päivät on ottaneet taas harppauksen eteenpäin. Ihan juuri on juhannus käsillä, ja päivä alkaa lyhenemään. Päivät juoksee ihmeellistä vauhtia, viime päivinä on tapahtunut niin paljon ettei oikein tahdo itsekään pysyä perässä. Hektistä elämää ennen loman alkua. Tai niinhän mä luulin vielä viikko sitten, kunnes lomasuunnitelmat meni uusiksi.
Loukkasin käteni toukokuun nurmikontekopuuhissa ja ajattelin, että se nyt vain oli joku lumpsahdus. Sen jälkeen on ollut pump tauolla ja kaikilla ryhmä tunneilla punnerrukset pannassa. Kävin kokeilemassa kahvakuulaa pitkästä aikaa pari viikkoa sitten eikä se ihan paras vaihtoehto ollut tuolle kädelle. vajaa 4 viikkoa odottelin käden kuntoutumista ja eihän siitä tullut mitään. Viime viikolla mri kuviin, eilen lähete käsikirurgille, tänään käsikirurgin tapaaminen ja ensi viikolla leikkaus. Onkin mennyt sitten ihan kunnolla rikki. Mokoman kalkkisäkin vuoksi.
eniten ärsyttää tuleva treenitauko. Motivaatio pitää etsiä nyt jostain muualta kuin onnistumisista salilla ja jumpissa. Tuntuu niin turhauttavalta, kun homma luisti niin hyvin ja nyt sitten tällainen pakkolepo edessä. Ja kesä ja kaikkea. Toisaalta näitä kesiä tulee kyllä, jos yhden kesän vietän käsi kipsissä parannellen haavoja, niin ensi kesänä sitten rannalla... enkä mä tainnut ihan ehtiä siihen rantakuntoonkaan täksi kesäksi (kieltäydyn olemasta rantapallo ;) ).
Viime päivinä olen joka päivä ajatellut, että menen sinne salille. Ja kappas, mitä huomaan illalla; en saanut itseäni liikkeelle. Tänään jälleen ajattelen, että ehkä huomenna. Varsinkin jos ensi viikolla alkaa 6-8 viikon treenitauko. Toisaalta mä olen pyhästi vannonut itselleni että menen salille tekemään alakropan, eihän se ole este. Mutta. miksi sieltä tulee aina niin iso mutta.
jotenkin tällä hetkellä on sellainen olo, että se vanha minä pulppuaa jostain esille. Huomaan käyväni kamppailua itseni kanssa liikkumisesta ja koko projektista. Tai eihän tämä ole projekti, tätä tehdään päivä kerrallaan ja pienin askelin. Välillä ne askeleet vaan on ihan liian pieniä omasta mielestä. Näinä hetkinä koittaa katsoa taaksepäin ja nähdä jo kuljettua matkaa. sitä koittaa kauhealla kiireellä sisäistää, että ei ole epäonnistunut, paino laskee, vaatteet vaihtuu toinen toisensa perään pienempiin ja ulkomuoto muuttuu.
Mutta mistä hakea sitä motivaatiota, jolla tsemppaa itsensä takaisin ruotuun? Sitä tuntuu kyselevän nyt yksi jos toinen, kun eri blogeja käy läpi.
Mä en ole luovuttamassa enkä luovuttanut. Ei. En suostu siihen. kaikki tämä jo tehty työ ei saa valua hukkaan. Ehei. Ei käy. Sain ystävältäni tänään iiiiison pinon vaatteita. Ensimmäinen riemun tunne tuli siitä että mulla on niin mahtavia ystäviä, jotka laittaa hyvän kiertämään! Toinen riemu tuli kun tajusin olevani sitä kokoa jo, että kavereiden vaatteet saattaakin olla jo mullekin sopivia. Ja se päällimmäinen riemu, kun kävin aarrekassia läpi! Ihania unelmia, osa sopivia ja osa tähtäykseksi tuleville kuukausille!
Kyllä tämä tästä helpottaa, kunhan jotenkin saan taas kasattua itseni johonkin kuosiin. Joskus vaan tarvitsee iskeä sitä päätä seinään vähän tehokkaammin, että kolahtaa kunnolla ;)
Ees päin mennään, luovuttaa ei saa ja ne vastoinkäymisetkin kuuluu elämään :)
ps. paino laskee hitaasti mutta varmasti, josko 40kg menisi rikki jo heinäkuun alkuun ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti