävyyssuhteet järjestäen toinen toisensa perään. Mitä on kun pakenet illanvietosta tekosyiden varjolla kotiin, ettei kavereiden tarvitse hävetä sua. Voi veljet, tunteiden kirjo on melkoinen.
Osa näistä tunteista ja ajatuksista on kuviteltuja, enhän mä lopulta tiedä mitä muiden päässä liikkuu. Mutta osa on täyttä totta. Kuinka monta keskustelua sitä itsekin on kuullut vahingossa, joita ei olisi tahtonut kuulla. Kuinka monta reissua ja sovittua menoa porukassa on ilmoitettu mulle perutuksi ja myöhemmin kuulet muiden menneen kuitenkin. Sitä kylmettää ja kovettaa itsensä, väistämättä. Kun kuitenkin halu on pysyä ehjänä edes ulkoisesti.
Sitä sanotaan, ettei oikeat ystävät toimi noin. Ja sanotaan sitä niinkin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Ja kuitenkin pieni ihminen miettii... Ehkä sitä hyväksyy lähelleen kaikki joille kelpaa edes jossain roolissa, olkoon se mikä tahansa. Kunhan on edes joskus joku jonka kanssa tulee vaihdettua muutama sana. Mielellään joku muukin kuin se kaupan kanssa. Onneksi tilanne on korjaantunut edes hiukan, mutta suuri työ on vielä tehtävänä. Itseni kanssa.
Toisin kuin kirjan päähenkilö, mä en paennut elämääni koskaan syömiseen. Se ei ollut se lohtu ja turva. Mun elämässä on ollut paljon muutakin. Mutta ehkä syöminen on ollut kuitenkin asia jonka kanssa mun ei ole tarvinnut olla mitään muuta kuin olen. Tai ehkä se on ollut vain sitä elämänsisältöä. Kun ei ole muuta, niin aina voi syödä. Jos työpäivän jälkeen ei ole muuta tekemistä, aina voi tekosyyn varjolla lenkkeillä kauppaan ja hakea jotain herkkua tms. Olipa syy mikä tahansa, on suhtautuminen ruokaan ollut kuitenkin hyvin vääristynyttä.
Toisaalta kirja kolahti hyvään aikaan käsiini. Motivaatio on ollut karkuteillä, treenaaminen on maistunut puulta ja intoa ei vain ole riittänyt. Ok, myönnän että työ vie edelleenkin mehut mutta se ei ole mikään syy enkä halua alkaa käyttämään sitä tekosyynä. Arjessa on tällä hetkellä liian monta muuttujaa vailla oikeaa osoitetta ja odotan lähes kauhun sekaisin tuntein koska tämä konsepti keikahtaa jälleen nurin. Toisaalta tiedän sen olevan tulossa, mutta ennemmin vai myöhemmin... Tuo kirja kyllä ravistelee meikäläistä jälleen hereille. Saa tajuamaan asioiden hyvät puolet (niiden huonojen puolien lisäksi) ja antaa sitä toivoa jaksaa jatkaa silloin kun siltä ei todellakaan tunnu.
Aina voi jossitella. Aina voi miettiä, entäs jos olisikin elänyt toisin. Entäs jos... Ja kuitenkaan ei ole hyvä lähteä tuolle itsensä huijaamisen polulle. Kun ei voi tietää, mitkä ongelmat ja vastoinkäymiset olisi elämässä ollut, jos se olisi mennyt toisin. Mä toivon, että kukaan ei joutuisi käymään läpi samaa helvettiä, jonka itse olen käynyt ja jonka tiedän vielä olevan edessä. Mutta jos elät siellä parhaillaan, haluan sanoa että sieltä on mahdollista päästä pois.
Mä menetin ison osan elämääni, kun en tajunnut aloittaa aikaisemmin. On monia asioita joiden kohdalla voin haudata unelmat ja ajatukset, koska on liian myöhäistä. Mutta haluan pitää kiinni elämänilosta ja jaksaa uskoa, että jotain muuta on kuitenkin mahdollista vielä saada. Jos ei juuri sitä, mistä unelmoi, niin jotain lähes yhtä arvokasta kuitenkin. Se syyllisyys ja itsensä ruoskiminen. Se ei ihan hevillä helpotu, mutta ehkä se ajan kanssa asettuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti