Punainen lanka karkuteillä

Oi jospa se olisi aina helppoa. Mutta ei se ole. Vime päivien aikana olen nähnyt motivaation valuvan sormien välistä hukkaan. Se punainen lanka on karannut jonnekin kauas ja ajatus harhailee. Myönnän rehellisesti että ensimmäisen kerran on mielessä ollut useamman päivän aikana se ajatus, että ei tästä oikeasti tule mitään. Ja jokainen tietää, mihin nuo ajatukset johtaa. Jostain kaukaa kumpuavat ne sanat takaisin "ei susta ole siihen" "ei se onnistu kuitenkaan" "lopeta hyvän sään aikana" "voithan sä aina yrittää, mutta...". Ja mielikuvitus lisää omansa, mulla on ainakin oikein loistava ideapankki tuolla aivokalvolla, josta kyllä löytää jos jonkin näköistä selitystä ja syytä ja on valmis heittämään hanskat tiskiin.

Sitä pysähtyy miettimään, mitä tapahtui. Se 7. taivas, mihin se katosi? Se liikunnan riemu ja ilo omasta onnistumisesta, mitä niille kävi? Toisaalta ei ole yhtä syytä eikä selitystä. Monen pienen asian summa.

Ehkä suurimpana ja päällimmäisenä on pelko siitä, mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan. katoaako kaikki jo opittu kuin tuhka tuuleen, palaako ihminen vanhoihin kaavoihin kun liikunta jää puuttumaan arjesta. Asioilla on siis monta syytä. Liian monta pientä juttua, joista kasvaa turhan vuolas virta.

Kun tiistaina kuulin edessä olevista pakkolepoviikoista, tuli ensimmäisenä hirveä paniikki. Paniikki ja pakonomainen tarve päästä liikkumaan vähän varastoon valmiiksi. Ennen kuin ehdin toteuttaa yhtäkään "hyvää" suunnitelmaa, tuntui että voimat katosi ihan kokonaan. Se vain iski tajuntaan kunnolla, että tätä elämä on. Koitin miettiä mitä kaikkea voin tehdä (muuta kuin kävellä ja kävellä ja kävellä ja kävellä) tulevien viikkojen aikana. Kyllä, voin crossata ja käydä juoksumatolla (en uskalla tonne luonnonpoluille juoksemaan, jos kompastun ja heitän ympäri ja homma alkaa alusta käden kanssa), voin tehdä jalkatreeniä ja vatsoja kehon omalla painolla. Periaatteessa voisin kai mennä combattiinkin, mutta onpa hirmu hienoa hillua siellä kipsi kädessä...

Myönnän, että motivaatio on siis kadonnut. Se vain otti ja lähti lomalle. Jätti mut ihan yksin. Välillä tulee hetkellisesti sellainen halu vetää verhot eteen ja peitto pään yli. Jäädä paikalleen odottamaan. Sitä on pettynyt itseensä, koska paino ei laske nopeammin eikä kehitystä näe omin silmin. tiedän, olen hullu koska paino kuitenkin laskee koko ajan. Ei voi edes puhua junnaamisesta. Syömiset on olleet todella hukassa viime päivinä, mutta syy on kyllä ihan pääkopan sisällä, ei siinä etteikö tietoa olisi. Vai luulenko vain niin, ehkä ne ei olekaan niin hukassa kuin kuvittelen. *huokaus* en mä vaan tiedä.

Toisaalta se taistelutahto, se asuu mussa kyllä vielä. en mä ole luovuttamassa. Mutta valehtelisin jos väittäisin tämän olevan helppoa. Valehtelisin jos väittäisin, etten koskaan halua lopettaa ja jättää hommaa kesken. Valehtelisin, jos väittäisin että en joudu katsomaan peiliin ja kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan.

Jälleen viime päivinä oon joutunut peruskysymysten äärelle. Miksi lähdin koko hommaan, mikä ajoi liikkeelle, kenen vuoksi teen tätä. Ja lopulta päädyn yhteen ja ainoaan kysymykseen, arvostanko itseäni tarpeeksi vai pakenenko takaisin sinne turvalliseen ja tuttuun toimintamalliin josta työn ja tuskan kautta olen päässyt ulos? Myönnän rehellisesti etten halua palata. Tai hulluahan se olisi, jos nyt sanoisin että "vitsi vitsi, en mä sittenkään tahdo".

Kai siellä kaiken takana vain asuu se pelko. Tietynlainen pelko muutoksesta, epäonnistumisesta, omasta riittämättömyydestä ja siitä ettei mikään kuitenkaan muutu vaikka toivoisi. Mä tiedän ettei kukaan tule kotoa hakemaan, mutta toisaalta nyt toivon enemmän kuin koskaan että joku potkisi liikkeelle kun itse olet valmis jäämään kotiin.

En uskalla luvata mitään muuta kuin että yritän. Yritän etsiä jostain sen motivaation kävellä salille vaikka joka toinen päivä kuuntelemaan sitä juoksumaton tasaista kehräystä. Tai edes kerran viikossa. Tai... Katteettomia lupauksia on niin helppo antaa, joten parempi kun en lupaa mitään muuta kuin yrittää. Ja taistella. Ja ymmärtää se, ettei yrittämättä saa yhtään mitään!

Niin. Kun tarkemmin ajattelee, ei pitäisi pelätä niitä epäonnistumisia vaan sitä ettei edes yritä. Heitänpä siis ajatukseksi kaksi fb:ssä kiertävää kuvaa, jotka on pitäneet meikäläisen kurssin suorassa viime päivinä. Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu :)

 

Ps. sain kuin sainkin pakotettua ja puoliksi väkisin raahattua itseni salille tänään ja se tunne kun joka paikkaan koski. Osan liikkeistä taisin tehdä puoliksi raivon vallassa, kun viimeinkin sinne itseni sain... Mutta menin ja ärisin siellä lähes puolitoista tuntia. Ei se voinut ihan hukkaankaan mennä ;)