sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

10 kuukautta

Niin on aika jälleen juossut. Yksi kuukausi lisää mittarissa, enää yksi hujaus ja sitten on ensimmäinen vuosi täynnä. Voin vain todeta isoon ääneen, minne se aika juoksee!?!

Välillä tulee sellainen olo, ettei mitään ole saanut aikaiseksi. Välillä taas tajuaa, että tää homma toimii ja sen voimalla liitelee endorfiineissä 7. taivaassa kunnes todellisuus taas iskee ja jatkat samaa arkea. Kuitenkin joka päivä on tuonut mukanaan jotain uutta. Uutta ja ihanaa, josta on syytä iloita.

Paljon on mahtunut kuukausiin, edelleen elän ihmettelyvaihetta että mä todellakin olen pystynyt tähän. Toisaalta pelon sekaisin tuntein odotan tulevaa kesää ja syksyä, entäs jos tämä olikin "vahinko" ja kaikki korjaantuu kyllä ajan kanssa. Tai jos tämä onkin vain ihana uni, josta herään keskelle karua todellisuutta. Onneksi niin ei ole.

Tietyn lainen kuherruskuukausi elämänmuutoksen kera on ohi. Kauan sitä kesti, mutta hiljalleen tässä viimeisten parin kuukauden aikana se hypetys ja välillä jopa hysteria on laantunut tavalliseksi iloksi onnistumisesta. Vaikka ajoittain sitä omakuvaa on hankala tajuta, kun peilistä katsoo lähtötilanteessa seisova tyyppi. Huomattavasti itsevarmempana kuin ennen ja päällä ihan erilaisia vaatteita, mutta muutoin sokea muutokselle. Mielenkiintoista on ollut se, että moni kaveri sanoi alkutaipaleella mulle että "onhan se nyt vielä pari viikkoa tosi kivaa ja jee jee, mutta oota kuukausi pari niin ei se sitten olekaan enää hauskaa". Ja kun se on ollut hauskaa, ihan koko ajan. Totta kai niitä huonoja päiviä ja aallonpohjia on mahtunut matkalle, muttei se ole vienyt iloa tästä matkasta eikä himmentänyt tavotteita. Kumman kauan se hauskuus ja ne pari kuukautta kesti. Koska vielä tänäänkin tämä on hauskaa. Nautin jokaisesta hetkestä ja koen välikuolemia kun liikuntatauko kasvaa.

Muutos vie aina aikaa. Se vie todellakin hurjasti aikaa tajuta missä mennään. Ehkä onkin ihan hyvä, että se iskee tuonne tajunnan rajamaille hiljalleen ja omaa tahtiaan. Suurempi järkytys se olisi jos kerralla silmät aukeaisi ja tajuaisi mitä on tapahtunut. Toki siitä olisi onnellinen, mutta shokki voisi olla toista luokkaa. Välillä usko itseensä hiipuu, mutta loppunut se ei ole kertaakaan. Onneksi :)

Tänään sattui sopivasti olemaan Combat ohjelmassa, ihan niin kuin silloin 10 kk sitten. Joten sinne oli päästävä. Jännä oli kuitenkin huomata, miten uusi ohjaaja voi vaikuttaa niin paljon myös omaan suoritukseen ja ajattelutapaan. Yhtään dissaamatta ko. ohjaajaa, asennetta häneltä löytyi paljon! Ja vaikka tunti ei ehkä alkanut parhaimmalla tavalla niin onneksi kukaan meistä ei ole kone. En siis sano ettenkö koskaan menisi hänen tunnilleen uudelleen :) Kuitenkin uusi ohjaaja, alkukankeudet tunnissa ja muita pikkuseikkoja, huomasin kesken kaiken olevani täysin pihalla. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen mun tuli ihan valtava halu kävellä tunnilta ulos. Ei, mua ei sattunut fyysisesti. Mutta se tunne kun näet peilistä jotain, mitä olit joskus ja sopivasti kuulet kaikki ne sanat mielessä, joita et halua muistaa. Miten tuo ajatusmaailma onnistuukin kaivamaan kaiken sonnan esiin aina ja uudelleen. No, sehän ei lannistuta meikäläistä. Mä en luovuta ja sisulla vedettiin tunti loppuun.

Sisulla mennään, jos muuten ei jaksa. Tästä käännetään katseet kohti kesää ja lomaa. Tietenkin :) Uusi viikko, uusi kuukausi ja kohta myös uusi kokonainen vuosi edessä. Täynnä ihania haasteita, taisteluita, hikeä ja kyyneleitäkin. Ennen kaikkea paljon naurua ja hyvää oloa sekä iloa itsestä ja ihmisistä ympärillä :)

ps. taisi olla turha pelko tuo ravintovalmennuksen loppuminen. Oon pitänyt pari satunnaista päivää ruokapäiväkirjaa ja hienosti tulee kaikkea niin kuin pitääkin. Noita päiviä en ole päättänyt ennalta, vaan aamulla oon päätynt viemään koneelle päivän syömiset. Melkein voin olla ylpeä, vaikka näenkin siellä heti muutaman korjattavan kohdan ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti