Sitä se tänään todella oli. Tuskaa, tuskanhikeä ja niitä kyyneliäkin. Jostain syystä yksin kuntosalille meneminen on ollut tahmeaa joulun jälkeen. Toki influenssa vei pitkän tovin, ettei päässyt salille mutta toipumisen jälkeen nuo ryhmäliikuntatunnit on vain imeneet mukanaan. Mistä se johtuukaan, että on niin hankalaa saada takamuksensa sinne juoksumatolle lämmittelemään tai vääntämään niitä kyykkyjä kahvakuulien kera?
Olin suunnitellut eiliselle vaikka mitä, mutta jumpat jäi muista syistä. Tuli siis se ns. pakollinen lepopäivä ihan vahingossa. Olin ajatellut että tänä aamuna rykäsen itseni combattiin ja pumppiin heti ysiltä, vaan valvotun yön jäljiltä mehut oli niin poissa, ettei tullut mieleenkään lähteä yrittämään moista yhdistelmää. Niinpä sitten tovin jos toisenkin pohdin aamukahvia hörppiessä, että olisiko tänään salipäivä. Kun tietää, miten tarpeellista se on, että lihaksia kuormittaa hallitusti ja suunnitelmallisesti, eikä vain käy riehumassa tunneilla "vähän sinne päin" meiningillä. Mutta se lähteminen, kuinka tuskaa se voikaan olla.
Sainhan mä itseni sinne, tottakai. Jos jotain päätän, sen teen. Takapuoli tulessa on kankkuja rääkätty ja rintalihas kiittää ihanaa omaohjaajaani loistavista punnerruksista. Jösses, kun voikin tehdä kipeää mutta silti niin positiivisella tavalla.
Tällä viikolla on menty kirjaimellisesti virran mukana. useampana päivänä on ollut tahmeaa eteenpäin jyräämistä, siitäkin huolimatta että on ihana olla lomalla. Osittain mielen on vetänyt matalaksi ravintovalmennus ja omat syömiset. Siis itse valmennuksessa ei ole mitään pahaa, päin vastoin. Mutta harmittaa se oma tahmeus oppia uutta ja sisäistää toimintamalleja. Tuntuu että junnaan samojen juttujen kanssa päivästä toiseen ja viikosta toiseen raporttiin kirjoittelen ne samat asiat, kalorit ei täyty, pitäisi syödä enemmän, kuituja ei tule, rasvojen saantikin on vähän niin ja näin. Miksi tämä on taas näin vaikeaa. Ainoa asia, mistä olen voinut olla ylpeä ja iloinen, on proteiinit. Ne on joka päivä täyttyneet hyvin, vaikka välillä niitä onkin avitettu proteiinijuomilla. Lihaksilla on siis edes jotain, mistä ottaa. Mutta kun tietää, ettei se silti riitä. *Raskas huokaus*
Mä tiesin jo valmiiksi että nämä kaksi viikkoa lomailua tulee olemaan ne haasteelliset viikot mulle. normaalisti työ kun rytmittää syömistä aika kivasti ja töissä on jotenkin muka helpompi pitää kiinni ruoka-ajoista. Kotona sitä tulee tehtyä kaikenmoista ja mentyä siihen tahtiin, että syömiset vain jää ja unohtuu. eikä se ole ihan itsetarkoitus syödä iltapalaksi yli puolia päivän kaloreista paniikin omaisella vauhdilla, että voisi todeta kaloreiden täyttyvän. Eihän siinä ole järkeä.
Ennen kuin tämä ajatusten virta vie mennessään, on tarpeen ottaa henkisesti niska-pers-ote itsestä ja ravistella. Itseäni varten tätä teen, elämänmuutosta, omaa kroppaa ja jaksamista varten. Ei kenenkään muun takia. Olen onnellisessa asemassa, kun olen tajunnut aloittaa ja päässyt näin pitkälle. Tätä ei vesitetä siksi, että mieli sanoo ettei minusta ole tähän. Eikä siksi, että joku kaveri kysyy, menikö liikunta jo liian pitkälle. Ei, kyllä tämä on vain ja ainoastaan peilikuvasta katsovan tyypin vuoksi tehtävä. Minun itseni.
Kyllä se fitnesskissa siellä jossain on, sitä pitää vain edelleen etsiä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti