Voi luoja. Mä alan ymmärtämään kun jotkut miehet joskus mainitsee puheissaan sanan hormonihirviö. Mä olen ollut juuri sellainen viime päivät. Mielialat juoksee ylös ja alas, kiihdyn nollasta sataan ilman syytä ja pieni vastoinkäyminen saa vedet valumaan silmistä.
En nyt selittele syytä sen laajemmin julkisesti, mutta mä lasken todellakin päiviä tämän lääkekuurin ja pistoshoidon loppuun. 2 viikkoa ja 3 päivää. Sitten tämä joka keväinen tuska on ohi. Välillä vähän itseäkin jopa naurattaa tilanteen koomisuus. Onneksi mä valvon tämän ja ensi viikon yövuoroissa joten ei paljon ihmisiä pääse näkemään, eikä sitä kautta myöskään pahoittamaan mieltään aivan turhista asioista. Luoja...
Tämä on myös onneksi viimeinen kevät kun 6 viikkoa menee kuin maanis-depressiivisen matkassa. Toisaalta onneksi ja toisaalta tähän päättyy yksi osa elämää, yksi unelma joka jää toteutumatta. Mielessä on käynyt, onko nämä viime vuodet olleet sen arvoisia, mutta entäs jos... Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.
Aikaisempina vuosina mielialat ei ole juosseet näin kovaa ja vaihtuneet ihan tähän tahtiin, mitä menneiden muutaman viikon aikana on ollut. Osa syy on ihan varmasti koko tällä prosessilla mikä on käynnissä. Kehon muutokset menee omia polkujaan, pää seuraa perässä hitaasti totutellen uusiin haasteisiin.
Lähes itkua pidätellen pakotin itseni eturiviin combatissa eilen. Eikä siinä paikkana ole mitään vikaa, mutta se peilikuva. Mä en tykkää siitä, koska näen itseni edelleen lähtötilanteessa. Eilen havahduin kesken capoeiran siihen ajatukseen, että mitä ihmettä mä sillä tunnilla teen. Ja kuitenkin kyse on mulle ihan rakkaimmasta ja tärkeimmästä, combatista. Noh, menihän se tunti siinä silmät kiinni iskiessä ;) Kyllä mä välillä pidin silmät auki mutta visusti tuijotin äänentoistolaitteistoa :D
Mun pitäisi rohkaista jälleen mieleni ja mennä muidenkin ohjaajien tunneille. Eikä suinkaan siksi, että nykyisessä valikoimassa olis jotain vikaa. Mutta mun alkaa käydä jo sääliksi joitakin ohjaajia, kun joutuvat katsomaan tätä pärstää tunti tolkulla joka viikko. Pahoittelut heille, mä koitan parantaa tapani ja työntää itseäni yli mukavuusrajojen uusien ohjaajien tunneille. Se on vaan niin helppoa mennä joidenkin tunneille, huomattavasti helpompaa kuin toisten.
Eilen jäin cx:ään combatin perään ja se oli virhe. Niin kuin tuolla aikaisemmassa postissa kirjottelinkin, selkä on valitellut cx-tunneilla. No nyt jo lämmittelyn aikana sain sellaisen kivun, että onneksi oltiin vaakatasossa, niin hyvin silmissä sumeni. Mutta keskenhän mä en jätä, joten hammasta purren vedettiin loppuun saakka ja kotona lääkettä ja lepoa. Loppuviikon tunnit on nyt peruttu kaikki mun osalta, mutta vähän mieli haikailee sunnuntain triplatunnille... Sairasta. Tiedän.
Ja se nyrkkeily. *huoh* Ehkä ensi elämässä. Tai sitten mä vaan uskaltaudun kokeilemaan sitä yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti